Tutustumiskäynnillä Jorvissa (ja nyt vähän ahdistaa...)

Ei vieläkään mitään merkkiä siitä, että Hän haluaisi saapua ulkomaailmaan. Ei supistuksia ja kääntyminenkin on taas parin aktiivisemman päivän jälkeen rauhoittunut. Potkuja satelee yhä, varsinkin kello yhdeltätoista illalla... Mutta neuvolassa oli kerrankin kivaa, jopa vaa'alla. Jos en olisi valehdellut painonnousua 400 g edellisellä käynnillä siihen äitiyskorttiin (tuohan pyöristyy toki alaspäin..?), niin nyt oltaisiin vihdoin saatu 0g lisäys painoon. Ensi kertaa pehmustaakseni lykkäsin nyt todelliset luvut kuitenkin korttiin ja vaikken neuvolantädille voinutkaan paljastaa edelliskerran väärintekoja, niin sisäisesti juhlin. Kyllä mä nyt yritinkin liikkua enemmän, tosin en ehkä syömäpuolella vieläkään hillinnyt kuten olisi pitänyt... No, tänään taas uimaan, jahka on koira ensin viety aamulenkille - mies kun lähti katsomaan Hornetteja Pirkkalaan, hyvää työpäivää hänelle.

Neuvolassa oli muutenkin kaikki ihan ok, piti jopa vähän yrittää tehdä tikusta asiaa, etten olisi heti sydänäänien kuuntelun jälkeen juossut huoneesta veks. Verenpaineet normaalit, pissassa edelleen sama haalea + kuin aina ennenkin, paino vihdoin paikallaan (josko ensi kerralla vaikka vähän miinustakin..?). Ainoa tyhmä oli hemoglobiini, joka oli laskenut taas 107. Tiedostan kyllä, että nuo mittarit ovat epätarkkoja ja että sormenpäästä usein saa muutenkin vääriä lukuja, mutta kun ne luvut tuppaavat olemaan vielä korkeampia kuin pitäisi verrattuna muun kropan lukuihin niin lähestyvä synnytys edelleen jännittää sen verenhukan osalta. Täytyy siis jatkaa sitä raudan popsimista (ja käydä apteekista ostamassa taas lisää rautaa) ja koittaa rauhoittaa illat niin, ettei juo maitoa eikä limpparia kun sekä kalsium että sokeri estävät raudan imeytymistä.

Eilen oli myöskin heti perään tutustuminen Jorvin synnäripuoleen. Lähdettiin liian myöhään kotoa, mistä äksyilin matkalla - huomasin, että jännitti se käynti kuitenkin. Olenkin ollut vähän liian zen tämän synnytyksen suhteen viime aikoina, ilmeisesti kyseessä onkin ollut puhdas denial-vaihe. Eli heti kun alkaa ajatella asiaa, niin johan jännittää. Lisäksi tuli sellainen epämiellyttävä olo, että täällä haisee sairaalalle. Ja että yök, minkä väriset pinkit seinät niissä saleissa on (yritin katsoa seiniä kun ahdisti ne erilaiset instrumentit ja mittarit siellä). Se mikä oikeasti oli tärkeää eli että sinne oli helppo tulla ja kaikki kätilöt vaikuttivat mukavilta ja täyspäisiltä sekä käytävällä kulkiessaan huumorintajuiselta ja nauravaiselta sakilta, jäi jotenkin sinne mielen taakse sen kliinisen sairaalaympäristön jänskätyksen alle. Mutta ajattelen tämän nyt niin, että olen sitten kuitenkin valmiimpi menemään sinne, kun tiedän etukäteen että hajuista ja väreistä ja yleisestä ei-kodikkuudesta varmaan otan synnytyksessäkin pienet pultit. Moni kaveri on kylläkin koittanut lohduttaa, ettei niitä siinä vaiheessa enää samalla tavalla huomaa, mutta itseni tuntien nuo ovat kyllä juurikin niitä tekijöitä, jotka vievät multa itsevarmuutta ja mukavuutta olosta. Ehkä siis yritän pysyä originaalisuunnitelmassa ja pysyä kotona mahdollisimman pitkään synnytyksen alettua.

Jos mahdollista, niin etukäteen ahdistavampi ajatus kuin sinne itse synnärille meno on sinne synnyttäneiden osastolle siirto. Yhtä ystävää kävin katsomassa siellä perhehuoneessa ja sehän oli ihan kiva se. Mutta niissä useamman odottavan äidin huoneissa tuntuu kyllä etukäteen ajateltuna tosi vaikealta saada mitään lepoa. Ja ne sängytkin oli niin kapeat, että miten ihmeessä sitä pitäisi sitten saada nukuttua samassa punkassa sen lapsen kanssa ìlman, että se putoaa tai jää mun synnytyksestä turran kroppani alle? Olihan siellä niitä läpinäkyviä vauvankuljetusvehkeitä, joihin kaiketi sitä lasta voi sitten paikoittaa, mutta entä jos en osaa edes nostaa sitä lasta siihen? Siinä sitten möllötetään kroppa jäykkänä just siinä asennossa kuin hoitaja on sen syliin antanut, kuten kävi toissapäivänä kun mentiin katsomaan kaverin vastasyntynyttä.

Ehkä ihan hyvä, että tässä on kuitenkin aikaa prosessoida synnytystäkin vielä hetki. Koko yön näin synnytyksen starttaus-unia, että jotain aivoissa hurisi kyllä päällä nukkuessakin. On tylsää kohdata ne omat rajoitukset ja tajuta, että jo se on iso asia, että joutuu olemaan vieraassa ympäristössä poissa tutuista kuvioista. Sitä en voi (ainakaan tällä aikataululla) muuttaa itsessäni, mutta sen tiedostaminen auttaa jo vähän. Kaikesta angstaamisesta huolimatta siis ehdottomasti hyvä, että käytiin tutustumassa ja voin valmistautua myös muuhun kuin siihen "pelkkään" synnytykseen. Mutta kyllä se tästä. Menen hakemaan toiselta kaverilta lainaan TENS-laitetta tänään ja ihastelemaan heidän viikonvanhaa poikaansa. Kaikkien näiden vastasyntyneiden ympärillä on pakko myöntää, että kyllähän se lopputuotos tuntuu olevan kovasti kaiken vaivan ja epämukavuuden arvoista, vaikkei vielä osaa omalle kohdalle konkreettisesti ajatellakaan. Nyt on enää viikko laskettuun, eli korkeintaan kolmen viikon päästä meillekin se H-hetki (vai pitäiskö sitä joksikin alfa-hetkeksi kutsua, siitähän vasta kaikki alkaa?) koittaa.

Hormonihirviö

Olen minäkin ollut aika rasittava tässä raskauden aikana, mutta otsikossa viittaan kyllä meidän toiseen hormonihirviöön, jonka tittelin vie kirkkaasti tällä hetkellä taloudessa meidän koira.

Tyttöhän on collieiden tapaan ehkä maailman vaivattomin koira arjessa. Kiltti, välillä vähän ylivireeseen ja hermostukseen taipuvainen, mutta ehkä maailman kultaisin ja miellyttämishaluisin otus planeetalla. Ei tykkää rapsutteluista kovinkaan paljon, mutta tykkää olla perheen lähellä ja katsoa, että hommat ns. hoituu. Pirteä ja yleisesti elämäniloinen koira, vähän virastobyrokraati tosin, ei siis mikään luovin tai huumorintajuisinkaan tapaus. Maanantaina alkoi sitten juoksut, vihdoin. Jo niitä oltiin kaksi kuukautta odotettukin, seurattu ensin kun lenkillä tehtyjen pissojen määrä tuplaantuu, triplaantuu ja lopulta kasvaa siihen määrään, että lähes joka risteykseen pitäisi saada lorotella. Ja vatsa menee sekaisin ja kevään edetessä myös reppanan kuuppa kajahtaa. Ei se oikein itsekään taida aina tietää, miksi se käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Lenkillä menisi tuntikausia ihan vaan maan ja ilman ja vastaantulijoiden nuuhkimiseen, mikä tietysti tavallaan sopii mulle kun en nopeasti jaksais enää taapertaakaan ja huilitaukohan käy aina ;) Mutta jotenkin toisen puolesta käy sääliksi, sillä aika koville tuntuu juoksut ottavan ja taitaa tyttö olla vähän kipeäkin - lenkillä sitä piti pari viikkoa ihan melkein raahata hihnanmitta perässä, kotona oleminen on yhtä suurta huokailua ja masentunutta makaamista sekä yhtäkkiä ihan jäätävää läheisyydenkipeyttä, koko ajan pitäisi päästä viereen ja ne yleensä inhotut rapsutuksetkin käyvät nyt paremmin kuin hyvin. Siinä se makoilee keskellä meidän punkkaakin, vaikka olin luvannut itselleni, että nyt vauvan tullessa se ajetaan sieltä veks. Mutta nyt ei henno mitenkään heittää sitä poiskaan kun toinen on pöksyineen niin maansa myynyt.

Se inhoaa syvästi noita housuja, mutta toisin kuin kahtena edellisenä kertana (nämä on siis vasta neidin elämän kolmannet), se ei sentään ole koko ajan repimässä niitä pois. Mutta collien ruumiinrakenteeseen kun kuuluu tuo luiska pehva, niin ei sillä siltikään nuo pysy kuin jonkun hassun tunnin kyydissä - eikä sitäkään vähää, jos se yhtään erehtyy esim. heiluttamaan häntäänsä tai tiskaamaan alaosastoa (jota tehdään nyt huolella... Pusuja, anyone?). Kolmet lakanapyykit ehdin pestä ennen kuin tajuttiin, että silloin kuin ollaan pois, ei makkarin koiraporttia voi jättää auki, kun todennäköisyys sille että koira löytyy poissaolon aikana ilman pöksyjä sängystä on noin 110%...

Shh... Peto nukkuu. Ja kerrankin pöksyt jalassa...

Vaikka koiraa käy sääliksi kaiken tuon hormonimyrskyn keskellä, on samalla musta jotenkin lohdullista (itselle siis) nähdä, että ei se ole helppo elää niiden hormonien kanssa koirankaan. Jos mustakin tuntuu yleensä menkkojen aikaan, että maailma on ihan ahteroosista ja kukaan ei rakasta ja tulevaisuudessa ei ole toivoa eikä jaksais kertakaikkiaan yhtään mitään tehdä, niin ei se ole vain mun pääni viritelmää. Ihan samat reaktiot näen koirassakin. Ja mikä parasta, myös mies näkee ;) Parasta valistusta hormonien ihanaan maailmaan, sanon minä. Ei tarvitse yrittää selittää mitään - sen kun hyrisee, kun mieskin äityy päivittelemään, miten kurjan oloinen koira onkaan ja miten juoksut muuttaa sen käytöstä.

Ehkä selvitään koiran juoksuista ennen kuin lapsi keksii tulla ulos, mutta jännä tietysti tällä ajoituksella erityisesti nähdä, miten koira reagoi nyt lapseen. Toivoisin sellaista paimenkoiran omistautuvaa, lempeää lapsen vahtimista (sen ylivireän kauheemikäihmetoionviekääsepois -reaktion sijaan...). No, toisaalta koira on ihan selvästi huomannut, että olen raskaana, joten ehkei se lapsen tulo ole sille niin suuri shokki kuin muutoin voisi ajatella. En muista kirjoitinko jo jossain, että sehän tajusi mun raskauden jo paria viikkoa ennen kuin minä ja Jii, koska mulla tuli vielä ne valemenkat tai mitkä ikinä olikaan - ja vaihtoi samalla minun koirastani sujuvasti Jiin koiraksi - isäntä on nyt parhautta siinä missä joskus aurinko ja kuu olin minä. Ihmettelin ja olin alkuun tosi loukkaantunutkin, reaktio nimittäin oli ihan selvä - Jiin kanssa sopi pötköttää sängyllä kylki kyljessä, mutta jos minä yritin tunkea siihen, niin se lähti mielenosoituksellisesti koko huoneesta. Ja treeneissä ei yhtäkkiä mikään toiminutkaan. No, verenvuotojen myötä treenit olivat pari kuukautta kokonaan jäissä ja sen jälkeen ollaan varovaisesti aloitettu uuden suhteen luominen, mutta sitä se todella on ollut - koira ei enää yhtään samalla tavalla suostu olemaan kuin mun ajatus niinkuin ennen ja se näkyy kyllä siinä että käytännössä kaikki piti aloittaa keväällä puolentoista vuoden treenauksesta huolimatta vähän niin kuin alusta.. Tässä on siis saanut ihan kunnolla seurata hormonien vaikutusta elämään, puolin ja toisin. On ne hormonit jänniä, kertakaikkiaan. Ja me elolliset kappaleet täällä paljon monimutkaisempia, kuin ensi silmäyksellä voisi luulla..

Vesi on raskaana olevan paras kaveri

Oikeasti, vesi on ihan paras juttu. No senkin takia tietty, että pitää meidät ihmisinä toiminnassa, mutta olen myös muuten tullut nyt vasta raskaana siihen lopputulemaan, että vesi on kyllä erittäin jees.

Ensinnäkin: oikeasti mikään ei tehoa siihen himputan turvotukseen niin kuin säännöllinen veden juonti. Huomaa kyllä heti, kun jättää juomatta. Ja suihkut tuntuvat ihanalle, kun lämmin vesi valuu mahan yli ja rentouttaa kunnolla (toivottavasti myös silloin, kun synnytys käynnistyy...)

Mutta kaikista ihanimmalle tuntuu tällä hetkellä uiminen. Mä en edes ennen ole ollut mikään himouimari, hyvä kun kerran vuoteen olen saanut uimahallille raahauduttua, mitä nyt Jiin kanssa sympatiakurssille väänsin itseni, kun katsoin että aikuisen miehen pitää osata mökkirannassa uida muutakin kuin koiraa. Nyt osataan molemmat, tosin mun voimat ei perhoseen riitä eikä kroolikaan tunnu omalta, vaikka teoriassa sujuukin.

Mutta se rintauinti tai sammakko, se on ihanaa. Oon käynyt nyt pari viikkoa melkein joka toinen päivä uimassa ja kyllä tekee hyvää! Ja varsinkin nyt kun selkä muuten kiukuttelee ja kaikki liikkuminen kävelystä lähtien on yhtä töksähdystä ja läähätystä, on sammakossa se lähtöliuku (jos saa vielä ponnistaa seinästä) kaikkein paras kokemus. Sitä sukeltaa ja on veden ympärillä eikä tätä himpuran mahaa edes huomaa. Ja sitä hengittää hyvin ja tasaisesti. Parasta on, kun on uinut jo 700 metriä tai niillämain, kun kroppa on oikeasti pehmeä, joustava ja kaikki liike vain soljuu. Sitä menee vaan kierros toisensa perään ja nauttii siitä, kun joka liike on niin helpon ja kevyen tuntuista (tai saa siinä lihakset tehdä työtä, mutta se painottomuuden tunne on parhautta!). Harmi vaan, että lähiuimahalli menee puolentoista viikon päästä remonttiin, joten pitää uida nyt varastoon niin paljon kuin jaksaa.

Apropoo, jossain synnytysoppaassa kehoitettiin "sukeltamaan" jokaiseen supistukseen. Pitääkin katsoa, mitä se tarkalleen ottaen oli. Kaikkea sitä altaassa miettiikin. Tänään mietin tuota ja euriborkorkoja. Näppärää...

Kuumaa ja tukalaa..

Oon aina tykännyt alkukeästä ihan mielettömästi, mitta näin raskaana pitää kyllä sanoa, että viimeiset pari päivää ovat olleet vähän liian tukalia mun makuuni. Tuntuu, ettei kämppää saa niin viileäksi kuin haluaisi ja varsinkin nukkuminen on tukalaa. Päätäkin on särkenyt niin paljon, että hakeuduin anoppilaan mittaamaan verenpaineitakin tänään, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ekalla mittauksella numerot oli 120/85, mikä on mulle korkeat, mutta vävyn koiranpentu hyppi mittauksen ajan niskaan, joten se lienee vaikuttanut tilanteeseen. Tämän jälkeen numerot tasoittuivat jonnekin sinne 110/75 tasolle, jossa ne muutenkin ovat pyörineet. Ei siis akuuttia hätää, mutta ärsyttäähän se särky. Eikä huvita tehdä yhtään mitään, köllöttää vaan. Mutta kun mä makaan, poika alkaa kääntyä akselinsa ympäri taas, joten pelottaa olla liikaa vaakatasossakaan, ettei lapsi vaan kiepsahtaisi perätilaan näin lähellä synnytystä... Tällä viikolla käännöksiä oli neljä, potkut vaan vaihtavat puolta. Kai tämäkin sitten on normaalia (tai sitten hänelläkin on kuuma ja tukala...).

Yritän valmistautua tulevaan viikkoon, jolloin pitäisi saada siivousprojekti päätökseen, tehtyä se vika (vähään aikaan) kierrätyskeskus- ja kaatiskeikka, uida ja käydä vihdoin tutustumassa Jorvin synnytyspuolelle. Vähän loppupuolelle raskautta meni, mutta kunhan nyt tutustutaan ennen itse synnytystä niin hyvä ;) Lisäksi olis huomenna treffit pankin kanssa, pitäisi jutella mammaloman raha-asioista ja asuntolainasta, jos vaikka sais kipinää siihen säästämiseenkin sitten. Tosin heti perään oon suunnitellut kauppareissun, isompi kattila ja kunnon keittiöveitsi olisi hakusessa. Ja imetystoppeja, jos tämä kuuma meinaa jatkua niin kohta en muuta suostu päälle kiskomaan. Mun vatsa nousee niin ylös, että mitään järkeviä rintsikoita (imetyssellaisiakaan) ei ole enää, kaikki puristavat rinnan alta, eikä lähikaupoissa ainakaan löydy enää suurempia rinnanympäryksiä. Missä yli 90 -ympäryksiset ylipäätään shoppaavat??

No, kastelin yöpaidan josko niin pärjäisi tämän yön vähän sujuvammin. Tekisi mieli ottaa Panadoliakin, mutta kokemuksesta tiedän, ettei se ukkospäänsärkyyn tepsi. Ei tepsi ibuprofeenitkaan kyllä, ainakaan mulla. Joten ehkä vain yritän nukkua tämän olon veks.

Mitä se (meidän) vauva sitten maksaa?

Liian paljon aikaa selvästi, kun ehtii tällaisiakin ynnäillä, vaikka varmaan parempi tietää raaka totuus kuin piilotella epätiedossakaan. Laskin siis huvikseni yhteen, mitä tämä meidän vauva on maksanut tarvikkeissa ja raskauteen liittyvissä kuluissa jo ennen syntymäänsä. Jii huomautti, että ilollahan nämä kaikki on maksettu ja yhdyn kyllä siihen mielipiteeseen, mutta kun pääsin loppusummaan, joka tässä vaiheessa kellottaa jo päälle 3000 euroa, teki kyllä mieli nieleskellä useampaan kertaan. Että olikohan kaikki ostetut jutut nyt tarpeellisia kuitenkaan? Ja minä kun luulin säästäneeni pitkän pennin, kun lastenvaatteet ovat tulleet pääsääntöisesti kavereilta tai ostettu Huudosta. Tai varmaan olenkin säästänyt, mutta kun niitä muita kuluja on sitten ollut niin kivasti siihen lisäksi...

Eli mistä vauvakulut koostuvat so far:

Äidin kulut (=raskauteen ja tulevaan imetykseen liittyvät kulut) yhteensä n. 600€:

• Raskausvitamiinit ja lääkkeet n.150€ (käsittämätöntä, mutta totta. Eikä mullakaan ole tässä kuin 1 antibioottikuuri sekä perusmonivitamiinit ja öljyt, maitohappobakteereita seonneeseen vatsaan ja sitä rautaa, rautaa, rautaa. Lisä Deetä olen myös ottanut samoin kuin magnesiumia kramppaaviin jalkoihin, mutta ne olivat jo valmiiksi hyllyssä eivätkä siten laskuissa)
• Äitiys/imetysvaatteet n.150€ (hinnasta valtaosa menee kolmiin imetysliiveihin, joita on kasvaneen rinnanympäryksen vuoksi ollut pakko ottaa käyttöön jo raskauden aikana. Muuten on kavereilta saatu lainaksi ja pari ostiin Huudosta)
• Kertakäyttösiteet, satsi kestositeitä ja liivinsuojia n. 100€ (koska valkovuodon määrä on vaan jotain ihan jäätävää, päätin leikkiä ekoa ja satsata kestositeisiin noin raskauden puolivälissä. Samalla tilasin liivinsuojat)
• Poliklinikkamaksut ja lisäultrat julkisella ja yksityisellä n 200€ (alkuraskauden verenvuotojen ja puolivälin supistuskontrollin vuoksi tämä vähän kalliimpi kuin perusodottajalla)

Lapsen vaatteet yhteensä n. 150€

• Huudosta ja kavereilta bulkkina ostettu/saatu. Ja riittää ihan varmasti ainakin koko ensimmäiselle ikävuodelle... Jossain vaiheessa tajusin, että poika on saanut oman lipaston samalla kun äiti on lähettänyt kassitolkulla omia vaatteitaan joko varastoon tai kierrätykseen...

Lapsen hoitoon liittyvät kulut yhteensä n. 500€

• Harsot, froteealusta, kuivaliinat, sappisaippua jne. n. 80€ (täh?, sanon minä. En tajunnut ostaessani tätä hintaa...)
• Kestovaipat 300€ (kallista on, tässä 12 kpl Bumgeniuousin taskuvaippoja neppareilla, kavereiden suosituksesta. Parempi ottaa käyttöön tällä hinnalla! Newborn-koon vaippoja on myös runsaasti kavereilta lainassa. Luultavasti jotain lisäimuja pitää vielä näiden lisäksi myös hankkia)
• Valmiiksi vastikkeita, kertsivaippoja jne. hyllyyn n. 20€ (jotten heittäisi kilareita kun näitä kuitenkin tarvitaan...) 
• Rintapumppu, tuttipullot, newborn-tutit n. 100€ (kyllä, yritän epätoivoisesti saada muksun syömään myös pullosta ja käyttämään tuttia. Haluan päästä ulos talosta vauvan syntymän jälkeenkin ja näppärintä olisi, jos Jii voisi silloin tällöin hoitaa vauvaa myös yli ruoka-ajan...)

Yleiset/sekalaiset vauvakulut yhteensä n. 2000€

• Vauvan mobile n. 30€ (malli Barbapapa. Ihan vaan koska se oli niin söpö)
• Rattaat, pinnasänky, turvakaukalo ja adapterit autoon ja rattaisiin, hoitolaukku, hoitoalusta, rintareppu jne.n. 1600€ (eli Jiin tekemät isot ostokset, joita olen turvakaukaloa lukuunottamatta alkanut tässä kovaa vauhtia kyseenalaistaa. Esim. rattaiden mahtuvuudesta meidän autoon ei ole viekäkään havaintoa ja ainakin homma poiki myös metallisen koiraverkon ostamisen - siitä muuten tulee sitten se 230€ lisäkuluja joka ei vielä ole laskettuna yhtään missään...)
• Kantoliina Huudosta, n. 90€ (tässä tuhlasin, mutta kun halusin hyvän)
• Sitteri ja lelukaari sekä matkasänky n. 40€ (kavereilta)
• Vauvanvakuutus n. 500€ (eikä suinkaan vain 80€, kuten luulin alunperin - se olikin vain varausmaksu ja loput laskutetaan kun bebe on rantautunut ulkomaailmaan... No, ryssimme Jiin kanssa koiranvakuutuksen ottamalla sen liian myöhään, jolloin käytännössä kaikki koiran taudit on jo rajattu pois koko hemmetin vakuutuksesta (ja kuluja oli kertynyt 2xostohinta jo ennen kuin tuo täytti puolta vuotta) - mitä ehdottomasti ei haluttu toistaa vauvan kanssa, joten kiltisti maksamme tämänkin. Nyt voi ainakin huoleti porhaltaa sinne yksityislääkärille aina kun vauva huutaa pidempään yhtäjaksoisesti, jos ei muuta...) 

Lisänä tänään ostettiin valmiiksi D-vitamiinitippoja ja ainakin korvakuumemittari ja nenänniistin ovat vielä hankintalistalla, tosin nuo (kuten aika moni muistakin jo ostetuista jutuista) voivat hyvin odottaa vauvan syntymään asti. By the way, apteekin hyllyssä oli 4€ tippoja vaikka kuinka - jännää, että silti kaverin kehoittamana päädyimme siihen 20€ pulloon, jossa on myös niitä maitohappobakteereita. Näemmä lapsen parempaan hyvinvointiin edes hatarasti liittyvällä argumentilla saa helposti niistettyä meistä nelinkertaisen hinnan.. 

Lisäksi ilmaiseksi ollaan saatu vauvanamme, ovenkarmeihin kiinnitettävä kiikku lainaksi, sairaasti vaatteita, toinenkin sitteri ja epämääräinen kasa kaikenlaista muuta, jolle en vielä tunne nimeä tai käyttötarkoitusta. Ahdistaa tämä tavara ja ahdistaa rahanmeno. Ja tämä taitaa olla vasta alkua...  

38+0, eikä loppua näy...

Tänään siis 38+0. Sais jo poika tulla, minun mielestäni. Nyt parin viikon siissään näitä uutisia onkin saatu tai ainakin odotettu kolmin kappalein - yhdestä kaverista en vielä mitään ole kuulutkaan joten häntä jännäämme yhä, mutta paras kaveri synnytti kakkosen eilen yöllä 03, kahden ja puolen päivän supistelujen jälkeen. En hennonut rupeaman jälkeen vielä hätistellä lisäkuulumisia irti, soitellaan huomenissa sitten lisää infoa siitä, miten synnytys lopulta meni ja miltä tuntui. Ensimmäinen kun syntyi sektiolla ja nyt oli toiveissa perinteisempi alatiesynnytys, mutta katsotaan mikä oli lopputulos. Kummipoika sai pikkuveljen - siinäkin olin ihan varma, että saavat tytön ja poika sieltäkin sitten tuli :) Osoittaa vaan, miten meikäläisen vaistot menevät kyllä näissä aina ihan mönkään, kun olen lähes kaikille kavereille povannut väärää sukupuolta ja omasta varmuudesta huolimatta ainakin kätilön mukaan on aika selvää, että täällä minunkin mahassani keikkuu pieni poika.

Poika, joka ei vieläkään ole lopettanut sitä rundaamista. Näin ihan kummallisia unia viime yönä - yksi työkaveri oli vampyyri ja Joku Jossain oli päättänyt, että minustakin tulee. No, työkaveri sitten ystävällisesti avusti tapahtumassa ja minäkin olin, että joo - mitä nopeammin päästään muutoksessa eteenpäin, sen parempi. Purema tuntui ikävältä unessakin ja kauhuissani tajusin sen jälkeen, että nyt kun musta tulee vampyyri niin mähän kuolen ja ei tää lapsi voi sitten enää mun vatsassa selvitä. Loppu-uni menikin sitten valtavassa paniikissa, että miten mun lapseni käy - se tunne kantoi vielä yli heräämisenkin ja aika huolella kuulostelin, että tuntuiko elonmerkkejä. Kesti aika pitkään tajuta, että lapsi oli taas onnistunut (toivottavasti vain) akselinsa ympäri pyörähtämään ja potkuja tuntuikin tällä kertaa taas vasemmalla puolella. En ymmärrä, kun minusta vatsa on jo ihan pinkeä, että miten se vielä mahtuu, mutta näemmä ihan sujuvasti siellä voidaan ainakin tuota liikettä harrastaa ilman, että siitä seurauksena on muuta kuin äidin oudot unet.

Unista huolimatta neuvolassa taas kerran kaikki mitattiin ookooksi, virtsassa nyt oli proteiineissä sama yksi plussa kuin koko raskauden, hemoglobiini oli vähän noussut viime viikosta (108-> 114) kun sitkeästi olen muistanut taas rautaa popsia ja ylläripylläri, paino oli taas noussut kilolla. Nyt sitten ollaan +17 kg tuntumassa (tai on mahdollista, että ehkä himppusen valehtelin siihen varhaisultran painoon, jolloin ehkä puhutaan +15kg lisäyksestä kokonaisuudessa). Siltikin se on paljon, eikä nyt oikein voi enää tuota viime viikon kilon lisäystä selittää millään flunssilla tai muilla. Liikaa karkkia ja Cocista, kaava taitaa olla aika yksinkertainen... Tällä viikolla vielä luulin, että olisin saanut koiranulkoilutuksella ja kahdella uimareissulla vähän otettua takaisinkin. Ensi viikolla vaaka ei saa näyttää enää lisäkiloja, mä en enää voi elää mun kaksoisleuan kanssa kohta. Muuten oli kiva neuvola, Jiikin tuli mukaan kuuntelemaan sydänääniä, jotka ihan tasaisena sieltä löytyikin. Tosin yön melskaamisen jälkeen poika pysyi sitkeästi unitilassa koko mittauksen, ensimmäinen kerta sekin.

En muuten kohta yhtään ihmettele, miksi raskautta kutsutaan myös odotusajaksi... Koska aika moiselta odottamiselta tämä tuntuu, ainakin tämä aika ennen synnytystä. Tavallaan on tosi outoa miettiä, että hetkinen - maksimissaan 28 päivää enää (tai joskushan käynnistelyjä tehdään vasta 42+1 tai 42+2, mutta lähestyvä Juhannus varmaan pitää julkisen terveydenhuollon aika tarkasti pitäytymään meillä tuossa 42+0 -aikataulussa.  Samaan aikaan se tuntuu ikuisuudelta (vaikka voi pojat, tekemistähän kyllä vielä olisi, TO DO-lista etenee yksi juttu päivässä) ja sitten toisaalta mietin nytkin neuvolakäynnillä, että oho, taas meni viikko - miten tää aika vaan humpsahtaa ohi? Nyt on vielä ollut niin kesäinen sää, että tuntuu että päivä kuluu ihan vaan uudesta partsin sohvasta nauttienkin ja jos sitten muistaa tehdä ruokaa ja ulkoiluttaa koirankin siinä välissä, niin päivä onkin jo aika kivasti pulkassa. Tänään tosin oon ilmeisesti saanut pienen aurinkomyrkytyksen, koska menin jo puol ysiltä nukkumaan ja heräsin ihan nestehukkaisena puoli kahdeltatoista, kun Jii tuli nukkumaan. Nyt ei enää tietystikään nukuta, mutta ehtiihän tässä nyt sitten bloggaamaan ja kastelemaan kukkia. En tiedä mitä plussapisteistä voisin Jiille antaa, koska sängystä noustessa ajattelin että laitan tiskit koneeseen. Ihana mies olikin jo laittanut ne mun puolestani! Ihana, ihana, ihana, ihana Jii!

