Kiinteiden aloittamisesta

Hmm, olisi ehkä kannattanut kuitenkin odottaa niiden kiinteiden aloitusta siihen, että saadaan neuvolasta ohjeet. Siinä missä ajattelin (tyhmästi), että kyllähän tätä voi vaan vähän tässä kokeilla ja lopettaa sitten, niin eipä tullut mieleen, että se bakteerifloora vauvan mahassa alkaa muuttua sillä hetkellä kun suuhun laittaa jotain muuta syötävää kuin sitä maitoa. Lääkärituttu ystävällisesti totesi, että yhtä hyvin voidaan sitten jatkaa makuannoksia kun kerran homma on käyntiin laitettu. Ei sitten ole täysimetetty puolivuotiaaksi tämä poika, ja harmittaa kyllä keuliminen näiden suhteen. Älkää te tehkö samaa mokaa kuin minä, ainakaan tietämättömyydestä.

Pikku-Ukko on nyt sitten muutamaan kerran kokeillut perunaa ja pari kertaa porkkanaa. Alkuun tuo sai aivan valtavia vatsavaivoja, kun tein perunasoseen vastikkeeseen. Minultahan ei irtoa maitoa oikeastaan enää pumpulle, vaikka poika sieltä tarvittavat maidot saakin revittyä. Ajattelin siis, että vastikkeesta saa tuttua makua uuteen ruokaan. No, sen johdosta itkettiin yöt, syytin itseäni miljoonanteen kertaan typeryydestä näiden kiinteiden aloittamisen osalta, ja pidin poikaa pahimmat kohdat vatsan päällä makuulla. Muutenhan tuo ei juuri ole antanut pitää mahallaan sylissä, mutta nyt asento ilmeisesti helpotti oloa sen verran, että sekin kävi. Sitten älysin, että voisikohan osasyy tuohon olla se vastike, jätin sen pois ja Pikku-Ukko on taas ihan happy boy. Ilmaa tulee edelleen ihan tajuttomasti aina kun on syöty soseita, mutta se ei tunnu vääntävän vatsaa ja tuo nukkuu yötkin taas ihan hyvin.

Peruna meni systeemistä läpi yleisesti ottaen paremmin, ilman sen kummempaa vaikutusta. Porkkana taas on toistaiseksi tullut iloisina oransseina biitteinä läpi ja saa vatsan käymään vähän hitaalla, kun aamukakkailu on siirtynyt iltaan. Ilmeisesti tosiaan mitään ei tässä vaiheessa vielä oikein imeydy tai sula, vatsa vasta totuttelee uuteen ravintoon. Eipä meillä mitään kiirettä olekaan, kun en nyt halua sitä virhettä tehdä, että kauheasti lisäisin annosta ennen sitä puolen vuoden ikää. Tai katsotaan nyt mitä neuvolassa sanotaan, kun kuulevat että ollaan vähän maisteltu (ja siitä, että tuo joutuu tankkaamaan yöt läpensä...).

Seuraavaksi kokeillaan varmaan luumua tai mustikkaa, jotain hedelmää kuitenkin vaihteeksi. Luumu ja päärynä tietysti olisi hyviä, jos vatsan toiminta hidastuu tästä vielä enemmän. Mutta ensin siis kuunnellaan neuvolan tuomio koko hommasta ja odotellaan vähän lisäohjeita siitä, miten tästä kannattaisi jatkaa.

Pikku-Ukko 5kk: Pyörii, istuu ja höpöttää

Aloitan varmaan jokaisen näistä kuukautispäiväjutuista näin, mutta voi vitsi tuo kasvaa nopeasti! Vaikka musta tuntui tuossa neljännen kuukauden ohituksen jälkeen, että ekaa kertaa on vaihe, missä ei tapahdu mitään uutta. Mutta sitten yhtäkkiä taas laitettiin vaihdetta silmään ja nyt Pikku-Ukko on viikon vaan kierinyt pyörinyt lattialla, roikkunut varpaissaan ja ollut vähän innostuneempi siitä makuullaan olostakin. Käsien käyttö on edennyt huimasti ja tavaraan osataan tarttua yhdellä ja kahdella kädellä ja siirrellä sitä toisesta kädestä toiseen ihan sujuvasti. Jo tuolla kuvan taustalla olevan taksi-auton kokoiset tavarat nousee yhdellä kädellä ihan kevyesti. Ja niin kuin kuvasta myös näkyy, meillä osataan istua. No joo, se kyllä päättyy aina siihen, että tuo johonkin suuntaan heilahtaa, mutta kun poika on niin kamalan ylpeä siitä, niin ollaan sitä silti istumassa pidetty pienistä muksahteluista huolimatta. Itse se reppana ei vielä pääse istumaan, paitsi että sitterissä se onnistui kinkeämään pystyyn turvavöistä huolimatta ja saamaan päänuppinsa lelukaaren alta ja huusi kuin syötävä kun ei saanutkaan sitä enää takaisin. Siinä oli vanhemmillakin hetki mietittävää, että saatiin poika ehjänä pois sitteristä. Sittemmin päätettiin ruuvata koko lelukaari pois...

Painoa pojalla on melkein 10 kiloa kotivaa'an mukaan ja pituutta melkein 70 senttiä. Saadaan tarkemmat mitat ensi viikolla neuvolassa. Poika tosin oli syönyt juuri ja teki heti punnituksen jälkeen valtavat cacat, joten luultavasti joku 9,5 kiloa on lähempänä totuutta. Iso se on silti, edelleen. Ja syö ihan sairaan usein, tai sitten huudetaan. Kuten öisin, siinä on vielä tosi paljon opettelemista. Mutta yleisesti Pikku-Ukko näin viiden kuukauden iässä on ihan kamalan hyväntuulinen, lunki tapaus. Se ei ole yhtään sellainen härväpetteri kuin moni muu ikäisensä, mikä ehkä selittää meidän pientä jälkeenjääntiä tuon konttimisen osalta, mutta toisaalta mikään ei vieläkään ole siitä mukavampaa kuin istua seuroissa, nauraa, kirkua ja höpöttää. Kirkuminen on kokonaan uusi juttu, mutta sitäkin ihanampaa, ilmeisesti. Ylipäätään kaikki uusi on jännää ja ihanaa, eikä vielä vierastamisesta ole jälkeäkään. Sen kanssa on tosi helppo liikkua kaupungilla ja kahviloissa, kavereilla ja tien päällä ylipäätään (paitsi autossa, välillä). Omissa silmissä se tuntuu jo ihan kamalan isolta pojalta.

Ja niin, se aika kuluu edelleen ihan häkellyttävän nopeasti :)

Harjoitellaan nukahtamaan ilman rintaa

Treenikämpiltä kaikuu Pikku-Ukon huuto, toivottavasti pian vähenemään päin. Nyt täytyy myöntää, että alkaa itseä väsyttää aika lailla tämä kahden tunnin välein herättely ja siitä puhutaan ihan varmasti ensi viikon neuvolassa. Mutta nyt jo ensiaskeleena täällä tilapäiskotona treenataan sitä, että poika oppisi nukahtamaan matkasänkyyn itse, ilman rinnalle nukutusta. Mietitään sitten vasta neuvolan ohjeiden mukaan sitä, milloin maitobaaria aletaan laittaa kiinni, voihan se olla että pojalla vaan on nälkä, että sen pitääkin saada syödä vähän tiuhempaan. Ei siis vielä uskalla kajota siihen.

Mun logiikka (jos sitä nyt tästä harapäästä enää löytyy) on se, että jos tuo oppisi nukahtamaan masu täynnä ja vaippa vaihdettuna itse sänkyynsä vähitellen, niin joku yö tulee se hetki myös, jolloin poika tajuaa herätessään, että eipä tässä ole hätää kun ei vielä ole nälkäkään, nukahdanpa uudestaan. Kai. Ehkä. Toivottavasti.

Tai sitten meillä kiusataan pientä ihan turhaan, koska rinnallehan tuo haluaisi nukahtaa aina ja kilarit tulee, kun tyhmät vanhemmat ei sitä tajua. Se vaan, että samaan aikaan tuo herää välittömästi kun sen rinnalta koittaa johonkin siirtää. Mahdoton yhtälö siis, ellei osaa nukkua istualtaan lapsi sylissä (makuuimetyksessä pojan taas herättää röyhtäily).

Taas kerran vaan toivon, että sitä tietäisi mikä olisi pojan ja koko muun perheen kannalta se paras ratkaisu (ja että se yksi olisi kaikille toimivin). Nyt joka toinen ilta tuntuu siltä, että kas se nukahti tuonne ja joka toinen ilta taas menee kuunnellessa tuon huutoa, silittäessä, laulaessa ja mitä kaikkea. Vaan kun ei kävis kuin rinta, vaikka just äsken imettäessä syljettiin vaan nänniä veke ja haluttais katsoa kaikkea muuta. Ota noista nyt sit selvää.

Ekat kuukautiset synnytyksen jälkeen

Siis miten mä luulin, että tää päivä ei tuu eteen ennen kuin ensi vuonna aikaisintaan? Joo, kyllä ne hoki ja hoki ja hoki sairaalassa, että imetys ei sitten ole mikään ehkäisy, mutta silti ajattelin, että meidän imetys se sujuu niin kivasti, että ei tässä mitään menkkoja saada - tälleenhän sitä ehkäistään kehitysmaissakin ja toimii kuin häkä (no toimiipa...).

Ja katin kontit, nyt ne sit alko. Kai. Tai ainakin jotain vuotoa on, enkä halua ajatella mitä se sitten on jos ei menkat. Kai ne minipilleritkin kyllä jotain voi aiheuttaa, mutta kaipa tämä kuitenkin indikoi, että hormonitoiminta on siellä jossain startannut? Luulin, että kaikilla täysimettäjillä kuitenkin ainakin yli sen puoli vuotta kestää, mutta pieni Googletus ilmoitti, ettei todella näin olekaan vaan aika monilla alkaa aiemmin, jopa 2-3 kk synnytyksestä (no oli siellä niitäkin onnellisia, joilla tosiaan oli menkkataukoa koko imetysaika).

Ennen raskautta vuosin kuin seula 21 päivän välein, kovaa ja kivuliaasti. Ja oirehdin hyvin vahvasti psyykellä kierron mukaan - Jii nimesi päivän ennen menkkojen alkua mun Mustaksi Päiväksi, kun masennuin ja kiukkusin poikkeuksetta silloin niin rajusti. Kesti melkein kymmenen vuotta, ennen kuin itse opin, että mitään tärkeitä päätöksiä tai elämää luotaavia analyysejä ei kertakaikkiaan tehdä sinä päivänä, koska jälkikäteen kyllä kaduttaa (niin että hei hei vaan niille poikaystäville, joista erosin juuri näin pystymättä korjaamaan jälkikäteen tuhoja). Ja Mustasta Päivästä seuraavat 5 päivää oli väsynyttä, alakuloista ja melkoisen kipeää aikaa vuodon kanssa. Siitä viikko eteenpäin ja iski ihan hirveä himotus ja mania. Tämän vuoristoradan kanssa oppi kyllä elämään, olin vain autuaasti jo unohtanut sen.

Nyt ei kyllä ollut mitään ennakoivia masennusmerkkejä ilmassa, eilen oli ihan hyvä päivä, vähän vaan väsytti ja huimasi mutta mitäs uutta se nyt on... Eikä nyt tunnu siltä, että pitäisi käydä kiskomassa Buranaa (tai joo, nyt Panadolia) naamariin, vähän vaan turvottaa ja itse se vuoto tuntuu hassulta, onhan edellisistä aikaa yli vuosi. Äiti lohdutti aina pienenä kuukautiskipujen osalta, että se helpottaa kyllä kun oot synnyttänyt. Nyt se sitten testataan. Bring it on!

Ja sitä paitsi ei voi väittää, ettäkö olisin ihan kamalan pettynyt. Ajatellen sitä vauvakuumetta, on ihan rohkaisevaa, että nyt jo alkoi menkat. Voi sitten oikeasti alkaa toivoa, että tuossa keväällä kun olen vähintään siihen 75 kiloon ja parempaan lihaskuntoon päässyt, että jotain voisi alkaa toivoakin.

Välitavoite saavutettu: alle 80 kg!

Jesjesjesjes, nyt alkaa olla tekemisen meininkiä tässä kuntoonpääsyssä. Edelleen tuntuu siltä, että jokaikinen gramma vähenee vain juoksemalla tai reippaalla kävelyllä, mutta nyt on ainakin päästy juoksemaan ja kävelemään, kun vaaka vihdoin ja viimein antautui ja näytti alle 80 kg. Se tarkoittaa seitsemää pudotettua kiloa ja olen kyllä jokaisesta tosi ylpeä.

Nyt suunta on kohti 75 kilon tavoitetta, mutta hetken nautiskelen tästäkin vaan. Hyvä minä, suunta on oikea, kyllä se siitä!

Olikin sitten tapahtumarikkaampi Isänpäivämatka

No selvittiin kuitenkin, huh! Onneksi on Jii, jos olisin itse ollut kuskina olisi paniikki ollut vähän reippaampi...

Juotiin aamusta kunnon Ensimmäisen Isänpäivän aamukahvit ja sitten jo hoputinkin Jiitä pakkaamaan auton kuntoon. Kamaahan oli, koska oltiin Isänpäivän lisäksi lähdössä kuukaudeksi Tampereelle asumaan Jiin opintojen vuoksi. Auto oli siis ääriään myöten täynnä ja jonnekin sinne tavaroiden lomaan tungettiin myös kaksi aikuista, Pikku-Ukko turvakaukalossa ja se koira. Näine hyvineen lähdettiin liikkeelle. 

Matka eteni hienosti Linnatuuleen asti, jossa Jii kävi kahvilla, jotta jaksoi ajaa kaameassa kelissä ja kuulemma oudontuntuisen auton kanssa. Siihenhän siis vaihdettiin se laturi tällä viikolla, joten ajateltiin että ehkä se vaan on erilainen tuntuma sitten nyt. Ei ajateltu sitä enempää, ennen kuin päästiin vähän matkaa eteenpäin ja auto alkoi vilkuttaa yksi kerrallaan yhä uusia hälytysvaloja kunnes sitten yhtäkkiä mikään valo ei palanut ja pyyhkimet jättivät liikkeen puolitiehen. Ja sitten moottorikin sammui, siinä satasen vauhdissa. Jii sai pysäytettyä melko hyvään kohtaan, mutta siinähän sitten höyrystyvässä autossa motarin vilinässä tuumattiinkin, että mitäs tehdään, kun kävi selväksi, että tähän jäätiin. Virtaa ei riittänyt kunnolla hätävilkkuihinkaan, nekin sammuivat pian (eli luultavasti kyseessä oli sulakevika tai sitten orjaamo tyri sen laturihomman - siihen palataan vielä). 

Jiillä onneksi leikkasi polla ja ennen kuin minä ehdin edes hätääntyä, oli mies soittanut vakuutusyhtiöön ja meille hinausauton. Taksin kohdalla yritin selittää, että pitää sitten saada sellainen, mihin saadaan poika, rattaat ja koira - että tilaa kyllin ison auton varmasti. Onneksi Jii oli ottanut huomioliivit mukaan ja pienen moottoritien vieressä ohjailun jälkeen saatiin kiltti taksisetä ja hinausauto löytämään perille. Onneksi Hämeenlinnassa palvelu pelasi pyhänäkin! 

Poikakin heräsi juuri oikealla kohdalla - vasta kun soitot oli tehty, mutta juuri sopivasti että ehdin sekä imettää että vaihtaa vaipan ennen kuin siirryttiin taksin kyydillä korjaamon pihalle, johon se meidän biilikin tuli. Kiitin onneani myös siitä, että poika ei vielä vierasta vaan hekotteli menemään ja oli vain iloinen kun taas pääsi eri auton kyytiin. Toisinkin olisi voinut olla. 

