No tähän minäkin sitten kapsahdin.. Pääsin äitiyslomalle, ylisuoriin ensimmäiset päivät, vauhti riitti torstain iltapäivään, jolloin pitkän koiralenkin ja uimareissun jälkeen kaahattuani kaverille yhtäkkiä saan niin hirvitä kuumia aaltoja, että hirvittää ja kaikki äänet ja valo alkavat käydä aisteihin vähän liiankin tehokkaasti. Pelastajana Jii, joka vie kiltisti työpäivänsä jälkeen vie koiran, jotta minä saan painua ysiltä punkkaan ja nukkua kellon ympäri. Lupaan viedä koiran ihanvarmasti sitten aamulla, mutta oltuani hetken pystyasennossa alkaa kurkkukipu ja vetädyn takaisin makuuasentoon. Jii vie taas kiltisti koiran.
Saamme perheen liikenteeseen kahden maissa, minä haen lisää lankaa käsityöprojektiin (kyllä, vihdoin se neulevimma iski, tosin ei vauvaneuleet vaan harmaata kirjoneuletta itselle...) ja Jiille metsästettiin uutta Goretexiä vappua varten. Löytyihän sekin, halvalla, -15% alesta Prismasta. Ja sitten uskaltaudumme Vauvatalo Johannaan hakemaan loput lastentarvikkeet, jotka Jii meille joulun välipäivinä metsästi. Kuitilla se ei näyttänyt niin pahalta, pari hassua riviä, mutta kun yrittää tunkea pinnasängyn, lastenrattaat ja irtokopan, turvaistuimen, talvirenkaat ja sen kiinnitysjutun (sekä sekalaisen määrän muuta ehdottoman tärkeää sälää..) kerralla autoon, meinaa iskeä jo epätoivo.. Käydään survomisoperaation päätteeksi vielä syömässä. Kurkku on taas oudon tuntuinen, vaikka hetkeksi olo paranikin (ei niin paljon, ettenkö olisi yhtä kunnon riitaa taas lähtiessä saanut aikaiseksi..).
Illalla vilkutan Jiin yövuoroon töihin, saan jotenkuten vietyä koiran ulos vaikka äkkiviilennyt yöilma tuntuu kurkussa jo tosi ikävältä, neulon kuin hullu katsoen Villiä Pohjolaa ja vedän ristiin teetä, kuumaa viinimarjamehua ja Bafucinia. Ja ravaan pissillä. Lopulta on pakko luovuttaa ja yrittää nukkumaankin, mutta uni ei kipeän kurkun vuoksi oikein tule ja sen minkä nukun, nukun vajaan puolentunnin pätkissä, välillä niistäen, keittäen lisää kuumaa ja vuotavia silmiä pyyhkien. Huikeaa!
Toivotan Jiin tervetulleeksi kotiin seiskalta ja reppana saa taas 12 tunnin vuoron jälkeen viedä koiran. Minä horisen olevani pieni tautipesäke. Weeblin ja Bobin sanoin: "I feel like the poo". Yritän nukkua. Jii kiikuttaa glögiä ja yrittää itsekin nukkua. Minä niistän. Ravaan pissillä. Otan vihdoin sen grammaisen Panadolin, joka olisi pitänyt varmaan ottaa heti kättelyssä, ja saan viisi tuntia unta, joiden jälkeen olo tuntuu paremmalta ja sairaammalta yhtä aikaa. Ei kuumetta vieläkään, kurkku jo ok, silmät ja nenä valuu tuotta. Jii joutuu viemään koiran hätäkakalle taas, illan ummetus tulee kerralla ulos. Jii tuo teetä. Jii vie koiran hetkeksi anoppilaan ja vaihtaa renkaat autoon. Ja käy kaupassa. Yrittää saada appivanhemmat tuomaan koiran ja ostokset, minkä minä torppaan. En halua nähdä yai vastaanottaa tänään ketään. Niinpä Jii väsyneenä kiikuttaa vielä koiran ja ostokset kotiin ja säntää taas töihin. Yritän välittää turvonneiden silmieni ja räänniistämisen välistä, miten kiitollinen olen.
Koira pötköttää sängyllä mun kanssa ja minä tuijotan Australian MasterChefiä iPadilta, kun en oystyasentoon pysty. Ja vedän vatsan sekaisin karkkia ja valkosipuliruissipsejä. Ja Cocista. Yritän valmitautua sirusyö kakkoseen ja siihen, että jotenkin pitää toipua illaksi sen verran, että saan koiran pissitettyä. Mutta ensin vielä yksi jakso ihania ausseja ja kokkausta. Jos jaksan, niin pitäisi ihan livenä vääntää huomiselle mökkikeikalle mukaan kaalilaatikkoa. Luultavati en jaksa, en mökkiä enkä kaalinpilkkomista. Loppuu se suorittaminen tietty näinkin, kun kroppa laittaa hommalle rajat, viimein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti