Lapsen kasvun seuraaminen sivusta on jotenkin ihanaa. Aina kun luulee päässeensä siihen parhaaseen vaiheeseen, tuleekin uusi vaihe, joka onkin vielä parempi. Luulin, että puhe ja sanat olisivat parasta, mutta nyt loppukesän jälkeen tullut mielikuvituksen esiinmarssi on ehdottomasti hulvattomin vaihe. Katsotaan, mitä sitten tulee seuraavaksi :)
Mielikuvituksen tulo on tarkoittanut myös sitä, että pelkoja on tullut enemmän. Pikku-Ukko hokee usein itselleen (ja meille, ja nukkevauvalleen), että ei tarvi pelätä Avantia (Papan minitraktori), ammuja (käytiin elokuussa kaverin maitotilalla ja navettarivistö teki pieneen lähtemättömän vaikutuksen), pimeää (tämä tuli iltojen pimetessä) ja milloin yläkerran remppakohteesta kuuluvaa poranääntä tai uunia tai vessan ovea, jonka osaa laittaa itse sisäpuolelta lukkoon (mutta avata vain ihan epäsäännöllisesti, onneksi tiirikointi sujuu vanhemmilta jo ihan sujuvasti).
Mielikuvituksesta kertoo tuttuihin asioihin yhdistetyt pienet kertomukset ja kyselyt, laulujen säkeistöjen tai riimittelyjen herättämät mietteet ja ennen kaikkea itsenäinen leikki, jota on vihdoin (vihdoin!) tullut - poika makaa lattialla kyljellään ja pärisyttää autojaan tai leikkii Fisher-Pricen sairaalalla ja selittää samalla voiceoverina, mitä kulloinkin tapahtuu. Täti tulee ja vauva menee ja setä on potilas ja hissi jäi jumiin ja jokohan Pikku-Ukolla on ehkä nälkä. Ja kohtapuoliin keittiöön ilmestyy pieni ihminen, joka toteaa, että juustoleipä maistuisi. Tai avokoodo...
Huumoriakin on tullut. Vaikka imetys loppuikin ihan sujuvissa merkeissä silloin maaliskuussa, lapsi on edelleen kiinnostunut mun rinnoista. Ja laskee joka kerran, että äiti sulla on yksi-kaksi-kolme rintaa. Ja nauraa päälle. Xylitol-pastillit ovat herkkua, pieni käsi hiipii kohti purkkia ja kun kysyn montako annetaan, poika laskee niin moneen kuin osaa (tällä hetkellä kahdeksaan). Ja nauraa päälle. Sanon, että kaksi saa ottaa, poika tuijottaa takaisin ja tinkii kolmea :) Hyvä olisikin, jos neuvottelutaidot kehittyisivät paremmiksi kuin äidillään...
Mutta kaikki tuo ja nämä ihanat vapauden päivät, jolloin ehtii vielä esikoiseen keskittyä kunnolla, pelkästään. Mulla on syksyn tuomaa haikeutta, vaikka odotankin jo Pikkuveljeä kovasti. Jonkun uuden alku taas, muutoksia luvassa. Koitan nauttia nyt urakalla kaikista päivistä, jolloin on vielä leppoisaa ja yksinkertaista.
maanantai 7. syyskuuta 2015
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
34+3 ja huoli mahan kasvusta
Kuinka vainoharhainen sitä voi olla? Siinä missä alkukesästä mainitsin sitä, että vatsa kasvaa älytöntä tahtia, panin loppukesästä ja elokuussa varsinkin merkille, että nyt se maha ei oikein kasvakaan (ainakaan samaa vauhtia). Ja sitten kesän jäljiltä alkoi tulla kommenttia siitä, että "voi miten sulla on pieni maha" ja "ethän sää oo ollenkaan kasvanut", josta olin ensin vaan wtf, jättäkää maha rauhaan ja sitten kommenttien jälkeen iski erilaiset huolet siitä, että kun nimenomaan ensimmäisen lapsen kanssa maha oli iso ja nyt toisen kanssa pieni (kiloja on tullut aika samaan tahtiin), niin onko siellä nyt varmasti tarpeeksi lapsivettä ja toimiiko se istukka vai synnytänkö mä keskosmittaisen lapsen yliajalla.
Totesin, että helpoimmin nukun, jos käyn selvittämässä mittoja - onneksi on avoneuvola! Täti ei yhtään nauranut huolelle ja katsoi sf-mitan kunnolla, kysyi muutkin tiedot (sokeriarvot, Rh-tekijän, turvotukset) ja totesi, että ei hän nyt kyllä olisi huolissaan. Joo, kohtu menee kyllä keskikäyrän alapuolella, mutta aika samassa kuin viimeksikin ja ihan normaalin rajoissa, kasvua on tullut ja tyyppi liikkuu kunnolla. Hyviä merkkejä.
Ja piti kotiinpäästyä kaivaa Pikku-Ukon aikainen neuvolakortti esiin. Muistikuva kohdun korkeudesta yläkäyrillä on kyllä ollut väärä, paitsi ihan lopussa. Aika keskimääräisiä sitten nämä molemmat, vähän mittaajasta vaihdellen. Näillä samoilla viikoilla molemmat aika samassa, nimittäin keskikäyrän alla. (Kuvassa yllä Pikku-Ukon, alla Pikkuveljen). Juu. Luulo tai muisti ei ole tiedon väärti.
Nyt jaksan odottaa sitä neuvolalääkäriäkin ihan rauhassa. Ehkä.
maanantai 31. elokuuta 2015
34+1 valkovuoto säikäytti
Lapsi on edelleen kohdussa poikittain, möyrii useimpina öinä, mutta ei tunnu pääsevän kuin akselinsa ympäri vaikka olen koittanut nyt olla enemmän päiväsaikaan pystyasennossa, pyörittää lantiota ja tehdä niitä Spinning Babiesin väärinpäinoloharjoituksia, jotta kohtuun tulisi enemmän tilaa. Tänä aamuna ei ole enää mitään käryä siitä, miten päin pieni voisi kohdussa edes olla, kun se hakeutui yöllä monen vaiheen kautta sykkyrälle lantioon, niin että en ainakaan tunne navan yläpuolella yhdenyhtä ruumiinosaa. Taitaa olla vielä niin päinkin, että liikkeet tuntuvat huonommin, olisiko sitten selkä vasten vatsanahkaa. Huokaus. Ehkä vaan odotettava ensi viikon tuomiota tai toivottava vaan sitkeästi, että joku käännös menisi oikein päin...
Viime viikolla pääsi käymään myös ällöosaston säikäytys, nimittäin yhden yömöyrinnän täyteisen yön jälkeen heräsin aamulla, kävin vessassa ja tulin makkariin takaisin pukemaan. Ja yhtäkkiä alkaa valua tiptiptiptip vaikka kuinka pitkään valkoista nestettä pitkin reittä alas matolle. Minä tietysti ajattelin, että nyt ne lapsivedet sitten kuitenkin tuli ja hädissäni huusin Jiin rappukäytävästä takaisin viemään lasta päiväkotiin, minä soittelisin neuvolasta apuja. Onneksi muistui samalla, että edellisen raskauden hysteriasta oli jäänyt paketti pH-paperia ja kun mittailin eritteen happamuutta (ja tein pientä taustaGooglausta), niin kävi kyllä selväksi että ihan tavallista valkovuotoa se oli, vähän taas vetisempää vaan. Tämän pH oli siis siinä 4,5-5 kohdalla (=hapan) kun lapsiveden olisi ollut jossain siellä 6-7 hujakoilla (vähän emäksisempää). Neuvolan tädille ei soittaessa tosin selvästikään sanonut nämä pH-arvot yhtikäs mitään, kun jäi hokemaan vain, että jos sitä tulee lisää niin pitää mennä synnärille tsekkiin, kun niillä on kuulemma sellainen testi. Yritin sanoa, että joo, se on kyllä ihan samaan pH-mittaukseen perustuva, mutta ei taidettu siltikään päästä samalle sivulle asiassa.
Sain kuitenkin (pyynnöstä) lähetteen labraan, ajattelin että jos olisi vaikka tullut joku tulehdus tai hiiva, että tarkistetaan ja hoidetaan pois, josko se olisi vaikuttanut erilaiseen valkovuodon koostumukseen. Seuraavan tunnin sitten odotinkin Huslabin jonoissa vuoroani, mutta mielenrauhan vuoksi oli tärkeää käydä ja kiva, että pääsin tsekkiin kuitenkin. Seuraavana päivänä jo tuli tulokset, jotka oli tulehduksen ja hiivan osalta ihan puhtaat. Eli jotain normaalia, hormonaalista valkovuodon vaihtelua tämäkin sitten - jännää vaan kun viime viikolla oli selvästi paksumpaa valkovuotoa ja äkkiä meni vetiseksi. Sitä ohuempaa kesti pari päivää ja nyt taas tuntui vaihtuvan. Että ota näistä nyt sitten selvää. No, maksimissaan 8 viikkoa tätä riemua enää ;)
Viime viikolla pääsi käymään myös ällöosaston säikäytys, nimittäin yhden yömöyrinnän täyteisen yön jälkeen heräsin aamulla, kävin vessassa ja tulin makkariin takaisin pukemaan. Ja yhtäkkiä alkaa valua tiptiptiptip vaikka kuinka pitkään valkoista nestettä pitkin reittä alas matolle. Minä tietysti ajattelin, että nyt ne lapsivedet sitten kuitenkin tuli ja hädissäni huusin Jiin rappukäytävästä takaisin viemään lasta päiväkotiin, minä soittelisin neuvolasta apuja. Onneksi muistui samalla, että edellisen raskauden hysteriasta oli jäänyt paketti pH-paperia ja kun mittailin eritteen happamuutta (ja tein pientä taustaGooglausta), niin kävi kyllä selväksi että ihan tavallista valkovuotoa se oli, vähän taas vetisempää vaan. Tämän pH oli siis siinä 4,5-5 kohdalla (=hapan) kun lapsiveden olisi ollut jossain siellä 6-7 hujakoilla (vähän emäksisempää). Neuvolan tädille ei soittaessa tosin selvästikään sanonut nämä pH-arvot yhtikäs mitään, kun jäi hokemaan vain, että jos sitä tulee lisää niin pitää mennä synnärille tsekkiin, kun niillä on kuulemma sellainen testi. Yritin sanoa, että joo, se on kyllä ihan samaan pH-mittaukseen perustuva, mutta ei taidettu siltikään päästä samalle sivulle asiassa.
Sain kuitenkin (pyynnöstä) lähetteen labraan, ajattelin että jos olisi vaikka tullut joku tulehdus tai hiiva, että tarkistetaan ja hoidetaan pois, josko se olisi vaikuttanut erilaiseen valkovuodon koostumukseen. Seuraavan tunnin sitten odotinkin Huslabin jonoissa vuoroani, mutta mielenrauhan vuoksi oli tärkeää käydä ja kiva, että pääsin tsekkiin kuitenkin. Seuraavana päivänä jo tuli tulokset, jotka oli tulehduksen ja hiivan osalta ihan puhtaat. Eli jotain normaalia, hormonaalista valkovuodon vaihtelua tämäkin sitten - jännää vaan kun viime viikolla oli selvästi paksumpaa valkovuotoa ja äkkiä meni vetiseksi. Sitä ohuempaa kesti pari päivää ja nyt taas tuntui vaihtuvan. Että ota näistä nyt sitten selvää. No, maksimissaan 8 viikkoa tätä riemua enää ;)
tiistai 25. elokuuta 2015
33+2 ja lapsi mahassa poikittain, arkea 2-vuotiaan kanssa
Hyvin täällä sujuu, vaikken enää osaa/muista päivittää kuulumisia niin kovin tarkkaan. Arjessakin on tekemistä, kun ensin sairastettiin koko perhe vuorotellen viikko noroa ja yritetään epätoivoisesti siivoilla, että vauvan kehtaisi tuoda kynnyksen yli. 2-vuotias Pikku-Ukko on ihana, laulava satusetä, mutta elämä (ja esimerkiksi tämän aamun tarhaanvienti) voi välillä olla niin kovin kovin haastavaa, ettei äiti oikein tiedä miten päin olisi.
Hyviä syitä varmasti aina on kaikelle käytökselle, tänä aamuna lasta harmitti yli kaiken se, ettei voinutkaan jäädä viettämään äidin kanssa päivää niin kuin viimeviikolla oksennustaudin vuoksi (tosin Netflix meillä hoiti pääsääntöisesti lapsenvahdinnan, kun samalla vanhemmat makasivat pää ämpärissä mustikkakeittoa särpien). Ja Pikku-Ukkoa kiusaa se, etten minä voi ottaa enää syliin (tai voin, mutten jaksa mahani kanssa kantaa kovin pitkiä matkoja). Päiväkodille mennessä on yksi valtavan jyrkkä, pitkä mäki, josta en pysty enää työntämään kärryjä ylös ilman, että supistaa urakalla. Siispä ollaan menty kävellen tarhaan, mikä on palatessa musta tosi kiva - tehdään kiertoreittejä, tullaan metsän kautta, puhalletaan voikukan ja ohdakkeenhaituvia, katsotaan lentokoneita silloin jos reitti menee pään yli ja niinpoispäin. Mutta mennessä, kun pitää yrittää tähdätä tarhalle siihen puolen tunnin ikkunan, jolloin aamupala on tarjolla ja vastaavasti pojalla on välillä selvästi jokin harmitus (ikävä?) päällä, matkanteko on... haastavaa.
Tänään heittäydyttiin viiteen eri otteeseen keskelle tietä "nukkumaan" (väsytti ilmeisesti), karattiin nauraen äidiltä ja sitten välillä melkein itkien halutaan syliin kantoon. Olen yrittänyt kysellä, harmittaako joku erityisesti vai onko joku muu hätänä, jolloin lapsi menee ihan hiljaiseksi ja mietteliääksi. Tiedän, että hän viihtyy päiväkodissa koska yleensä illat selittää kovasti mitä kaikkea kivaa siellä on taas tehty. Mutta ne aamut, kun minä vien eikä isänsä (ne jostain syystä menevät aina kivasti), ne ovat vaikeita. Ja se harmittaa itseäkin. Olen yrittänyt nyt varata kylliksi aikaa, että ehditään ilman kiirettä perille, mutta show tuntuu venyvän juuri sen mittaiseksi kuin mihin on kulloinkin mahdollisuus. Hyviäkin käytäntöjä on tullut, sen jyrkän ylämäen päällä olevalle penkille me aina pysähdytään, halataan ja jutellaan, hassutellaan. Tänään kiinnitettiin vaahteranneniä toisillemme ja Pikku-Ukko tutki mun kyynerpäitä hyvän ajan nauraen, ilmeisesti ne ovat karheudessaan jotenkin todella kiehtovat...
Mutta sitä niin toivoisi, että ymmärtäisi paremmin ja osaisi sanoittaa lapsellekin näitä haikeuden hetkiä. Ovathan ne itsellekin niin kovin tuttuja tunteita: jännittää uusi päivä, vähän ikävä on, harmittaa kun ei voi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi ja harmittaa, kun tuntuu pahalle, eikä itsekään tiedä mikä on. Mutta kyllä se tästä taas ja ensi viikosta alkaen Pikku-Ukko on siis enää sen 3h aamusta koko tarhassa, joten sekin ehkä helpottaa. Saas nähdä, miten äiti pärjää kaikkine kremppoineen.
Minä heräsin tässä yksi yö tajuamaan, että kahden viikon päästä on se neuvolalääkäri, jossa vauvan tarjonta tsekataan. Ja että voi hyvänen aika - tämä lapsi, kuten isoveljensäkin samoilla viikoilla, on edelleen tukevasti poikittain. Yön aikana liikutaan aina jotenkinpäin koska potkut tuntuvat silloin missä sattuu ja välittömästi kun nousen pystyyn, muljahtaa lapsi taas poikittain. Mikä on ihanan tukalaa, varsinkin näin helteillä, kun muutenkin on ihan tukalaa. Luulen, että mun kohtu on jotenkin jännän mallinen, kun molemmat lapset ovat tässä vaiheessa olleet sitkeästi ja vaikka kuinka pitkään poikittain, kovin yleistähän se kai ei ole, että pitkiä vaiheita niin oltaisiin. Liekö sitten kertakaikkiaan se mun selkä niin lyhyt, että jos yhtään istun, niin vauvalla on eniten tilaa juuri poikittain. Kasvaisipa se kohtu jo!
Koska mun pitää näemmä ihan joka jutusta ottaa stressiä etukäteen, olen tässä ehtinyt jo nähdä painajaisia siitä, miten synnytän perätilaista lasta, jonka pää juuttuu kiinni kanavaan kun muut osat ovat jo ulkona. Ja valveilla ollessa (mikä on usein, koska lähes pääsääntöisesti herään taas 02-03 maissa ja valvon pari tuntia) olen pohtinut, että jos lapsi menisikin perätilaan, niin haluaisinko silti yrittää synnyttää alateitse. Luultavasti haluaisin, koska en ymmärrä, miten selviäisin arjesta jos en voisi Pikku-Ukkoa 5-8 viikkoon nostaa ollenkaan, kun nyt jo siitä kantamisesta meinaa tulla riitaa. Johan siinä jo se sisaruskateuskin nostaisi päätään. Mutta onhan se kaiketi vähän riskaabelimpaa puuhaa ja tosiaan tilanteet eskaloituvat ikäviksi nopeammin. No, mutta katsotaan nyt ensin, kääntyisikö vauva isoveljensä tavoin myös ennen tuota tsekkiä raivotarjontaan vai päästäänkö kokeilemaan käännöstä. Ja jutellaan sitten vielä asiantuntijoiden kanssa tarkemmin tilanteesta, jos niikseen tulee. Yritän hengitellä tässä sitä ennen :)
Hyviä syitä varmasti aina on kaikelle käytökselle, tänä aamuna lasta harmitti yli kaiken se, ettei voinutkaan jäädä viettämään äidin kanssa päivää niin kuin viimeviikolla oksennustaudin vuoksi (tosin Netflix meillä hoiti pääsääntöisesti lapsenvahdinnan, kun samalla vanhemmat makasivat pää ämpärissä mustikkakeittoa särpien). Ja Pikku-Ukkoa kiusaa se, etten minä voi ottaa enää syliin (tai voin, mutten jaksa mahani kanssa kantaa kovin pitkiä matkoja). Päiväkodille mennessä on yksi valtavan jyrkkä, pitkä mäki, josta en pysty enää työntämään kärryjä ylös ilman, että supistaa urakalla. Siispä ollaan menty kävellen tarhaan, mikä on palatessa musta tosi kiva - tehdään kiertoreittejä, tullaan metsän kautta, puhalletaan voikukan ja ohdakkeenhaituvia, katsotaan lentokoneita silloin jos reitti menee pään yli ja niinpoispäin. Mutta mennessä, kun pitää yrittää tähdätä tarhalle siihen puolen tunnin ikkunan, jolloin aamupala on tarjolla ja vastaavasti pojalla on välillä selvästi jokin harmitus (ikävä?) päällä, matkanteko on... haastavaa.
Tänään heittäydyttiin viiteen eri otteeseen keskelle tietä "nukkumaan" (väsytti ilmeisesti), karattiin nauraen äidiltä ja sitten välillä melkein itkien halutaan syliin kantoon. Olen yrittänyt kysellä, harmittaako joku erityisesti vai onko joku muu hätänä, jolloin lapsi menee ihan hiljaiseksi ja mietteliääksi. Tiedän, että hän viihtyy päiväkodissa koska yleensä illat selittää kovasti mitä kaikkea kivaa siellä on taas tehty. Mutta ne aamut, kun minä vien eikä isänsä (ne jostain syystä menevät aina kivasti), ne ovat vaikeita. Ja se harmittaa itseäkin. Olen yrittänyt nyt varata kylliksi aikaa, että ehditään ilman kiirettä perille, mutta show tuntuu venyvän juuri sen mittaiseksi kuin mihin on kulloinkin mahdollisuus. Hyviäkin käytäntöjä on tullut, sen jyrkän ylämäen päällä olevalle penkille me aina pysähdytään, halataan ja jutellaan, hassutellaan. Tänään kiinnitettiin vaahteranneniä toisillemme ja Pikku-Ukko tutki mun kyynerpäitä hyvän ajan nauraen, ilmeisesti ne ovat karheudessaan jotenkin todella kiehtovat...
Mutta sitä niin toivoisi, että ymmärtäisi paremmin ja osaisi sanoittaa lapsellekin näitä haikeuden hetkiä. Ovathan ne itsellekin niin kovin tuttuja tunteita: jännittää uusi päivä, vähän ikävä on, harmittaa kun ei voi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi ja harmittaa, kun tuntuu pahalle, eikä itsekään tiedä mikä on. Mutta kyllä se tästä taas ja ensi viikosta alkaen Pikku-Ukko on siis enää sen 3h aamusta koko tarhassa, joten sekin ehkä helpottaa. Saas nähdä, miten äiti pärjää kaikkine kremppoineen.
Minä heräsin tässä yksi yö tajuamaan, että kahden viikon päästä on se neuvolalääkäri, jossa vauvan tarjonta tsekataan. Ja että voi hyvänen aika - tämä lapsi, kuten isoveljensäkin samoilla viikoilla, on edelleen tukevasti poikittain. Yön aikana liikutaan aina jotenkinpäin koska potkut tuntuvat silloin missä sattuu ja välittömästi kun nousen pystyyn, muljahtaa lapsi taas poikittain. Mikä on ihanan tukalaa, varsinkin näin helteillä, kun muutenkin on ihan tukalaa. Luulen, että mun kohtu on jotenkin jännän mallinen, kun molemmat lapset ovat tässä vaiheessa olleet sitkeästi ja vaikka kuinka pitkään poikittain, kovin yleistähän se kai ei ole, että pitkiä vaiheita niin oltaisiin. Liekö sitten kertakaikkiaan se mun selkä niin lyhyt, että jos yhtään istun, niin vauvalla on eniten tilaa juuri poikittain. Kasvaisipa se kohtu jo!
Koska mun pitää näemmä ihan joka jutusta ottaa stressiä etukäteen, olen tässä ehtinyt jo nähdä painajaisia siitä, miten synnytän perätilaista lasta, jonka pää juuttuu kiinni kanavaan kun muut osat ovat jo ulkona. Ja valveilla ollessa (mikä on usein, koska lähes pääsääntöisesti herään taas 02-03 maissa ja valvon pari tuntia) olen pohtinut, että jos lapsi menisikin perätilaan, niin haluaisinko silti yrittää synnyttää alateitse. Luultavasti haluaisin, koska en ymmärrä, miten selviäisin arjesta jos en voisi Pikku-Ukkoa 5-8 viikkoon nostaa ollenkaan, kun nyt jo siitä kantamisesta meinaa tulla riitaa. Johan siinä jo se sisaruskateuskin nostaisi päätään. Mutta onhan se kaiketi vähän riskaabelimpaa puuhaa ja tosiaan tilanteet eskaloituvat ikäviksi nopeammin. No, mutta katsotaan nyt ensin, kääntyisikö vauva isoveljensä tavoin myös ennen tuota tsekkiä raivotarjontaan vai päästäänkö kokeilemaan käännöstä. Ja jutellaan sitten vielä asiantuntijoiden kanssa tarkemmin tilanteesta, jos niikseen tulee. Yritän hengitellä tässä sitä ennen :)
keskiviikko 5. elokuuta 2015
30+3 Supistaa ja väsyttää
Palattiin viime viikolla lomilta ja mökiltä kotiin ja ilmeisesti aloin heti riuhtoa vähän liian kovalla tahdilla, koska viikonloppuna sain sellaisia yökohtauksia, jolloin supisti niin kipeästi aina pari tuntia putkeen, että teki mieli itkeä sikiöasennossa kaurapussi mahalla. On tässä siis kiristänyt aiemminkin, lähinnä kävellessä ja varsinkin kärryjä työntäessä (en todella ollut tajunnut, miten paljon se ottaa vatsalihaksiin...), mutta nämä olivat kyllä pitkästä aikaa sellaisia no-kidding -supistuksia, joita hyvällä tahdollakaan ei voinut harjoitussuppareiksi kutsua.
Perjantain ja lauantain välillä oli jo hetkittäin semmoista pelkoa ilmassa, että tähänkö tämä nyt haluaa jo syntyä. Supistukset tulivat aaltoina alkaen reisitä ja selästä ja siirtyen sitten vatsaa kiristämään. Onneksi jäivät 5-20s mittaisiksi vain, muistelen jonkun kätilön edellisen synnytyksen käynnistysvaiheessa sanoneen, että vasta 45s ja yli supistukset avaavat tehokkaasti kohdunsuuta. Ja onneksi myös loppuivat.
Konsultoin taas lääkärikaveria, joka kehotti lepäämään nythetikunnolla tai hakeutumaan supistusten jatkuessa tutkimuksiin. No sen jälkeen onkin sitten levätty, koska samalla alkoi oikein kunnon väsymys, johon 13h torkutkaan eivät ole päivässä kylliksi. En tajua mistä tuo väsymys oikein kumpuaa, koska eilisessä neuvolassa kaikki arvot olivat aikalailla ookoon puolella - hemoglobiini 119 ja verenpainekin siinä 85/65 tai niillämain, ei siis ollenkaan niin alhainen kuin edellisessä raskaudessa. Sokerit miinuksella, proteiinit taas kerran siinä yhden plussan ja miinuksen rajamailla. Supisteluista täti sanoi, että hyvä että olen jo äitiyslomalla, kuulostaa vähän siltä, että muuten oltaisiin menty kokonaisraskauden huomioonottaen saikkulinjalle hyvin pian. Taloudellisesti fiksumpaa olisi siis ollut olla ottamatta sitä varhennettua äitiyslomaa, mutta siitä lopun saikuttelusta ja kesken jääneistä hommista olisi kyllä itselle jäänyt niin surkea fiilis, että parempi silti näin.
Herättävin juttu neuvolakäynnissä oli se, että painoa oli tullut viisi kiloa 2 kuukaudessa. Siis mitä ihmettä?? Ehkä pikkuisen päässyt levähtämään kesäherkuttelu käsiin ja jotain ryhtiliikettä varmaan tarttisi tehdä. Olin ajatellut, että kävelen ja reippailen nyt vikalla kolmanneksella enemmän, mutta tuo supistelu kyllä säikäytti, pienen olisi ainakin kuukausi kyllä vielä parempi pysyä vatsan sisäpuolella joten ehkä äitikin ottaa ihan iisisti. Tämä helle kyllä vie viimeisetkin voimat, joten just nyt ei kyllä tee mieli laittaa aamukympin jälkeen nenää lainkaan ulos. Ehkä siis mietitään niitä syömisiä tällävälin vähän tarkemmin...
Ja vaikka olen jo useampaan kertaan hokenut, miten mun mahani on iso, niin niin vaan tuli polemiikkia neuvolassa siitä, että kohdun koko menee siellä alakäyrillä. No, pikkutyyppi oli kyllä parkkeerannut itsensä mittauksen ajaksi poikittain syvälle lantioon, mutta silti näin koko viime yön unta siitä, miten lapsi vain kutistui ja kutistui ja tuli ulos ihan kehittymättömänä viikolla 42. Tiedän, että tuo sf-mitta ei ole mitään täsmällistä tiedettä, mutta kun Pikku-Ukon kanssa oltiin aina yläkäyrillä ja nytkin vatsan koko oikeasti tuntuu musta isolta, niin hämmästelen kyllä. Ja siis myös vähän huolestun :/
Loppuun vielä hämmästys siitä, miten vähän niitä neuvolakäyntejä onkaan tässä kakkosraskaudessa. Nyt oli siis eka aika 2 kuukauteen ja seuraava käynti on neuvolalääkäri viikolla 35, eli vasta viiden viikon päästä. Ja seuraava neuvolatädin tapaaminen siitä pari viikkoa myöhemmin. Ekassa raskaudessa kyllä loppuvaiheen tiheä seuranta tuntuikin vähän ylimitoitetulta, mutta nyt kieltämättä on taas vähän yksinäinen olo kun ei mitään seurantojakaan ole. Iloitsen silti siitä, ettei tarvitse väkisin vääntäytyä neuvolaan - ja siitä, että ilmeisesti mut on kuitenkin kategorisoitu johonkin pienemmän riskin kategoriaan, kun edellinen raskaus meni ilman sokeriongelmia tai raskausmyrkytysjuttuja.
Perjantain ja lauantain välillä oli jo hetkittäin semmoista pelkoa ilmassa, että tähänkö tämä nyt haluaa jo syntyä. Supistukset tulivat aaltoina alkaen reisitä ja selästä ja siirtyen sitten vatsaa kiristämään. Onneksi jäivät 5-20s mittaisiksi vain, muistelen jonkun kätilön edellisen synnytyksen käynnistysvaiheessa sanoneen, että vasta 45s ja yli supistukset avaavat tehokkaasti kohdunsuuta. Ja onneksi myös loppuivat.
Konsultoin taas lääkärikaveria, joka kehotti lepäämään nythetikunnolla tai hakeutumaan supistusten jatkuessa tutkimuksiin. No sen jälkeen onkin sitten levätty, koska samalla alkoi oikein kunnon väsymys, johon 13h torkutkaan eivät ole päivässä kylliksi. En tajua mistä tuo väsymys oikein kumpuaa, koska eilisessä neuvolassa kaikki arvot olivat aikalailla ookoon puolella - hemoglobiini 119 ja verenpainekin siinä 85/65 tai niillämain, ei siis ollenkaan niin alhainen kuin edellisessä raskaudessa. Sokerit miinuksella, proteiinit taas kerran siinä yhden plussan ja miinuksen rajamailla. Supisteluista täti sanoi, että hyvä että olen jo äitiyslomalla, kuulostaa vähän siltä, että muuten oltaisiin menty kokonaisraskauden huomioonottaen saikkulinjalle hyvin pian. Taloudellisesti fiksumpaa olisi siis ollut olla ottamatta sitä varhennettua äitiyslomaa, mutta siitä lopun saikuttelusta ja kesken jääneistä hommista olisi kyllä itselle jäänyt niin surkea fiilis, että parempi silti näin.
Herättävin juttu neuvolakäynnissä oli se, että painoa oli tullut viisi kiloa 2 kuukaudessa. Siis mitä ihmettä?? Ehkä pikkuisen päässyt levähtämään kesäherkuttelu käsiin ja jotain ryhtiliikettä varmaan tarttisi tehdä. Olin ajatellut, että kävelen ja reippailen nyt vikalla kolmanneksella enemmän, mutta tuo supistelu kyllä säikäytti, pienen olisi ainakin kuukausi kyllä vielä parempi pysyä vatsan sisäpuolella joten ehkä äitikin ottaa ihan iisisti. Tämä helle kyllä vie viimeisetkin voimat, joten just nyt ei kyllä tee mieli laittaa aamukympin jälkeen nenää lainkaan ulos. Ehkä siis mietitään niitä syömisiä tällävälin vähän tarkemmin...
Ja vaikka olen jo useampaan kertaan hokenut, miten mun mahani on iso, niin niin vaan tuli polemiikkia neuvolassa siitä, että kohdun koko menee siellä alakäyrillä. No, pikkutyyppi oli kyllä parkkeerannut itsensä mittauksen ajaksi poikittain syvälle lantioon, mutta silti näin koko viime yön unta siitä, miten lapsi vain kutistui ja kutistui ja tuli ulos ihan kehittymättömänä viikolla 42. Tiedän, että tuo sf-mitta ei ole mitään täsmällistä tiedettä, mutta kun Pikku-Ukon kanssa oltiin aina yläkäyrillä ja nytkin vatsan koko oikeasti tuntuu musta isolta, niin hämmästelen kyllä. Ja siis myös vähän huolestun :/
Loppuun vielä hämmästys siitä, miten vähän niitä neuvolakäyntejä onkaan tässä kakkosraskaudessa. Nyt oli siis eka aika 2 kuukauteen ja seuraava käynti on neuvolalääkäri viikolla 35, eli vasta viiden viikon päästä. Ja seuraava neuvolatädin tapaaminen siitä pari viikkoa myöhemmin. Ekassa raskaudessa kyllä loppuvaiheen tiheä seuranta tuntuikin vähän ylimitoitetulta, mutta nyt kieltämättä on taas vähän yksinäinen olo kun ei mitään seurantojakaan ole. Iloitsen silti siitä, ettei tarvitse väkisin vääntäytyä neuvolaan - ja siitä, että ilmeisesti mut on kuitenkin kategorisoitu johonkin pienemmän riskin kategoriaan, kun edellinen raskaus meni ilman sokeriongelmia tai raskausmyrkytysjuttuja.
perjantai 24. heinäkuuta 2015
Viimeisellä kolmanneksella jo
Oho. Äitiyslomalle jäännin lisäksi todettava, että aika menee joko kesästä tai vapaudesta johtuen ihan hurjaa tahtia. Vastahan oli heinäkuun alku ja nyt enää puolitoista viikkoa, niin Pikku-Ukon päiväkoti alkaa uudestaan. Jiin kesälomat loppuivat jo ja minä tässä yritin päästä kärryille tulevista talousasioista, kun internet tiesi kertoa että työnantaja suunnittelee yt:itä taas syksylle. Periaatteessahan perhevapailta ei voi irtisanoa, mutta hiukan tää taloudellinen tilanne ahdistaa silti, kun yhtä kämppääkin käytiin katsomassa ja mietittiin mahdollisuuksia. Kela on toistaiseksi antanut päätöksen vain äitiysavustuksesta (ei todellakaan tarvittu toista pakkausta, kaapit muutenkin ihan täynnä vauvakamaa). Niin paljon mietittävää ollut, että tentteihin lukeminen on jäänyt ja kippaskappas yliopiston kirjat olivat keränneet jo 7 euroa myöhästymismaksujakin - joskus todella kannattaisi mieluummin toimia kuin jäädä vain pohtimaan.
Mutta kaikenlaisissa mietteissä siis yhtäkkiä ollaankin viimeisellä kolmanneksella ja nyt on se synnytyksen läheisyys alkanut tunkeutua tajuntaan, kaikki ne viime synnytyksen ikävät puolet (kommunikaatio-ongelmat, käynnistämisen rajoitteet, epiduraali juuri ennen ponnistusvaihetta) on käsittelyssä ollut myös. Ei voi sanoa, että pelottaisi se synnytys, pidin sitä viimeksi melko lailla helpompana nakkina kuin aiempaa 9 kuukautta, mutta kyllä se tosiaan mietityttää taas, että kuinkahan sujuu ja että toivottavasti hyvin. Mietin, josko ilmoittautuisin synnytyslaulukurssille, niitä olisi syksylle Helsingissä tarjolla. Jotain matalaa aa:ta muistan päästelleeni viimeksi ihan luonnostaan, olisi hauska vähän laajentaa tuota oppia. Vaan kun sen lisäksi piti saada niitä opintoja edistettyä elokuussa, katsotaan nyt sitten miten tämä kaikki saadaan sujumaan.
Vointi on ollut ihan ok. Verta ei ole enää näkynyt, olen kyllä hiukan epäillyt josko alapäähän olisi kesän colanlipityksen ja sokerin syönnin johdosta pesiytynyt hiiva, koska valkovuoden määrä on ihan sairas. Olen välillä limakalvojen kuntoa tukeakseni hiukan laittanut estrogeenivoidettakin, josko selvittäisiin ilman varsinaisia hiivalääkkeitä. Painoa on varmasti tullut lisää niin paljon, että parin viikon päästä neuvolan vaa'alla hävettää. Vatsa on ihan jär-kyt-tä-vän kokoinen ja raskausvaatteissakin on pitänyt siirtyä siihen väljempään osastoon. Olihan se maha siis viimeksikin iso, vaan minkäs teet kun on niin lyhyt selkä, ei se kohtu mahdu muuallekaan kasvamaan. Onneksi vatsa näkyy edelleen vain sivuprofiilista, eikä levenemistä ole vielä muutoin juuri tapahtunut. Se kyllä viimeksikin taisi tulla juuri tässä loppusuoralla, käsivarsiin, kylkiin, leuan alle ja ahteriin. Yritän päästä syksyn myötä taas ryhtiin syömisten kanssa, ettei kiloja olisi ihan niin paljon tiputettavaksi kuin viimeksi (lähes 20 kg, joista sairaalaan ei kyllä jäänyt juuri mitään).
Selän kanssa pärjäilen vielä, vaikka kääntyminen yöllä sängyssä tekee välillä tiukkaa. Jalat tuntuvat putoavan irti lantion kuopista, kaikki nivelet löystyvät jo ja painonsiirto toiselle puolelle aiheuttaa koomista naksumista. Ruoansulatus on niin hidas, että jos unohdan syödä kuitulisän kahtena päivänä putkeen, olen ongelmissa. Mansikat iltasella närästävät, mikä kismittää, kun niitä nyt vihdoin saisi. Samaa tekee piparminttutee, jolla olen yrittänyt hillitä colan juomista. Jännä kyllä, cola ei vieläkään aiheuta mulla mitään ikäviä oireita (paitsi vieroitusoireita...).