Tunnelma pysyi hyvänä ja mietittiin sitten niitä jatko suunnitelmia, että mites tästä sitten eteenpäin sinne Tampereelle ja Isänpäivän viettoon. Sattui käymään niin hyvä munkki, että hyvä ystäväni asuu Hämeenlinnassa ja vaikka luulin, että he ovat muualla juhlimassa isänpäivää, he olivatkin kotosalla ja kaveri kurvasi hetken päästä kulman takaa, auto imuroi meidän valtaisan tavaramäärän kokonaan ja sitten matka jatkui heille ison teekupin ääreen. Pääsin näkemään kummipojankin, joten ei ihan huono tuuri kuitenkaan Ystävä vielä tarjosi auton meille illaksi käyttöön ja niinhän me sitten koko konkkaronkka ja kaikki tavarat selvittiin kunnialla Tampereelle. 

Vaikka auto nyt sitten hajosikin ja siinä moottoritien vilinässä ehdin jo miettiä, että millä hemmetillä täältä selvitään vauvan ja leikkauksesta toipuvan koiran kanssa, niin onni oli kyllä myös niin monessa suhteessa meillä mukana, että pitää olla kiitollinen kuitenkin, kun niin näppärästi sitten kuitenkin kaikki vaan järjestyi. Silti naurettiin Jiin kanssa, että tulihan ikimuistoinen ensimmäine isänpäivä hänelle kun teki auton palautuksineen matkaa yhteensä melkein 12 tuntia. No, jotain kerrottavaa jälkipolville... 

Ensimmäinen isänpäivä

Rakas Jii, 

kiitos siitä, että olet jakanut kanssani perheen perustamisen ja vanhemmuuden. Tiedät, miten tärkeää  minulle on se, että meitä on tässä kaksi yhdessä kulkemassa, jakamassa, tukemassa ja kokemassa. 

Sinusta tuli Isä 15.6. ja mikä ihana Isä pojallemme oletkaan! Tie isyyteen ei ole ollut kevyin tai helpoin -  tiedän, että se on herättänyt paljon ajatuksia ja sisäistä myllerrystä - ja varmaan haasteita riittää vielä edessäpäinkin. Jo nyt meille molemmille taitaa olla selvää, ettei tämä niin helppoa ollutkaan, vaikka antoisampaa ja kasvattavampaa hommaa ei olekaan. Miten nautinkaan niistä hetkistä, jolloin köllöttelemme yhdessä perheenä sängyssä tai syödään porukalla ruokaa. Tai kun pidät poikaa sylissäsi ja katsotte toisianne. On selvää, että teidän välillenne on kehittymässä hieno suhde ja olen niin ylpeä sinusta, että olet uskaltanut heittäytyä kaiken muun meidän arkea sekoittavan lisäksi kuitenkin täysillä tähän uuteen, kaikkein tärkeimpään rooliisi. Jatka samaa rataa, löydät kyllä itsestäsi sen miehen ja Isän, joksi sinun on tarkoitettu kasvaa. 

Haluan tänään myös kiittää siitä, miten olet tukenut minua koko suhteemme ajan. Autoit ujoa tyttöä ulos kuorestaan, olet aina hyväksynyt minut sellaisena kuin olen - silloinkin kun se itselleni on ollut vaikeaa, tuit kun täydellinen työuupumus oli vain askeleen päässä ja kun raskauden tullessa pelot ja huoli melkein söivät elävältä. Kiitos siitä, miten tuet minun äitiyttäni, kerrot miten arvostat imetystäni ja sitä, että leikin ja laulan pojan kanssa, tai teen loputtomiin soseita tai siivoan, ja muistutat että olen kaiken äitiyden lisäksi myös edelleen täysi nainen. Kaikessa tässä ja muussakin olen voinut luottaa siihen, että sinä olet ja pysyt, jaksat silloinkin kun minä en jaksa. Arki ajaa välillä ahtaalle, ollaan molemmat rättiväsyneitä ja kumpikaan meistä ei käyttäydy aina niin kuin olisi hyvä, mutta meistä se olet usein juuri sinä, joka jaksat ojentaa kättä silloinkin kun minä vain nillitän bunkkerissani. Sinun - ja pojan - vuoksi haluan kasvaa näidenkin tilanteiden tasalle. Anna minun puolestani jaksaa välillä sinunkin puolestasi, silloin kun arjessa on vaan liian paljon yhdelle tai kun päässä myllertää liian isot vaihteet. Olen tässä sinua varten. 

