Miten sopia lastenhoidon pelisäännöt? (=asiaa alkoholista)

Tätä ollaan meillä viime aikoina mietitty, nimittäin liittyen eri perheiden ja henkilöiden alkoholinkäyttöön. Ja lapsiin. Ei ole helppoa ei. Ja minä kun vielä inhoan konflikteja ja ns toisten asioihin puuttumista. Mutta siinä vaiheessa kun niistä mun lapseni kautta tulee mun asioita, niin ei auta, on pakko puuttua ainakin sen verran että sopii tiettyjä pelisääntöjä. Se rajanveto on vaan tuskallista ja puuttumistapa mietityttää, kun pitäisi osata sanoa riittävän napakasti, että toinen tajuaa että tämä ei käy - ja kuitenkin ymmärtää, että tämä pieni ihminen on uusi asia monen elämässä ja sen seuraukset vaativat vähän opettelua ja kaikkea ei ihan heti tule ajatelleeksi.

Meillä on lähipiirissä ja Pikku-Ukon elämässä monta aikuista, jotka käyttävät ns kohtuudella, mutta sitten on pari tapausta, joilla saattaa mennä kerralla vähän yli tai joilla alkoholi kuuluu monesti ihan päivittäiskäyttöön, vaikkei hirveästi otettaisikaan. Mutta lipitetään menemään. Itse olen opiskeluaikojen jälkeen jättänyt oman alkoholinkäytön muutamaan viinilasilliseen ja saunasiideriin ja monesti saattoi mennä kuukausiakin, etten huomannut mitään juodakaan. Raskauden myötä se väheni tietysti entisestään ja imetyksen, vaikken ihan absolutisti ole nytkään ollut. Silti mun on hankala nähdä, mihin sitä alkoholia ylipäätään niin usein tarvitaan, saati sitten lasten seurassa. Jiillä on vähän isompi kulutus, mikä ärsyttää, aina sitä kaljaa latkimassa vaikka oikeasti viikkotasolla ei puhuta isoista määristä. Säännöllisestä tavasta kuitenkin on kyse ja sekös ärsyttää, varsinkin kun epäonnekseen Jiillä alkaa puhe sammaltaa jo ihan muutamasta vaikka muuten vaikutusta ei näy. En tiedä miksi kestäisin helpommin jopa sen, että välillä käytäisiin poikain kanssa kunnolla kännäämässä, kuin se että aina on jääkaapissa yksi tai kaksi Elowehnää odottamassa juojaansa. Ehkä pitäisi ottaa perhepeti käyttöön ja ajaa mies joka kerta juotuaan sohvalle nukkumaan, mutta kun näen tällä systeemillä melko nopeita, hyvinkin negatiivisia seurauksia parisuhteen tilaan...

No, näistä lähtökohdista meillä siis yhteinen keskustelu alkoi tässä taannoin, kun sattui niin että olimme olleet porukalla reissussa ja yksi lähipiirimme jäsen jäi odottelemaan muuta lössiä. En tiedä oikein mitä päivän aikana oli käynyt, mutta kun palaamme takaisin, kyseinen henkilö odottaa meitä selvästi päihtyneenä ja rientää heti ottamaan Pikku-Ukkoa syliin. Jii ei myöskään selvästi ole kartalla, koska katoaa välittömästi saunaan ja minä jään miettimään, mitä hitsiä nyt sitten teen kun en täyttä rähinääkään viitsi laittaa päälle, tilanne on rauhallinen, pojalla ei sinällään ole hätää ja minä vahdin tilannetta kuin haukka, ettei käykään. Tuntuu silti kamalan ristiriitaiselta, kun läheinen aikuinen ihminen ei tajua menneensä rajan yli kahdesti, juomisen suhteen ja nyt sekoittaessaan lastenhoitoa tilanteeseen. Rehellisesti jään itse ihan jumiin koko tilanteeseen. Ei tässä periaatteessa ole akuuttia hätää, mutten halua tämän kyllä koskaan toistuvankaan. Mitä tehdä?

Puhumme illalla tilanteen auki Jiin kanssa. Onneksi nyt päästään paremmin samalle sivulle. Kyllä, hänkin huomasi toisen humalatilan. Ei, hän ei tullut ajatelleeksi, että siinä olisi vielä mitään vaaraa, mutta nyt mietittyään tajuaa riskit. Hyvä, se en siis ole vain minä, joka kokee tilanteen vääränä. Puhutaan siitä, mikä meidän mielestä on ookoo meidän lapsen suhteen. Jii yllättää olemalla itseasiassa tiukempi kuin minä - ja mies selvästi prosessoi samalla myös omaakin alkoholinkäyttöään. Jotain hyvääkin tästä siis. Perheneuvoston kokouksen jälkeen päädymme siihen, että seuraavat pelisäännöt koskevat alkoholin suhteen kaikkia meidän lapseen liittyviä tilanteita:

1. Jos aikuinen on vastuussa Pikku-Ukon hoidosta, hänen pitää olla vähintään ajokunnossa. Nollalinja olisi toki suotavaa, mutta kun Jiikin kerran sen oluen silloin tällöin ottaa, niin olisi vähän tekopyhää vaatia sitä muilta. Mutta kohtuullista on, että pitää olla vähintään samassa kunnossa kuin operoidessaan ajoneuvoa liikenteessä. 
2. Jos ollaan seuroissa, jossa käytetään alkoholia, pitää seurueen osata käyttää alkoholia vain sen verran, että kenenkään käytös ei muutu. Ihan sama onko muutoksen suunta kohti iloista trubaduuria, masentunutta vai rettelöitsijää, emme halua altistaa lasta sille, että aikuisten käytös muuttuu oudoksi tai huonosti ennakoitavaksi. Jos tilanne on sellainen, että esim. vieraat on kutsuttu meille, tarjoilu lakkaa siihen tai sitten pyydetään jatkamaan iltaa muualla, jos taas itse olemme muualla, pakkaamme siinä kohti kimpsut ja suuntaamme kotiin.

Keskustelu oli tosiaan helpompi mun ja Jiin välillä kuin mitä olin odottanut, mutta kävi ilmi että Jiillä oli omassa lapsuudessaan jotain epämääräisen turvattomuuden kokemuksia alkoholia käyttäneiden aikuisten taholta, joten ymmärsi myös kakkospointin tarkoituksen hyvin. Ja kuten sanottu, alkoi myös  aidosti pohtia omia tapojaan ja sitä, minkälaista esimerkkiä haluaa siirtää omalle pojalleen. Muistan itsekin, miten oudolta tuntui kun pienenä oltiin veneilemässä ja muuten niin jäyhät sukulaiset illalla ottivat kuppia, lauloivat ja kertoivat pieniä, tarkkasilmäisiä mutta ilkeitä juttuja toisista sukulaisista. Lapselle sellainen jää mieleen, vaikka onneksi paljon niitä hyviäkin esimerkkejä alkoholinkäytöstä oli. Absolutismiin en itsekään usko, niin kontrolloiva ei kukaan pysty olemaan enkä näe oikein syytäkään, kun varmasti jossain kohti nuoruutta tulee se hetki, kun haluaa kokeilla. Tähtäämme siis siihen, että lapsi ymmärtää mitä alkoholi on ja miten se ihmisiin vaikuttaa. Hiljaa mielessäni päätin samalla myös, etten ala näiden lähipiirin ihmisten puolesta valehtelemaankaan, jos ylilyöntejä tulee. Silloin sanon reilusti, että X on nyt ottanut liikaa viinaa ja siksi on noin outo tai siksi sillä on paha olo. Toivottavasti ei kuitenkaan tarvitse. 

