Eilinen oli hengästyttävä. Siis ihan todella hengästyttävä.
Minähän olen täällä vinkunut, että voi kun tuo alkaisi liikkua ja ryömiä ja kontata ja mitäkaikkea. No, en selvästikään ole ihan tarpeeksi nauttinut siitä, kun Pikku-Ukko ihan vaan tyytyväisenä köllii leikkimatollaan ja tutkii jotain leluaan, koskapa sitä tuli nyt ihan kamala ikävä kun koko eilisen kuten sanottua hengästyneenä ravasin pojan perässä ja katsoin, ettei pää kolahtanut lattiaan tai vasten tuolinjalkoja. Nyt meillä nimittäin käännytään ja ennen kaikkea kieritäänpyöritään niin perhanasti! Siis selältä mahalleen ja taas selälleen ja siitä mahalleen, kunnes - oho! - ollaankin ihan toisella puolen huonetta pöydän alla ja meikällä sydän on ehtinyt pompata kurkkuun, kun leikkimatto on ihan tyhjä enkä tajua etsiä poikaa parin metrin päästä. Aamu muuten alkoi sillä, että tuo meinasi kieriä alas sängystä.
Joo. Poika oli niin innoissaan uudesta taidostaan, että iltamaidot piti jostain syystä juoda mahallaan mun rinnassa roikkuen, mikä oli uutta ja suoraan sanottuna vähän hämmentävää. Siihen poika sitten simahtikin, mahalleen. Liikkis. Mun ihana, touhukas poika.
Mutta nyt ymmärrän ihan hyvin, miksi toiset äidit ovat sanoneet, että vie tosi paljon energiaa yrittää pysyä tilanteen tasalla kun nuo pallerot lähtevät liikkeelle. Olen tosi iloinen siitä, että meillä nyt liikutaan (tai ainakin yhden päivän verran, näistähän ei koskaan tiedä), mutta kyllä taas kerran hämmästynyt siitä, miten kehitys tulee useammin hyppäyksinä eikä lineaarisesti vähän kerrallaan, niin kuin aina oletan.
Jännityksellä odotan, mitä tämä päivä tuo tullessaan ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti