Käännös toisinpäin

Taas äiti opettelee sitä, että kehitys ei ole lineaarista. Kääntyilythän meillä jäivät edellisen kerran jälkeen melkein nolliin, ei edes mitään yrityksenpoikasia tässä välissä. Sitten alettiin pöpöttää minkä suusta kerkisi ja se antoi tilaa käsien hienomotoriikalle - nyt on pari viikkoa harjoiteltu urakalla käsien käyttöä yhteistoiminnassa, mikä tietysti sulki koko pojan puheentuotannon ihan yksittäisiksi äännähdyksiksi.

Toissapäivänä oltiin kaverilla kylässä ja harjoteltiin heidän lapsensa leikkimatolla kaikenlaista toimintaa. Oikein näki, kun Pikku-Ukon päässä kävi hurja raksutus kun hän seurasi kuusi viikkoa vanhemman neitokaisen sujuvaa konttailua. Siitä innostuneena viritin meidän ahtaaseen olkkariin oikein kunnon leikkipisteen eilen pojalle ja ilmeisesti sen kannustamana tuo yhtäkkiä keksi aloittaa kääntelyn uudestaan, nyt vatsalta selälle. Pari kertaa teki putkeen, muttei sitten vieläkään uudestaan selältä takaisin makuulle.

Yöt ovat olleet täynnä ihmeellistä harjoittelua ja tosi huonoa nukkumista - toivon niin, että nyt kun tämä uusi taito on kehitetty, meilläkin saataisiin joskus tässä edes yksi rauhallinen yö ilman 4-5 herätystä... Mutta niin tai näin, jännityksellä jään silti odottamaan, mitä tuo keksii seuraavaksi ottaa harjoittelun alle!

85E

Aika järkytys iski viime viikolla. Juu, kyllä olen katsonut, että ovat ne rinnat aika kivasti kasvaneet tässä raskaus-imetys-rumban aikana, mutta silti vähäsen järkytti kun jouduin menemään kauppaan ostamaan rintsikoita ja mukaan osui koko 85E, joka siis oli just sopiva. Ennen raskautta siis olin ihan onnellinen B-kuppi.

Juu, onhan nyt jäljellä vielä se 8 kiloa raskaudentakaiseen menoonkin, mutta silti - aika hyppäys! Ikinä ikinä ikinä en olisi osannut kuvitella itseäni E-kokoisena. Olisi vaan pitänyt tajuta tuo rintaliiviasia vähän aiemmin, vasta nyt juoksuharrastuksen uudelleentulon jälkeen älysin, että ehkä etumus kaipaisi jotain muutakin tukea kuin imetystopin ja villaiset rinnanlämmittimet, joilla olen pian kohta neljä kuukautta painellut. Ei ihme, että sen lisäksi että koko on 85E, löytyy kaikki ainakin 8,5 senttiä alempaa. Ja on jotenkin enemmän verisuonittunutta, plus tietty ne pari raskausarpea, jotka tuli jo yli puoli vuotta sitten. Mihin mun kauniit, tutut rinnat on kadonneet? Kivat nämäkin on varmaan, kun vähän tottuu. Mies ainakin väittää yhä tykkäävänsä. Nyt pitää vaan itse totutella ajatukseen, että onkin aika isorintainen. Siinä sitä ajateltavaa, tälle viikolle.

Raskauskiloprojekti vko 9: no jotain edistystä, vaikkei vielä kiloissa

Eilen vaaka näytti 83,1kg. Se ei ole edistystä oikeastaan, koska jo kuukausi takaperin vaaka näytti samaa, mutta toisaalta vaaka on tässä välissä näyttänyt kyllä enemmänkin, joten hyvä että ollaan edes tuossa luvussa. Ja onhan se edelleen sen 3,5 kiloa vähemmän kun sairaalasta kotiintullessa, vaikka laihalta lohdulta se tuntuukin. Cokista en ole juonut, enkä syönyt suklaata, kesäkuuman jälkeen pääsin eroon jäätelöstäkin. Mutta sitten tuli pähkinät - ja laivalla ihan jäätävät annoskoot. Pöh. Näemmä kun yhdestä epäterveellisestä pääsen eroon, niin keksin jostain heti seuraavan.

Mutta kyllä edistystäkin on tapahtunut. Isäntä sai työpaikan lääkärintarkastuksessa kehotuksen elää kolesterolin suhteen varovaisemmin ja niinpä vaihdoimme maidot ja juustot vähärasvaisiin ja yllätyksekseni Jii jopa itse ehdotti, että voitaisiin olla ilman punaista lihaa lokakuu. Tärkeimpänä kehityksenä kuitenkin pidän sitä, että olen jaksanut liikkua taas enemmän. Vatsatanssin lisäksi olen nyt käynyt ainakin parilla lenkillä viikossa, parina viikonloppuna ollaan käyty Pikku-Ukon kanssa vaeltamassa kantorepun kanssa. Kärryttelyäkin olisi kiva lisätä ohjelmistoon, mutta kun poika ei suostu niissä makaamaan kuin rajallisia pätkiä. Yritys silti jatkuu.

Joten vaikka kilot eivät vielä olekaan karisseet, on olo tosi paljon terveempi ja peilistä kyllä vähän näkyy jo kaventumistakin rintojen alta. Mahamakkara tosi pitää pintaansa, mutta jotenkin jaksan vielä uskoa siihen, että ensi vuonna kyllä sekin on kadotettu. Ensimmäinen välitavoite on joulu, jolloin aion olla alle 80 kiloa. Siihen on 11,5 viikkoa, joten ihan hyvin saavutettavissa pitäisi olla, vaikka kuinka sataisi kinokset enkä pääsisi juoksemaan.

Taitava puutarhuri... not

Pakko esitellä nyt osastoa "kätevä emäntä" vähän laajemmalti ja kun lokakuun tultua satokausi alkaa olla ohi, voin näyttää meidän talouden kesän viljelyn tuloksia. Ei sillä, että olisin ollut ennenkään mikään huikea viherpeukalo, mutta vauvanhoito vei kyllä viimeisetkin yrityksen rippeet. Todisteet ovat murskaavat. Tilanne toukokuun alussa, kun taimet oli innolla istutettu parvekkeelle:

Ja kuva muutaman auringonpaahteisen kuukauden jälkeen heinäkuulta:

I rest my case. Vain thaibasilika sinnittelee (edelleen, en tajua - nythän on lokakuu?!).

Ja mulla kun oli haaveena opettaa poikaa tutustumaan luontoon kasvattamalla esimerkiksi juuri yrttejä ja muuta kivaa ja helppoa kasvista. Toivottavasti ensi kerralla Pikku-Ukon kanssa saan näytettyä parempaa esimerkkiä esimerkiksi kastelun osalta...

Miten olla kyllin hyvä äiti?

Helkkarin siivous. Helkkarin soseet. Helkkarin kämppä hoitamattomine vaaranpaikkoineen. Helkkarin talvipukeminen ja helkkarin koiranulkoilutus. Helkkarin unikoulut ja päiväunet ja tutit ja perhepedit ja ohjeistukset, joista jokainen neuvoo ihan eri tavalla, usein jopa päinvastoin. Helkkarin läheisvanhemmuuskiintymyssuoritusäitiys, josta ei tavallinen pulliainen ota selvää. Mistä minun pitäisi tietää, olenko nyt kyllin hyvä äiti lapselleni? Mikä on kyllin hyvää? Ja minä kun haluaisin vielä olla täydellinen!

Yritän saada kämppää siivottua niin, ettei lastensuojeluviranomainen saisi kuulla meidän murjusta ja lapsi (jahka oppii liikkumaan) ehtisi käydä nykimässä kaikkea suuhunsa tai niskaansa tai kaatua jotain vasten. Ja silti kaaos ympärillä ei tunnu yhtään hellittävän. Unohdan laittaa pihalle pipon, jossa on korvaläpät ja poika joutuu kestämään joko silmille valuvan tai korvat paljaiksi jättävän mallin. Unohdan, että poika syö tumppujaan jatkuvasti ja että puuvillaiset eivät enää sen jälkeen lämmitä.  Väänsin kolmatta kertaa parsakaalisosetta juuri ennen sitä vauvakinoa, koska eka satsi unohtui jääpalamuoteissa pöydälle ja suli, toiset ostetut parsakaalit unohtuivat jo ennen valmistusta paahtimen taakse ja menivät ihan keltaisiksi. Nämä soseet laitoin parvekkeelle jäähtymään ennen pakkaseen laittamista ja sieltähän, suorasta auringonpaisteesta, ne löysin kuusi tuntia myöhemmin palatessani kotiin. Itku tuli, ja pienimuotoinen skitsokohtaus, jossa läväytin jääpalamuotit soseineen tiskialtaaseen sellaisella voimalla, että ruskeaksi kypsynyt sose vaan lenteli ympäri keittiötä. Itkin uudestaan. Koira puikki kipinkapin isännän jalkoihin vapisemaan, että mitäs se emäntä nyt, seonnut kokonaan.

