Ensimmäinen isänpäivä

Rakas Jii, 

kiitos siitä, että olet jakanut kanssani perheen perustamisen ja vanhemmuuden. Tiedät, miten tärkeää  minulle on se, että meitä on tässä kaksi yhdessä kulkemassa, jakamassa, tukemassa ja kokemassa. 

Sinusta tuli Isä 15.6. ja mikä ihana Isä pojallemme oletkaan! Tie isyyteen ei ole ollut kevyin tai helpoin -  tiedän, että se on herättänyt paljon ajatuksia ja sisäistä myllerrystä - ja varmaan haasteita riittää vielä edessäpäinkin. Jo nyt meille molemmille taitaa olla selvää, ettei tämä niin helppoa ollutkaan, vaikka antoisampaa ja kasvattavampaa hommaa ei olekaan. Miten nautinkaan niistä hetkistä, jolloin köllöttelemme yhdessä perheenä sängyssä tai syödään porukalla ruokaa. Tai kun pidät poikaa sylissäsi ja katsotte toisianne. On selvää, että teidän välillenne on kehittymässä hieno suhde ja olen niin ylpeä sinusta, että olet uskaltanut heittäytyä kaiken muun meidän arkea sekoittavan lisäksi kuitenkin täysillä tähän uuteen, kaikkein tärkeimpään rooliisi. Jatka samaa rataa, löydät kyllä itsestäsi sen miehen ja Isän, joksi sinun on tarkoitettu kasvaa. 

Haluan tänään myös kiittää siitä, miten olet tukenut minua koko suhteemme ajan. Autoit ujoa tyttöä ulos kuorestaan, olet aina hyväksynyt minut sellaisena kuin olen - silloinkin kun se itselleni on ollut vaikeaa, tuit kun täydellinen työuupumus oli vain askeleen päässä ja kun raskauden tullessa pelot ja huoli melkein söivät elävältä. Kiitos siitä, miten tuet minun äitiyttäni, kerrot miten arvostat imetystäni ja sitä, että leikin ja laulan pojan kanssa, tai teen loputtomiin soseita tai siivoan, ja muistutat että olen kaiken äitiyden lisäksi myös edelleen täysi nainen. Kaikessa tässä ja muussakin olen voinut luottaa siihen, että sinä olet ja pysyt, jaksat silloinkin kun minä en jaksa. Arki ajaa välillä ahtaalle, ollaan molemmat rättiväsyneitä ja kumpikaan meistä ei käyttäydy aina niin kuin olisi hyvä, mutta meistä se olet usein juuri sinä, joka jaksat ojentaa kättä silloinkin kun minä vain nillitän bunkkerissani. Sinun - ja pojan - vuoksi haluan kasvaa näidenkin tilanteiden tasalle. Anna minun puolestani jaksaa välillä sinunkin puolestasi, silloin kun arjessa on vaan liian paljon yhdelle tai kun päässä myllertää liian isot vaihteet. Olen tässä sinua varten. 

Hyvää ensimmäistä Isänpäivää, Jii, mun oma aarre. Rakastan sinua. 

Nyt on taas tilaa!

Pitää kyllä antaa pisteet rakkaalle miehelleni, että kaikessa se kyllä mua jaksaa ja viitsii ja tekee tosi paljon mun päähänpistojen mukaan ihan mukisematta. Koko loppuraskauden itkin ja kiukkusin kotia, johon ei mahdu mitään - meillä on siis pieni kaksio, jossa kaksi aikuista, kaikki neliöt tavaroineen nielevä vauva ja koira, joka kylläkin tyytyy pöydänaluseen nykyään.

Olin tyhjentänyt kämppääni kolmisen vuotta sitten kun vihdoin Jiin kanssa lyötiin hynttyyt yhteen ja silloin lähti mäkeen oikeasti puolet kamoista, mikä olikin ihan hyvä koska tallella oli ala-asteen kirjoista asti ihan kaikki. Seuraava tavaraherätys tuli pari vuotta sitten joulun jälkeen ja silloin lähti lopuista kolmannes ja raskauden viimeisellä puolikkaalla siirrettiin esim. koko seinällinen kirjoja mökille, kavereille ja kierrätykseen. Lajittelin vaatteet, laatikoin ja sortteerasin. Kävin läpi kuivakaapin, jääkaapin, vaatekaapit, laitoin kaikki imettäjälle sopimattomat vaatteet pois ja luovuin kaikista puristavista kengistä. Teki hyvää.