Käytiin läpi tapahtumat aloittaneen henkilön kanssa ja sanottiin suoraan, että jatkossa pojan kanssa ollaan sitten näin. Pointsit Jiille, joka aloitti keskustelun, kun minä en osannut. Hyvä keskustelu siitä kuitenkin seurasi ja olen valmis luottamaan annettuun lupaukseen tämän jälkeen, mutta vain kerran. Sen jälkeen ei poika pääse enää hoitoon ja muutenkin seuraan tapahtumia tiukemmin ja olen valmis häipymään vaikka keskellä yötä, jos homma ei pysy räpylässä. Toivon kuitenkin, että tämä oli vain tällaista alkukankeutta uuden perheenlisän tultua ja uudenlaisen arjen opettelu jatkuu sujuvammissa merkeissä tästä eteenpäin. 

Mutta ei käy kieltäminen, että melkein toivoin taas, että olisin viisi ja ei tarvitsisi puuttua tällaisiin ja voisi vain antaa kaikkien kukkien kukkia tavallaan. Joinain hetkinä vanhemmuus sucks.

Laivapoika

Meidän Pikku-Ukosta tuli tänään laivapoika, kun päästiin testaamaan niitä eilen hommattuja pelastusliivejä ja lähdettiin valloittamaan Päijännettä. Ilma oli aivan upea, lämmin syyskuusta huolimatta ja tuultakin oli vain sen verran, ettei kukaan päässyt paahtumaan pelastusliivien syövereihin. Ei ollut kiire mihinkään ja kaikilla oli rento, mukava meininki.

Pikku-Ukko oli aluksi pelastusliiveistään aivan raivoissaan. Kun niitä testattiin ja haettiin sopivia säätöjä, joudutti sovitusta hirveä karjunta. Vasta kun päästiin veneeseen ja käynnistettiin moottori, alkoi homma pelittää ja Pikku-Ukkokin nauttia olostaan. Innokkaasti se jaksoi tuijotella maisemia - lintuja, puita ja kallioniemiä - hyvän tovin, mutta sitten moottorin hurin vei voiton ja silmät painuivat kiinni. Helpompi olikin meikäläiselle, koska sitten saattoi itsekin nauttia matkasta kun poika ei enää pomppinut sylissä.

Kierrettiin kauniita järvimaisemia ja ajettiin lopulta Jiin tuttavien saareen, jonka uimapoukama kylpi ilta-auringossa. Juotiin paikan päällä mökin terassilla rauhassa teet ja kahvit, syötiin eväät, syötettiin poika ja esiteltiin paikkoja. Miksi matkalla kaikki maistuu aina niin hyvältä, ihan tavallinen tee ja pullakin? Parasta retkellä todella on syöminen. Pikku-Ukko tuijotti silmät pyöreinä kaikkea, nuuhki järvi-ilmaa ja kuunteli aaltoja ja lintuja. Bongattiin koivun kellastuneita lehtiä ja yksi aivan punainen pieni pihlaja. Kirjoitettiin vieraskirjaan terveiset ja lähdettiin kotimatkalle. Pidempäänkin olisi mielellään saarella viettänyt, mutta todettiin, että kotiin olisi kiva ehtiä vielä valoisassa ja lähdettiin ajelemaan takaisinpäin.

Vesi näytti laskevan auringon valossa ihan joltain venäläisen taiteilijan akvarellilta, vaaleansinisen ja kullan sävyt leikkivät laineissa. Tuntui, että Päijänne oli tähän aikaan ihan hiljainen jo - vain yksi vene nähtiin mennessä ja tullessa samoin. Pikku-Ukko katseli hetken maisemia ja simahti sitten. Käärin sen huopaan suojaan kylmenevältä viimalta ja nautiskelin matkasta, katselin pojan nukkuvia kasvoja ja fiilistelin kivaa loppukesän päivää, upeita maisemia ja sitä tunnetta kun oma pieni kulta tuhisee lämpimänä siinä sylissä. Kalenterin mukaan kai nyt on syksy, muttei kyllä tuntunut siltä yhtään.

Harmittaa, että muistijälkiä ei pojalle varmaan tästä jäänyt, mutta minulla säilyy muistoissa kyllä aina Pikku-Ukon ensimmäinen veneretki, sen verran kivaa oli.

Mökkiolosuhteissa vauvan kanssa

Jiin loman kunniaksi suuntasimme siis kohti hemmetinskutsia eli Jiin mökkiä. Paikka on ihana ja yhdessäolon aikana olen minäkin oppinut tätä mökkiä rakastamaan, vaikka näin raskaudesta edelleen toipuvalle (jupinaajupinaajupinaa) ja pikkuvauvan kanssa reissaavalle lokaatio ilman juoksevaa vettä kaukana kaikesta onkin vähän haasteellisempi. Siinä missä kotona tai meidän mökillä voi kakkaepisodien jälkeen vain laittaa pesukoneen hyrskimään, täällä kun vaatteet loppuvat, ne loppuvat (tai ne pitää nyrkkipyykillä yrittää jotenkin ensin pestä (vaikeaa) ja sitten kuivata (joskus jopa vaikeampaa). Sen vuoksi Jii lahjoitti Pikku-Ukolle ensimmäisen miehuuden symbolinsa (tai vähintään siltä se luovutushetki tuntui - isopoikien iippokassin (=israelin armeijan olkaimilla varustetun putkikassin, joka vetää kamaa kuin synti). Olen silti niin iloinen, että enää ei tarvitse leikkiä niiden rintakumien (saati sitten tuttipullojen!) kanssa, täällä siitäkin saisi kyllä hyvän ohjelmanumeron kun juoksisi kaivosta vettä ja keittelisi kaikkea hulluna. Rinta kulkee kivasti mukana ja käyttöliittymä näin mökkiympäristössä on melko helppo kaikille osapuolille.

Mökille tulokin on ihan oma lukunsa. Me ei olla kovin hyviä pakkaamaan ja kuten sanottu, kun mieltä varjostaa pelko siitä, että Pikku-Ukko sottaa vaatteensa alta aikayksikön joka tapauksessa, ollaan otettu sloganiksi enemmän on enemmän. Ja niinpä mökille suunnataan auto turvoksellaan kamaa. Niin turvoksellaan, että esimerkiksi rattaita ei saa mahtumaan mukaan - ja mitäpä meidän hienoilla City-rattailla kääntyvine etupyörineen savisella pellolla tekisikään. Nukuttaisi poikaa kuistilla päikkäreille, tietty, mutta päikkärit nukutaan nyt sisällä tai siinä rintarepussa, kun se nyt saatiin vihdoin meillekin toimimaan. Koira vapisee häkissään kun se näkee mikä määrä kamaa lastataan sen kanssa samaan takakonttiin ja tavaroiden purku on ihan oma lukunsa. Matkantekokin kun vie ajon osalta kolmisen tuntia, on hyvä ottaa pienen kanssa joku pitstoppi - joko kummitädillä tai meidän mökillä, random huoltsikoiden tiloja ei olla vielä kokeiltu kuin vaipanvaihdon osalta. 

Mökillä olo on ihan oma juttunsa myös. Kun lämmityksen tekee pari pientä sähköpatteria ja varaava takka ja ulkolämpötilat heittelevät näin syyskuun alussa helposti melkein parikymmentä astetta päivän ja yön välillä, on haasteena hallita olosuhteita niin että mökissä riittää ilma ja porukka ei joko jäädy tai läkähdy yön aikana. Viimeksi ei ihan onnistuttu, nyt menee jo paremmin vaikka se vaatiikin sen, että mökki on yöllä mieluummin vähän liian viileä kuin lämmin. No, nukkuu poikakin paremmin. Vaikka onkin nyt vähän rohissut, mutten ole ihan varma, johtuuko se enemmän niistä rokotuksista vai vilustumisesta. Yritän hokea itselleni, että läpi ihmiskunnan historian on jotenkin saatu pidettyä kaikenlaisissa oloissa vauvoja ihan terveeseen aikuisuuteen asti ja että pikkuviileä vain karaisee, mutta samalla joudun blokkaamaan mielestäni kaikki ne tarinat lapsikuolleisuusluvuista noilta ajoilta.. Ihan turhaan varmaan, koska en ole pitkään aikaan nähnyt poikaa ihan noin tyytyväisenä kuin nyt maiskutellessaan unissaan tuossa vieressäni. Ehkä kuitenkin lisään varmuuden vuoksi sille pipon päähän?

Ekologisuus on heitetty romukoppaan pesujen osalta ja aina kun mahdollista, käytetään erilaisia wipeseja, pojan ja meidän takalistoihin ja sitä seuraavaan käsien desinfiointiinkin. No yllätettiin kyllä itsemme (ja poika!) tänään käymällä sen kanssa ensimmäistä kertaa saunalla, tosin lämmitysvaiheessa jolloin lämpötila oli vielä vauvasopiva. Poika istui vähän hämmentyneenä pienessä vesipaljussa, Isi piteli pystyssä ja minä huljuttelin kiululla vettä pään ja muiden ruumiinosien päälle. Puhdasta tuli, vaikka poika tarrasikin apinaotteella paljun reunoihin koko toimituksen ajaksi. Luotto vanhempiin on noinkin pienellä jo kova ;) 

Mutta kaikesta huolimatta olen tosi onnellinen siitä, että täällä ollaan. Täällä ei tarvitse huolehtia liiaksi kotitöistä, täällä yöt ovat kirkkaita ja täynnä tähdenlentoja (eilen nähtiin kaksi ja Jii lähti oikein pimeälle pellolle metsästämään niitä lisää), täällä koira voi painella vapaana pitkin puskia koko päivän ja nukahtaa onnellisena kuono vasten Jiin jalkaa ja poika tuhisee tuossa vieressä tyytyväisenä siihen, että täällä on nähty ja kuultu kaikkea jännää: joutsenia, auringonpaistetta pellolla ja järvellä, metsäretki kantorepussa ja tosiaan se eka sauna. Kaupungillakin käytiin, löytyi vielä yhdet lasten pelastusliivitkin kaupoista vaikka sesonki alkaa olla ohi (yhtä hyvä tuuri ei nimittäin käynyt kaikesta kamamäärästä huolimatta kotiin unohtuneen lierihatun korvaajaa metsästettäessä, pipot olivat vallanneet jo näemmä kauppojen hyllyt). Tänään siis ehkä päästään vielä veneretkellekin, jos uskalletaan. 

Elämä on jotenkin simppelimpää täällä kaukana kaikesta. Pois lukien pojan tavaravuori, sitä kokee ettei täällä nyt niin paljoa muuten tarvi, verkkarit ja villapaita riittää - niin, ja hyvät kumisaappaat. Nojuu, ja sitten tämä ipad ja 3G-kortti... Mutta noin niinkuin muuten, simppeliä elämää. Täällä syödään, nukutaan ja viihdytetään poikaa, tehdään koiralle pellolle jälkeä ja nautitaan luonnosta. Aika jees. Odotan innolla, että Pikku-Ukko kasvaa - ensi vuonna päästään kunnolla luontoretkelle ja rakentamaan majaa kuusen alle, kuten Jiikin on aikoinaan tehnyt. Se, mitä en odota on vahtiminen, ettei poika juokse rantaveteen huomaamatta. Mutta  kaipa siitäkin selvitään. Onhan tuo Jiikin täällä elävänä selvinnyt. Tosin heille kuulemma pienenä oli selitetty, että laiturin alla asuu iso hauki, joka tulee ja nappaa, jos menee yksin veden lähelle. Se piti kivasti kolme poikaa aisoissa. Ajattelin itse ennen, etten halua valehdella lapselleni, mutten taida olla ihan sen yläpuolella, ettenkö voisi tarvittaessa tehdä tietyistä vaaranpaikoista pykälää vähemmän houkuttelevia...  

Hapuilevia kantokokeiluja

Tää on taas näitä, että silloin kun olin raskaana ajattelin, että teen vaan näin (ja ihmettelin vielä päälle, miksi on niitä ken ei tee..). Niin kuin nyt, että kannan lasta sen sijaan, että kärryttelen. Että kärryisssssä otetaan vaan niitä kivoja päikkäreitä ja kuljetaan julkisissa, että saa ilmaiset liput. Vähänpä tajusin silloin, että kyllä sillä muksullakin on sanansa sanottavana siihen, miten se haluaa itseään kohdeltavan ja että joskus voi joutua tekemään aika paljon hommia, että pääsee haluamaansa lopputulokseen. Ei ole mennyt meillä kärryttely ihan putkeen, muttei todella tämä kantaminenkaan.

Minä siis ostin meille fancyn kudotun kantoliinan jo ennen Pikku-Ukon syntymää ja katsoin kaikki sidontavideot Youtubesta, harjoittelinkin jotain niitä etukäteen. Poika oli varmaan parin viikon ikäinen, kun kokeilin ensimmäistä kertaa kehtosidontaa kotona ja silloin toimi hyvin. Fiilis oli loistava, kun tajusin miten vapauttavaa on kun kädet jäävät vapaiksi esimerkiksi laittamaan aamupalaa. Sen jälkeen vaan alkoi järkyttävä karjuminen heti kun liina ilmestyi näköpiiriin. Ilmeisesti koska näkyvyys oli nolla, minkä kai piti olla rauhoittava juttu, mutta meillä taas se vaan turhauttaa. Koitin muitakin sidontoja,  mutta jos poika oli lähelläkään rintoja, alkoi hillitön nokkiminen, ihan kuin poika olisi yrittänyt sanoa, että niin lähellä rintoja ei ole tarkoitus olla ilman, että saa syödä. Sitten keksin, että hahaa, varmaan on joku sidonta, jossa lapsi on kasvot menosuuntaan, mutta Googlettelun jälkeen tuloksena oli se, että lapsen pitäisi olla vähintään 3-4 kk ennen kuin sitä uskaltaa kokeilla ja että se on melkein lapsirääkkäystä pitää niin pientä kasvot menosuuntaan, kun toinen ei voi suojautua ärsykkeiltä. Hohhoi, olenkohan ainoa äiti planeetalla, jonka lapsi vaan kiljuu lisäälisäälisää niitä ärsykkeitä aina hereillä ollessaan? Tai sitten tulkitsen lasta ihan väärin. No, joka tapauksessa luovuin siis liinasta (ainakin toistaiseksi).

Seuraavana kokeiluvuorossa oli Jiin ostama Baby Björn rintareppu, vaikka keskustelupalstojen mukaanhan sekin on sellainen epäergonominen lapsenrääkkäysväline että, lonkat menee heti kieroon eikä lapsi kävele koskaan jos sitä käyttää (joo-o, epäilen kyllä noin dramaattisia tuloksia, mutta ymmärrän että jos asento on epämukavampi muksulle, että lasta ei kannata kantaa ainakaan yhtä pitkiä aikoja siinä kuin paremmissa asennoissa). Mutta ihan sama tulos, heti kun näkökenttä supistui ja piti haistella rintaa saamatta maistaa, alkoi karjunta. Ajattelin, että varmaan johtuu siitä, että asento on niin syvältä ja kun insinöörinä uskon välineurheiluun, menin kauppaan ja ostaa pamautin mukaan Manducan. Pieni oli pettymys kotona, kun poika karjui ihan yhtälailla siinä kuin liinassa tai Björnissäkin. Yritin vielä kymmenkunta kertaa kotona laittaa poikaa reppuun, mutta aina yhtä huonoilla tuloksilla, joten Manducakin unohtui jonnekin sohvankulmaan odottelemaan.

Eilen käytiin mökkimatkan varrella piipahtamassa Pikku-Ukon kummitädillä ja tämä patisti kokeilemaan uudestaan kantoreppua. Ja en tiedä mikä ihme oli tapahtunut, vai oliko ainoana ratkaisevana tekijänä se, että nyt kun poika on kasvanut niin kovin ja niska vahvistunut, että sen pystyi lykkäämään reppuun jo niin korkealle laitaan nähden, että sieltä näkeekin jotain. Pikku-Ukko tuijotteli 40 minuutin lenkistä sujuvasti puolet matkaa maisemia eikä inissyt yhtään vaikka aurinkokin pääsi vähän paistamaan naamaan (paska mutsi unohti lierihatun kotiin ja pipo ei kyllä aja samaa asiaa...) ja nukahti sitten tyytyväisenä ja kuorsasi menemään loppumatkan vasten mun rintaa. Ja minä hihkuin niin mielessäni kuin ihan oikeastikin, miten siistiltä tuntui kun vihdoin homma toimi.

Nimittäin juuri niin kuin silloin raskaana ollessani ajattelin, on lapsi kannettuna mukavasti lähellä ja kulkee matkassa mihin vaan ja minä pääsen viemään esimerkiksi koiraa ilman niitä hiivatin kärryjä, jotka vievät tilaa ja joilla ei voi mennä metsään. Ja jotka ovat jäämässä pieneksikin vielä, hemmetti. Tai se koppa on, pitää vain vaihtaa siihen varsinaiseen kärryosaan, niin ehkä sekin taas siitä. Mutta nyt olen vain tosi liekeissä siitä, että meillä on toivoa siitä, että päästään kantelemaan tuota ja mä voin  vaikka ottaa pojan mukaan koiratreeneihin ja metsään ja saan kotonakin kädet vapaaksi. Tänään aion tehdä koiralle monta jälkeä sänkipellolle - ja ottaa Pikku-Ukon mukaan, miten siistiä!

Ei ollenkaan niin paha rokotekeikka

Eilen taas rokoteltiin ja kyllä edelliseen keikkaan nähden oli niin iisiä, että. Vaikeinta tais olla ehtiä aamutapaamiseen rokotetutkimuskeskukseen, kun kerrankin nukuttiin pitkään. Milloinkohan mä opin, että tunti ei riitä meille heräämisestä lähtöön vaan kiva aamu tulee jos aikaa on puolitoista tuntia. Silloin mm. äidillä on toivoa saada oma aamupala tehtyä ja syötyä, toisin kuin nyt..

Nyt selvisin paikalle kymmentä vaille ja onneksi kiltti hoitaja jeesasi sen puudutuslaastarin kanssa, koska sen laittamatta jättämisestä olisin kyllä soimannut itseäni. Viimeksi meille sanottiin (tai ainakin niin me Jiin kanssa ymmärrettiin), että sen laastarin optimipitoaika on 20 minuuttia ja 30 minuutissa sen teho alkaa heiketä. No, tämä hoitaja sanoi kun manasin sitä ettei siksi uskaltanut laittaa sitä jo kotona, että kyllä se tunninkin voi olla. Ota niistä nyt sitten selvää. Oli miten oli, Pikku-Ukko, joka oli nukahtanut autuaana autoon kuten toivoa sopi, sai vain nopeasti kuumemittarin takalistoonsa ja sen jälkeen oltiinkin jo verikokeen kimpussa ja johtuiko sitten puudutteesta vai unen jälkeisestä koomasta, mutta vannon ettei tuo edes huomannut koko verikoetta, kunhan kujerteli tyytyväisenä toiselle tutkimushoitajalle.

Sitten saatiin rotarokoite taas suuhun ja en kyllä tiedä miksi se oli pojan mielestä niin ällöttävää, mutta siinä meinasi hermo mennä ja Pikku-Ukko yritti sylkeä sitä pihalle sen kun kerkesi. Sillä seurauksella, että veti sitä jossain kohti keuhkoon ja sitten rohistiin ihan kunnolla. Kun siitä selvittiin, niin yksi pieni piikki vasempaan reiteen ei tuntunut enää missään ja sitten päästiinkin odotushuoneeseen syömään ja minä mietin, että ihan turhaan tätäkin taas jännitin.