Lapsi ei siedä lastenvaunuja tai makuuasentoa juuri muutenkaan - pitääkö se vain opettaa siihen, vaikka vähän huutaisikin? Anoppi kauhistelee, miten paljon annan pojan istua sylissä ja kun opetin sitä käsistä tukemalla/vetämällä nousemaan jaloilleen huojumaan. Poika nauroi, mutta taas minua itketti. Taas meni pieleen. Poika on jo pidempään nukkunut öitä vain maksimissaan kolmen tunnin pätkissä, useimmiten vielä lyhyemmissä. Toiset sanovat sen oppineen turhille "välipaloille", jotka pitäisi karsia - toiset taas kieltävät alle puolivuotiaan unikoulun. Poika rauhoittuu vain rinnalle ja kaikki muu nukahtaminen on työn ja tuskan takana. Kaikki kehottavat löytämään ratkaisuja, joita isä tai joku muukin hoitaja voi hyödyntää. Ja että kyllä pitää lapsen oppia rauhoittamaan itse itseään. Mutta kun tuo karjuu kahta kovemmin, jos yrittää tuttia. Ja vaikka silittäisi kuinka otsaa tai juttelisi matalalla äänellä, niin se jaksaa huutaa huutaa huutaa vaan. Toiset kirjat sanovat, että olemme etääntyneet luonnosta ja opetamme lapsemme passiivisiksi, kun väitämme opettavamme itsenäisiksi. Että opetamme vaan, ettei kannatakaan huutaa, kun ei kukaan aikuinen vastaa. Ettei sinun hädälläsi lapsi kuule olekaan väliä. Niin että yritä sitten se mielessä tunkea sitä tuttia kun ei kelpaisi kuin se rinta. Ja jos annat rintaa, niin taas kerran vaan ylläpidät ja vahvistat tilannetta, jossa poika ei opi muuten rauhoittumaan.

Kestovaipat tuijottavat siinä hoitotasolla syyttävästi, mutta yritän vedota siihen että pian pieneksi jäävät kolmosen vaipat pitää nyt ensin käyttää kun on ostettukin, että kokeillaan sitten. Kakka on parin kuukauden viherryksen jälkeen taas normaalia, joten siitä ei tarvitse ottaa pulttia, mutta aina tuota riisuessa bongaa jonkun ihopoimun, joka on edellisellä kerralla jäänyt putsaamatta ja punoittaa nyt niin hemmetisti. Leikkimatto on täynnä koiran karvoja ja aina ei jaksa putsata sitä, vaikka koira kävikin sen päällä makaamassa. Sekin tykkää pehmeistä leluista, kuononalusena, kunhan eivät liikaa vingu. Ja poika tuijottaa usein sylissä telkkaria, jos se on päällä. Sen nyt ainakin täytyy olla ihan kertakaikkisen väärin. Pitäisi keksiä uusia taitoja kehittäviä virikkeitä tai ainakin laulaa ja leikkiä, mutta aina ei jaksa ja vessaankin pitäisi päästä. Ja alkaa olla niin mukavuudenhaluinen äiti, että kiva olisi se aamupalakin jossain välissä syödä. Ja hakata tätä blogia muuten kuin keskellä yötä.

Niin monia kysymyksiä ja valintoja siitä, miten olla hyvä äiti tuolle. Ainakin kyllin hyvä, riittävän hyvä. Toiset sanovat, että lapsella kehittyy vasta nelikuisena kyky prosessoida kärsimäänsä pahaa, että itku näkyy aivoissa "tunteena" vasta sen jälkeen. Toiset taas julistavat juuri varhaislapsuuden merkitystä jatkokehitystä ajatellen ja varoittavat kaiken kaltoinkohtelun, turvattomuuden ja turhautumisen painuvan syvälle tiedostamattomaan, valmiina pulpahtamaan esiin myöhemmin jonakin traumana.

Niin monta asiaa, joita en tiedä. Ne varmaan näkee jälkikäteen sitten. Olen yrittänyt katsoa tuota silmiin ja tulkita, mitä se mistäkin tuumaa. Aina en vaan ihan ymmärrä tai tiedä mikä olisi oikein. Olisi niin helppo valita aina se, mikä itselleen on miellyttävintä. Kyllä minäkin mielelläni nukkuisin tuon kanssa jo koko yön tai heräisin vain yhdelle syötölle. Mutta mitä se sitten Pikku-Ukolle maksaisi, vai maksaisiko mitään? Olisiko sekin onnellisempi, jos se osaisi jo rauhoittaa itsensä ja jatkaa uniaan varmana siitä, että vaikka nyt olisi kiva syödä, niin aamulla kyllä tulee maitoa kunnolla. Vai viettäisikö se yö toisensa jälkeen masentuneena siitä, miten paljon paremmat unet tulisi kun välillä saisi äidin rinnalla syödä?

Kaveri koitti lohduttaa sanomalla että riittää, jos lapsen kanssa ottaa asian käsittelyyn aina kun sen havaitsee, mutta että ennakoimaan tai märehtimään ei kannata ruveta (anteeksi voi toki pyytää, jos liiaksi harmittamaan jää). Insinöörinä inhoan tuollaisia, ettei muka saisi ja voisi suunnitella etukäteen. Tehottomat prosessit! Että pitäisi riittää, jos on läsnä ja yrittää parhaansa, pah. Vaikka kai kaikkien näiden kysymysten keskellä ei sitä muutakaan voi kuin jatkaa juuri niillä eväillä ja vastauksilla, joita siinä hetkessä on. Kovin on vaan heikot ja hämmentyneet eväkset, mutta koitetaan parantaa.

Mutta niitä soseita en kyllä vähään aikaan tee yhtään, hemmetti. Ostetaan sitten sitä purkissa. Kyllä saa sekin olla ihan kyllin hyvää.

Raskauden aikainen stressi -> vaativa vauva?

Luen Tiina Kaitaniemen Luonnollinen lapsuus -kirjaa, josta on löytynyt jo paljon kiinnostavia ajatuksia. Yksi, joka jäi mieleen pyörimään oli vähän niinkuin sivulauseessa mainittu seikka siitä, miten raskauden aikainen stressi vaikuttaa kehittyvään lapseen.

Kirjassa selitettiin, että normaalissa raskaudessa ja imetyksessä esimerkiksi kortisolitasot ovat tavallista alhaisempia. Raskauden aikainen stressi sekoittaa tätä tilaa ja stressihormonit vaikuttavat sikiöön, muuttaen hypotalamus-aivolisäke-adrenaliini -akselin toimintaa lapsella. Kirjoittaja perustelee tätä evolutiivisesti sillä, että vaarallisessa elinympäristössä syntyvän lapsen on ollut edullista vaatia paljon huomiota ja hoitoa. Tällöin ei myöskään kannata uppoutua syvällisesti johonkin, vaan pitää huomioida kaikki ympäristössä tapahtuva.

Nytkun on niin, että ensimmäisen raskauspuolikkaan olin kirjaimellisesti kuolemanpelossa (siis vauvan, en omani) varsinkin niiden verenvuotojen vuoksi ja keväällä stressasin työpaikan yhä ahtaammaksi käyvää tilannetta, niin onkohan niin että tuo kaikki on vaikuttanut Pikku-Ukkoon siten, että esimerkiksi muu kantoväline kuin syli ei käy ja viihdytystä vaaditaan jatkuvasti? O-ou, jos olenkin itse saanut tuon aikaan, edes vähän. Jos niin on, toivotaan, että poika kuitenkin pärjäilee elämässä äidin stressistä huolimatta.

Pitänee varmaan opetella jatkoa ajatellen stressinhallintamenetelmiä, niin itseä kuin poikaakin ajatellen. Tai tulevia raskauksia, ehkä?

Kirja kuitenkin lohduttaa, että kohtuullinen arkipäiväinen stressi ja lapsesta huolehtiminen raskauden aikana voi myös olla lapselle hyväksi kiihdyttäen vauvan kasvua ja kehitystä. Esimerkiksi kuntoilun jatkaminen ja tunneherkkyys tarjoavat lapselle enemmän virikkeitä kehitystä varten.

Tuli se vauvakinokin nyt kokeiltua

Käytiin kaverin kanssa kokeilemassa nyt se paljon mainostettu Vauvakino ja ihan viihdyttävä konseptihan se oli, vaikka leffa (The way way back) olikin aika surkea. Se leffan katsominen ei tuntunut kuitenkaan olevan pääasia, joten tuo ei haitannut juuri ollenkaan. Sen sijaan Pikku-Ukolla oli paljonkin katsottavaa, kun sali oli yllättävänkin täynnä lähinnä äitejä ja lapsia, tosin muutama isäkin oli ilahduttavasti tullut paikalle. Myös salin katon valot olivat Pikku-Ukon mielestä aivan hypnoottiset samoin kun joka puolelta kuuluva surround-ääni. Minua hämmästytti enemmän aaltona salissa nouseva vauvan itku, joka aina jostain päästä lähti nousemaan, tartutti puolet muistakin lapsista (no ei varmastikaan, vaikka siltä tuntui) kunnes (onneksi) hyytyi vain alkaakseen uudestaan toiselta puolen salia (argh)..

Fasiliteetit oli kunnossa vähän vanhempaakin muksua varten, kaveri lämmitti mikrolla sosetta ja syöttötuolejakin olisi löytynyt, samoin kuin erilaisia leluja. Itse olin jännännyt eniten vaipanvaihtomahdollisuuksia, koska ennen niin säännöllinen aamun jättikakka jätti tulematta ensimmäistä kertaa ikinä ja epäilin sen tekevän kunnon selkädamaget turvakaukalossa istuessa. No onneksi tuli vielä ihan maltillinen kakka, jonka pystyi siinä teatterinlavan reunan hoitopisteessä ihan säädyllisesti vaihtamaan ilman, että piti vaatteitakaan alkaa vaihtamaan.

Poika pysyi ihan rauhallisena koko leffan ajan ja jopa hälinästä huolimatta lopulta nukahti, vaikka vähän vaikealta aluksi näyttikin. Leffan aikana kun uskalsi vähän kaverin kanssakin jutella niin kivaa oli, mutta ensi kerralla kyllä pitää olla parempi leffa tarjolla, että jaksaa vaivautua paikalle - sen verran kuormittavaa kymmenien lapsien kanssa elokuvan katselu oli minullekin, että uutuusarvon hävittyä jaksaisi konseptia ihan vaan, jotta pääsisi välillä tuulettumaan pois kotoa.

Hallelujaa, pitkät päiväunet!

Nyt kahtena päivänä putkeen Pikku-Ukko on ihan itsekseen simahtanut kympin jälkeen ja nukkunut kunnon pitkät päikkärit. Tähän väliin saanee ilmaista syvimmät tuntonsa aiheeseen liittyen: Jeeeessssssssssssssssssssss!

Ihan käsittämätöntä, mitä parin tunnin breikki väsyneelle äidille mahdollistaa. Siinä ehtii katsoaa rauhassa Gleetä Netflixistä, huomioida koiraakin, keittää luumukiisseliä synnäriltä asti mukana kulkeneista jämäpusseista, kuoria porkkanoita vähän terveellisemmäksi naposteluksi, lukea, siivota ja laittaa rauhassa pyykit. Käsittämätöntä, miten paljon minäkin, saamattomuuden huippu, ehdin tehdä  parissa tunnissa ja miten rentouttavaa yhtäkkiä on tehdä rauhassa ihan tavallisia arkisia askareita. Eilen poika tarjosi vielä äidille oikein tuplariemun, kun nukahti vielä neljän aikaan mun viereen sängylle ja molemmat vedettiin sikeitä pari tuntia. Kylläpä teki hyvää!

Mistä nämä päiväunet oikein tulivat, en tiedä. Varmasti tekemistä on ihan sillä, että ulkona on nyt vain muutama plusaste. Mutta poika ei ole pariin kuukauteen tainnut nukahtaa niin syvään päiväunille, että sitä olisi voinut siirtää saati sitten pukea toppapukua päälle ja tunkea kärrykoppaan.

No, lapsen kanssa todella oppii nauttimaan hetkistä. Nyt on näin, huomenna ehkä ei ole. Iloitsen siitä,  mitä tänään on. Tai ainakin yritän yritän yritän.

Pikku-Pavarotti

Tiistait on Pikku-Ukon musiikkipäiviä, kun aamulla on muskari ja illalla ronttaan pojan vielä mukaan mun kuorotreeneihin, jotta Jii pääsisi kahvakuulailemaan aina silloin kun ei satu olemaan töissä. On hauskaa nähdä, miten poika nauttii musiikista ja lauluista (ja leikeistä, tietty!). Kun ne ovat minullekin  tärkeitä, niin tuntuu siltä kuin meillä olisi jo yhteinen harrastus musiikissa. Suloisinta on Pikku-Ukon halu osallistua. Vaikkei vielä varmaan voikaan sanoa mitään pojan oikeista musikaalisista kyvyistä, on laulu tai autossa radion päällelaitto edellen helpoin tapa saada poika osallistumaan (tai hyvälle tuulelle), yleensä mölinä ja hihkunta on silloin taattu. Tosin kerran soittaessani pianoa ja vaihtaessani kappaleen sävellajia olisin voinut vaikka vannoa, että Pikku-Ukon mölinä vaihtoi samalla myös.. Tai ehkä se kaikki oli vain yli-innokkaan äiti-ihmisen päässä. Yhtä kaikki, varmaa on se, että jos ei poika sitten osaisikaan oikeasti laulaan niin isäänsä olisi ainakin tullut, Jii kun laulaa mieluummin kuin hyvin (ja myöntää sen itsekin) ;)

On kiva nähdä, miten poika jää oikein kuuntelemaan uusia ääniä ja kokeilee kaikkea uutta itsekin. Meidän äänenavauksista se on aivan haltioissaan: välillä ihmiset mölisevät matalalta, välillä kirkuvat korkealta. Meidän kuoronjohtaja on oikein semmoinen kunnon syvä oopperabasso ja häntä Pikku-Ukko yleensä tillittää silmät selällään ja ihan hiljaa. Komea ääni se onkin, ja selvästi hyvin erilainen kuin mihin poika normielämässä pääsee törmäämään. Musiikkia tai ei, minusta on kiva ajatella, että poika tutustuu erilaisiin äänimaailmoihin ja uskaltaa toivottavasti jatkossakin ottaa äänen yhdeksi itseilmaisun välineeksi. Ääni kun taipuu moneksi, jo tuon ikäisellä.

Ai tällaistako se vauvan kanssa matkustaminen on?

Kiva matka meillä oli. Ja vieläkin kivempi tulla kotiin. Ja nyt sitä tarvitsisi pari päivää, että toipuisi reissusta... (sitä vaan ei tuo hammaskärtty taida antaa)

Olen tosi iloinen, että mentiin, mutta huhhuijaa - aika rankkaa kyllä oli, vaikka ihan tuommoinen viikonloppuristeily olikin kyseessä. Meillä oli juuri passelisti tavaraa ja vaunut mukana, autolle oli katsottu parkkipaikka jo etukäteen ja laivalle siirtyminen meni kivuttomasti. Kaveripariskunta lapsineen oli mukana, joten apukäsiä oli ja varaukset ruokapaikkoihinkin oli hoidettu etukäteen meidän puolesta. Hytti oli ihana ja ensimmäistä kertaa ikinä meillä oli ikkuna ihan ulos asti, Pikku-Ukko jaksoi tillittää sitä vaikka kuinka kauan, joten rahallinen lisäsatsaus hytin hintaan taisi ajaa asiansa.

