Mitä lapsista saa kirjoittaa nettiin?

Yle uutisoi tästä eilen ja minä olen taas kerran miettinyt asiaa, että onko mulla lupa pitää tällaista blogia, jossa kerron Pikku-Ukon lapsuudesta. Joo, oon välttänyt laittamasta kuvia ja joo, periaatteessa tämä on anonyymi blogi, mutta sille joka yhtään osaa häkkäillä menemään, pystyy kaiketi ip-osoitteiden ja muiden kautta yhdistämään kaikkeen muuhun, jota koneella teen ja sitten ei olekaan enää niin anonyymiä. Niin että teenkö lapselleni oikeutta, kun kerron kaikki kakka- ja unijutut, kehitysvaiheet ja niinpoispäin? Kun ihan oikea ihminenhän tuosta kasvaa, sellainen joka oikeudet noihin juttuihin omistaa.

Pitää vähän miettiä nyt tätä bloginpitoa. Tai ainakin sitä, mistä ja miten kirjoitan ja käydä ajatuksella vanhat tekstit läpi.

Treenikausi avattu!

Kosken saanut riittävästi kuntoprojektin tuloksia aikaan omin neuvoin, päädyin nyt kokeilemaan nettivalmennusta, joka starttasi tänään. Kyseessä Fitfarmin Lite InShape, jossa riittää kalorit imettäjälle eli ei mikään kitudieetti. Neljä kertaa viikossa pitäisi tosin saada tehtyä lihaskuntotreenit, onneksi oli ohjeet myös kotiharjoitteluun...

Kun nyt tuohon lähdin (ja ennenkaikkea maksoin), niin vakavalla mielellä ollaan mukana tietenkin. Mutta ihan heti alkuun (ekana päivänä...) huomasin jo, missä mulla piilee isoja vaikeuksia. En saa aikaiseksi ennakoida - nytkin meni jo aterioiden rytmitys ihan pepulleen, kun en malttanut lähteä kaverin luota ajoissa syömään (ja tekemään ruokaa). Huoh. Mutta huomenna jo paremmin. Nyt ainakin teen jotain tälle kuntojutulle, jee!

Tämän hetken viihdytyskeinot, TOP5

Pääsiäisen jälkeen seuraavat ovat saaneet Pikku-Ukon poikkeuksetta pirteämmäksi, vaikka kuolaa tuleekin siihen malliin (ja käninää riittää), että ihan varmasti hampaistossa on tapahtumassa jotain (ne yläetuhampaat, vihdoin?).

1. Saippuakuplat. Hitti nro 1, ihan must. Toimii sisällä ja ulkona, syödessä ja leikkiessä, kuplia on kiva jahdata tai vaan katsoa kun ne leijailee. Miksen keksinyt tätä aikaisemmin?
2. Tennispallolieriö. Sisällä siis 4 palloa, jotka leikissä kaadetaan varovasti pojan syliin/lähelle maahan ja hän itse poimii ne lieriöön takaisin. Ensimmäisellä kerralla poika jaksoi tätä kevyet 30 minuuttia, sen jälkeenkin on irronnut helposti vartin viihdytys. 
3. Koiran metallinen nappulatynnyri. Parasta ikinä on nousta tynnyriä vasten, avata kansi ja sirotella nappuloita koiralle syötäväksi. Guaranteed nauru. Vähän pidättyväinen koirakin on löytänyt pojan seuraan ihan itsekseen, nyt ovat kuin paita ja peppu. 
4. Keinuminen. Kun se vaan on niin parasta (no olihan se, muistan itsekin).
5. Kirjat ja äidin tai isän etusormella tökkiminen. Kaikkia kirjoja siis kuuluu lukea siten, että pidetään samalla sormesta kiinni ja osoitellaan eri juttuja siellä kirjan sivulla ja äiti tai isä kuuliaisesti kertoo, mitä sormen alta löytyy. Tätäkin voisi tehdä loputtomiin, kunhan vaihtaa kirjan välissä. Onneksi on kirjasto!

Kun näitä katsoo, niin tajuaa, miten nopeasti nuo kasvaa. Kuukausi takaperin näistä mikään ei ollut vielä valikoimassa (no keinua kokeiltiin kerran, mutta oli niin kylmä, ettei kelvannut kovin pitkään.)

Miksi vauvat huutavat öisin? Jännää spekulaatiota perjantain kunniaksi

Kaveri linkitti mulle tämän uutisen Facebookiin, varmaan koska avauduin taas kerran jollekulle siitä, ettei mun menkat vieläkään ole alkaneet. Evoluutiobiologisti Haig siis teorisoi, että imetetyt vauvat huutavat öisin estääkseen sisarusten syntymisen :) Ihan kiehtova teoria, tosin enemmänhän tuo oli spekulaatiota kuin tutkimusta, mutta silti.

Kävisi silti järkeen, että koska varsinkin menneisyydessä vauva on tarvinut äitiään sen 4-7 vuotta ennen kuin on vieroittunut rintamaidosta ja pärjännyt omillaan - ja sisarusten tulo on voinut vakavasti  haitata tätä - niin öisin huutavat vauvat (ja siten yö-imetettävät) ovat estäneet tehokkaammin äidin ovuloinnin (ja varmaan sen seksin määränkin... krhm) ja siten saaneet evolutiivisesti katsottuna kilpailuvaltin.

Voi kun kiva, että tuo meidän pieni kultapallerokin kuuluu näihin yökiljujiin. Se ei varmaan saa ikinä pikkusisaruksia, koska huudon määrä ei näytä vieläkään laantuvan..

Tukkakin alkoi kasvaa

Pikku-Ukollahan on ollut kolmikuisesta melkein täyskalju takaraivo, kun yöllisen liikehdinnän myötä kaikki synnytyksestä jäänyt hius hiulautui veke. Mutta huomasinpa, että nyt tähän pääsiäisen kehitysryppääseen näemmä myös liittyy oikein kunnolla startannut tukankasvu. Muualla päässä alkaa olla jo pidempääkin hiusta ihan töyhdöiksi asti ja takaraivoakin peittää jo puolisenttiset haivenet. Jännää!

Ehkä se on se kiihtynyt aivotoiminta tai jotain? ;)

Tasan vuosi kotona

Tajusin nyt herätessä, että hyvänen aika, tuli tasan vuosi tätä kotioloa täyteen. Ihan todella outoa. Samaan aikaan vuodessa on tapahtunut tietyillä elämänalueilla ihan hirveästi ja toiset ovat olleet ihan pysähdyksissä. Luulin etukäteen, että olisin jotenkin valmiimpi nyt taas töihin ja elämään perheen ulkopuolella, mutta sama vanha minä se olen edelleen, ihan yhtä uunona, mutta vuoden vanhempana.

Näemmä se toinen, itsenäinen elämä pitää elää ja rakentaa, ei se itsestään sieltä vaan tipu. Onhan asiat mullistavasti eri tavalla nyt kuin viime vuonna, koska Pikku-Ukon tulo on muuttanut perspektiiviä pysyvästi. Mutta niistä muista kysymyksistä (työ, ura, mitä elämältä haluan, raha, omat unelmat) ei ole tullut yhtään helpompia, päin vastoin. Nyt ne ovat sidoksissa tuohon ihanaan uuteen pieneen elämään ja ne täytyy samalla lomittaa myös tähän omaan elämään, jota nyt vuoden verran olen saanut elää.

Vähän sellainen aamu, että eksistentiaaliasiat painaisi takaisin peiton alle, jos ei arki ja poika pakottaisi ylös. Parempi varmaan niin.