Päivällä poika oli ihan pirteä, käytiin kaverilla taas kylässä ja kärryttelemässä ihanaan kahvilaan, jossa oli kivoja puisia leluja myynnissä (ja alennuksessa, jee!) - ostin samalla tuliaiset kummipojalle, jota käydään treffaamassa mökkimatkalla. Ja söin Banana Splitin, joten vähän repsahduksen puolelle taas menee tää viikko kyllä, sillä kaveri oli vielä leiponut sitä Banoffee-piirakkaakin, kun siitä tykkäsin. Melkoista mässäilyä.

Testattiin samalla Pikku-Ukkoa heidän leikkimatollaan maha-asennossa kun heidän viisikuukautinen konttaili siinä menemään ja ehkä esimerkin kannustamana poika vihdoin hokasi, mikä siinä mahallaan olossa aiemmin tökki. Jos pitää peffan lähempänä maata ja yrittääkin nostaa nenää sen sijaan, että yrittää nostaa koivet kohti taivasta, niin olo on mukavampi ja hengityskin kulkee. Ensimmäistä kertaa koko tuon historian aikana se ei alkanut huutaa siinä mahallaan, vaan tuijotteli ja koski palloa ja muita lähellä olevia leluja sen kun kerkesi. Ja sitä se ei vielä tehnyt eilen. Kehitys kai on välillä todella noin yhtäkkistä, mitä eilen ei osattu sitä tänään tehdään jo ihan sujuvasti, niin ettei vanhemmat vaan vahingossakaan pysyisi perässä.

Illalla menin käymään koiratreeneissä pitkästä aikaa ja poika jäi Jiin hoitoon. Ihana vapaus! Tulin reilun parin tunnin päästä kotiin ja mies ilmoittaa, että poika on känissyt koko ajan ja hän yritti tuloksetta niitä suppoja laittaa. Kysyin, oliko mitattu kuumetta, mutta sitä ei nyt sitten oltu voitu mitata, en taas ymmärrä vaan miksi. Miesten lastenhoito jää mulle monessakin ihan mysteeriksi, niin eri tavalla ne toimii. No, kuume saatiin mitattua ja 38,2 astetta näytti. Ja vaikka poika olikin jo rauhoittunut, niin päätettiin kuitenkin kokeilla yötä vasten suppoa vielä. Mies oli jotenkin paniikissa saanut ne supot lämmitettyä niin löllöiksi, että en yhtään ihmettele ettei sitä mössöä saanut tungettua paikoilleen. Pistettiin muutamaksi hetkeksi suppo pakastimeen, vain siksi aikaa siis, että rakenne muuttui käsiteltäväksi (sekös tuplakamalaa Pikku-Ukosta varmaan olisikin ollut jos vielä jääkylmää suppoa saisi ahteriin) ja vähän rasvaa ja homma hoitui kerrasta. Kyllä äiti osaa. Joo, osais varmasti isäkin kun se yrittäis, mutta tänään jäi vähän tsemppauksesta vajaaksi.

Sen verran outo oli poika, että otin suosiolla viereen yöksi nukkumaan. Yö menikin ihan rauhassa, itse asiassa paremmin kuin pitkään aikaan, varmaan se suppo auttoi vatsavaivoihinkin sopivasti. Nyt aamulla supon vaikutus on jo lakannut eikä kuumettakaan silti ollut, joten näemmä tästäkin rokotuskerrasta selvittiin aika pienellä. Seuraavalla kerralla onkin niitä piikkejä taas kolme, mutta onneksi siihen on vielä kuukausi - ehdin stressata sitä myöhemminkin.

Pikku-Ukon sosetehdas ja muut päivän ahkeroinnit

Eilen oli oikea tehopäivä ja hyristelin kuulkaa sellaisena kotihengettärenä, että! Saatiin vihdoin aamusta käytyä Citymarketissa, josta kalastin mukaan kotimaista omppua sekä kyssä- ja parsakaalia. Poika jaksoi reissussa yllättävän hyvin, vaikka olikin hereillä kärryissä pitkään, upeaa. Vain juuri ennen kassoja tuli pienet känkkäränkät ja nekin todella niin pienet, että kohtaus häipyi ostoskeskuksen muuhun hälinään.

Kotio päästyäni käynnistin sosetehtaan - paloittelin hedelmät ja juurekset ja yritin tehdä juuri niin kuin siellä kurssilla sanottiin, tasaisia paloja jotka kypsyvät samaan aikaan. Ja vahtasin silmä kovana, ettei höyryttely mene yli. Muuten ei voi kyllä oikein väittää, että olisi noiden vauvamössöjen tekeminen ihan liian vaikeaa, koska höyrytetyt biitit isketään sitten tehosekoittimeen kuumana ja vedetään tasaiseksi tahnaksi. Sose annostellaan jääpalamuotteihin ja isketään suoraan pakastimeen (se ehtii jo annostellessa jäähtyä kylliksi). Meillä ainakin suurin pullonkaula näkyi olevan juuri jääpalamuottien vetoisuus, joten osa kasviksista jäi huomiselle valmistukseen, kun jäätyneet palaset voi lykätä edelleen isompaan rasiaan tai Minigrip-pussiin ja ottaa sieltä aina pala kerrallaan käyttöön.

Sitten kun niitä ottaa sieltä pakkasesta, niin voi vielä tsekata koostumuksen ja lisätä vaikka vähän äidinmaitoa päälle, niin saa ohuen ja tutumman makuisen soseen. Sen verran minäkin funtsin etukäteen, että maitoa ei kannata lisätä vielä soseutusvaiheessa, koska sen soseen säilyvyys on max 3 kk kun taas pelkkä vihannesmössö kestää hyvänä vuoden.

Soseiluiden päälle hyödynsin vielä vanhat banaanit pöydältä ja väänsin satsin banaanileipää. Ai hitsit, että se on kyllä hyvää ja niin vähällä vaivalla, ettei ole vaiva ollenkaan! Oikeastaan sitä haluaa odottaa, että ne banaanit pääsevät vähän vanhaksi, niin saa hyvän syyn tehdä sitä. Saatoin ihan "pikkuisen" lipsahtaa myöskin jäätelöön (kahteen otteeseen, kröhöm, koska illalla piti vetää annos jätskillä myöskin). Mutta mielestäni ansaitsin kunnon keittiöurakoinnista vähän palkintoa ja niin, sanoinko jo, että se banaaaanabread on vaan niin hyvää?