Ajattelin vielä ennen synnytystä, että onpa kiva että tänne nyt mahtuu. Ja hahhah. Vauvan mukana eteisen valtasi rattaat, saunan kaikki tulevat ja mahdolliselle seuraavalle säästettävät tavarat, tuoleilta ja sohvilta löytyi adapteria ja jos jonkinmoista härveliä. Ihanaa saada lahjoja, mutta voi taivas niiden määrää - ihan kun syntyvä lapsi meinattaisiin hukuttaa vaatteisiin ja muuhun sälään heti kättelyssä. Olen mielestäni ollut kohtuullisen hillitty ostamaan niitä vauvaleluja (unohtakaa eilinen postaus), mutta niin vaan kun iski leikkimaton olkkariin ja siihen lelukaaren ja pari lelua, niin ei vaan mahtunut enää kääntymäänkään ilman, että johonkin Pikku-Ukolle kuuluvaan esineeseen törmäsi.

Vaadittiin siis radikaaleja toimia. Mummilta peritty Singer-pöytä vähän nieleskelytti, mutta kun Huudossa näkyi niitä olevan kymmenittäin myynnissä suht huokeaan hintaan, totesin että arvoesineestä ei ole kyse ja muistot säilyy ilmankin. Ja eilen käytiin heittämässä meidän pikkusohva ja 4 ruokapöydän tuolia sekä iso peili mökille säilöön. Appiukko ja Jii lastasivat meikäläisen ohjeiden mukaan kiltisti peräkärryn ja Jiin kanssa pimeällä mökillä purettiin lasti (ja yritettiin printtailla vähän huonolla menestyksellä huomisia isänpäiväkortteja). Selvittiin siitäkin keikasta elävänä, Pikku-Ukko vähän ihmetteli kyllä että mitä ihmettä sen vanhemmat puuhaa, kun puhkuttiin sohvaa alas peräkärrystä ja varastoon.

Mutta nyt täällä on kuulkaas tilaa. On harmi, ettei kaikki unelmien kapistukset mahdu meille nyt, mutta arvostan sitä, että täällä pystyy taas hengittämään ja eteisestä pääsee läpi, ilman että törmää kaikkeen tavaraan... Sisustuksellisesti tämä nyt ei edelleenkään kerää plussapisteitä, mutta arki sujuu taas. Ja veikkaanpa, että parin kuukauden päästä en edes muista, että täällä mitään muita huonekaluja on koskaan ollutkaan. Vielä kun pääsis eroon tuosta pianosta, niin mahtuisi ruokatilaankin ilman änkemistä. Mutta jees. Helpotti. Tavara ei todellakaan tee ihmistä onnelliseksi.

Kirppis- ja Huutolöytöjä lelulaatikkoon

Osastoa "ei kyllä vielä pitänyt, mutta hankinpa kuitenkin". Kun teki mieli. Fisher Pricen lääkärileikkilaukku ja Black&Deckerin lasten työkalupakki Huutonetistä, läjä Duplo primoja lähikirppikseltä. Kustansivat yhteensä alle 20 euroa, mikä oli hyvä.

Primoilla leikitään jo nyt ja harjoitellaan kunnon pinsettiotetta, mutta muut taitavat mennä vielä lelulaatikon pohjalle odottamaan pariksi vuodeksi. Mitähän ajattelin taas? (No tietysti, että tuo on hurjan varhaiskypsä lapsi ja että meillä on jotenkin taianomaisesti tullut yhtäkkiä valtavasti lisää säilytystilaa...).

Kavereilta sain muutenkin lahjoituksena kolme säkkiä vanhoja leluja, jotka pitäisi lajitella ja pestä. Nyt vois sitten hetkeksi vaikka lopettaa sen jatkuvan Huudon kyyläämisen, kun melkein näiden kaikkien edellisten lisäksi meille muutti vielä keinuhevonen. Justjust sain itseäni niskasta kiinni sen verran, että laitoin koneen kiinni ja menin tekemään pojalle soseita vähän lisää. Poika tuskin pääsee kärsimään virikkeettömyydestä, vaikka seuraavat lelut ostaisin vasta vuoden päästä...

Melkein unohtui koko lapsilisä...

Joo-o, oltiin anoppilassa seuraamassa leikkauksesta toipuvaa koiraamme, joka omakotitalon pihalta ulkoilutetaan vähemmällä vaivalla kuin meidän kerrostalosta. Anoppi antoi luettavaksi jotain vauvalehtiä, joita Jiin serkku oli jättänyt ja tarttui silmiin artikkeli lapsiperheiden rahatilanteesta (Kaksplus 3/2012). Kuulemma lapsiperheillä on tyypillisesti 2000-4000 euroa kuussa käytettävänään,  niin ja ne lapsilisät. Lapsilisät! Tässä minä olen vonkunut meidän rahatilanteesta ja kertakaikkiaan unohtanut koko etuuden.

No, pikaisella surffailulla Kelan sivuille kävi ilmi, että ihan kokonaan emme ole kävelleet onnemme ohi, koska Kela maksaa 6 kuukauteen asti takautuvasti niitä lisiä. Ja hyvä onkin, koska ensimmäisestä lapsesta saa 104,19 euroa/kk, joka kuten aiemmin todettu, on meille tällä hetkellä jo ihan kiva lisä talouden pyörittelyyn. Hakemus lisistä lähti siis vähän vilakasti liikenteeseen ja samalla kertaa ne mun kotihoidontukihakemukset ensi keväälle/kesälle.

Jäin vain miettimään sitä, että toisissa perheissä kai on perustettu pienelle tili ja kerätty lapsilisät sinne - lapsi on tiettyyn ikään mennessä sitten saanut mukavan pikku potin käyttöönsä. Tällä korkotasolla tietty oikeasti ei kannata ainakaan millään tilillä kannata rahaa jättää hautomaan, mutta tietysti ideana tuo on ihan kiva. Sitä vaan, että jos sitä ei nyt ala laittaa sinne tilille, niin mistäs kaivat reilut 21 tuhatta euroa sitten kun tuo täyttää 17 vuotta...? Ehkä parempi kuluttaa ne rahat lapsen hyvinvointiin muuten tässä ihan perusarjessa, mietitään tulonsiirrot sitten kun (tai jos) sitä rahaa ihan hurjasti parinkymmenen vuoden päästä on...

EDIT. Niin sitä lapsilisää olis siis voinut hakea lasketun ajan perusteella jo syntymättömällekin lapselle. Fiksu olis varmaan tehnytkin niin, vaan tuliko silloin tärinöissä luettua niitä Kelan ohjeita ja lomakkeita niin tarkkaan? No ei tod.

Imettäjälle sopimattomat ruoat (meillä)

Olen tainnut joskus aiemminkin mainita, miten nöyräksi vetää, kun oman syömisen seuraukset näkee usein aika ikävällä tavalla oman lapsensa hyvinvoinnissa. Meillä tosi vahva reaktio on saatu useasta eri ruoka-aineesta ja vaikken suoranaista allergiaa epäile, niin selvästi näissä on jotain ainesosia, joita Pikku-Ukon ruoansulatus ei vain hanskaa. Ilmavaivoja, hyvin jännittävää kakkaa ja selkeästi tukalaa oloa seuraa kaikkien näiden syömisistä.

Ongelmia meillä aiheuttavat:

• Chili
• Tomaatti
• Sipuli (isoina määrinä)
• Pavut ja linssit (tosin vähentyy, jos liottaa ja keittää ja heittää nämä vedet mäkeen enne loppukäytttöä)
• Kaali
• Soija
• Salmiakki (varsinkin turkinpippurit)
• Suklaa (isoina määrinä)
• Valkosipuli (jo valitettavan pieninä määrinä)
• Ruisleipä (myös kuivattuna, pöh)
• Hiilihapolliset juomat

Olen sitkeästi vähäsen koittanut näitä kaikkia syödä, jotta tuon vatsa tottuisi niihin vähitellen, mutta esimerkiksi viikonloppuna tortilloja varten tehty jauheliha-soijarouhe-papu-tomaattisörsseli oli pojan systeemeille selkeästi vähän liikaa ja yölliset itkut raastoivat äidin sydäntä ja omaatuntoa, ennen kuin ne saatiin pierujen muodossa ulos... Kokeilu jatkuu, koska en ruokavaliota kokonaan aio muuttaa - se kun ei olisi hyväksi minulle eikä pojalle noin niinkuin pitkällä tähtäimellä. Mutta jokainen ylilyönti korpeaa ja sitä syyttää itseään, ettei taaskaan ollut itsekuria ottaa vain vähän, kun piti vetää sitten esim. kunnon kulhollinen tomaattikeittoa (minkä sankaroin tässä viikko takaperin). 

Vaikka imetys jatkuu ja toivon sen jatkuvan vielä pitkään, olen silti iloinen kun painotus siirtyy myös muuhunkiin syömiseen ja ruoansulatusjärjestelmäkin tästä vielä kehittyy (ja minä pääsen syömään ilman syyllisyyden tunteita...).

Kirjakulma: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi

Sanna vinkkasi mielenkiintoisen kirjan, jonka kävin lainaamasta viime alkuviikosta kirjastosta ja huitaisin imetyslukemistona läpi. Nimittäin Anna Luodon Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee. (Tammi 1991)

Minulle, joka kahlaan täällä keskellä first world probleemeja harva se päivä oli herättävää lukea, millaista elämä perheissä ja yhteisöissä on ollut sotien jälkeen ja miten konkreettisesti kätilönä on oltu siinä mukana. Tulehduksia torjuttiin mahalle laitettavin jääpalapussein, neuvolatoiminta oli ihan alkutekijöissään ja synnytyskivut (joista viime viikolla kirjoitin) kuuluivat prosessiin (vaikka kirjailija myöntää teoksen loppupuolella olevansa kiitollinen nykyajan tehokkaista kivunlievityskeinoista). Aika toisenlaista touhua, aika toisenlainen aika. Teksti on lyhyistä pätkistä koottu, mutta maalaa hienovaraisen kuvan sitkeästä kansasta ja ennen kaikkea siitä, mitä me naiset olemme ennen kestäneet ja jaksaneet. Sitkeää sakkia.

Teksti oli rehellistä ja niin, elämänmakuiseksi sitä kai tupataan sanomaan. Kuten nykyisinkin, on äitejä, joilla on helppo synnytys ja jotka muutenkin pyörivät koko kylän valona. Ja sitten on loppuun asti uupuneita äitejä, kaltoinkohdeltuja tai elämäntiellä muuten ahtaalle jääneitä. Silti lapsen syntymä kuvataan herkistävänä ja yhdistävänä kokemuksena, ja jokaisen lapsen menetys, vaikka yleisempää kuin nykypäivänä, jätti myös jälkensä niin perheeseen kuin kätilöönkin.

Minäkin suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa katsaus naisena olon ja perheenlisäyksien  lähimenneisyyteen. Kirjoittaja sanoo olleensa mukana yli tuhannessa synnytyksessä. Vaikka en kirjan luettuani kaipaakaan enää ihan samalla tavalla 50-luvulle maatalon emännän rooliin, ottaisin kirjoittajan ainakin synnytyskuvauksiensa perusteella ilomielin mukaani synnytykseeni, jos sellainen vielä tulee. Juuri sellaista osaamista ja myötäelämistä peräänkuulutin edellisessä synnytystekstissäni. Helpottavaa, että ajalla jolloin synnyttäviä äitejä kuskattiin sydänmailta milloin milläkin paariviritelmällä saamaan lääketieteellistä apua, on heidän mukanaan sentään kulkenut osaava, ehtivä ja jaksava kätilö. Vähän lisää sitä tähän nykymeininkiinkin, kiitos.

Poika joogaa

Muistan kun aloin odottaa lasta ja päätin, että minä en sitten koskaan ikimaailmassa vertaile lastani muiden lapsiin ja mikä ikinä kehitystahti sillä sitten onkaan niin vaan lempeän hyväksyvästi suhtaudun siihen enkä yhtään mieti, että ollaanko me nyt jäljessä tai jotain ja vaikuttaako tämä nyt johonkin tulevaan kehitykseen vaan odotan ihan rauhassa. Ja tiedänhän minä, että normaali haitari esim. nyt konttailulle on että kunhan nyt tulee ennen sitä yhdeksännen kuukauden alkua niin ok. Tai kait senkin jälkeen on ihan hyvä, toisethan skippaavat tylysti koko konttailun ja siirtyvät siistimpiin puuhiin kuten juoksemiseen ja kuperkeikkailuun.

Ja onhan tuo verbaalisesti monia ikäisiään edellä ja käsien tarkkuus on erittäin hyvä ja meillä osataan istua ja mitä kaikkea. Silti, kun kavereiden lapset alkoivat jo viisikuisina konttailemaan mietin vaan, että milloinkohan tuo hyväksyisi vihdoin vaaka-asennon omakseen ja alkaisi toimia sen puitteissa? Kun se vaan makaa lattialla ja huutaa, jos ei lelulla harhauta, mitään omaa kivaa siinä ei keksitä. Vai onko sillä reppanalla jo massaa sen verran, ettei kädet oikein enää kannata? Ei tuo ryömimättömyys tai konttailemattomuus sitä itseään häiritse niin kauan kuin on sylejä, joissa saa pom-pom-pomppia, mutta kun se konttaus tuntuu olevan se, mistä kaikki nyt kyselevät. Joko teillä kontataan? Ei, ei meillä kontata, meillä vain joogataan.

Meillä nimittäin ainoa "vähän sinnepäin"-toiminto, jota on toistaiseksi esiintynyt on tämä joogasta tuttu kulma-asento, mikälie alas katsova koira olikaan. Tosin toisin kuin joogassa, tämä ei esiinny seesteisen hengittelyn kera vaan aivan järjettömän itkuraivarihuudon saattelemana. Koska jos peffa pitää saada ylös, painuu nenä kiinni mattoon, ja sekös harmittaa vietävästi. 

Älä huoli, Pikku-Ukko. Äitikin vielä tästä kasvaa kypsäksi ihmiseksi ja lakkaa huolehtimasta turhia ja keskittyy olennaiseen, niin kuin siihen, miten ihanasti sä hekotat, kun sun pientä vatsaa pärisyttää tai kun heiluttelee harsoa pään yli. Joogaa sinä rauhassa siihen asti.

Pikku-Ukolla on asiaa

Meillä asuu pieni papupata. Todisteitakin löytyy. Tämä papupata on aktiivisimmillaan aamuisin ja ihan loppuillasta, mutta klingoninkielistä jäpätystä riittää kyllä muillekin kellonajoille ihan tasaisesti. Kuten esimerkiksi yölle, jolloin tämä nimenomainen video on otettu. Siinä ei näy yhtään mitään, koska on pimeää. Mutta tuo vain höpöttää. Onhan se jotenkin hellyyttävää kun kainalosta starttaa selitys, mutta tietysti toivoisi aina että lähetys ei käynnistyisi ihan yösydännä.... No, vielä riittää huumorintaju, koska kyseessä on kuitenkin vielä niin uusi taito, että vähän hykerryttää silti ;)

Nipistelijä

On se juu kiva, että tuolla motoriikka kehittyy ja kaikkea, mutta sanon vaan että tätä nimenomaista vaihetta ei kyllä jää ikävä. Nimittäin tuosta on ihanaa, kun se saa sormiensa väliin vähän ihoa (tai hiuksia) ja sitten nipistetään niin, että toisella melkein itku tulee. Kasvoista, korvista, kädestä tai (mikä ihaninta) kesken imetyksen suoraan nännistä, pojoing. Ja nauretaan päälle (tai syljetään, koska sitä kuolaa tulee ihan tu-hot-to-mas-ti...). Ihanahan se on nähdä, miten poika ottaa kontaktia ympäröivään maailmaan, mutta mistäs tuolle kasvattaisi vähän lempeyttä touhuihin?

Tällä viikolla tavattiin useaakin kaverin (tyttö)vauvaa. Jokaikisen tuo sai itkemään. Yhtä raapaistiin käteen, yhdeltä vietiin sukka ja yhden puntissa roikuttiin niin pitkään, että toisella meni hermo. Kun sitten viimeisen tapauksen kohdalla osasin muka pitää varani ja pidin pojan suosiolla vähän kauempana kanssaeläjistä, niin se alkaa karjua tytölle kuin hinaaja jotain omaa klingonikieltään. Tyttö purskahti ihan lohduttomaan itkuun. *huoh* Tuon ikäiseltä ei kai voi vielä vaatia juuri käytöstapoja, mutta silti ei oo oikein voittajaäiti olo.

Piti säästää lokakuu, mutta toisin kävi

No ihan todella ei alkanut tämä rahansäästö niin kuin Strömsössä, vaan hyvistä aikeista huolimatta rahaa paloi niin älyttömästi, ettei mitään jakoa. Tai niin, kyllä me yritettiinkin, mutta kaikenlaista kyllä sitten vaan tuli. Jos Espoossa kotihoidontuki on kuntalisällä reilut 500 euroa niin yli kolminkertaisesti meni se summa kyllä, vaikka nimenomaan sillä piti pärjätä. Että silleen. Hävettää ja samaan aikaan ihan hirvittää. Mä olen kohta (maaliskuussa) jäämässä hoitovapaalle ja Jiin duunikuviot ovat vuodenvaihteen jälkeen ihan auki. Ihan oikeasti joudutaan siis pian käymään käsiksi meidän hätävaratiliin ja tyypit vaan törsää. Ennen kaikkea hävettää, kun vielä julkaistaan tällaisia artikkeleita oikeasta köyhyydestä ja toiset ajaa itseään samaan tilaan vaan ihan urpouttaan ja laiskuuttaan. Tästä maaliskuuhun ollaan siis säästökuurilla (ja sittenhän vasta se oikea säästäminen alkaakin). Ei kannata odottaa meiltä joululahjoja, paitsi kummipojan. Lapset ovat poikkeus.

No mitä sitten meille tuli, että tuo budjetti noin räjähti?

• Autosektori vei lähes 280 e sisältäen renkaanvaihdon ja säilytyksen sekä polttoaineet. Voisi juu vaihtaa itse, paitsi että meillä ei ole sellaisia vehkeitä, joilla maasturin saisi nostettua ilman että astinlauta menee päreiksi. Säilytys oli ehdottomasti hintaansa nähden ihan turha, tässä oltaisiin voitu ruikuttaa vaikka anoppilasta säilytystilaa niille renkaille. Autoasiat ovat muutenkin nyt vahvasti mietinnän alla, koska niihin uppoaa älysti rahaa. 
• Meikän vaateostokset reilu 120e. Urheilurintsikat uudelle koolle, että uskallan juosta ilman ettö rinnat tästä enää valahtaa ja esiintymismekko johon mahdun kuoron keikalle. Siisti jakku ja hame alennusmyynnistä -70%. Viimeisten kohdalla myönnän, että turhempaa, mutta kun ei mulla ole tällä hetkellä mitään siistiä mikä mahtuis päälle. No, marraskuussa ei näitä tule. 
• Jauhokoisainvaasio kuiva-ainekaapissa 70 e, uudet kuiva-aineet pilalle menneiden tilalle ja IKEAsta tiiviitä purkkeja, ettei sama toistu enää ikuna (sen verran ällöä oli)
• Koira 240 e, ruoka ja loukkaantuneen selän hoito. Tälle nyt ei vaan voi mitään, mutta toivottavasti tulee kuntoon. Ensi kuussa tämä sektori on ainakin tuplat, koskapa reppana joutuu vielä steriloitavaksi, ettei elokuussa lusittu kohtutulehdus pääse enää uusimaan.
• Meikän hampaat reilu 200e: näin S-tarjouksen hammastarkastuksesta 19e, mutta kun sitten otetaan vähän röntgeniä ja paikkaillaan, niin eihän siitä ihan ilmaiseksi selviä. Lokakuulla vielä suuhygienistikin hammaskiven vuoksi, vihloo hampaita seuraavat viisi vuotta taas, brh.
• Apteekkiin valutettiin vielä aikuisten ostoksia käsittämättömät 180e. No on siinä reseptilläkin jotain, mutta miten onnistuin poistumaan sieltä kerran tajuamatta, että maitohappobakteerit maksavat melkein 40e???
• Hiivatin vessan loisteputken vaihto. Eka ostat uuden putken vilkkumaan alkaneen tilalle. Väännät sen rikki paikalleen laittaessa. Ostat uuden. 20e. Potuttaa.

Niin että kyllä se raha vaan joka suuntaan hupeni. Jatkoa ajatellen auto, hammashoito (yksityisellä) ja apteekki pitää miettiä. Eikä näemmä taloudellisesti auta omistaa koiraakaan, en oikein tiedä kumpi meidän pienistä (koira vai Pikku-Ukko) on toistaiseksi meille enemmän maksanut. Halpoja ei ole kumpikaan, mutta eihän niitä kukaan siksi taida hommatakaan. 

Marraskuuhun osuu siis vielä pari tiedettyä isoa kuluerää (koiran sterkka, ykkösauton lisähuolto kun laturin hihna huutaa hallelujaa ja se kakkosauto tarvitsisi yhä talvirenkaat), joten ihan ilmainen siitäkään ei tule. Silloin myös asutaan valtaosin toisten nurkissa Jiin opiskelujen vuoksi. Tehdään siis muun kulutuksen osalta se, mikä voidaan. En halua itkeä ensi kesänä kaikkia niitä euroja, jotka nyt kului ihan turhaan.

EDIT. Ykkösauto oli ehkä sekuntin tänään huollossa. Laturi rikki, pitää tilata uusi. Crap, crapcrapcrap! Plussaa se, että Jiikin suostui nyt, että kakkosauto saa mennä. Kun ei olis varaa edes tuohon yhteen...