Hyvää ensimmäistä Isänpäivää, Jii, mun oma aarre. Rakastan sinua. 

Nyt on taas tilaa!

Pitää kyllä antaa pisteet rakkaalle miehelleni, että kaikessa se kyllä mua jaksaa ja viitsii ja tekee tosi paljon mun päähänpistojen mukaan ihan mukisematta. Koko loppuraskauden itkin ja kiukkusin kotia, johon ei mahdu mitään - meillä on siis pieni kaksio, jossa kaksi aikuista, kaikki neliöt tavaroineen nielevä vauva ja koira, joka kylläkin tyytyy pöydänaluseen nykyään.

Olin tyhjentänyt kämppääni kolmisen vuotta sitten kun vihdoin Jiin kanssa lyötiin hynttyyt yhteen ja silloin lähti mäkeen oikeasti puolet kamoista, mikä olikin ihan hyvä koska tallella oli ala-asteen kirjoista asti ihan kaikki. Seuraava tavaraherätys tuli pari vuotta sitten joulun jälkeen ja silloin lähti lopuista kolmannes ja raskauden viimeisellä puolikkaalla siirrettiin esim. koko seinällinen kirjoja mökille, kavereille ja kierrätykseen. Lajittelin vaatteet, laatikoin ja sortteerasin. Kävin läpi kuivakaapin, jääkaapin, vaatekaapit, laitoin kaikki imettäjälle sopimattomat vaatteet pois ja luovuin kaikista puristavista kengistä. Teki hyvää.

Ajattelin vielä ennen synnytystä, että onpa kiva että tänne nyt mahtuu. Ja hahhah. Vauvan mukana eteisen valtasi rattaat, saunan kaikki tulevat ja mahdolliselle seuraavalle säästettävät tavarat, tuoleilta ja sohvilta löytyi adapteria ja jos jonkinmoista härveliä. Ihanaa saada lahjoja, mutta voi taivas niiden määrää - ihan kun syntyvä lapsi meinattaisiin hukuttaa vaatteisiin ja muuhun sälään heti kättelyssä. Olen mielestäni ollut kohtuullisen hillitty ostamaan niitä vauvaleluja (unohtakaa eilinen postaus), mutta niin vaan kun iski leikkimaton olkkariin ja siihen lelukaaren ja pari lelua, niin ei vaan mahtunut enää kääntymäänkään ilman, että johonkin Pikku-Ukolle kuuluvaan esineeseen törmäsi.

Vaadittiin siis radikaaleja toimia. Mummilta peritty Singer-pöytä vähän nieleskelytti, mutta kun Huudossa näkyi niitä olevan kymmenittäin myynnissä suht huokeaan hintaan, totesin että arvoesineestä ei ole kyse ja muistot säilyy ilmankin. Ja eilen käytiin heittämässä meidän pikkusohva ja 4 ruokapöydän tuolia sekä iso peili mökille säilöön. Appiukko ja Jii lastasivat meikäläisen ohjeiden mukaan kiltisti peräkärryn ja Jiin kanssa pimeällä mökillä purettiin lasti (ja yritettiin printtailla vähän huonolla menestyksellä huomisia isänpäiväkortteja). Selvittiin siitäkin keikasta elävänä, Pikku-Ukko vähän ihmetteli kyllä että mitä ihmettä sen vanhemmat puuhaa, kun puhkuttiin sohvaa alas peräkärrystä ja varastoon.

Mutta nyt täällä on kuulkaas tilaa. On harmi, ettei kaikki unelmien kapistukset mahdu meille nyt, mutta arvostan sitä, että täällä pystyy taas hengittämään ja eteisestä pääsee läpi, ilman että törmää kaikkeen tavaraan... Sisustuksellisesti tämä nyt ei edelleenkään kerää plussapisteitä, mutta arki sujuu taas. Ja veikkaanpa, että parin kuukauden päästä en edes muista, että täällä mitään muita huonekaluja on koskaan ollutkaan. Vielä kun pääsis eroon tuosta pianosta, niin mahtuisi ruokatilaankin ilman änkemistä. Mutta jees. Helpotti. Tavara ei todellakaan tee ihmistä onnelliseksi.