Ja silti, rankkaa oli. Ekana iltana oltiin sovittu, että käydään syömässä pariskuntina niin, että toinen aina valvoo lapsia. Ja olikin ihanaa syödä kerrankin rauhassa ihan vain kahden. Ei siitä edes ole niin kauan, kun viimeksi Jiin kanssa ollaan oltu syömässä keskenämme, nelisen kuukautta vain, mutta tuntui kuin henkisesti oltaisiin nyt ihan eri planeetalla kuin silloin (niin kuin tavallaan ollaankin). Ruokakin oli yllättävän hyvää, ainakin verrattuna omiin laivasafkamuistikuviin. Tosin siitä on varmaan kymmenisen vuotta kun ylipäätään olen laivalla ollut, joten moni asia on tietty voinut muuttua.

Vatsat pullollaan otettiin vuorostaan vastaan meidän lapsenvahtivuoro ja vaikka etukäteen oltiin pelätty, että mitenhän selvitään kahdesta alle puolivuotiaasta niin kun lykättiin Pikku-Ukko Manducaan ja kavereiden pikkuneiti rattaisiinsa ja vedettiin laivaa ympäriämpäri niin molemmat pysyivät tyytyväisinä ja simahtivat vihdoin, niin että minä ja Jii ehdittiin lukea ja jutellakin.

Muut lähtivät vielä istumaan lasilliselle ja minäkin olisin halunnut, mutta kun väsy painoi ja tajusin, että Pikku-Ukko aloitti jo ne pitkät yöunensa, niin luovutin ja menin pojan kanssa hyttiin nukkumaan.  Isäntä jaksoi kyllä vielä humpata pari tuntia ja törmäsi sattumalta vielä joihinkin opiskelukavereihinsa ja palasi puolenyön jälkeen vasta nukkumaan. Oli sentään älynnyt siirtyä vesilinjalle melkein kättelyssä, mikä olikin hyvä koska vaikka poika nukkui yllättävän hyvin vaununkopassa, niin kuudelta tuli herätys jonka jälkeen ei enää suostuttukaan nukkumaan ja hytin kokoisessa tilassa kukaan ei kyllä enää sen jälkeen pystynyt myöskään lepäämään.

Koska poika ei nukkunut aamupala-aikaankaan, jouduttiin ottamaan Pikku-Ukko kainaloon ja vuorotellen haettiin ruokaa, syötiin ja viihdytettiin poikaa, joka tosiaan oppi matkan aikana pomppimaan ja olisi pomppinut kaikki valveillaolon hetket. Kesken aamupalan Pikku-Ukko järjesti ihan valtaisan kakkaspektaakkelin (ja nauroi iloisesti päälle). Onneksi Jii oli syönyt kylliksi ja pystyi lähtemään lennosta takaisin hyttiin vaihtamaan poikaa kuiviin. Minä sain ihanan oman aamuhetken, kun ikkunasta paistoi aurinko, teepannussa oli vielä teetä ja vetelin hyvällä halulla viimeisiä meloninpalasia huiviin.

Laivan tultua satamaan lähdettiin Tukholmaan ja siitä alkoikin se matkan horrorein osa, kun poika heräsi nokosiltaan noin vartti satamasta lähdön jälkeen ja selvin huudoin kieltäytyi enää makaamasta rattaissa. Sen jälkeen pari tuntia selvittiin kantorepun avulla ja sitten ei enää käynytkään mikään, ei edes kavereiden matkarattaat, joista näki ulos paremmin. Vain sylissä kantaen poika pysyi rauhallisena, joten siinä sitä sitten Jiin kanssa roudattiin poikaa sylissä kuin kahdeksan kilon kahvakuulaa ja voi pojat miten oli kädet sen jälkeen väsyneet ja hermo kireällä. Oikeasti kävi mielessä, että tekisi mieli unohtaa koko lapsi vaan jonnekin, ihan sama minne. Vaikka syliinhän sitä lasta puristi entistä kovemmin samalla kun kirosi omia my way or the highway-geenejään, jotka selvästi eteenpäin ovat siirtyneet. Kun ei käy niin ei vaan käy, tuttu tunne.

Kuuden tunnin kaupungilla urakoinnin jälkeen laivan hytti tuntui kyllä taas maailman ihanimmalta paikalta ja siellä poikakin turvallisesti suostui taas nukahtamaan niihin rattaisiin sen verran, että päästiin kaikki yhdessä buffettiin. Ja täytyy kyllä sanoa, että laivan buffet tuo risteilyvieraista kaikki kamalimmat piirteet esiin. Kaikilla on joku ihme kiire ja kireys, kuka kiilaa, kuka yrittää napata toisen edestä viimeisen mozzarella-tomaattivartaan (vaikka niitä ihan just on tarjoilija tuomassa lisää) tai kasaa pöytään eteensä kahdeksan kaljatuoppia, ettei vaan pääse loppumaan kesken. Pohdittiin kavereiden kanssa sitä, että onko siinä lapsille minkäänlaista esimerkkiä, jota haluttaisiin näyttää siitä, miten ihmiset matkalla syövät. Saati sitten sitä, että itsekin siellä tuli vedettyä napa aivan ähkyyn asti kaikkea ja lautaset turvokselleen ruokaa. Poika vielä heräsi taas kesken kaiken ja puolet ajasta meni taasen siihen, että yritti syödä ja pitää toisella kädellä samaan aikaan kiinni sylissä pomppivasta Pikku-Ukosta. Aika kuluttavaa.

Mietittiin, että olisi ollut kiva mennä jonnekin vielä istumaan iltaa, mutta kukaan ei kertakaikkiaan jaksanut ja jo seiskan jälkeen siis painuttiin omiin hytteihin. Poika nukahti melkein heti ja ehdittiin taas hetki jutella Jiin kanssa matkasta ja maailmasta ja meidän elämästä. Se oli tosi hyvä hetki, kun siin katsottiin meidän nukkuvaa poikaa ja mietittiin, miten hyvin asiat meillä kuitenkin ovat. Ja että juuri näihin hetkiin kätkeytyy niitä onnen muruja, vaikka rankkaa olisikin.

Poika herätti toisen yön noin puolentoista tunnin välein, mutta simahti onneksi aina helposti syötyään. Kuudelta tuli taas totaaliherätys ja siinä sitten pojan kanssa koitin keksiä jotain hiljaista puuhaa, että edes Jii saisi vähän nukuttua. Minä pakkailin kamoja kasaan ja esittelin kaikkia meidän tavarita Pikku-Ukolle. Sitten olikin enää aamupalabuffet - onneksi ilman kakkaepisodeja tällä kertaa - ja väsyneen joukon marssi laivasta satamaan.

Oli tosi kiva reissu kaikesta huolimatta, mutta kyllä tämä matkustaminen on hyvin erilaista kuin ennen vauvaa. Vaikka yritetään olla pyörittämättä kaikkea Pikku-Ukon ympäri niin pakko on hyväksyä, että kun ei sitä yksinkään voi jättää ja meille ei se kaikkein sopeutuvin lapsi ole tullut, niin vähän eri tavalla pitää asioita miettiä kuin ennen. Harmitti kyllä ihan kympillä se, ettei se niissä rattaissa suostu valveilla juuri olemaan, koska se vaikeuttaa esimerkiksi tuollaisia kaupunkikierroksia aika tavalla. Katsoin vähän kateellisena vieressä, kun kavereiden muksu veti omassa kopassaan sikeitä melkein koko ajan. No, toisaalta kahden melskaavan lapsen kanssa se vasta olisikin viihdyttävää ollut matkustaa. Mutta parin vuoden päästähän tuo jo kävelee toivottavasti sen verran, että ne rattaat ovat joka tapauksessa turhat, joten lyhytaikainen kiusahan tuo on. En vaan etukäteen osannut varautua siihen, vaikka varmaan olisi pitänyt. Sitä pitäisi muistaa muutenkin, että ihan samojen tyyppien kanssa sitä lähtee lomalle kuin mitä kotonakin on, vaikka helposti sitä jotain ideaalireissuja mielessään maalailisikin. Ensi kerralla on realistisempi käsitys siitä, mitä meidän perheen matkailu on. Kyllä se tästä :)

Tammi lähellä satamaa. Ei enää kauheasti naurattanut, kun tässä vaiheessa poikaa oli kannettu se nelisen tuntia ympäri Tukholmaa...