Hurjaa kehitystä pääsiäisen aikana

Ihan mieletöntä, mitä harppauksia kehitys ottaa, kun se sille vaihteelle iskee. Oltiin viime keskiviikosta pääsiäinen mökillä ja sillä välillä Pikku-Ukko alkoi kävellä (tuetusti) itsekseen, ymmärtää sanoja ja leikkiä ihan uusilla tavoilla. Aika monesta jutusta varmaan saa kiittää mun äitiä, joka lastentarhanopettajana näki pojasta, että sen kanssa voi kyllä tehdä sellaisikin juttuja, joita me ei Jiin kanssa vain olla älytty vielä ottaa ohjelmistoon. Niinpä istuttiin monta monituista hauskaa hetkeä mökin hiekkakasalla tekemässä hiekkakakkuja ja työnneltiin semmoisia baby-kärryjä, tai siis katsottiin kun Pikku-Ukko työnsi. Ja opeteltiin, että joojoo on kun nyökytellään ja eiei kun ravistellaan päätä ja että kun ei esimerkiksi halua enää lisää ruokaa, ravistellaan sitä päätä ja sanotaan eeeeee (yritetään saada se toinenkin vokaali sinne, mutta tuon kontekstin hiffaaminen oli minusta jo niin iso juttu, että ei sillä kiirettä). Äiti hommasi Pikku-Ukolle lahjaksi myöskin semmoiset kunnon ulkokävelykengät, niin johan sujuu kävelytouhut ulkonakin. Ja mitäs vielä, potkittiin ja heiteltiin palloa (potkimisessa piti auttaa, mutta heittäminen pienellä pallolla sujuu hienosti) ja opeteltiin päristämään ja räpsyttämään meikäläisen rintaliivien hihnoja... (kivaa lapsen, vaikkei ehkä meikäläisen mielestä). Niin, ja tehtiin pieniä vaellusretkiä Manducan kanssa taas, mikäs siinä oli mennessä kun keväästä heräilevä luonto ja ihana aurinko joudutti menoa. Upeita päiviä!

Itsellä on aika hämmentynytkin olo, pitää oikein varovaisesti tarkkailla poikaa, että mitäs kaikkea muuta sen pienessä päässä nyt menee, kun kaikki tämäkin taas vain purskahti kerralla ulos. Jotenkin ihan ihanaa, miten se kasvu aina yllättää. Nyt oli näiden aika.

Oho, jo 10 kk!

En olisi rehellisesti sanottuna varmaan koko päivänä edes muistanut, että Pikku-Ukko täytti eilen 10 kk, ellei isovanhempien tai kummien taholta olisi tullut onnitteluja... Pojan kummitäti (itse kahden lapsen äiti) noteerasi päivän laittamalla tekstarin "Niin ne kuukaudet etenee :)". Ja niin ne toden totta tekee ja ehkä sekin on vaan elämää, että jossain vaiheessa lakkaa laskemasta päiviä ja kuukausia syntymästä ja keskittyy siihen arkeen, että kanakeitto ei kiehu liedelle, että työhakemus tulee lähetettyä, että pojalle keksii jotain fiksua tekemistä, vaikka oikeasti pitäisi tyhjentää paniikilla parveketta, jotta telinesedät pääsevät sielä huseeraamaan. Koen silti haikeutta, että se vauvahuumaisin meininki on jo takanapäin ja siitäkin, että tähän lapsiarkeen alkaa jo tottua.

Mutta iso tuo poika jo on, sen sentään minäkin olen arjesta huolimatta huomannut. Seisoo ilman tukea, tutkii joka paikan, osoittelee ja taputtaa, haluaa koko ajan mukaan ja ylipäätään haluaa ja tahtoo niin valtavasti ja selkeästi, että koko talo on välillä täynnä yhtä tahtomista. Me ollaan päästy jo kirjastoonkin, kun yhtäkkiä kirjatkin alkoivat kiinnostaa ja reilun viikon meillä on kuumeisesti käännelty läppiä, tunnusteltu eri pintoja ja osoiteltu erilaisia maatilan eläimiä kirjoista. Ylähampaat ovat selvästi tekeillä, yläien on jo ihan punainen, mutta vielä ei näy mitään (paitsi kuolaa...). Eilisessä neuvolassa mitat olivat 76,2 cm ja 11,625kg, ja kerrankin minusta tuntui siltä että pituusmittakin oli just eikä melkein. Pikku-Ukko kasvaa siis edelleen ihan hyvin, vaikka kiinteiden syömisessä (tai lähinnä siinä sulattamisessa) on edelleen ne omat haasteensa ja yöt ovat edelleen vaikeita.

Silti kaikessa arkisuudessaan hieno kuukausi, ja Pikku-Ukko on selkeästi enemmän "tyyppi" nyt kuin ennen. Kognitiivisestikin siis otettu paljon harppauksia - niin paljon, että ollaan Jiin kanssa vähän surtukin sitä, että onko nyt osattu antaa oikeanlaisia virikkeitä tarpeeksi, kun vasta kavereiden tai perheen avustuksella on vanhemmatkin saatu hokaamaan, että kas, poikahan pystyy tähänkin. Onneksi ei todella tarvitse tuota lasta kasvattaa yksin tai pullossa ;)

Ärsyttää oma naivius

No luin sitten aamulla Ylen uutisen Reiman "eettisestä" vaatetuotannosta Bangladeshissä ja katsoin koko MOT:n Verentahrimat muotivaatteet -dokumentin äsken. Ja se mikä eniten ärsyttää, on oma naivius. Juu, olen tiennyt, että Henkkamaukat ja Benettonit kyllä huseeraavat siellä Bangladeshissa, mutta mikä idiotismi vaivasi, kun luulin että kotimainen Reima/Tutta myös tehdään täällä Suomessa? Kaivoin Pikku-Ukolle viimeksi ostamani kaksi bodyä esiin ja todentotta, molemmat oli tehty Bangladeshissa.

Vähänkö mietityttää oma etiikka, jos edes ostaessaan ei jaksa sen vertaa kiinnostaa, että tarkistaisi olettamuksiaan. Pitää skarpata, koska dokkarista huolimatta Reima ei todellakaan ole ainoa lasten tai aikuisten vaatemerkki, joka toista ihmistä riistäen niitä riepuja väsää.

Ehkä pitää alkaa harkita sitä omaa tuotantoa sitten - tosin kaipa sama koskee myös niitä kankaiden valmistusjuttuja, eli selvää pitäisi ottaa. Voi kun olisi enemmän ja helpommin selville saatavissa olevaa tietoa siitä, mikä nyt oikeasti olisi Hyvä Ostos. Luultavasti esim. sieltä eilisiltä lapsimessuilta olisi juurikin voinut saada jotain oikeaa kotimaista käsityötä. Ja maksaa siitä sen mukaisesti. Mikä onkaan noiden halpojen rättien oikea hinta?

Huh, lapsimessuja

Käytiin kaverin kanssa tänään pyörähtämässä Lapsimessut läpi ja siellä kyllä oli ihan kaikkea, ahdistukseen asti. Etukäteen en oikein tiennyt mitä odottaa, minä kun en ole millään lailla sellainen "pengo tästä" -yhteensopiva tyyppi eli vaatekuosien ja tarjouslappujen paljous saa useinmiten aikaan vain ahdistusta eikä siis suinkaan kiihkeää innostusta.

Onneksi siellä oli tosi paljon kaikkea muutakin, lähinnä etsittiin hyödyllistä tietoa lähiruoasta (siitä mistä sitä nyt oikeasti saa..), erilaisten välipalojen sokeripitoisuuksista (ihan törkeätä paljonko esim. lapsillekin markkinoidut jogurtit sitä sisältää), uusista hampaidenhoitojutuista, miten ryhtyä tukikummiksi jne. Ja selvisi mulle vihdoin, että miksen normielämässä törmää niihin kaikkiin mysteerisiin lastenvaatemerkkeihin, joista kaikki mammat tuntuu vauhkoovan, nehän on jostain ystävämyynneistä hommattuja tai sitten (ilmeisesti) messukojuilta verissäpäin metsästettyjä. Mulla iski juuri messukierroksen vaate-kohdassa se ahdistuspahdistus, enkä sitten yhden yhtä riepua saanut valittua kun kaikki kuosit heitti sahalaitaa silmissä, mutta muuten kyllä oli oikein onnistunut reissu. Kamalan pieniäkin lapsia oli toisilla mukana, me jätettiin omamme miesten hellään hoitoon ja oli ainakin meidän mielestä ihan hyvä ratkaisu, varmaan joskus sitten 3-5 ikävuoden kohdalla lapsikin kannattaa ottaa mukaan, koska sen ikäiselle todella olisi ollut kaikkea kivaa tekemistä.

Mentiin vielä lopuksi kaffelle rentoutumaan kaiken hulinan jälkeen ja saatiin puristettua oikein uusi bisnesideakin suunnitteluun, joten ei ollut hukkareissu miltään osin - ainakin sopivaa puuhaa tähän ennen kuin työt oikeasti alkavat. Ja ihanaa olla näin innostunut!

Siippa sai töitä, jeee!

Olihan päivä, eilen. Jii hoki varmaan miljoona kertaa tämän viikon aikana, miten ihan käsittämätöntä, että ensin ollaan 3 kk työttömänä ilman juuri ainuttakaan kutsua työhaastatteluun (no, yksi lupaava oli, muttei tärpännyt) ja sitten yhtäkkiä samalle päivälle törähtää kaksi. Jännitettiin perjantain tuloa varmaan molemmat ihan soikeina. Asetelmat oli vielä ne, että aamuinen haastattelu oli nopeasti täytettävään duuniin, joka ei kuitenkaan ihan vastannut koulutusta ja iltapäivästä sitten enemmän omaa koulutusta vastaavan ja ehkä vähän enemmän kiinnostavan.

Eka haastattelu meni putkeen ja mies tuli silminnähden rentoutuneena lounaalle kotiin ja lähti sitten uudelleen maailmalle. Ja juuri ennen kuin toisen haastattelun piti alkaa, tuli WhatsAppiin hätääntynyt viesti, että sieltä ekasta soitettiin ota tai jätä -puhelu (=tuutko hommiin, päätä heti). Oli nyt kuitenkin saanut pari tuntia miettimisaikaa ja kaikki kreditti miehelle, että oli toipunut siitä nopeasti ja mennyt seuraavaan haastatteluun reilusti sanoen, että nyt on se tilanne, että tarvitsisi nopeasti tietää, mikä hänen status tämän duunin kanssa on ja olivat luvanneet päättää vielä saman päivän aikana.

Kun Jii soitti ja kysyi mitä tehdään, jäädäänkö odottamaan toisesta tietoa vai ottaako hän sen ekan, niin sain vain juuri ja juuri pidettyä kieleni. Hyökkäsi kaikki pelot niskaan yhtä aikaa ja teki mieli huutaa vaan, että oletko ihan idiootti kun edes harkitset kieltäytymistä varmasta duunista tällaisessa suhdanteessa? Sen sijaan sanoin vain, että meidän perhe pärjää kyllä päättipä Jii mitä vaan ja jos nyt duunit menisivätkin sivu suun niin mikäänhän ei eilisestä olisi muuttunut. Ja että rakastaisin kumminkin. Lopetettiin puhelu, Jii jäi arpomaan oikeaa päätöstä ja minä kotiin ihan tärinöihin, että kuinkahan tässä nyt käy.

Kaksi minuuttia ennen kuin Jii oli päättänyt soittaa sinne toiseen paikkaan, soittivat sen jälkimmäisen haastattelun osalta, että tervetuloa töihin. Mikä ilo ja helpotus (ja jee Jiin hermot)! Tuli käyttöä sille pikkuskumppapullolle, jonka hyvin epäluonteenomaisessa optimismissani olin aamusta kauppareissun yhteydessä hommannut.

Meillä on nyt tässä vielä pari viikkoa ennen kuin työ alkaa, joten ehditään miettiä myös lastenhoitokuviot. Näinköhän mä enää edes osaan hoitaa Pikku-Ukkoa yksin, niin paljon Jii on nyt auttanut tässä? Pitää äidinkin hiukan ryhdistäytyä ja miettiä rutiineja (esim. nukkumisen osalta) uudelleen. Tuli myös semmoinen outo fiilis, että jos ei sitä pikkukakkosta nyt ala kuulua ennen imetyksen loppua niin pitäisköhän kumminkin yrittää itsekin etsiä vaan se uusi duuni?

Pahantuulinen pikkumies

Juuri kun viimeksi kirjoittelin toisten lapsista, niin kirjoitetaan nyt sitten omastakin. Meillä on nimittäin Pikku-Ukon kanssa hiukan erimielisyyksiä tällä hetkellä - hän on enenevässä määrin sitä mieltä, että kaikki mihin äiti ja isä koskee, pitää saada itselle tutkittavaksi. Koskee kännykän lisäksi mm. veitsiä, sähköjohtoja, koiran punkkilääkettä jne. Ja ihan hirveä haloo nousee, jos joku aikuisten katsoma juttu evätään häneltä. Siis ihan Hirveä Haloo. Tahtomisasiat on meillä nyt siis todella tapetilla.

Ja niin, sitten kun saadaan jotain käteen, niin sitä pitää vähintään villisti heiluttaa tai jopa heittää. Esim tuossa eilen illalla ennen nukkumaan menoa lenteli meillä Fischer Pricen leikkipuhelin (se lankaversio, luurista kiinni ja koko loppumötikkä heilumaan) päin senkkiä ja parvekkeen ikkunaa ja koiraa ja hyvä kun ei samalla kopauttanut itseäänkin.

Todentotta. Missäs vaiheessa nämä kasvatukselliset seikat piti ottaa huomioon, kun pojalla on jo aika paljon voimaa (ja ulottuvuutta, ja sorminäppäryyttä) ja - kuten sanottu - ihan Hirveästi sitä Omaa Tahtoa, muttei vielä päässä mitään mikä yhdistäisi esim. sanan EI merkityksen.. Apua.

Lapsen outo käytös

Eilen kaupassa kävi tosi outo tilanne. Menin pojan ja rattaiden kanssa lähi-Alepaan ja sisään tuli heti meidän perään sellainen perusnyrpeän näköinen nainen ehkä 5-6 vuotiaan tyttärensä kanssa. Tytär sai ne semmoiset omat pikkuostoskärryt ja pyöri siinä käytävällä (joka on ainoa kulku eteenpäin ko kaupassa) tukkien tien. Minä kävelin siihen viereen ja jäin odottamaan, että päästäisiin ohi. Tämä seuraava lause ehkä kertoo enemmän minusta kuin äidistä ja lapsesta, mutta tarinan loppuosan kannalta jäin miettimään sitäkin: Siinä kun odottelin, että tyttö siirtäisi ne kärrynsä, niin katsoin lasta kasvoihin ja muistan miettineeni, että siinä oli kyllä ihan yhtä jäätävän nyrpeä ilme lapsella kuin vanhemmallakin.

Tyttö katsoi minuun ja pyysin, että väistäisikö hän vähän, että päästäisiin pojan kanssa ohi. Tyttö puisti päätään, jolloin vähän hämmentyneenä käännyn katsomaan sitä vieressä olevaa äitiä. Äiti sanoo ihan kiltisti pari kolme kertaa tytölle, että nyt pitäisi siirtyä ja tyttö vaan laittaa ne kärryt siihen vielä keskemmälle. Lopulta äiti siirtää itse kärryt tieltä lapsen vastusteluista huolimatta, jolloin tyttö suuttuu ja karjuu - mulle - täysillä: "Tuhma". Mietin, että aha, semmoista, mutten sano mitään. Menen ohi ja äitikin kääntää selkänsä tilanteelle, kunnes 'bäng' saan ne sen tytön kärryt täysillä polvitaipeeseeni. Siinä kohti älähdän minäkin jo suuttuneena ja äitikin alkaa (vihdoin) ripittää tytärtään. Mutta se mitä jotenkin en unohda ja minkä vuoksi tapahtuma jäi vielä pitkäksi aikaa pyörimään mieleen, oli sen pienen tytön yhtäaikaa avoimen voitonriemuinen ja vihainen ilme. Äiti alkaa siinä vaatia jo, että tyttö pyytää anteeksi, jolloin tyttö alkaa aivan hysteerisenä kirkua selvästi ihan vihaisena äidilleen siitä, että tämä ei hyväksynytkään tekoa. Minä ajattelen, että se ei hyödytä tässä tapauksessa ketään jäädä penäämään anteeksipyytöä koko kaupan edessä lapselta, joka ei vielä pitkään aikaan ole siihen mitenkään valmis, ja poistuin paikalta. Kuulin kyllä, miten tyttö jatkoi protestointia koko loppukauppareissun ajan.

No sitten siihen pointtiin: Minusta tuo ei ollut yhtään normaalia lapsen käytöstä. Ihan oikeasti hämmennyin ja vähän järkytyinkin niin pienen lapsen suhtautumisesta tuntemattomaan ihmiseen. Lapsi oli pikkuisen liian vanha uhmaikäiseksi ja uhma kai aika harvoin ihan tuntemattomaan kohdistuu? Eniten tolaltaan mut sai se katse, joka tuntui viestittävän, että sä et voi mulle yhtään mitään, mä teen niin kuin haluan. Samaan aikaan pohdin, että teinkö itse sitten jotain hassua, mutta olin kyllä tosi neutraalisti tilanteesta ja väitän, etten kyllä provosoinut sitä yhtään.

Tavallaan tuo oli tosi pieni juttu, mutta miksen sitten saa sitä mielestäni? Jäin vain miettimään, että mitähän kaikkea muuta kivaa tekee lapsi, joka tekee tuollaista? Ja että miksi se niin tekee?

Tai ehkä vain mun kokemukseni lapsista on niin surkea, että tuo onkin ihan normaalia. Missä tapauksessa mua ahdistaa jo etukäteen laittaa oma lapseni mihinkään ryhmätilanteisiin, päiväkodeista ja kouluista puhumattakaan. Tai ehkä se onkin mun oma lapseni, joka järjestää jollekulle toiselle tuollaisia hämmentäviä kohtaamisia parin vuoden päästä?

Tilulilulii - nyt se on auki, nyt se on kii

Keittiön kaapinovi, vessan ovi, vaatekaapin ovi, parvekkeen ovi, uuninluukku, koiranruokasäiliö, ulko-ovi, väliovi... En edes tiedostanut, että meillä on näin paljon ovia, luukkuja ja kansia ennen kuin tuo pieni innostui kuluttamaan valtaosaa päivästään niitä availlen ja sulkien. Vielä ei ole sormet jääneet väliin, mutta se on kyllä ollut käsittämättömän hyvästä tuurista kiinni, ei yrityksen puutteesta. Ja kun yhden oven saa tuolta suljettua kiinni, niin jossain muualla kämpässä on toinen jo ovi jo kokeilussa. Pikku-Ukosta se on valtavan hauska leikki, ehtiä aina seuraavaa rämpyttelemään ennen kuin äiti tai isä hoksaa, missä mennään.

Minä olen tänään taas tosi väsynyt. Minusta se ei ole hauska leikki. Jos en nyt kauheasti kaihoilekaan enää siihen aikaan, kun poika ei vielä edes kääntynyt (koska on tämä kuitenkin tosi paljon siistimpää meininkiä), niin kaihoan siihen ikään, missä voidaan istua hetki hiljaa ja rakentaa vaikka legoja.

Alan ymmärtää, miksi pienenkin lapsen kanssa kannattaa mieluummin viettää aikaa vaikka ulkona hiekkalaatikolla kuin ahtautuneena pikkuiseen kaksioon. Mene pois flunssa, niin mekin päästään ulos!