Kirppis- ja Huutolöytöjä lelulaatikkoon

Osastoa "ei kyllä vielä pitänyt, mutta hankinpa kuitenkin". Kun teki mieli. Fisher Pricen lääkärileikkilaukku ja Black&Deckerin lasten työkalupakki Huutonetistä, läjä Duplo primoja lähikirppikseltä. Kustansivat yhteensä alle 20 euroa, mikä oli hyvä.

Primoilla leikitään jo nyt ja harjoitellaan kunnon pinsettiotetta, mutta muut taitavat mennä vielä lelulaatikon pohjalle odottamaan pariksi vuodeksi. Mitähän ajattelin taas? (No tietysti, että tuo on hurjan varhaiskypsä lapsi ja että meillä on jotenkin taianomaisesti tullut yhtäkkiä valtavasti lisää säilytystilaa...).

Kavereilta sain muutenkin lahjoituksena kolme säkkiä vanhoja leluja, jotka pitäisi lajitella ja pestä. Nyt vois sitten hetkeksi vaikka lopettaa sen jatkuvan Huudon kyyläämisen, kun melkein näiden kaikkien edellisten lisäksi meille muutti vielä keinuhevonen. Justjust sain itseäni niskasta kiinni sen verran, että laitoin koneen kiinni ja menin tekemään pojalle soseita vähän lisää. Poika tuskin pääsee kärsimään virikkeettömyydestä, vaikka seuraavat lelut ostaisin vasta vuoden päästä...

Melkein unohtui koko lapsilisä...

Joo-o, oltiin anoppilassa seuraamassa leikkauksesta toipuvaa koiraamme, joka omakotitalon pihalta ulkoilutetaan vähemmällä vaivalla kuin meidän kerrostalosta. Anoppi antoi luettavaksi jotain vauvalehtiä, joita Jiin serkku oli jättänyt ja tarttui silmiin artikkeli lapsiperheiden rahatilanteesta (Kaksplus 3/2012). Kuulemma lapsiperheillä on tyypillisesti 2000-4000 euroa kuussa käytettävänään,  niin ja ne lapsilisät. Lapsilisät! Tässä minä olen vonkunut meidän rahatilanteesta ja kertakaikkiaan unohtanut koko etuuden.

No, pikaisella surffailulla Kelan sivuille kävi ilmi, että ihan kokonaan emme ole kävelleet onnemme ohi, koska Kela maksaa 6 kuukauteen asti takautuvasti niitä lisiä. Ja hyvä onkin, koska ensimmäisestä lapsesta saa 104,19 euroa/kk, joka kuten aiemmin todettu, on meille tällä hetkellä jo ihan kiva lisä talouden pyörittelyyn. Hakemus lisistä lähti siis vähän vilakasti liikenteeseen ja samalla kertaa ne mun kotihoidontukihakemukset ensi keväälle/kesälle.

Jäin vain miettimään sitä, että toisissa perheissä kai on perustettu pienelle tili ja kerätty lapsilisät sinne - lapsi on tiettyyn ikään mennessä sitten saanut mukavan pikku potin käyttöönsä. Tällä korkotasolla tietty oikeasti ei kannata ainakaan millään tilillä kannata rahaa jättää hautomaan, mutta tietysti ideana tuo on ihan kiva. Sitä vaan, että jos sitä ei nyt ala laittaa sinne tilille, niin mistäs kaivat reilut 21 tuhatta euroa sitten kun tuo täyttää 17 vuotta...? Ehkä parempi kuluttaa ne rahat lapsen hyvinvointiin muuten tässä ihan perusarjessa, mietitään tulonsiirrot sitten kun (tai jos) sitä rahaa ihan hurjasti parinkymmenen vuoden päästä on...

EDIT. Niin sitä lapsilisää olis siis voinut hakea lasketun ajan perusteella jo syntymättömällekin lapselle. Fiksu olis varmaan tehnytkin niin, vaan tuliko silloin tärinöissä luettua niitä Kelan ohjeita ja lomakkeita niin tarkkaan? No ei tod.