Illalla käytiin Pikku-Ukon kanssa kokeilemassa myös kuorotouhuja pitkästä aikaa. Minä lopetin työkiireisiin pari vuotta sitten ja päätin, että nyt jos poika suinkin käyttäytyy kunnollisesti, niin voisin aloittaa uudelleen ja ottaa sen mukaan (meillä on onneksi tosi lapsimyönteinen kuoro). Muu porukka otti kyllä ihan innolla meidät taas vastaan ja Pikku-Ukkokin käyttäytyi ihmisiksi, lauloi jopa äänenavauksessa mukana. Aika söpöä! Ainoa miinus illassa oli se, etten muistanut katsoa etukäteen juna-aikatauluja ja missasin sitten sopivan junan muutamalla kymmenellä sekuntilla. Harmitti kovin, kun seuraava tuli vasta puolen tunnin päästä ja siinä välissä poika ehti tajuta, että täällä on kylmä ja väsyttää eikä ruokaakaan ole tippunut pitkiin aikoihin.

Olisi voinut kuvitella pojan sitten vihdoin kotia päästyä hyvin, vaan kun ei - piti taas vaan selittää ja syödä nyrkkiä ja tuijotella sieltä menemään. Vasen rinta oli jo ihan räjähdyspisteessä kun ei poika syönyt siitä kunnolla ennen kuoroakaan ja se alkoi valuttaa oikein urakalla, niin että juuri pestyt farkut ja paita olivat ihan nesteessä. Muutoin ei tuollaisia onnettomuuksia juuri ole sattunutkaan, mutta nyt falskasi ja oli pakko juoksuttaa Jii etsimään rintapumppu. Siinä missä viimeksi pumpatessa rinnoista ei tihkunut juuri mitään, nyt vasen rinta antoi heittämällä 80 milliä ja enemmänkin olisi, mutta siinä vaiheessa vihdoin sain Pikku-Ukon kokeilemaan syöntiä taas ja lopputyhjennys hoitui näin luonnollisesti. Outoa tuossa pumpatussa maidossa oli vain se, että se näytti ihan laimealta litkulta, ilmeisesti pelkkää rasvatonta etumaitoa siinä vaiheessa. Laitoin kahteen pieneen Minigrip-pussiin nekin ja pakkaseen nimikkeellä etumaito, ei syötettäväksi - laimennan sitten vaikka soseita vähän sillä tavaralla. Syöttöön siitä tuskin olisikaan, ainakaan kovin täyttävään sellaiseen.

Viikossa ei taida jaksaa kovin montaa yhtä tehokasta päivää, siksi lähdetäänkin loppuviikosta chillailemaan taas mökille. Ensin kuitenkin rokotetutkimus, osa 2 ja parit kaveritreffit. Ja niin kuin minä luulin, ettei nämä äitiysloman päivät ikinä täyty millään, mulla on nyt vilkkaampi sosiaalinen elämä kuin töissä ollessa...

Herra Flirtti

Meillä asuu nykyisin sellainen pieni tapaus, joka flirttaa vähän jokaisen kanssa eikä oikein edes malta syödä, kun pitäisi vain hymyillä, tuijotella ja jutella. Meillä aamu alkaa nykyisin sillä, että (vaipanvaihdon jälkeen, koska ennen sitä ei kenelläkään ole kivaa) kun yritän tarjota maitoa, saadaan aikaiseksi puolenkintoista tunnin operaatio, jossa herra ottaa imun tai kaksi, hymyilee, selittää, hymyilee lisää, laulaa, heiluttaa nyrkkejään, juttelee - niin ja nauraa, jos äiti yrittää hetkeksikään kääntää katsetta muualle. Nauru on vielä sellainen käheä yksitavuinen käkätys, mutta kyllä se ihan sieltä nousee, mistä naurun kuuluukin ja kova onkin, vaikka lyhyt. Ihana on myös se ilme, jolla poika jää odottamaan, että sitä vastaa hymyyn - silmät sikkuralla ja silmäkulmat ihan rypyssä, hampaaton suu niin apposellaan kuin voi, valmiina starttaamaan isoimman hymyn ikinä. Voi Pikku-Ukko, sä olet vienyt äidin sydämen ihan täysin!

Ihan käsittämätöntä, miten nopeasti tuo pieni kasvoikaan siihen ikään, että sen kanssa voi jo kommunikoida vastavuoroisesti. Joidenkin aivokuvausta kartoittavien tutkijoiden mukaanhan kyllä ihmisaivot kehittyvät tunnepuolella vasta neljän kuukauden iästä eteenpäin, eli siis lapsi ei käytännössä "tunne"/koe emootioita (koska se alue aivoissa, joka tätä ohjaa ei siis vielä ole kyllin kehittynyt) ennen tätä, vaan reagoi pelkän selviytymisbiologian ohjaamana, yrittäen manipuloida ympäristöään pitämään huolta itsestään. En oikein tiedä mitä siitä ajatella, koska niin - minusta tuo kyllä jo on iloinen nähdessään minut tai jonkun muun tutun. Tai rinnat, jotka se tunnistaa ilman rintaliivejä jo melko kaukaa ;)

Joka tapauksessa aion nauttia meidän yhteisistä jutteluhetkistä, vaikka tällä hetkellä tuntuukin siltä, että jos tuon paino kääntyy laskuun niin löydän aika helpon selityksen sille - tuo ei malta syödä.. Showmies tuosta taitaa tulla kuten isästään, mutta en valita. Sen verran hurmaavia tapauksia molemmat <3

Raskauskiloprojekti vko 4: -1kg ja sisäistä motivaatiota

Vihdoin taas oikeaa vaa'alla mitattavaa kehitystä, jihuu! Ilmeisesti lineaarinen painonpudotus ei ole mun juttuni, mutta näemmä kolmen viikon välein vaaka suvaitsee näyttämään miinuslukuja ja nyt ollaan hienosti painossa 83,3kg - yhteensä projektin aikana siis tullut 3,3 kg pudotusta. Ihan hyvää tahtia ajatellen siis, että kuitenkin imetän ja pikkuisen varovaisempi pitää olla, ettei poika kärsi äidin tempomisista.. Ja hyväkin ottaa hitaammin, ne tulokset kun usein kestävät. Aion kyllä silti juhlia urakalla, kun paino joskus syksyllä ei ole enää 8-alkuinen, hirvittää miten päästinkään itseni painamaan ihan niin paljon.

Roti pysyi siis tällä viikolla paljon paremmin, vaikka viikkoon mahtui niitä Paskoja Päiviä oikein urakalla, osasta fiiliksiä tänne kirjoitinkin, osasta ei edes pystynyt kun jurppi niin. Cocis ja suklaa jäivät syömättä ja jäätelöönkin sorruin vain sen päivän iltana, jolloin ensin nukuin yöllä neljä tuntia, hoidin jotenkin koiran eläinlääkäriin aamusta ja kuuntelin illan Pikku-Ukon karjuntaa. Olin ne jätskit kyllä ansainnut...                                                                                                          

Viikko starttasi siis liikunnan osalta vatsatanssilla ja jotenkin siitä innostuneena jaksoin aloittaa vihdoin ne lihaskunnot. Selailin kyllä Anneli Päivänsaran Liikunnallisen äidin käsikirjaa läpi viikon ja katsoin sieltä vinkkejä lapsen kanssa jumppaamiseen, mutta jotenkin pojan kanssa ei tullut sellaista hetkeä, että olisin halunnut ottaa sen mukaan touhuihin, sen verran heikossa kunnossa lihakset ovat ja kun en liikunnallisesti ole mikään luonnonlahjakas tarvitsen usein aika paljon aikaa siihen, että funtsin miten liikkeet pitää tehdä oikein. Joten tein sitten useampana päivänä vatsa-, kylki-  ja selkälankkuja, selkälihaksia, naisten punnerruksia ja dippejä. Venyttelinkin jopa vähän (mutta ihan liian vähän). Teki silti hyvää tehdä lihaskuntoa ja tuntea taas miltä lihaksissa tuntuu kun ne ovat tehneet kunnolla töitä. Vaikken vielä jaksakaan tehdä juuri mitään liikkeitä kovin paljoa, jo yhdessä viikossa huomasi, miten paljon enemmän sitä jaksaa jo sillä harjoittelumäärällä. Joten ensi viikolle tavoitteena on varovaisesti kasvattaa noita liikuntamääriä. Ja sitä aerobista, joka jäi paitsiolle lähes kokonaan kaoottisten päivien vuoksi.

Suunta on siis oikein päin ja tästä on hyvä jatkaa taas uuteen kuntoiluviikkoon. Päätin, että sen kunniaksi luovun vihdoin raskausfarkuistani, jotka sain kaveriltani ja jotka isoimmillanikin olivat väljät. Nyt ne roikkuvat päällä ja olo niissä on hyvin ei-upea. Niissä on vielä reikäkin resorissa kaiken muun hyvän lisäksi, joudun aina nykimään paitaa alas ettei se näkyisi. Äiti sanoi, että jokaisen naisen pitää saada kokea olevansa upea ja naisellinen, aina. Minä teen sen nyt hommaamalla jostain itselleni pöksyt, jotka on mitoitettu nykykoon mukaan.

Suurimman pudottajan (Biggest Loser) kaudenpäätösjaksoja on myös nähtävillä, joten lisään omaa motivaatiota katsomalla heidän onnistumisiaan. Vaikka lähipiiristäkin löytyy esimerkkejä siitä, että kyllä tää terveellisemmistä liikuntatavoista kiinni ottaminen onnistuu, esim. oma isä aloitti kuntoilun reilusti yli viisikymppisenä ja on nyt yli 20 kiloa kapeampi urheiluhullu. Pitää vain muistaa, että vaikka nyt ei niitä tuloksia voikaan repiä nopeasti, niin hyvää kehitystä tapahtuu koko ajan. Isän sanoin, pitää koittaa opetella nauttimaan myös siitä matkasta, muuten ei onnistu.

Kierrätystä ja Huutolöytöjä - ja vähän shoppailuakin...

Pikkasen tässä synnytyksen jälkeen pääsi lipsahtamaan taas tuonne shoppailun puolelle, mikä nyt kun hormonit alkavat vähän tasaantua harmittaa kyllä. Eniten ehkä se, että piti mennä ostamaan kauhealla kiireellä Pikku-Ukolle leikkimattoa ja pehmokirjoja IKEAsta vaikka vasta nyt se alkaa olla siinä iässä, että ne kiinnostavat (tosin makuullaan se ei vieläkään halua olla, joten se siitä leikkimatosta sitten). Siinä olisi vaikka miten päin ehtinyt hommata noita käytettynäkin ja pestä vaan sitten huolella. Toinen harmittava - ja tässä kohtaa shoppailuvillitykseni tajusinkin, mutten silti pysäyttänyt - oli talvea varten ostetut collegehaalari ja fleece-kerrasto. Henkkamaukka lähetti vielä perään jonkun kuvaston, jossa yrittivät vakuuttaa miten eettistä ja ihanaa heidän vauvanvaatteiden tuotantonsa on. Se ehkä voi ollakin, mutta kun muu konserni tuottaa vaatteet Bangladeshin romahtavissa vaatetehtaissa, niin meikäläiselle ei kyllä jäänyt hyvä olo siitä, että tein kovin eettisiä valintoja siinä kohti.

Iloitsen silti siitä, että lähikulmille aukeaa pian itsepalvelukirpputori - aion ottaa rutiiniksi piipahtaa siellä säännöllisesti niin ostamassa kuin myymässäkin. Huomiseksi olen lupautunut kaverin kanssa keikalle kierrätyskeskukseen, jossa minun olisi tarkoitus päästä taas pienestä lastista tavaraa eroon. Lastenvaatteet ja tarvikkeet taidan kuitenkin myydä kirpputorilla, kun niistä voi jotain pennosia saada takaisin (ja se kirppis nyt on siinä ihan vieressä, kohta).

Olen silti tosi tyytyväinen muutamista viimeaikaisista hankinnoista, jotka älysin tehdä pääosin Huuto.netin kautta. Nimittäin: 

• Hääpuku. Nojuu, vähän jouduttiin sitä äidin kanssa tuunaamaan synnytyksestä jääneiden ylimääräisten raskausläskien vuoksi, mutta alunperin 1500 euron puvusta maksoin alle 400e ja edellinen käyttäjä oli pesettänyt ja huoltanut sen niin priimaan kuntoon, ettei kukaan olisi käytetyksi arvannut. Ja mulla oli ihana olo siinä, se oli ihan unelmien puku. 
• Priimat kolikkohuivi- ja toppi vatsatanssiin muutamalla eurolla. Nyt vasta päästäänkin harrastamaan, heti huomenna menee kokeiluun!
• Stokken TrippTrapp -syöttötuoli alle 30e. Juu, oli maalattu ja muutamia käytön jälkiä näkyvissä. Ja juu piti hakea vähän kauempaa, mutta reitti oli mökkimatkan varrella, joten oli kyllä ihan mieletön löytö. Sen myynyt tyttökin noutaessa vähän harmitteli, että oli niin halvalla laittanut, mutta yritin vakuuttaa, että meillä tuoli tulee kuitenkin suureen tarpeeseen. 

Pitää jatkossakin koittaa muistaa, että käytettynä saa vaikka mitä hyvää tavaraa ja ihan turha ostaa kaikkea aina uutena. Senkin puoleen hyvä, kun ei tuota rahaa pian ole ihan samalla tavalla kuin ennen, kun mun 3kk:n täyspalkkakausi loppui ja nyt elellään sillä 70% Kelan vanhempainrahalla. Pitäisikin muistaa vaihtaa veroprosentti oikeansuuruiseksi ennen seuraavaa maksua, niin jäisi edes vähän enemmän käyttövaroja. Sen verran varovainen noiden Huutohommien kanssa pitää olla, sillä sekin koukuttaa kummasti - viimeksi viimeyönä löysin itseni helpottamassa unettomuutta selaamalla Huudon lastentarvikeosastoa... Ja ihan turhia ostoja ovat kaikki niiden tavaroiden hankinnat, joita oikeasti ei tarvitse oli ne sitten hommattu käytettynä tai uutena. Vauvanvaatteiden kokoja 50-68 meillä ainakin oli ihan yli tarpeen, joten lupasin itselleni odotella hetken ennen kuin hommaan yhtään lisää... 

Blaa, blaa, blaa sanon minäkin

Onneksi sentään yksi vähän paremmin nukuttu yö ja Pikku-Ukon hyväntuulinen päivä saa oman olon tuntumaan lähes inhimilliseltä, nyt jaksaa taas pohtia tulevaa. Ja siihen liittyen Suomen hallituksen torstai-iltaiset terveiset perheiden tukemisen muutoksista tulivat tietysti ajoituksellisesti juuri kun niitä ei olisi halunnut. Jari Sinkkosen sanoin sanon minäkin hallitukselle, että blaa blaa blaa. Turha kääriä säästöjä johonkin hienoon tasa-arvokääreeseen. Jos tällä hetkellä vain 4% isistä hyödyntää hoitovapaata, he tuskin alkavat sitä tehdä vaikka yhteiskunta kiintiöisikin kotihoidon tuen (eli hoitovapaan) puoliksi isille. Heillä on ollut se mahdollisuus koko ajan ja säännönmukaisesti se jää käyttämättä. Mutta niille perheille, joissa äiti olisi halunnut hoitaa lapsiaan kotona pidempään, päätös on iso viesti. Palaa töihin taukki, hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee sinua enemmän kuin perheesi.

Päätöksen yksityiskohdathan eivät käsittääkseni ole vielä ihan selvillä, eli mistä päivämäärästä alkaviin hoitovapaisiin päätöstä toimeenpannan ja miten byrokratia kulkee, paljonko äidillä nyt siis tarkalleen on vapaata käytettävissä ja onko siitä joku osa ehdollista. Itse olen työpohdinnoissani ollut kallistumassa siihen, että jompikumpi meistä on kotona ainakin ensi vuoden elokuuhun, luultavasti minä ellei Jii jää työttömäksi. Nyt olisi kiva nähdä tuosta hoitovapaapäätöksestä se saatavan hoitovapaan määrä, eli pitäisikö sitten suoraan vaan ottaa "kaikki", ihan vaan koska sen nyt ainakin voi. Ainakin tuo pisti nyt vakavasti pohtimaan omia työkuvioita ja tulevaisuudensuunnitelmia. Ehkä pitäisi aloittaa kuitenkin se opiskelu nyt syksyllä taas, vaihtaa alaa. Vaihtoehtoja on. Onnekseni mun osalta ei voinut meidän perhetilanteen vuoksi lyödäkään lukkoon hoitovapaata, enkä koe että multa nyt on riistetty mitään, minkä varaan olisin laskenut. Toiveita ja haluja toki pidemmän hoitovapaan pitoon oli, jos olosuhteet sen olisivat sallineet. Enemmän olen ärtynyt tosiaan siitä, että perheiden sisäiseen tasa-arvoon (joka mielestäni on oikea arvo ja sen eteen pitäisi tehdä enemmän töitä, esimerkiksi tukemalla positiivisesti isyyttä ja antamalla äidin välillä häipyä taka-alalle kun isäkin tekee lapsiin kohdistuvia päätöksiä) naamioidaan säästöpäätöksiä. Mutta myöhään torstai-iltana kännykkä piippasi kuumana, kun useampi ystävä, joka oli jo henkisesti päättänyt olla seuraavat kolme vuotta hoitovapaalla, kirosi äkillisesti muuttunutta tilannettakaan. Yksikin lähti työpaikastaan ovet paukkuen äitiyslomalle ajatellen, että kolmessa vuodessa ehtii kyllä hommata uuden. Muissa perheissä mietitään nyt vielä kuumemmin, mitä nyt tehdäänkään.

Eipä sillä, ymmärrän kyllä hallitustakin, olen samaa mieltä siitä, että päätöksiä ja säästöjä on pakko tehdä. Omalla kohdalla ei myöskään kirpaise subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen kajoaminen, mutta siitäkin on lähipiirissä jo kyyneliä vuodatettu. Ennen kaikkea tässä on kova huomata, että todella päätökset ja säästöt, joita nyt joudutaan tekemään todella rajaavat omiakin valintoja. Jollei ole valmis tekemään lapsia aivan peräkanaa, on mahdotonta jäädä kotiin pitkäksi aikaa, kuten moni ystäväni on tehnyt. Kolme lasta, yksi kolmen vuoden välein. Sitähän hallitus varmaan haluaa rajatakin, että äidit vähemmän putoaisivat työkelkasta pitkillä, yhtäjaksoisilla poissaoloilla. Ja kun juuri sen olisin halunnut tehdä, kun ei omaa suuntaa uralle vielä ole ja miettimisaikaa oravanpyörästä irrallaan olisi tarvittu. Pudota kunnolla, niin että paluuta ei ole, ja alkaa sitten alusta jollain ihan muulla alalla. Tai ruveta vihdoin yrittäjäksi.

Ehkä pitääkin Blaablaan sijaan alkaa ihan aikuisten oikeasti pohtia, mitä sitä (työ)elämältään haluaa. Nyt vielä kun sentään vanhempainvapaata on ainakin vielä käytössä. Noin niin kuin työllisyyttä ajatellen kuitenkin mietin, että kun minun äitiyslomansijaiseni on kaksi lasta pyöräyttänyt ja kotoa aktiivisesti töihin pyrkinyt siinä kuitenkaan useampaan vuoteen onnistumatta, niin miksi on parempi että siellä töissä istun motivoituneen lapset jo tehneen henkilön sijaan epämotivoitunut, liian aikaisin lapsestaan erotettu ja sen vuoksi kuumeisesti uuden lapsen hankintaa suunnitteleva tapaus? Mistä se toinen työ jommallekummalle meistä kehitetään, että työllisyys todella saadaan kasvuun. Kun tällä hetkellä niitä (ainakaan meidän) osaamista vaativia tehtäviä ei kyllä ainakaan kovin runsaasti ole.

No, kunhan taas valitan. Näillähän sitä mennään ja ehkä tässä oikeasti oli itselle se potku persuksille alkaa hyödyntää tätä tilaisuutta ja miettiä mitä muuta haluan olla paitsi äiti. Ehkä lapsenkin kannalta on hyvä juttu, että mietin välillä itseänikin, enkä vain kakan väriä tai motorisen kehityksen kehittymättömyyttä. Tiedä häntä. Ainakin voin enemmän miettiä, minkälainen äiti haluan olla. Enhän minä ainakaan halua Pikku-Ukolle välittää käsitystä, että ilman työntekoa yhteiskunnan rahoilla täällä fiilistellään. Jotain pitäisi siis äkkiä keksiä, vaan mitä?