Aloitettiin eilen ne kiinteät taas, kesäkurpitsalla, kun en nyt heti perään halua uudelleen kokeilla oksentaako luumusta tai kaurasta. Semmoinen henkien taisto taas, että hah! Kun ei Pikku-Ukko nyt tunnu niin sitä itse syömistä vastustavan, ei tule mitään jäätäviä raivareita eikä rimpuilua sen syötön edistyessä. Ensimmäisen lusikan jälkeen vaan tarvitsisi jonkun työkalun, että saisi suun enää auki. Poika on fiksu ja tunnistaa kyllä tilanteen, eikä enää avaa suuta nauraakseen, kuten kaikissa muissa tapauksissa, ja kaikki harhautukset (lelut, äänet, ilmeet jne) toimivat tasan kerran. Multa alkaa loppua jo nyt mielikuvitus, eikä olla päästy edes alkuun. Mitä ihmettä tuon kanssa pitäisi tehdä? Ei toivoakaan, että alettaisiin saamaan niin paljon kiinteää ruokaa alas, että kasvu vauhdittuisi.
Mistä puheenollen, mittasin pojan rauhassa huvikseen hoitoalustalla kun kenelläkään ei ollut kiire ja sain yli sentin pidemmän tuloksen kuin neuvolantäti... No, eipä kai sillä nyt muuten niin väliä, mutta kun nyt en tiedä kuinka kiire niillä kiinteillä on. Varmaan on, kun tuon aktiivisuus on niin paljon lisääntynyt verrattuna aiempaan möllöttelyyn.
Opeteltiin eilen myös hörpyttämään, ihan omaa laiskuuttani kun en jaksanut etsiä tuttipullon osasia jostain Jiin jemmoista. Hyvin meni, ja kesäkurpitsataistelun jälkeen Pikku-Ukko oli vilpittömän iloinen päästessän tekemään jotain itselleen mieluisaa vaihteeksi. Vähäsen saatettiin kastella housutkin siinä tohinassa, mutta kivaa oli molemmilla. Niin kivaa, että jäin miettimään sitä kontrastia siihen syömispuoleen - onkohan minusta tulossa se kaamea äiti, joista lapset kertovat jälkikäteen kamalia, traumaattisia tarinoita vielä aikuisenakin - joka ei yhtään kuuntele lasta ja vaan tunkee sitä ruokaa suuhun siloinkin kun ei yhtään huvita tai pysty sitä syömään. Tosi jees. Mutta kai tuon on jotain syötävä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti