Yhtäkkiä maistuu se mahallaan olokin

Tää on niin jännä juttu tämä kehitys. Nyt viikon verran Pikku-Ukko - joka siis ennen veti hirveät kilarit kun yhtään sitä yritti pitää mahallaan - on yhtäkkiä alkanut viihtyä enemmän ja enemmän mahallaan. En tiedä johtuuko esim. kaurapuuron aiheuttamasta vatsavaivasta vai mikä on, mutta sängyssä tuo saattaa yöllä jo kääntyä mahalleen, mitä keskoskuolemariskin pelossa vahdin nyt hysteerisenä ja kääntelen takaisin selälleen heti kun poika nukahtaa. Ja päivisin kyllä edelleen tuo on kääntymässä selälleen heti kun käsistä loppuu voima, mutta nyt on kyllä selvästi enemmän yritystä kuin ennen. Tekniikkaa tosin ei ole sitäkään vertaa, mutta nyt on taas vähän enemmän toivoa siitä, että tuo joskus (mielellään ennen kuin opettelee kävelemään tms.) oppisi ryömimään ja vaikka konttaamaankin ;)

Vuosipäivää juhlimassa

Eilen oli tasan 4 vuotta meidän ensitreffeistä Jiin kanssa. Paljon on mahtunut päiviä ja tapahtumia tuohon aikaan (yhteen olympiadiin, kuten kaveri lohkaisi), yhtäkään en oikeasti vaihtaisi pois vaikka laskujeni mukaan tuosta melkein kaksi vuotta on ollut jonkinlaista etäsuhdetta toisen asuessa työn tai opiskelujen vuoksi eri kaupungissa tai maassa. Aika rankkaakin siis, mutta ehdottoman antoisaa, jos lasketaan kaikki ne jutut, joista yhdessä ollaan yli selvitty ja osasta kovasti nautittukin.

Kun oli kerrankin saatavilla lastenvahti helposti ja tänä vuonna todella koettiin, että nyt olisi kiva tätä myös  juhlistaa (ja päästä hetkeksi pois talosta ilman lasta), niin mentiin ravintolaan nauttimaan pitkästä aikaa kunnon kolmen ruokalajin setti niin, että molemmat pystyivät käyttämään molempia käsiään ja keskittymään ihan vaan toisiimme. Sitäkin kummasti oppii arvostamaan, vaikka valitettavasti taisi olla meidän kohdalla noin 5,5 kk sen jälkeen kun siitä tuli vähän hankalampaa ;)

Sen lisäksi, että onnistuttiin saamaan ihan sairaan hyvää ruokaa, oli myös ilo huomata, että tunsihan sitä nyt vielä toisen ja puhuttavaakin löytyi vähintään entiseen malliin. On parisuhde tässä vauvan myötä muuttunut ja ollut tietty aika kovalla koetuksellakin, kun on etsitty uusia rooleja ja taisteltu uudenlaiseksi muodostuneen arjen, kodin siivouksen ja näiden raha-asioiden kanssa. Mutta hyvällä pohjalla mennään. Jos olisin neljä vuotta sitten tiennyt, miten helposti kaikki sitten kuitenkin järjestyi ja miten onnellinen parisuhteessa olisin, niin olisin tuskin jännännyt niitä treffejä ihan niin kovin. Ei kuitenkaan mennyt ihan kauhean kauan, ennen kuin tajusin itsekin, että tämän tyypin kanssa saa olla oma itsensä, mitä se nyt kullakin hetkellä sitten tarkoittaakaan. Vain kerran ollaan kriiseilty oikein kunnolla ja siitäkin selvittiin, kun vihdoin alettiin puhua kunnolla. Sen jälkeen ollaan yritettykin puhua, puhua ja puhua. Parasta tässä taitaakin olla se, että vaikka arjessa molemmat tupeksisivat ihan urakalla, niin molemmilla on kuitenkin vilpitön halu setviä asiat ja puhua ne läpi. Toivon, että se kantaa pitkälle - vaikka tietysti Pikku-Ukon vuoksi toivon, että pikkaisen enemmän pinnaa ja toista kunnioittavaa viestintää stressitilanteissa opeteltaisiin tässä tulevien vuosien saatossa.

Vaikka en osaa yhtään kuvitella, mitä seuraava olympiadi nyt sitten tuo kun meillä on tällä hetkellä kaikki niin auki, niin toivon kyllä, että meillä olisi ne ainekset, joilla rakentaa meidän perheelle hyvää, rikasta arkea jatkossakin. Ja että muistettaisiin juhlistaa, kun siihen on aihetta ja mahdollisuus!

Poika kiinnostui koirasta

Oon tässä nyt pari viikkoa katsonut vähän ristiriitaisin tuntein sitä, kun Pikku-Ukko yhtäkkiä hokasi, että meidän koira on a) olemassa ja b) tosi kiinnostava. Aina, jos koira menee ohi, pitää yrittää kurottaa kättä sinnepäin ja koskea. Ja kun koira sitten välillä tulee nuuhkimaan, niin poika tarraa kiinni karvoista, korvista tai mistä nyt kiinni saa. Kaksi episodia on ollut jo, jolloin en ole ollut ihan kyllin tarkkana ja olen vain joutunut (taas kerran) kiittämään onnea, että meidän koira on aika lempeä ja ymmärtäväinen. Toisen kerran koira nuoli tuon kättä ja eikö poika napannut pienellä kourallaan kiinni siitä kielestä. Hetki oli aika priceless ja tilannekomiikkaa olisi riittänyt, jos en olisi ollut niin kauhusta jäykkänä, että mitähän se koira nyt tekee. Onneksi veti kiltisti kielensä takaisin ja pakitti vähän loukkaantuneen oloisena vain omiin oloihinsa. Huh. Toisen kerran poika oli sylissä ja annoin silittää vähän karvaa. Taas kerran kun silmä vältti, niin tuo nappasi oikein tiukan otteen kainalokarvoista ja väänsi kunnolla. Koira värähti ja katsoi mua anovasti, minäkin oikein vaistomaisesti karjaisin pojalle "Ei" ja riensin irroittamaan otetta. Oikeasti pitäisi kyllä viimeiseen asti valvoa, ettei juuri noita tilanteita tule. Vaikka koira on kiltti, ei senkään pinnaan voi iänkaiken luottaa. Hirvittää vaan, kun Pikku-Ukko katsellaan oikein metsästää koiraa välillä, että mitähän se puuhaa kun pääsee vihdoista viimein liikkeelle. Kaverin konttaava lapsi metsästi nimittäin heidän koiran häntää kaikki päivät, heti kun silmä vältti... No, onhan meillä edelleen se koiraportti - tosin ehkä se pitää mieluummin lapsiportiksi nimetä, kun se joka halutaan pitää ulkona on tuo tiitiäinen?

Nyt mun hiukset putoo

Ehdin jo toivoa, että se paljon puhuttu imettäjän hiustenlähtö ei jostain mystisestä syystä koskisikaan mua. Ehdin olla jo niin voitonriemuinen ja kiittää kaikkea sitä vitamiininpopsintaa, kun muilla kavereilla raskauden tuuhentama tukka alkoi pudota paljon aiemmin, jossain siinä neljännen kuukauden tietämillä. Vitsailin, että juu kyllä meilläkin hiukset lähtee, nimittäin Pikku-Ukon juuriltaan kiskomina (mikä on sekin ihan totta - miksi voi miksi se metsästää mun hiuksia heti kun yrittää pitää hiuksia muuten kuin turvaponnarilla...).

Voin kertoa kyllä, että nyt irtoaa ihan ilmankin. Parin viikon sisään niitä on lähtenyt harjaan ja kampaan ihan älytön määrä, hiusten pesun yhteydessä sairaasti ja siis mikä pahinta, aivan tolkuttomasti nukkuessa tyynylle. Se on kaikkein ikävintä, koska kun tuo lapsi nukkuu vieressä, se jotenkin onnistuu yön aikana keräämään kaulansa ympärille hirveät sattumat, joita sitten aamuvaipanvaihdossa nolona yritän irroitella, ettei Jii näe.

Harmittaa vain, kun olin niin kamalan iloinen hyväkuntoisista, tuuheista hiuksista. Oli siinä tietty sekin, että kun tässä väsymyksessä nyt ei ihan kauheasti jaksa siihen ulkonäköön panostaa ja kun tukka oli pitkään kunnossa aivan minimaalisella värkkäämisellä (=harjaus) niin nyt pitäisi nähdä vaivaa ihan älyttömästi, että saisi tuon elottomaksi yhtäkkiä menneen mopin valumisen aisoihin. Ja kun ei jaksa, niin sitä jättää sen peilailun väliin ja koittaa mennä hälläväliämoonäiti -asenteella vaan. Alan ymmärtää, miksi tuoreita äitejä kritisoidaan huonosti pukeutuviksi ja liian vähän ulkonäköönsä panostaviksi. No kai nyt, kun väsyttää koko ajan ja uusi kropanmuoto ei suoraan sanottuna innosta hommaamaan mitään kivoja vaatteita (koska imetysrajoitteet pitää huomioida ja kaikki on yhtä vaaka- ja kolmiopaneelipaitaa). Ja se tukkakin lähtee päästä.

Masentava lipsahdus kuntoprojektissa

No ei se näemmä paljon vaadi, että hyvällä mallilla oleva kuntokuuri saadaan sössittyä - toivottavasti tilapäisesti. Katsoin viime viikolla Koko suomi leipoo -ohjelmaa Katsomon kautta ihan hulluna ja keksin siitä leipoa kaverille synttärilahjaksi pistaasibrownieita (minä, joka viimeksi on leiponut vuonna nakki...). Ja piti tehdä samalla kertaa tuplataikina, kun en täältä tilapäislukaalista keksinyt sitten millään pientä vuokaa. Brownieista lähti torstaina puoli pellillistä kaverille, missä niiden kanssa vedettiin aika kiva setti myöskin niitä Lidlin minipizzoja. Seuraavana aamuna vaaka näytti taas yli 80 kiloa, mutta hei - ei se haittaa kun sehän varmaan oli vaan turvotusta niiden pizzojen suolasta tai jotain. Joopajoo.

Hyvällä omallatunnolla nassuttelin sitten perjantaina ja lauantaina loput browniet omaan naamaan (Jii kun ei juuri leivonnaisia syö. Miehet?!?). Sunnuntaina sitä sitten olikin jo semmoinen nälkä, että kun käytiin tuttua morjestamassa Ikaalisissa, vedin jättipekoniaterian Pepsillä huiviin ihan kasnoin helposti kun käytiin paikallisessa kuppilassa syömässä. Ja eilen kaverin kanssa Ideaparkissa mätin ensin ison lasagnen ja päälle jätskiströsseliunelman (rahansäästökin oli aika kaukana mielestä siinä kohti..) ja illalla vaelsin koko ajan jääkaapille katsomaan, olisiko sinne kuitenkin ilmestynyt jotain namia.

Onneksi ei ollut, sillä vasta siinä viidettätoista kertaa kokeillessa edes älysin, että niistä viattomista brownieista jäin taas kerralla sokeri- ja rasvakoukkuun, enkä selvästi hanskaa vielä tilannetta niin nopeasti, että osaisin heti sen katkasta. Parempi siis oikeasti vaan olla syömättä nyt makeaa tai muuten epäterveellisiä, kun ei se syömisen nautinto vaan todella ole tämän hatutuksen arvoista. Näistä parista päivästä jäi käteen taas pari kiloa extraa, jotka joutuu juoksemaan veks heti kun tämä flunssa vihdoin lähtee. Peilikuvakin on jäätävä, kun suola ja kalorit turvottivat heti sellaiseen kuntoon, että kyllä tietää syöneensä. Ja kuvittelenkohan mä vaan vai turpoaako myös tää raskauden jälkeinen maha ihan eri tavalla pienestäkin? Tiesin kyllä, että kakkoslapsi näkyy mahasta välittömästi, mutta näemmä myös kaikki nämä ruokasynnit ;)

Näillä tuulilla siis tähän viikkoon, mutta kyllä se vielä tästä. Itsekuria kasaillessa taas.

Peffa nousee ja äänteitä tapaillaan

Pikku-Ukon kehitys on mennyt sellaiseksi näemmä, että kahteen viikkoon ei tapahdu mitään ja sitten yhtäkkiä tapahtuu taas kauheasti. Nyt kahtena peräkkäisenä päivänä tyyppi on siinä mahallaan yhtäkkiä alkanutkin kohotella peräänsä siten siis, että pää on pysynyt ilmassa. Selkeä kehitysaskel taas :) Oltiin juuri eilen Jiin lapsettoman kaverin luona kun Pikku-Ukko nosti sitä takapuolta sen kaksi senttiä irti maasta ja kaveri ei ehkä ihan ymmärtänyt mitä siinä vanhemmat yhtäkkiä alkoivat hihkua huikeasta kehityksestä. Mutta itsestä tuntuu siltä kyllä, että kyllä siellä aivoissa taas joku piuha uudella tavalla yhdistää.

Samoin Jii ehti viikonloppuna jutella pojalle oikein kunnolla ja sai sieltä ulos ensimmäisiä äännetapailuja. Jii hoki pojalle "hauva, hauva" ja poika alkoi hengittää ihan hurjan tiheästi (mistä aina luulen, että nyt sillä alkaa hinkuyskä rokotuksesta huolimatta, mutta ilmeisesti se on vaan innostumisen merkki) ja sai hirveällä tohinalla muodostettua "au". Tai ehkä se oli enemmän "äy", mutta tilanteesta huomasi, että sekä isä että poika olivat nyt aivan todella jännän äärellä ja jaksoivat toistaa samaa monta monituista kertaa.

Nyt ollaan siis vaiheessa "melkein". Melkein jo haetaan konttausasentoa ja melkein tapaillaan äänteitä. Mutta siitä on hyvä jatkaa ja äiti ja isä on taas tosi ylpeitä pienestä ;)

Gluteeni, keliakia ja 1-tyypin diabetes

Vietin edellisen vauvanruokapostaukseni jälkeen pari iltaa Pikku-Ukon nukkumaanmenon jälkeen PubMedissä  ja muuallakin internetissä yrittäen etsiä tietoa liittyen gluteenin ja optimaaliseen aikaan tuoda se vauvan ruokavalioon. Ihan vaan noin niinkuin yleisellä tasolla hämmentää, miten vähäistä loppujen lopuksi on ihan oikea tutkimus, jota vauvan ruokavalion vaikutuksesta terveyteen on tehty. Sitä semi- ja pseudotiedettä sitten löytyy sitäkin enemmän. No, haksahdinhan siihen itsekin, kun menin uskomaan alkuun kaverin varmaksi tietämää juttua siitä, että kaura pitäisi alkuun syöttää luontaisesti gluteenittomana. Kaiken kahlaamisen jälkeen en löytänyt varmasti tutkituksi kuin seuraavat asiat liittyen gluteeniin (aika kivasti samat koottuna v 2011 tehdyssä reviewssä täällä):

• Ns. normaaliväestöllä ei ole tutkittu gluteiinin tuomisen ajoitusta vauvan lisäravintoon lainkaan. Kaikki tutkimukset on tehty perheissä, joilla on ennestään tiedetty riski joko keliakiaan tai 1-tyypin diabetekseen. Lisäksi kokeita on voitu tehdä vain havaintoihin perustuen, eli loppupäätelmissä on tiettyä epävarmuutta. 
• Ennen 4 kk alkua syötetyllä gluteiinilla on todettu kohonnut riski sairastua keliakiaan. Tämä tosin on päätelty vain yhdestä havaintoihin perustuvasta tutkimuksesta (Norris et al, 2005 - ns. DAISY -tutkimus USA:sta seurantavuosilta 1994-2004) ja tutkimuksen käytännöissä on tiettyä väljyyttä (esimerkiksi gluteenin aloitusajankohta on merkitty 3kk haarukoissa, eikä tarkasti). 
• Vasta 6 kk jälkeen aloitetusta gluteenin annosta keliakian aiheuttajana on taas vain kaksi tutkimusta (yllä mainittu Norris et al ja Ziegler et al, 2003 - ns. BABYDIAB -tutkimus) ja nämä antavat ristiriitaista tietoa ja siksi netissä paljon puhetta herättänyt päätelmä siitä, että gluteiinin anto pitäisi aloittaa nimenomaan 4-6 kk välillä ei ole selvä. Käsittääkseni tästä syystä niin Suomen kuin WHO:n suositukset ovat edelleen 6 kk täysimetys.
• Akobenging 2006-tutkimuksessa löytyi viitteitä siitä, että jos gluteenia tuodaan ravintoon samalla kun ei imetä, keliakiariski kasvaa. Tätä ei ole tutkittu kuitenkaan suhteessa siihen ikään, jolloin gluteeni tuodaan ruokavalioon.
• 1-tyypin diabeteksen osalta tutkimuksissa ei ole osoitettua kuin hyvin heikkoja yhteyksiä gluteenin aloitusikään, eikä niistä voida vetää kunnon johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen (Norris et al 2003, Ziegler et al 2003 ja Virtanen et al 2006). Myöskään imetyksen vaikutuksesta diabeteksen syntyyn on hyvin ristiriitaista tietoa (esim. Virtasen ja Knipin 2003 tutkimus)
• Myöskään ennen käytetty tapa jättää kaikki gluteiini pois riskiryhmissä olevien lasten ravinnosta koko ensimmäiseksi vuodeksi ei suojaa merkittävästi diabetekselta (Hummel et al, 2011, ns. BABYDIET -tutkimus).

Sama review muuten lyttäsi paljon tämän keliakiakeskustelussa viitatut Ivarssonin ja Carlssonin ja muiden Umeån yliopiston tutkijoiden päätelmät siitä, että Ruotsin keliakiatapaukset v. 1985 jälkeen olisivat johtuneet pelkästään imetyssuositusten muutoksesta, koska keliakiatapaukset kääntyivät laskuun jo ennen suositusten muutosta takaisin 6 kk täysimetykseen. 

Epäilen, että nämä kaverin puheet gluteenittomista puuroista juontaa juurensa siihen, että kun Amerikoissa aloitetaan usein kiinteät nimenomaan viljoista, niin hyvänä on pidetty suositella ensimmäiseksi jotain, minkä ei tiedetä olevan kovin allergisoivaa. Siksi siis gluteenitonta puuroa. Kaikesta tästä vedän kuitenkin itse siis sen johtopäätöksen, että me mennään kauppaan ja ostetaan ihan tavallista kaurapuuroa ja aloitetaan sen maistelu ihan hyvillä mielin, ja jatketaan siinä samalla imetystä. Ja seuraavan lapsen täysimetän suositusten mukaan 6kk vanhaksi, jos niikseen tulee ;)

Vuosi sitten elettiin aika erilaisissa tunnelmissa

Olen miettinyt tässä pari viime viikkoa sitä, miten paljon vuosi voi tehdä ihmisen elämässä. Viime marraskuussa elettiin ensimmäisen raskauskolmanneksen loppua ja istukan verenvuoto tuntui pitävän ajatukset koko ajan siinä, jatkuuko raskaus vai ei ja uskaltaisiko sitä toivoa edes mitään. Aika meni sellaisessa pelon ja ahdistuksen ihmismankelissa, että tuntuu melkein kornilta miten nopeasti elämäni ehdottomasti vaikein kuukausi unohtuikin. Silloin sitä kuulosteli kroppaansa joka hetki peläten, että kaikki vihlaisut ja nipistykset olivat merkkejä keskenmenosta ja seuraava vessareissu paljastaisi ikävän totuuden. Mietin, olisiko silloin lohduttanut tieto edes siitä, että kävi miten kävi, vuoden päästä pitäisi oikein keskittyä, että muistaisi sen kaiken synkkyyden. Hyvä vaan, että se on nyt takana ja ihana ja kertakaikkisen rakashan tuo tuhisija on, joten kannatti kärsiä kaikki tuo. Enemmänkin, jos niikseen olisi tullut.

Nyt Pikku-Ukon kehitystä seuratessa ja tietysti myös näiden uusien vauvatoiveiden kanssa sitä tietysti ajattelee, että missähän sitä sitten vuoden päästä oikein on, jos yksi vuosi toi jo näin valtavan muutoksen. Niin optimisti minäkään en ole, että ajattelisin, että meillä noita tuhisijoita olisi jo silloin kaksi, mutta olisipa ihanaa olla edes raskaana. Ja samaan aikaan sitä kuitenkin muistaa kaiken sen huolen ja pelon, joka jäyti koko raskausajan verenvuotojen loputtuakin. Onkohan sitä kuitenkaan ihan valmis siihen uudestaan? Nyt vielä kun tietää, miten käsittämättömän kallisarvoinen se sisällä kasvava itunen on. Tietysti positiivista, että Pikku-Ukko pitää nyt (ja varmaan jatkossakin) vanhemmat sen verran kiireisinä, ettei sitä samalla tavalla ehdi märehtiä ja fiilistellä omaa kroppaansa, mutten toisaalta haluaisi tuoda lapsen arkeen edes murto-osankaan verran siitä ahdistuksesta, jossa viime vuonna elin. Tähän mennessä sitä on ajatellut lähinnä vain sitä, onko kroppa valmis uuteen raskauteen. Ehkä syytä on vakavasti pohtia myös päänupin tilannetta.

Tai ehkä pitäisi nimenomaan osata lopettaa märehtiminen ja lakata ajattelemasta?

Ei mitkään talvirattaat nämä

Eilen saatiin täällä ensilumi, kuten ilmeisesti melkolailla muuallakin Suomessa. Katselin parvekkeelta aikani, hihkuin ja fiilistelin ja sitten ajattelin, että kyllä sentään täytyy juhlia tätä pojan merkkipaalua kävelemällä lumessa kauppaan. Sinne on 2,5 kilometriä suuntaansa, mikä on aika kiva lenkki noin niinkuin ilman sitä lunta.

Pari huomiota ja kysymystä liittyen tuohon "ihanaan ensilumikävelyyn":

• Miksi meidän tyhmissä rattaissa on pienet, kääntyvät etupyörät, jotka toimivat käytännössä pieninä auroina siinä rattaita (a.k.a. kivireki) lykkiessä
• Jos meillä kerran on jotkut talvirenkaatkin noihin rattaisiin, miksei ne ole alla? Ja miksei niitä saa itse asentaa niin että rattailla voisi edes yrittää järkevästi liikkua talven tultua?
• Miksi rattaiden kopan oma pintamateriaali ei kestä homehtumatta vettä? Tuntui urpolta joutua laittamaan sadesuoja lumisateen vuoksi päälle? Ja miten se kestää ylipäätään pakkasella?
• Miksi rattaiden alakori on samaisesta huonosti vettä kestävästä kankaasta, varsinkin kun ne edellämainitut pienet, kääntyvät eturenkaat aurasi jatkuvasti sitä suojalunta sinne sisään?
• Ja vielä noin niinkuin henkilökohtaisea pohdintana - miksi lähdin lumeen lenkkareilla? Kyllä jo siitä pihalta näki, että se on suojalunta, ei mikään otollisin olosuhde lenkkareille niin kosteuden kuin pidonkaan osalta.

Ei mikään hehkein matka siis. Olin ihan rättipoikki jo tuosta matkasta kun pääsin Prismaan ja aikaa kului ihan tuhottomasti. Paluumatkalle päätin napata bussin ja se veikin lähemmäs kotia tosi sujuvasti, kuski oli vielä kiltti toisin kuin pääkaupunkiseudulla ja niiautti sen bussin kunnolla sisään mennessä ja tullessa, niin että oli helppo saada ne rattaat sohjosta huolimatta sisään ja ulos. Ei tarvinut enää lykkiä kuin yksi vähän jyrkempi mäki ylös ja pikkupätkä kävelytietä ja sitten selvittiin kotiin asti. 

Tämä vain osoittaa sen, että siihen ratasvalintaan kannattaa käyttää aikaa ja sitä omaa pohdintaa. Muuten saa vaan  kalliilla sellaiset kiesit, jotka on kyllä nätit ja toimii kaverilla (esim. siellä Prismassahan noilla mieluusti pyörii kyllä) mutta omaan tarpeeseen ei toimi.

No johan löytyi maku, josta tuo tykkää!

Nimittäin päärynä.

Mietin jo, että olisin kuitenkin ottanut seuraavaksi vaikka parsa- tai kukkakaalia, mutta kun hedelmävadissa neljä päärynää alkoi ilmoitella vanhenemisesta, kuorin ne, iskin palasiksi ja keitin pikapikaa (liian isossa vesimäärässä, mikä siinä on, ettei voi vaan ymmärtää miten paljon hedelmistä itsestään tulee keitettäessä vettä...?). Lopputuotteesta pystyi (ylimääräisen veden kaatamisen jälkeen) haarukalla mössätä just hyvää sosetta, jossa oli jo vähän biittejä ja kuiturihmoja. Ei tuntunut makeamman syömisen kanssa haittaavan epätasalaatuinen koostumus sitten yhtään, Pikku-Ukko melkein hyökkäsi kiinni lusikkaan ja halusi taas itse lusikoida mössöä sisään - toisin kuin tässä viime aikoina perunan ja porkkanan kanssa..

Eli iloisia uutisia kiinteiden ruokien rintamalta. Seuraavankin olen jo päättänyt, nimittäin (gluteeniton) kaura. Kuulemma se pienikin määrä gluteenia, jota tavallisissa puurokauroissa on, voi altistaa keliakialle kun alle 1-v syöttää, joten koitan etsiä kaverin mainostamaa luontaisesti gluteenitonta kaurahiutaletta jostain. Sitten päästäisiin iltapuuron makuun, toivottavasti!