Ehdin varmaan kirjoittaa kunnollisemmankin sepustuksen synnytykseen liittyvistä ajatuksista vielä tässä ennen itse H-hetkeä, mutta tietysti kaverien lähipäivien kokemukset aika paljonkin värittää tätä omaa suhtautumista koko hommaan. Tiedostan kyllä, että jokaisen synnytys on omanlainen ja että se, että toisten kohdunsuu aukeaa tosi hitaasti tai jotenkin ei etene enää tietyn vaiheen yli, ei tarkoita että minullekin käy niin. Kävimme Jiin kanssa synnytysvalmennuksessa tutustumassa hypnosynnytykseen (suosittelen!) kahtena viikonloppuna ja vaikka oma toive edelleen olisi mahdollisimman luonnollinen synnytys, on mieleen alkanut nyt ihan loppuvaiheessa tulla huolia esim. lapsen voinnin suhteen, jonka vuoksi olen kyllä ihan kiitollinen siitä, että saan sairaalassa synnyttää ja että lapsen vointia on mahdollista tarkasti homman aikana seurata ja tarvittaessa siihen myös puuttua. Itse synnytykseen koitan suhtautua mahdollisimman avoimin mielin, otetaan se mitä eteen tulee sellaisena kuin se tulee, mutta yritän silti treenata tässä samalla erilaisia rentoutumistekniikoita ja muistutella itselleni, että supistuksilla ja sillä kivulla on joku funktio ja että pyrkisin pitämään itseni mahdollisimman rentona hommassa ja antaa kehon tehdä tehtävänsä. Silleen jännää, että tosiaan maksimissaan enää se 28 päivää ja sitten kokemus on plakkarissa tai ainakin käynnissä :)

Odotus siis jatkuu ja ihan ok-voinnilla jopa, paitsi selän suhteen, joka taas ärtyi tiistaina oikein kunnolla - kääntymiset sängyssä piti suorittaa konttausasennon kautta kun ei selän kautta vaan pystynyt. Päivä kerrallaan tässä kai kaikkien pitää eteenpäin mennä, joten sitäpä opettelemme täällä mekin.

Lapsettomien lauantai

Käytiin Jiin kanssa tänään Tapiolassa hakemassa neppareita, vauvaonnittelupaketti ystäväperheelle (vaippoja, harsoja ja skumppaa - vähän niin kun arkeen ja juhlaan -ajatuksella) ja kahvilla kuluttamassa Stockmannilta hyvityksenä saatu lahjakortti, kun toiselle kaverille häälahjapalvelun kautta tilaamani tuotteet jäivät ilman tuloilmoitusta ja hormoneissani intouduin aika teräväsanaisesti kyselemään paketin perään. Hävettää vähän vieläkin..

Koska sää oli suorastaan kesäinen, kiskoin päälle topin, jonka ei raskauden tässä vaiheessa enää peitä mitään vaan enemmänkin mainostaa, että tässä menee yks ihan viimeisillään oleva. Puolustuksekseni sanon vaan, että mulla ei ole enää kovin montaa vaatetta, johon edes mahtuisin. Jälkikäteen nimittäin vasta bongasin lehdestä, että tänään vietetään lapsettomien lauantaita, siis päivää niille joka viidennelle suomalaiselle, jotka jäävät tahattomasti lapsettomiksi joko elämäntilanteen tai hedelmättömyyden vuoksi. Ei siis todellakaan sopiva päivä korostaa omaa raskauttaan. Meillähän tämä oli vähän niin kuin yllätysraskaus, vaihdoin pillereitä ja ehken osannut ihan tehdä vaihtoa oikein tai sitten ne uudet eivät vaan oikein minulle toimineet, niin tai näin, tiedostimme kyllä ekasta kokeilukuukaudesta jo että ovulaatio tuli ja että riski on raskaaksi tulemiselle, mutta päätimme sitten että tulkoon sitten jos on tullakseen. Ja yllätyksekseni tulinkin, toisesta kierrosta vaikka mulle oli vähän varoiteltu sitä, että vaikeaa voi olla kun mun kierto on vain 21 päivää ja ilmeisesti vähän outo. Tiedä sitten, vaikka nuo pillerit olisivat helpottaneetkin hommaa pidentämällä kiertoa. Tai sitten elämä vaan on mysteeri, jonka alkua ei pysty käsittämään. Niin tai näin, me siis tulimme raskaaksi ja vaikka aika monta viikkoa kului, ennen kuin tajusimme koko asian (koirakin tajusi jo paljon ennen meitä) niin voi kuitenkin sanoa, että raskaaksi tulo ei ollut meille mikään ongelma (raskaana olo taas vähän enemmän, mutta siitä lisää myöhemmin..)

Kaveripiirissä on kuitenkin monta, jolla ei todellakaan tie vanhemmuuteen olo ollu näin helppo tai onnistunut vielä ollenkaan. Pääsääntöisesti aihe tuntuu olevan niin kipeä, että siitä ei juurikaan ole edes kerrottu ennen kuin raskaus on ollut käynnissä jo melkein puoliväliin asti. Joukkoon mahtuu keskenmenoja, hedelmöityshoitoja ja monen monta odotuksen alkua ja toivetta, ikävä kyllä niitä niiden murskaantumisia myös. Siinä joutuu välillä myös mittaamaan omaa ystävyyttään ja kykyään  myötäelää kun läheiseksi ajattelemasi henkilö kertoo oman raskausuutisensa perään, että tämä on muuten jo kolmas raskaus, ainoa vaan joka on näille viikoille jatkunut. Ennen omaa raskauttani koko aihe tuntui tosi kaukaiselta ja epätodelliselta, enkä varmaan kyllä osannutkaan olla ystävien tukena, kun ei itsellä ollut vielä toiveita lapsista tai tajunnut sen merkitystä ihmiselle. Häivähdyksiä tästä tuli omien raskausvaikeuksien kautta, kun aidosti joutui miettimään, että entä jos tämä pieni elämä sisälläni kuoleekin nyt.

Mutta siltikään en varmaan oikeasti ymmärrä, meillähän jatkuu kuitenkin raskaus edelleen, peloista huolimatta, ja joka päivä toivon vähän enemmän, että elävän lapsen saisin ja että voisin hänen kasvuaan seurata läpi oman elämäni. Sekään kun ei ole itsestäänselvyys, tuttavaperheen ensimmäinen (ja runsaasti ennenaikainen) synnytys oli komplikaatioita täynnä (lapsi onneksi selviytyi) ja seuraava lapsi eli vain muutaman päivän synnytyksen jälkeen. En rehellisesti pysty edes kuvittelemaan, miten tuosta vaan enää jatketaan, vaikka eloonjäänyt esikoinen varmasti pitää perheen elämässä ja arjessa kiinni.

En tiedä miten sitten näin raskaana (tai joskus toivottavasti lapsellisena) tätä Lapsettomien päivää pitäisi osata huomioida. Ehkä tämä kertakaikkiaan on päivä lapsettomille jakaa asioita keskenään ja tehdä oma kaipaus ja suru näkyväksi näin äitienpäivän alla. Ehkä kaiken jakamiseen täällä ei pystykään, vaikka kuinka haluaisi. Kohtalot ovat niin moninaiset täällä, eikä tasan mene kaikki, lähimainkaan. Tällaisten asioiden edessä tuntuu olo aika pieneltä. Eikä kai sitä muuta voi kuin tallata omaa elämänpolkuaan, sellaisena kuin se eteen avautuu.

Tavarat pois! No, turhat ainakin...

...ja niitähän riittää. Varasin kirpputoripöydän, jolla yritän päästä eroon mökille jo vuonna nakki kuskaamistani tavaroista, jotka hiukan prinsessaisilta tuntuivat jo silloin ennen opiskelemaan lähtöä ja nyt jo ihan turhakkeilta (hevosaiheisia posliineja, hempeitä sisustustauluja, erilaisia puisia lippaita jne.). Useinmiten heitän poistuvaa tavaraa ihan vain kierrätyskeskukseen, nyt päätin taas ihan vaihtelun vuoksi yrittää kirpputoria, vaikka suoraan sanottuna inhoan kirpputorilla myymistä ihan täydestä sydämestäni. Mikään paikka ei saa omaa oloa tuntumaan ihan niin halvalta ja nololta kuin kirpputori, jossa ihmiset naama norsunveellä hypläävät sun tavaraa ja tinkaavat. Nyt otin pöydän itsepalvelukirppikseltä jotten joudu seuraamaan prosessia, mutta epäilen, että siellä taas ei liiku kuin lastentarvikkeet, koska väestö oli lähinnä isoäitejä ja äitejä kun niitä tavaroita sinne vein.. Mutta ihan sama, tiistaina haetaan jämät veks ja sitten mietitään mitä niille lopuille tavaroille tapahtuu.

Tässä välillä lastasimme viime viikolla jo auton täyteen kaatiskamaa ja eilen kierrätyskeskukseen lähti loput turhat kirjat, vähän keittiötarvikkeita, liinavaatteita ja laukkuja. Sekä yksi kellarin kaappi, jonka tilalle kokosin kirjahyllyjen jämistä vielä yhden Lundia-yksikön, loput lähtivät vappuna mökille. Sitten sinne kellariin tarvitsisi vielä pienen vaaterekin ja pohja alkaisi toimiakin, mutta olkoon nyt hetken noin. Siellä odottaa vielä kuljetusta kaverille menevä imuri, mökille menevät sitteri ja matkasänky sekä lukuisia kohtaloaan odottavia tuotteita, kuten ensipäivänkuoret ja jotain ihme mitaleja, joita isovanhemmat tunkivat lahjaksi jossain vaiheessa. Tuollaiset ovat vaikeita, koska en yhtään tiedä onko niillä mitään arvoa vai ei. Samaa ahdistusta kävin, kun tajusin, että lapsena saatu posliini olikin jotain Lomonosov- tehtaiden  hienoa venäläistä posliinia - jos se on minulle arvotonta henkisesti, niin paljonko kuitenkin pitäisi saada korvausta ihan vaan siksi, että voi?

No, tyhjäysreissujen jälkeen tuntuu jo siltä, että meillä on taas olohuone, vaikka se onkin erilaisilla tavarapinoilla varustettu.. Nyt viikonlopun urakka voisi olla se, että siirrän (Jiin avustuksella) viimeisen kirjahyllyn (Boknäsin pyörivä juttu) toiselle puolelle olkkaria, niin tavaroita voi todella alkaa laittaa niiden lopullisille paikoilleen. Vauva ei vieläkään indikoi mitenkään tuloaan, joten leikin, että mulla on tässä vielä kuukausi aikaa ennen ja ehdin vetäistä kaiken maailman projektit tässä välissä..

P.S. Onneksi Jii lupautui tiistain tavaranhakukeikalle mukaan henkiseksi tueksi. Ahdistaa se jo etukäteen ja meinasin jo eilisen kierrätyskeskuskeikan osalta saada sellaisen hepulin, että näinköhän olisin yksin pärjännytkään.. Siinä kierrätyskeskukseen ajaessa kun väkisin tuppasin itseni mukaan etupenkille, jossa joutui tavaramäärän vuoksi istumaan jalat korvissa mahan kanssa, ehti miettiä luopumisen filosofiaa pariin otteeseen. Totesin, että tämä herättää tunteita siksi, että olen jotenkin nolo siitä, että tällaista turhaa sälää on joskus minulle ylipäätään päätynyt. Ja että jotenkin tulen sen kautta arvosteltavaksi, kun yritän saada sen työnnettyä toisille ihmisille nyt. Samaahan ei tulisi, jos yrittäisin vain dumpata jutut kaatikselle, mutta sitä taas ei psyyke kestäisi ekologisista syistä. Vaatii siis vain hiukan työstöä tämä(kin) aihe vielä..

Vihdoin oikeinpäin!

Vihdoin hyviä uutisia tyypin asentoon liittyen! Neuvolalääkäri yllätyksekseni sanoi, että vauva onkin pää alaspäin ja niin alhaalla kaiken lisäksi, että sieltä tuskin enää nouseekaan. Varmuuden vuoksi vielä ultrattiin, ja toden totta, jostain häpykummulta kun ultrasi niin siellä oli meidän ihanan pienen jo ihan melkein täydellinen pää! Raivotarjonnassa tällä hetkellä siis ainakin, tosin poika kääntyilee edelleen lähes päivittäin (tai ainakin potkut vaihtaa puolelta toiselle), joten uskon lopullisesti tän vasta sit synnytyksen jälkeen ;)

No, sitten hyvien uutisten jälkeen tää itsetutkiskelua vaativa osa... Kiloissa pääsin nyt sit toisellekin upouudelle kymmenluvulle, eli päälle ysikympin ollaan. Teki mieli itkeä sen nähtyäni, mutta minkäs teet. Painoa on siis tullu nyt +15kg ja vielä melkein kuukausi olis aikaa laskettuun. Tiedänhän minä, että se on paljon ja tiedän senkin, että viime aikoina cocista ja mässyä on mennyt päivittäin. Kuuden kilon vauvaa odotellessa... Apua! Sen lisäksi äitiyslomalle jääminen ja flunssa ova näemmä sekoittaneet mun rutiinit niin, että oon unohtanut ottaa rautaa ja vitamiinejä - sillä seurauksella että hemoglobiini oli nyt vain 106.. Ei hyvä. Ja niin, pukamankin sain. Sellaisen, joka vähän yrittää peräaukosta ulos, mutt onneksi vuoda. Tajsin sen olemassaolon sunnuntaina, pienen ummetuspätkän jälkeen. En sitten voinut syödä sitä kuitua, vaikka käskettiin. Tai juoda kunnolla vettä. Siitäkin melkein itkin. Kun mailmassa tapahtuu kaikkea kamalaa, ensikivääärien tappamia pikkusiskoja ja 10 vuotta kaapattuna olleita tyttöjä, on idioottimaista itkeä yhtä peräpukamaa. Ja silti se tuntuu ikävältä. Kun tajuaa, että kaikki raskauden aikaiset jutut ei ehkä välittömästi synnytyksen jälkeen häviäkään (kilot, pukamat, selkäongelmat). Tarttis varmaan tehdä jotain..

Ja siitä selästä velä. Kaveri epäili, että kun selkälipu tuntuu niin alhaalla selässä, melkein jo pakarassa   asti, voisi kyse olla SI-liitoksen toiminnallisesta häiriöstä. Mikä ei kait ole ihan niin simppeli sitten korjata.. Pitänee tehdä sillekin jotain, eilisen kellarikomerosiivouksen älkeen kun Jii joutui mut auttaman koko ajan istuma-asennosta tai makuulta ylös, kun muuten teki niin häijyä..

Anteeksi, säälin vain ensin vähän itseäni..

Hyvää vappua! Ja toukokuuta! Käsittämätöntä, että nyt jo todella ollaan siinä samassa kuussa, kuin missä (ainakin) laskettu aika on. Huijaan itseäni siinä vähän, koska meidän eka laskettu (siis se, mikä varhaisultrasta tulee) oli vasta 4.6., Mannerheimin syntymäpäivänä. Jostain syystä np-ultrassa siirsivät viidellä päivällä kuitenkin eteenpäin. Itse toivoisin, että tää syntyisi vähän jo ennen, sen verran isoksi on maha käynyt ja olo jo suoraan sanottuna aika tukala..

Mistä pääsenkin tärkeämpiin aiheisiin, eli itsesääliin. Kuneitäätautilähe!!! Nyt tasan viikko takana, ei vieläkään kuumetta, mutta olo on niin kurja ja tukkoinen, että kaiken suoritamisen on saanut kyllä unohtaa. Poskiontelot taitavat jo kerätä kavereita ja päätä särkee. Huomenna on viikon 36 neuvolalääkäri, jossa katsotaan miten päin tyyppi nyt haluaa tuolla majailla, ehkä kysyn samalla, että eihän päänsäryt ole indikaattoria mistään muusta (vaikka sen taitaa nähdä kyllä verenpaineesta ja pissastickseistä itsekin).

Oltiin Jiin kanssa pari päivää mökillä. Vietiin loput kirjat kirjahyllyistä ja itse kirjahyllyt, sekä broidin pyörä, joka oli asunut meidän partsilla hänen ulkomaille muutosta lähtien, eli pian puolitoista vuotta... Äidin kyllä koko ajan piti tulla se hetikohta hakemaan, mutta aina oli sitten jotain muuta. Nyt saatiin appiukon peräkärry lainaan ja vielä apua lastaamiseen, joten homma sujui suht kivutta molemmissa päissä. Joten on tässä saatu asioita aikaiseksikin, vaikka pääsääntöisesti oon vaan olla möllöttänyt ja niin, säälinyt kovasti itseäni.. Ensi viikolle on varattu kirppispöytä, joten sen verran pitäisi sykkiä että saisi sen kuormattua ja hinnoiteltua. Ja makkarissa pitäisi koottu pinnasänky saada vaihtamaan paikkaa piirongin kanssa, silloin pohja voisi toimiakin ja piirongista saisi sen toivotun hoitopöydän. Mutta nyt on pakko mennä sen jaksamisfiiliksen mukaan..

Kävin aamulla viemässä koiraa lenkille, ihana vappuaurinko paistoi ja oli niin keväinen olo! Oltiin ehkä 45min ja tosi hiljaksiin mentiin, ja silti kotiin päästyä tuntui että koko päivän jaksamiset oli siinä ja pää poksahtaa. Luulen, että niihin psykologian pääsykokeisiin lukeminen jää kyllä nyt... Joten menen ja otan taas puolikkaan Panadolin, ja säälin vähän lisää itseäni.

P.S. Laskin uudelleen. Tänään on vasta 6. sairastuspäivä... Säälin silti itseäni ihan yhtä suurella sydämellä.