Syyllisyys

Mistä tietää olleensa liian paljon lapsensa luota pois? Siitä nakuttavasta fiiliksestä, joka aktivoituu joka kerran, kun lapsi protestoi ei suinkaan poissaoloasi vaan läsnäoloasi. Viikonloppu oli oikea tällaisten hetkien riemukimara ja vaikka tuntuukin, että olen siirtämässä blogia kirjoitus kirjoitukselta kategoriaan valitusblogit, niin valitanpa nyt vähän vielä silti. Koska tuntuu ihan todella pahalta.

Viime perjantaina hain Pikku-Ukon hoidosta. Pitkä viikko, lähdin vähän aiemmin töistä kun kerrankin pystyin. Miten tervehtii lapsi? Alkaa itkeä ihan hysteerisenä, kun äiti työntää rattaat hoitopaikan kynnyksen yli. Vasta hyvänmatkaa kotiinpäin käveltyämme ja jatkuvaa monologia ylläpitäen sain pojan ottamaan jotain kontaktia minuunkin.

Viime lauantaina olin päivän paikalla ja kaikki oli ihan hyvin, mutta lähdin illaksi pois. Jii hoiti pojan ja sai hienosti nukutettuakin. Olin iloinen siitä, että joku merkkipaalu on taas saavutettu, kun äitiä ei tarvita enää rauhalliseen nukahtamiseen, mutta silti samalla jotenkin surullinen. Jotain luopumista siinäkin.

Sunnuntaina oltiin sukukekkereissä, joissa noin 50 henkeä oli ahtautuneena samaan tilaan. Pikku-Ukko koki ilmeisesti tilanteen hiukan ahdistavana, mutta kenen luo lapsi vaatii päästä itkemään hätäänsä - isoäidin ja -isän. Meinasin heittää pyyhkeen ihan totaalisti naulaan siinä vaiheessa, kun Pikku-Ukko ei suostunut edes tulemaan minun syliini vaan roikkui äitini esiliinassa (kirjaimellisesti!) ja itki taas ihan huolella, jos yritin tulla väliin. Jossain vaiheessa tilanne rauhoittui ja sitten yhtäkkiä oltiin taas ihan normaalisti, leikittiin yhdessä ja oltiin lähellä. Siellä takana se syyllisyys silti koputti. Mitä hittoa mä olen mennyt tekemään meidän suhteelle - sössinkö tämän jo vajaassa puolessatoista vuodessa?

Eilen vielä kaiken huipuksi vein ja hain pojan, koska Jii sai niskansa jotenkin juntturaan ja katsoin parhaaksi edesauttaa paranemista jollain muulla keinoin kuin juoksuttamalla miestä sateessa rattaita työnnellen. Vienti onnistui oikein hyvin, poika lähetti lentosuukkoja eteisestä. Mutta se haku! Hirveä kärttykohtaus taas mun tullessa sisään eikä puhettakaan siitä, että mitään halauksia olisi ollut tarjolla. Mihin hoitotäti sanoi, että onpa kummaa, koska lapsi ei ollut melkein malttanut syödä välipalaansa kun oli kuikuillut ikkunasta, milloin äiti tuleekaan hakemaan.

Ilmeisesti nyt on kova ikävä ja joku turvattomuuden kokemus suhteessa muhun. Arvaahan sen, kun työtunnit ovat vain venyneet ja venyneet ja olen kireänä kuin viulunkieli kotonakin. Yritän hengittää ja ajatella, että alan stressaamaan vasta kun poika on mennyt nukkumaan, mutta esimerkiksi eilen illalla nukutin Pikku-Ukkoa kaksi tuntia - ihan turhaan. Nukahti vasta Jiin syliin. Työt valuvat kotiin ja nekin pitäisi tehdä ja ja ja... yhtäkkiä huomaan muuttuneeni Isäkseni. Ja kun ennen lapsen saamista ajattelin, että sellaista minusta ei ikinä ainakaan tule. Anteeksianto isän suuntaan on lisääntynyt viime aikoina kummasti. Toivoisin vain, ettei Pikku-Ukon tarvitsisi odottaa ihan omien lapsien saamista voidakseen antaa anteeksi äidilleen niin fyysisen kuin henkisenkin poissaolon. Tai oikeastaan toivoisin, että olisin hoitanut hommat niin, ettei ole mitään anteeksiannettavaa tässä suhteessa.

Koitan edelleen vain päästä joululomalle rauhassa, hoitaa projektin alta pois ja miettiä sitten, miten tästä jatketaan. Kuusi työpäivää - tai kahdeksan, jos viikonloppunakin pitää mennä töihin. Se tuntuu aika vähältä aikuisesta, mutta miten pitkältä se tuntuu Pikku-Ukosta? Ja teenkö jotain pysyvää vauriota meidän suhteelle? Onhan lapsella isä, joka on läsnä ja turvallinen myös nyt kun minä olen enemmän pois. Silti, jos perheen taloudelliset kuviot olisivat yhtään hehkeämmät, miettisin sitä hoitovapaata uudestaan. Tai mietin ehkä joka tapauksessa.

Työn ja lapsen yhteensovittaminenhan on ihan helppoa (vaimitensenytmeni)

Jooei.

Terveiset blogihiljaisuudesta. Täällä on tehty töitä niska limassa, yksi isompi projekti saadaan päätökseen toivottavasti juuri ennen joulua ja tunnit paukkuvat joka suuntaan ja iloisesti. No, pääsenpä kunnon joululomalle ainakin, ei siinä mitään. Anoppi ja appiukko ovat hoitaneet koiraa, Jii oli reilun viikon kipeänä ja käytännössä hoisi sen ajan poikaa. On meillä arki siis rullannut, mutta siten, että minä en ole ollut osa sitä. Tuntuu aika pahalta.

Firmassa aloitettiin juuri myös yt:t, tätä samaa riemuahan on Suomessa nyt riittänyt monille. Kyllä se tästä. Projektitilanteestani johtuen voin olla aika turvallisin mielin, että hommat vielä jatkuvat, ja jos kävisikin hassusti, niin pieni hoitovapaa olisi vain hyvä (epäilen, että jos lappu oikeasti tulee, en ole ihan näin rauhallinen..). Vaan niin se taitaa mennä, että jääville jää tuplakiire eikä mitään taukoja kannata edes kuvitella pitävänsä, jos duuni säilyy. Kun vaan Jii löytäisi vakiduunin, niin voisi edes miettiä hölläävänsä itse, tässä tilanteessa ei oikein muuten voi kun mennä eteenpäin sen mukaan mitä työnantaja käskee. Sain puhuttua kuitenkin jatkoa (tällä hetkellä teoreettiselle) osa-aikaisuudelle maaliskuulle, jotain bonusta sekin. Nyt ensin katson vain jouluun asti ja tuon projektin päätökseen, parempi valita ihmisen kokoisia tavoitteita ja keskittyä niihin.

Onneksi meillä ne yöt ovat nykyisin lähes poikkeuksetta hyviä, herätään korkeintaan kerran tai kaksi, useimpina nukutaan jonnekin kuuden hujakoille. Kun vain osaisi mennä nukkumaan ajoissa, mutta eilenkin kukuin jonnekin yhteentoista ja liian lyhyeksi jäi unet taas kerran. Laatu korvaa, kai?

Raskaana en ole toiveista huolimatta vieläkään. En edes jaksa miettiä montako kiertoa on jo yritetty, taitaa olla seitsemäs tai jo yli. Luulen, että viime kierrossa jotain tarttui hetkeksi mukaan, koska puolessavälissä kiertoa nukahdin parina iltana melkein pystyyn jo ennen ysiä ja pientä ällötystä oli myös ilmassa. Menkat oli pari päivää myöhässä, mutta juuri kun toiveet alkoivat herätä, alkoivat ne menkatkin. En oikein tiedä, mitä toivoa tästä kierrosta. Parempi olla ajattelematta.

Pikku-Ukko on kehittynyt nyt ihan valtavasti ja tekisi niin mieli kirjoittaa siitä. Mutta olen liian väsynyt yrittääkseni edes prosessoida, mikä kaikki on muuttunut. Joku sanojen herkkyyskausi nyt on, sanotaan minä ja äiti ja anna ja kissa ja nenä ja kukka ja koira ja pappa ja mummi ja sitten ihan tolkuttomasti sitä omaa klingonia. Ja ymmärretään vielä enemmän. Mutta silti tässä vaiheessa on pakko myöntää, että paras kohta mun päivää on se, kun tulee iltaimetys (niin. ei olla vieroituttu siitä vieläkään...) ja saan hetken töllöttää Murdochin mysteerejä tai muuta yhtä järkevää. Pitäisi oikeasti saada se väsymyksen kierre katkemaan, että jaksaisi panostaa vähän kauemmin lapseensa eikä olisi niin häiriöherkkä ja poissaoleva koko ajan. Hyviäkin hetkiä on siellä välissä, kylvetys ja iltasatu ja tänään raastettiin yhdessä porkkanaa ja tehtiin ruokaa. Se läsnäolevampi arki on ihan siinä käden ulottuvilla, mutta siihen ei vaan jotekin jaksa tarttua, kropassa ei riitä tehot.

Katsotaan nyt jotenkin jouluun ja sitten hetki huilataan. Sitten Pikku-Ukko vaihtaakin päiväkotiin ja ollaan Jiin kanssa varauduttu olemaan enemmän kotona ja lyhentämään alkuun päivää. Jiillä on lomiakin vaikka kuinka käyttämättä, joilla tasataan sitä alkua. Sitten voi toivottavasti hetkeksi keskittyä itseensä ja miettiä, miten saisi tämän työarjen vähän paremmaksi. Keinojahan varmasti on, kun vaan ensin projektin osalta vähän helpottaa, että kaikki energia ei mene siihen, että huomaa yöllä pohtineensa, mitä kaikkea pitää seuraavana päivänä saada tehtyä.

Minähän olen aina valittanut siitä, että isä oli paljon pois kotoa, kun olin p

Vaaraton kyhmy rinnassa

Huh, tässä on eletty vähän jännittäviä aikoja. Vienyt vähän huomiota kaikelta muulta, blogaamiseltakin. Taisin täällä blogissakin kertoa, että yövieroituksen jälkeen rinnat pienenivät parilla koolla. Sen lisäksi ne muuttuivat muutenkin ja vasta kunnolla tutkiessa tajusin, että vasemmassa rinnassa oli ikävä möykky vähän nännin yläpuolella. Mulla on ollut mastopatiaa ennenkin ja olen käynyt sen vuoksi mammografiassa jo alle kolmikymppisenä, mutta nyt meinasi oikeasti tulla hätä käteen. Odottelin menkat ohi ja kokeilin uudestaan - ja kyllä, siellä se pahkura edelleen oli, ei siis pelkkää hormonikierron aiheuttamaa muutosta. Varasin siltä istumalta ajan gynelle, joka totesi hänkin, että kyllä siellä jotain on ja pisti lähetettä eteenpäin.

No, ilmeisesti ihan akuutti ongelma ei ollut (mikä oli lohdullista), koska kierron ollessa taas ei-niin-optimaalinen sain kehoituksen odottaa sopivaa kohtaa ja varata sitten vasta ajan rintojen ultraan. En oikeastaan edes tajunnut, miten paljon jännitti, ennen kuin kävelin ultrauksesta lääkärin iloiset uutiset mukanani kassalle - vatsa meni yhdessä askeleessa ihan sekaisin ja kipeäksi. Mutta ei sen väliä, kun tulos oli kuitenkin se helpottava: vaaratonta rintakudosta vaan, joku mystinen tiivistymä vain. Löytyi pieniä kystiakin, mutta muuten ihan terveen oloiset rinnat. Onneksi.

Kaikkiin mahdollisiin seulontoihin aion silti mennä jatkossakin. Tuli käytyä pään sisällä sen verran syvälliset keskustelut siitä, miltä elämä näyttäisi sen ikävämmän diagnoosin kanssa. Rintasyövällä on onneksi aika hyvä ennuste, 89% diagnoosin saaneista on elossa vielä 5 vuoden päästä. Silti kylmäsi se ajatus, etten saisi olla Pikku-Ukon elämässä mukana. Olin jo päättänyt tehdä videoita ja kirjeitä, jotta lapselle jäisi joku muisto äidistä, joka rakasti häntä ihan kamalasti. Ehkä teen ne kuitenkin. Olen huomannut, että tavallisessa arjessa osaan olla sen verran urpo, että ehkä se on hyvä muistuttaa niin itseä kuin lasta siitä, että ihan oikeasti äiti rakastaa vaikkei aina osaa sitä näyttää siten kuin haluaisi.

Olen huojentunut. Ja koitan muistuttaa itseäni siitä, että kaiken marraskuun pimeyden ja arjen ja päiväkotimietteiden ja tiskikoneen tyhjentämisten keskellä kannattaa todella iloita siitä, että ne ovat tämän hetken suurimmat ongelmat.

Nythän se lapsi nukkuu yöt!

En tiedä miten ja miksi, aiheuttiko sen ikävaihe, vatsaongelmien rauhoittuminen, yövieroitus vai se perhepedin pohjan laskeminen, mutta tajusin tänä aamuna, että esimerkiksi viimeisen viikon aikana Pikku-Ukko on herännyt vain kerran kunnolla kesken yöunien ja muuten välillä 20.30-5.30 on ainakin nukuttu ihan kunnolla, itse, rauhassa, ketään herättämättä. Ihan käsittämätöntä! Merkitään rasti seinään ja painetaan muistiin, että 1v4kk on hienon hieno ikä :)

No se ei vielä valitettavasti tarkoita sitä, että äiti ja isä älyäisivät hyödyntää tuota ja mennä ajoissa nukkumaan, oma aivo ainakin kapinoi vielä sitä vastaan ja leikkii, että kaikki on ilmankin ihan hyvin. Ja jos yksi yö meneekin hyvin niin seuraavana valvotaan, joko tahallaan tai sitten vaan koska herätään ja uni ei enää tule silmiin. Sen tuntee kun kuitenkin hiljalleen unen määrä ja laatu paranevat, mitä valtaisaa boottausta koko kroppa tekee ja osittain musta tuntuu siltä, että nyt tämä nousu pois sieltä survival -moodista tuntuu pahemmalta kuin se siellä olo, siellä vaan zombina mennään päivästä toiseen, mutta tässä yksikin huonompi yö tuntuu fyysisesti tosi tosi pahalta.

Toivon niin todella, että tämä tästä jatkuu: että Pikku-Ukon hyvät yöt eivät taas ole vain joku vaihe ja että me Jiin kanssa vähitellen taas opitaan nukkumaan kunnolla. Luoja tietää, että läpikäytyään sellaisen rääkkijakson meidän kropat kyllä ansaitsisi kunnon lepoakin. Mutta toivo elää!

No vihdoin se kahdeksaskin hammas

Johan sitä vasenta yläkakkosta tosiaan se pari kuukautta tuijotettiin ikenen läpi ja koko ajan hoettiin, että kyllä sen täytyy ihan just puhjeta. Hah. Mutta yllätysliikkeen sekin oli tehnyt, koska isänpäivähumussa huomattiin vain, että yhtäkkiä Pikku-Ukko ei haluakaan purra mitään kovaa. Tänään kun kurkittiin suuhun, huomattiin että vihdoin ja viimein oli se kahdeksainenkin tullut ikenen läpi! Ja ilmeisesti jo viikonlopun aikan siis, koska ien oli ehtinyt vähän vetäytyä siitä jo ja itse hammas näytti siltä kuin olisi olla möllöttänyt siinä jo vaikka kuinka kauan (mutta ei vaan ollut, koska viimeksi perjantaina se vielä ilkkui piilosta).

Katsotaan, jos se syöminenkin tässä taas helpottuisi kun on taas vähän lisää puruvoimaa suussa. Vaikka kyllä nyt pullottaa jo ne poskihampaatkin oikealta puolelta, joten saas nähdä. Aika hidas operaatio meillä tämä hampaiden ilmaantuminen, mutta ehkä hyvää vaan kannattaa odottaa?

Toinen isänpäivä

Ei jouduttu sentään olemaan tienposkessa, niin kuin viime isänpäivänä, mutta ihan putkeen ei mennyt, kun onnistuin saamaan jonkun pöpön juuri viikonlopun kynnyksellä ja loppuväsyneenä työviikosta meni juuri viikonlopun nukkumiskuviot väärinpäin - ollaan päätetty, että viikonlopuista toisena aamuna toinen herää aina lapsen kanssa ja antaa toisen nukkua, ja sitten seuraavana aamuna toisinpäin. Molemmat tarvitsevat yleensä viikon jäljiltä lepoa ja tällä tavalla molemmat ovat sitä saaneet edes vähän. Minä vaan heräsin flunssaansa kipuilevan ja yskivän lapsen kanssa lauantai-aamuna, koska olin joka tapauksessa ollut jo reilun tunnin hereillä Pikku-Ukkoa silitellen, enkä olisi enää saanut nukkua. Ja sen verran herrasmies Jii oli, että isänpäivästä huolimatta antoi mulle sunnuntaina nukkumisaikaa lisää. Olen niin kiitollinen.

Tehtiin me Pikku-Ukon kanssa sentään herkkuleivät ja laulettiin. Korttikin piti väsätä, mutta senkin Jii joutui itse tekemään, kun hänellä hermo riitti unien jälkeen lauantaina alkaa säätämään pojan kanssa sormiväreillä (mistä tappiota yksi entinen valkoinen paita, ja melkein ne hermotkin kun tajusi, että päästä varpaisiin kirjava poika pitää pestä lavuaarissa, koska pesuhuoneessa pyöri edelleen pesukone). No olin sentään ostanut ne sormivärit Askarellin ohi käveltyäni, mutta muuten ei ehkä ihan kauheasti vaimopisteitä heru tämän vuoden esityksestä.

Tämä kaikki kuitenkin vain osoittaa, että aika hemmetin hyvä mies mulla on, kun se tyytyväisenä vääntää lapsen kanssa sormivärejä ja kehuu vaan, että onpa kiva, että hänellä oli jotain yhteistä isänpäiväpuuhaa. Antaa vaimon nukkua, eikä nalkuta edes silloin, kun tajutaan että herkkuleipiä saadaan vain muutama, koska leipäpaketti on jossain välissä mennyt puoliksi homeeseen... Ja muutenkin hatunnosto Jiille, joka meillä mukisematta hoitaa vähintään oman puolensa talousaskareista ja koiranulkoilutuksista ja pitää pystyssä volatiilin äidinkin. Ja rakastaa lastaan niin hurjasti, että jaksaa sen ärsyttävämpinäkin hetkinä yleensä harhauttaa ja keksiä uusia duploleikkejä tai hupaisia lauluesityksiä. Aika pitkälle on yhdessä vuodessa taas tullut ja olen siitä niin kiitollinen. Olen päivän myöhässä tämänkin tekstin kanssa, mutta se ehkä kertoo vain meidän arjesta jotain olennaista. Siitä huolimatta: Hyvää Isänpäivää, rakas Jii, susta on kehkeytynyt ihana Isä!

Perhepedistä omaan sänkyyn, vol 1

Meillä alkoi tämä omaan sänkyyn siirtyminen vähän niin kuin vahingossa viime viikolla, kun keksin parantuneiden öiden vuoksi kokeilla, mitä tapahtuisi jos laskisin meidän sängyn sivuvaununa olleen lastensängyn pohjaa 20 cm. Hyvin kävi, nukuttiin koko yö putkeen, lapsi omassa kolossaan. Seuraava  yö ei ollut ihan yhtä menestys hammas(taijokuvastaava)kipujen vuoksi, ja poika palautui kainaloon nukkumaan. Sen jälkeen on nukuttu omassa kolossa ja meidän tasalla vaihdellen, pääsääntöisesti kuitenkin omassa sängyssä. Yövieroitus on yhtä epäsäännöllisellä pohjalla, jos on ollut kipeän oloinen lapsi, olen sitten herkemmin antanut rintaakin. Useimmiten riittää ihan se silityskin, öisin. Päivät ovat vähän toinen juttu, mutta niistä lisää joskus muulloin.

Toivon, että tämä sivuvaunun tasoero on jo kyllin iso muutos, että voi sanoa että muutto omaan sänkyyn on jo alkanut. Ainakaan kainalo ei ole enää ihan siinä vieressä, vaikka itkun tultua lohduttava käsi pääsee paijaamaan (ilman, että rättiväsyneen vanhemman täytyy erikseen nousta). On meillä vielä useampi steppi matkaa siihen tavoitteeseen, että nukutaan kokonaan erillään, mutta tässä oli ainakin tosi lempeä aloitus - ja henkisesti tuo 20cm tuntuu isolta. Kun Pikku-Ukko nukahtaa sinne omaan sänkyynsä, voin jotenkin nukkua rennommin - kääntyminen onnistuu juuri niin kuin haluan ja toisaalta taas tiedän, että jos on joku hätä olen silti siinä lähellä.

Toimii. Nyt vaan pitäisi keksiä, mikä se seuraava steppi on, mutta eipä tuolla taida olla mikään kiire, totutellaan ensin rauhassa tähän. Unen laadussa kuitenkin on tapahtunut parannusta jo nyt ja iloitsen siitä.

Yllätyshammas

No me ollaan kyylätty henkeä pidätellen yläkakkosta vasemmalla puolella, kun se on jo pullottanut valkoisena ikenen läpi ainakin kaksi kuukautta jo. Pikku-Ukolla on nyt viikonloppuna ollut vatsavaivoja, huonohkoja öitä ja eilisen päikkärit meni ihan totaaliplörinäksi, lapsi nukahti kyllä mutta heräsi huutoitkulla neljännestunnin päästä ja osoitteli suutaan, kun yritettiin kysyä sattuuko johonkin.

Minä sitten menin tihrustelemaan suuta ja todellakaan ei vielä ollut kyseessä se vasemmanpuolen yläkakkonen niin kuin olisi voinut luulla. Ei, vasurin alakakkonen oli ihan ilman mitään varotusta päättänyt tunkea itsensä läpi ikenestä ja railon läpi pisti esiin rivi valkoisia nystyjä. Seitsemäs hammas siinä siis.

Pakko kyllä todeta, että ei näissä hammasasioissa ole mitään logiikkaa. Toisilla samanikäisillä on jo suu täynnä hampaita, meillä juhlitaan tätä seiskaa vaikka tuntuu siltä että puolen vuoden iästä on niitä oireiltu. Ylähampaiden laskeutumista on voinut seurailla selvästi, ne suoremmat alahampaat vaan ilmaantuvat. Seuraavaksi saadaan ehkä vähän poskihampaita, ainakin ne pullottavat alhaalla jo ihan komeasti. En enää edes yritä ennustaa kuinka käy, kunhan totean. Helpotus nyt, että saatiin tuo ulos, koska suun aristusta on ollut viime aikoina nähtävissä tosi paljon. Ehkä vielä joskus se yläkakkonenkin.

Taas pettymys

En tiedä mikä logiikka siinä on, että vaikka oviksen aikaan jo luovuttaa, niin silti on aivan maassa kun ne menkat sitten alkaa. Minä nyt en ole maailman loogisin ihminen muutenkaan, mutta tuntuu silti ihan kuin joku olisi taas lyönyt lekalla palleaan. Viides kierto ja siinä se meni sitten. Taas yksi kuukausi lisää, joka Pikku-Ukon pitää olla päiväkodissa. Taas yksi kuukausi, joka mun pitää olla töissä. Taas yksi kuukausi en edes tiedä mihin. En ymmärrä, miksi tämä pikkukakkostoive on niin akuutti ja tuntuu niin kovin kipeältä, enkä ymmärrä omaa kiirettäni muuten kuin näiden turhempien asioiden, lähinnä oman työuran rakentamisen ja tosiaan näiden lapsen hoitokuvioiden kautta. Kipuilen oikeasti sitä, että joudun Pikku-Ukon sinne päiväkotiin laittamaan - nyt vasta alkaa arvostaa todella sitä, että meillä oli mahdollisuus siihen, että tuttu ihminen jolla oli aikaa kunnolla hoiti edes tämän ensimmäiset 5kk hoitojaksoa.

Kaikki pettymykset ovat jotenkin taas yhtä aikaa päässä. Pettymys siitä, etten ole löytänyt itseäni tai sitä mitä haluan elämässäni tehdä. Pettymys siitä, että ruuhkavuosiarki alkaa realisoitumaan ja tajuan, että sitä aikaa itsensä toteuttamiselle on paljon rajatummin nykyään. Pettymys ruumiiseeni, ettei se vaan tajua nyt raskautua tai ainakin lopettaa tätä hormoniveivausta. Pettymys itseeni siitä, etten saa edes mentyä sinne lenkkipolulle ja lakkaamaan lappaamasta karkkia naamaan sen kun kerkiän. Pettymys Jiin työkuvioiden epävarmuudesta. Pettymys siitä, ettei vieläkään päästä etsimään uutta asuntoa. Pettymys siitä, että kaikki on niin kovin keskeneräistä ja jostain tästä pitäisi raapia se arjen onni, ja tällaisina päivinä en edes halua yrittää. Haluan mieluummin leikkiä 5-vuotiasta ja itkeä peiton alla, jättää tekemättä sekin vähä, minkä voisi.

Koitan muistutella itselleni, että hormonaalisista syistä olen usein ensimmäisen menkkapäivän maassa. Että huomenna voi näyttää ihan erilaiselta. Parempi mennä nukkumaan ja katsoa mitä uusi päivä tuo tullessaan.

Jäätävät iltakilarit

Pari päivää on ollut nähtävissä sellaista trendiä, että iltaunille meno on ollut vaikeampaa ja vaikeampaa, eikä uni ole Pikku-Ukolla tullut silmään niin nopeasti kuin ennen. Eilen illalla päästiin sitten siihen kohtaan, kun tilanne eskaloitui oikein todella. Ja vietettiin sitten melkein tunti oikein kunnon kilahduksen vietävissä, Pikku-Ukko huutaen, itkien, pystyyn yrittäen ja seinää hakaten ja minä yrittäen pysyä ihan rauhallisena ja laulaen siinä vieressä, kun ei silitykset kelvanneet.

Oli jotenkin aika vaikea olla siinä vieressä vaan ja katsoa toisen pahaa oloa. Vaikka tiesinkin, että kaikki oli ok, taidettiin olla vähän yliväsyneitä molemmat. Ja pojalla ehkä myös vähän flunssaa tai ainakin tukkoinen nenä. Mutta ensimmäistä kertaa tässä oli nyt sellaista kunnon protestimielialaa mukana tyyliin "en varmana kyllä mene nyt nukkumaan, minä haluan vielä leikkiä". Varmaan nukkumaanmenosta olisi voinut hellämielinen äiti joustaakin, ellei tietäisi kokemuksesta miten raastavaa on kiskoa väsynyttä lasta ylös seuraavana aamuna. Parempi nukkua kuitenkin, vaikka pienen kiukutuksen kautta sitten.

Vaikka pahimman kiukun kohdalla poikaan ei saanut oikein edes koskea ilman että raivo vain kasvoi, oli silti liikuttavaa, miten kiukun laannuttua Pikku-Ukko mönki syliin ja oikein veti kädet painaviksi päälleen. Ilmeisesti siinä kuitenkin oli sitten hyvä nukkua. Mietin (pienen hetken hiukan kauhuissanikin), mitenkähän monta tällaista kiukkukohtausta onkaan vielä edessä. Ja että on hyvä, että uskaltaa toinen antaa sen pahankin olon tulla. Ja että vanhempien täytyy sitten vain olla tarpeeksi vahvoja kestämään senkin, ja pienen oppia ettei siihen tunteeseen kuole vaikka kurjalta tuntuu. Ja että saa aina tulla syliin sitten kun vähän helpottaa taas. Kunpa muistaisin itse jatkossakin sen, että tässä pieni ihminen opettelee vasta tunteitaan ja reaktioitaan (enkä vain sitä, että hitsi kun se vaan ei tajua nukahtaa...).