Mutta yleisesti ottaen kyllä sujuu tosi hyvin. Nukutaan Pikku-Ukon kanssa kyllä melkein 3h kesäpäikkäreitä, mutta muuten olen jaksanut ja jopa iloinnut pikkukakkosen möyrimisestä. Hän heittää vatsassa volttia edelleen, mikä on kyllä jo aika epämukavaa ja välillä saa aikaan sen, että mahaliikkeet eivät tunnu kuin jossain ihan selän suunnalla vaimeana. Ja sitten hän taas pyörähtää ja vipellystä on melkein jatkuvasti, varsinkin öisin. Ei ilmeisesti ole yönukkujaa tulossa tästäkään lapsesta, voi ei.
Tällaista täältä. Kolme viikkoa pääsääntöisesti mökkielämää vietetty, kohta alkaa olla jo ikävä ihan kotiinkin.
Mutta kaikenlaisissa mietteissä siis yhtäkkiä ollaankin viimeisellä kolmanneksella ja nyt on se synnytyksen läheisyys alkanut tunkeutua tajuntaan, kaikki ne viime synnytyksen ikävät puolet (kommunikaatio-ongelmat, käynnistämisen rajoitteet, epiduraali juuri ennen ponnistusvaihetta) on käsittelyssä ollut myös. Ei voi sanoa, että pelottaisi se synnytys, pidin sitä viimeksi melko lailla helpompana nakkina kuin aiempaa 9 kuukautta, mutta kyllä se tosiaan mietityttää taas, että kuinkahan sujuu ja että toivottavasti hyvin. Mietin, josko ilmoittautuisin synnytyslaulukurssille, niitä olisi syksylle Helsingissä tarjolla. Jotain matalaa aa:ta muistan päästelleeni viimeksi ihan luonnostaan, olisi hauska vähän laajentaa tuota oppia. Vaan kun sen lisäksi piti saada niitä opintoja edistettyä elokuussa, katsotaan nyt sitten miten tämä kaikki saadaan sujumaan.
Vointi on ollut ihan ok. Verta ei ole enää näkynyt, olen kyllä hiukan epäillyt josko alapäähän olisi kesän colanlipityksen ja sokerin syönnin johdosta pesiytynyt hiiva, koska valkovuoden määrä on ihan sairas. Olen välillä limakalvojen kuntoa tukeakseni hiukan laittanut estrogeenivoidettakin, josko selvittäisiin ilman varsinaisia hiivalääkkeitä. Painoa on varmasti tullut lisää niin paljon, että parin viikon päästä neuvolan vaa'alla hävettää. Vatsa on ihan jär-kyt-tä-vän kokoinen ja raskausvaatteissakin on pitänyt siirtyä siihen väljempään osastoon. Olihan se maha siis viimeksikin iso, vaan minkäs teet kun on niin lyhyt selkä, ei se kohtu mahdu muuallekaan kasvamaan. Onneksi vatsa näkyy edelleen vain sivuprofiilista, eikä levenemistä ole vielä muutoin juuri tapahtunut. Se kyllä viimeksikin taisi tulla juuri tässä loppusuoralla, käsivarsiin, kylkiin, leuan alle ja ahteriin. Yritän päästä syksyn myötä taas ryhtiin syömisten kanssa, ettei kiloja olisi ihan niin paljon tiputettavaksi kuin viimeksi (lähes 20 kg, joista sairaalaan ei kyllä jäänyt juuri mitään).
Selän kanssa pärjäilen vielä, vaikka kääntyminen yöllä sängyssä tekee välillä tiukkaa. Jalat tuntuvat putoavan irti lantion kuopista, kaikki nivelet löystyvät jo ja painonsiirto toiselle puolelle aiheuttaa koomista naksumista. Ruoansulatus on niin hidas, että jos unohdan syödä kuitulisän kahtena päivänä putkeen, olen ongelmissa. Mansikat iltasella närästävät, mikä kismittää, kun niitä nyt vihdoin saisi. Samaa tekee piparminttutee, jolla olen yrittänyt hillitä colan juomista. Jännä kyllä, cola ei vieläkään aiheuta mulla mitään ikäviä oireita (paitsi vieroitusoireita...).
Mutta yleisesti ottaen kyllä sujuu tosi hyvin. Nukutaan Pikku-Ukon kanssa kyllä melkein 3h kesäpäikkäreitä, mutta muuten olen jaksanut ja jopa iloinnut pikkukakkosen möyrimisestä. Hän heittää vatsassa volttia edelleen, mikä on kyllä jo aika epämukavaa ja välillä saa aikaan sen, että mahaliikkeet eivät tunnu kuin jossain ihan selän suunnalla vaimeana. Ja sitten hän taas pyörähtää ja vipellystä on melkein jatkuvasti, varsinkin öisin. Ei ilmeisesti ole yönukkujaa tulossa tästäkään lapsesta, voi ei.
Tällaista täältä. Kolme viikkoa pääsääntöisesti mökkielämää vietetty, kohta alkaa olla jo ikävä ihan kotiinkin.
torstai 9. heinäkuuta 2015
Ja niin se viimeinenkin työpäivä meni
Oho. Jotenkin löysin itseni tilanteesta, jossa matkustin työpäivän jälkeen junalla mökille, pöllämystyneenä. Ai miksi? Koska seuraava työpäivä on näillä näkymin vuonna 2017... Siinä sitä sulattelemista. Nyt ollaan vasta viikolla 26+4 ja toki tässä on kesälomat ensin välissä, mutta tuntuu silti melko ihmeelliseltä, että tässä on vielä käytännössä ainakin reilusti yli 10 viikkoa ja luultavasti lähempänä 16 viikkoa eli melkein 4kk ennen kuin pikkuveli syntyy. (Olen ihan satavarma, että tämäkin menee vielä käynnistykseen viikon 42 jälkeen, huippuoptimismi taas kehissä :)
Mutta nyt sitten edessä ainakin 1,5 vuotta poissa työelämästä. Ei suuria suunnitelmia uranmuutokselle (paitsi, että semmoinen olisi hyvä tehdä), mutta konkretia puuttuu. Olen vaan, opettelen uudestaan miltä tuntuu päivät lapsen kanssa kotona, koitan ehkä vähän opiskella. Ja ihan ensinnä nautin kesästä.
Raskaus etenee ihan kivasti nyt kun huolet ovat vaihtuneet "tavallisiin" vaivoihin: selkä menee SI-nivelen kohdalta lukkoon ja estää selällään nukkumisen, vatsa on jo valtaisan iso (taisi kyllä olla viime kierroksellakin näillä viikoilla) ja sikiö huvittelee menemällä vatsaan poikittain, mikä on välillä erittäin tukalaa/kivuliasta. Silti niin paljon mieluummin näinpäin kuin niiden huolien ja vuotojen kanssa... En nyt todellakaan voi sanoa, että oikeasti nauttisin raskaanaolosta tai jotenkin hehkuisin (en tajua niitä, jotka hehkuvat, mistä sen repii?), mutta kun ahdistus on poissa ja elämä rullaa ihan tavallisesti ilman, että koko ajan täytyy olla huolissaan, niin kyllä tämä ihan välttää. Olen jopa ihan pikkuisen elätellyt toiveita, että ehkä joskus meille se kolmonenkin voisi sitten tulla. Mutta katsotaanpa nyt ihan ensin tämä kakkonen terveenä ulos ja miltä elämä näyttää (ja tuntuu) kahden lapsen kanssa.
Mutta nyt sitten edessä ainakin 1,5 vuotta poissa työelämästä. Ei suuria suunnitelmia uranmuutokselle (paitsi, että semmoinen olisi hyvä tehdä), mutta konkretia puuttuu. Olen vaan, opettelen uudestaan miltä tuntuu päivät lapsen kanssa kotona, koitan ehkä vähän opiskella. Ja ihan ensinnä nautin kesästä.
Raskaus etenee ihan kivasti nyt kun huolet ovat vaihtuneet "tavallisiin" vaivoihin: selkä menee SI-nivelen kohdalta lukkoon ja estää selällään nukkumisen, vatsa on jo valtaisan iso (taisi kyllä olla viime kierroksellakin näillä viikoilla) ja sikiö huvittelee menemällä vatsaan poikittain, mikä on välillä erittäin tukalaa/kivuliasta. Silti niin paljon mieluummin näinpäin kuin niiden huolien ja vuotojen kanssa... En nyt todellakaan voi sanoa, että oikeasti nauttisin raskaanaolosta tai jotenkin hehkuisin (en tajua niitä, jotka hehkuvat, mistä sen repii?), mutta kun ahdistus on poissa ja elämä rullaa ihan tavallisesti ilman, että koko ajan täytyy olla huolissaan, niin kyllä tämä ihan välttää. Olen jopa ihan pikkuisen elätellyt toiveita, että ehkä joskus meille se kolmonenkin voisi sitten tulla. Mutta katsotaanpa nyt ihan ensin tämä kakkonen terveenä ulos ja miltä elämä näyttää (ja tuntuu) kahden lapsen kanssa.
keskiviikko 17. kesäkuuta 2015
23+2 ja valtava vatsa
Oho, pari viimeistä viikkoa mennyt jo ihan huomaamatta. Hormonit/biologia on siitä ihmeellisiä, että kun vaikeuksista alkaa olla nyt jo kuukausi, niin pää alkaa jo pahimman pelon unohtaa, monet päivät menevät ohi jo siten, että huoli vain käväisee muutamaan otteeseen siinä mielen reunamilla ja pelokkuutta tehokkaasti estää varsinkin se, että pikkutyyppi on yhtä aktiivinen masumöyrijä kuin isoveljensäkin - potkuja sataa sinne tänne vähintään parin tunnin välein, lohduttaen äitiä että kyllä täällä vielä ollaan, älä huolehdi. Samoin kuin isoveli, myös tämä sankari on innostunut kokeilemaan poikittaista asentoa, joka alkaa olla jo melko epämukavan tuntuinen äidille. Minulla meni itseasiassa pari viikkoa aikaa tajuta, että nyt ei muuten olekaan kyse supistuksesta vaan juuri siitä, että kaverin joko pää tai peffa on sijoittunut jotenkin epäedullisesti ja venyttää kohtua ikävästi. Alkaahan pienellä olla jo mittaakin, nyt siis suurinpiirtein kai jo yli puoli kiloa ja 30cm tai niillämain.
Maha on myös kasvanut ihan valtavasti. Se kasvu, mikä alkoi vapun korvilla, on jatkunut tähän päivään asti ihan järkyttävää tahtia. Nyt töissä onnittelevat jo kaikki, tuntemattomatkin, vatsan siis näkee. Ja ihanan yllättyneitä tyyppejä, kun kerron ettei laskettu aika siis todellakaan ole vielä ihan lähikuukausina vaan kohtuaikaa on vielä se 4kk tässä jäljellä... Taitaa olla se eeppinen maha edessä taas kerran, selkä valmistautuu kantamaan sitä taakkaa. Nyt jo se SI-liitos, joka viimeksi meni rikki, ilmoittelee itsestään jos seison liian kauan tai koitan maata liian kovalla alustalla selällään. Huokaus. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä johonkin fyssariin tai osteopaattiin tai johonkin?
Viikonloppuna juhlittiin kunnialla isoveljen 2-v syntympäiviä. Mun pieni Pikku-Ukko, niin kamalan iso jo. Taidan kirjata 2-vuotispostauksen ihan vaan siksikin, että niin kovin vähän olen raskaushuolien keskellä päivittänyt hänen kuulumisiaan ja kehitystään, vaikka varsinkin keväällä niin hurjasti onkin tapahtunut. Syntymäpäivänään sankari meni tarhaan laulaen. Laulaen! Tammikuussahan se ei pieni vielä edes puhunut! Tädit kehuivat myös kovasti, että tuo muistaa eri laulujen sanoja vaikka kuinka. On huomattu kotonakin, varsinkin nukkumaan mentäessä, jolloin sen nukkumisen sijaan tekisi mieli siis laulaa ja jumpata ja lorutella :) Mutta siitä vielä erikseen siis lisää.
Minä itse taas fiilistelen sitä, että tänään on 13 työpäivää lomaan. Kesälomaan ja siihen pitkään lomaan. Takaisin vasta 2017. Pieni äitiyslomapaniikki on jo iskemässä - nytkö jo ja mitä mä sit teen? Ensin kuitenkin nämä muutamat päivät ja Juhannus. Ja hengittelen vaan.
Maha on myös kasvanut ihan valtavasti. Se kasvu, mikä alkoi vapun korvilla, on jatkunut tähän päivään asti ihan järkyttävää tahtia. Nyt töissä onnittelevat jo kaikki, tuntemattomatkin, vatsan siis näkee. Ja ihanan yllättyneitä tyyppejä, kun kerron ettei laskettu aika siis todellakaan ole vielä ihan lähikuukausina vaan kohtuaikaa on vielä se 4kk tässä jäljellä... Taitaa olla se eeppinen maha edessä taas kerran, selkä valmistautuu kantamaan sitä taakkaa. Nyt jo se SI-liitos, joka viimeksi meni rikki, ilmoittelee itsestään jos seison liian kauan tai koitan maata liian kovalla alustalla selällään. Huokaus. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä johonkin fyssariin tai osteopaattiin tai johonkin?
Viikonloppuna juhlittiin kunnialla isoveljen 2-v syntympäiviä. Mun pieni Pikku-Ukko, niin kamalan iso jo. Taidan kirjata 2-vuotispostauksen ihan vaan siksikin, että niin kovin vähän olen raskaushuolien keskellä päivittänyt hänen kuulumisiaan ja kehitystään, vaikka varsinkin keväällä niin hurjasti onkin tapahtunut. Syntymäpäivänään sankari meni tarhaan laulaen. Laulaen! Tammikuussahan se ei pieni vielä edes puhunut! Tädit kehuivat myös kovasti, että tuo muistaa eri laulujen sanoja vaikka kuinka. On huomattu kotonakin, varsinkin nukkumaan mentäessä, jolloin sen nukkumisen sijaan tekisi mieli siis laulaa ja jumpata ja lorutella :) Mutta siitä vielä erikseen siis lisää.
Minä itse taas fiilistelen sitä, että tänään on 13 työpäivää lomaan. Kesälomaan ja siihen pitkään lomaan. Takaisin vasta 2017. Pieni äitiyslomapaniikki on jo iskemässä - nytkö jo ja mitä mä sit teen? Ensin kuitenkin nämä muutamat päivät ja Juhannus. Ja hengittelen vaan.
maanantai 1. kesäkuuta 2015
Rakenneultrakuulumisia
Tänään siis 21+1. Jos pikkutyyppi käyttäytyy kuten isoveljensä ja alun hankaluuksien jälkeen kieltäytyy tulemasta ilman käynnistystä ulos, oltaisiin nyt niinkuin laskennallisesti ihan varmasti sitten siinä puolivälissä. Tuntuu aika pitkältä ajalta tästä loppuun, mutta onhan nyt pian kesä ja sitten on lomat ja sitten ihan pikkuisen perehdytystä ja sitten (jos kaikki edelleen sujuu hyvin) alkaa se "loma". Olen miettinyt, että jaksanko ihan tosi olla varhennetulla äitiyslomalla jo elokuun puolivälistä, jäähän siihen kyllä se 2kk sitten peukaloidenpyörittelyä, kun ei päiväkotipaikastakaan uskalla nyt vielä luopua ennen kuin näkee, miten kunto tästä kehittyy.
Mutta viime torstaina siis oli se kauan odotettu rakenneultra. Onnistuivat jotenkin olemaan jo klo 9 myöhässä lähes 40 minuuttia, toivon vain ettei viivästys johtunut siitä, että joku olisi saanut huonoja uutisia ennen sitä :/
Käytiin läpi kätilön kanssa vähän raskautta tähän asti ja pari kertaa kätilö kysyikin, että olinko sitten käynyt kaikkien vuotojeni kanssa päivystyksessä. Joku henkinen korvaus tuli, kun sain sanoa, että olisin kyllä käynyt, jos olisi päästetty. Ja siitä, että kätilö kovasti pahoitteli tilannetta ja sitä, että olin jäänyt niin yksin. Näin ilmeestä, että hänkin kyllä ihmetteli, etteikö nyt jossain kohti olisi huolestunutta äitiä voitu päästää ultraan. Lohdutti.
Itse ultraus meni sujuvasti, käytiin läpi pikkutyypin rakenteet ja painoarvio ultraushetkellä oli 379g. Kaikki oli muutenkin rakenteiden osalta kunnossa, osat olivat siellä missä pitikin, huuli oli ehjä, kasvua juuri siellä ja siten kun pitikin - mikä helpotus! Ja varmistusta sille, että toinen poika siellä on tosiaan tulossa saatiin myös. Ei meillä ollutkaan nimi valmiina kuin pojalle, joten silleen tästä on helppo jatkaa, mutta on mulla vähän haikea olo siitä, etten saa kokea millaista olisi ollut olla tyttölapsenkin äiti. Tiedä sitten onko sillä varsinaisesti edes väliä, kaipa sitä vain prosessoi vaan sitä, että tämä raskaus jää viimeiseksi.
Mutta sitten siihen (heti lapsen yleisen terveyden jälkeen) polttavimpaan kysymykseen. Ja kappas - ihmeiden aika todella ei muutenkaan ole ohi: istukka oli nyt noussut hienosti ylöspäin, kätilö näytti vielä minullekin aloittaen ultraamalla ihan häpyluun tuntumasta ja toden totta - ensimmäisenä tuli pikkutyypin pää ja sitten vasta istukkarakenteet, se on siis ihan kunnolla noussut eli ei enää lainkaan etinen tai edes reunaistukka!
Se, mitä en oikein vieläkään ymmärrä, on se että istukka on tässä 5-6 viikon ultravälissä vaihtanut jotenkin etupuolelta taakse. Olen tietysti tosi iloinen siitä, että se on nyt paremmassa turvassa siellä takana, mutta minkään kasvulogiikan mukaan en ymmärrä miten se on voinut kasvaa sivusuunnassa eri paikkaan. Ja silti olen itse np-ultrassa nähnyt sen siinä edessä ja nyt taas takana. Mystistä. Olisiko sitten tehnyt kasvua kohdun pohjan kautta suurimman kasvun aikana. Mutta ilmoitsen silti siitä, että sen osalta lisäriski on poistunut ja voidaan jatkaa tämän raskauden osalta jo toiveikkaissa tunnelmissa. Kaikki todennäköisyydethän ovat nyt jo sen puolella, että tämäkin vuototarina päättyy iloiseen lopputulokseen (joskus sitten syys-lokakuu -akselilla kuitenkin mieluiten vasta).
Ultraus paljasti myös yhden melko ikävän raskausoireen ei-niin-ikävän syyn: olen tässä nyt pari viikkoa ajatellut, että onpa yhtäkkiä lantionpohjalihakset menneet huonoon kuntoon, kun virtsarakkoon koskee ja välillä joutuu ihan kunnolla pidättämään, ettei tulisi vahinkoa. Pikkutyypin pää oli ainakin nyt ultratessa juuri alaspäin, pökkimässä siellä äitiä suoraan virtsarakkoon - sehän selittää nämä äkillisesti alkaneet hankaluudet. Ja kun pienellä oli pään halkaisijakin jo yli 5cm, niin onhan siinä jo ihan kokoa, millä muksauttaa... Hassua, että pieni on jo niin iso, tällä viikolla kai siis jo yli 25cm!
Koko toukokuun olen vähenevistä vuodoista huolimatta halunnut olla ajattelematta pikkutyyppiä niin paljon kuin mahdollista, se on vaan ollut helpompi niin. Ja jotenkin olo on sellainen, että vasta jostain sieltä viikoilta 25+ alkaen sitä uskaltaisi kunnolla fiilistellä tätä. Siihen nyt kuitenkin vielä se 4 vkoa eli jos kesäkuun jotenkin pitäisi vielä aivot vaikkapa työaiheissa niin sitten voi heinäkuussa heittäytyä johonkin raskaushuumaan (jos sellaisen jostain vaikka löytäisin). Noudattelisi silloin tämäkin raskaus samaa kaavaa kuin edellinen: alkuraskaus ihan horroria ja huolta, keskiraskaus semiperseistä toivon elättelyä ja loppu jo melkein siedettävää.
Yritän ajatella, että toisilla ei tule edes sitä yhtä vaivatonta ja nautittavaa kolmannesta, ja koitan iloita jokaisesta helposti menevästä päivästä. Tänään vein ensimmäistä kertaa 2 kuukauteen koiran pitkälle aamulenkille, sekin tuntui huikealta voitolta! Koiraparka on ollut tämän välin vuorotellen eri anoppiloissa, oli vähän korvat luimussa meille tullessaan. Siinä sen näkee, että kärsijöitä tässäkin perhetilanteessa on monia. Mutta ehkä se tästä tälläkin kertaa?
Mutta viime torstaina siis oli se kauan odotettu rakenneultra. Onnistuivat jotenkin olemaan jo klo 9 myöhässä lähes 40 minuuttia, toivon vain ettei viivästys johtunut siitä, että joku olisi saanut huonoja uutisia ennen sitä :/
Käytiin läpi kätilön kanssa vähän raskautta tähän asti ja pari kertaa kätilö kysyikin, että olinko sitten käynyt kaikkien vuotojeni kanssa päivystyksessä. Joku henkinen korvaus tuli, kun sain sanoa, että olisin kyllä käynyt, jos olisi päästetty. Ja siitä, että kätilö kovasti pahoitteli tilannetta ja sitä, että olin jäänyt niin yksin. Näin ilmeestä, että hänkin kyllä ihmetteli, etteikö nyt jossain kohti olisi huolestunutta äitiä voitu päästää ultraan. Lohdutti.
Itse ultraus meni sujuvasti, käytiin läpi pikkutyypin rakenteet ja painoarvio ultraushetkellä oli 379g. Kaikki oli muutenkin rakenteiden osalta kunnossa, osat olivat siellä missä pitikin, huuli oli ehjä, kasvua juuri siellä ja siten kun pitikin - mikä helpotus! Ja varmistusta sille, että toinen poika siellä on tosiaan tulossa saatiin myös. Ei meillä ollutkaan nimi valmiina kuin pojalle, joten silleen tästä on helppo jatkaa, mutta on mulla vähän haikea olo siitä, etten saa kokea millaista olisi ollut olla tyttölapsenkin äiti. Tiedä sitten onko sillä varsinaisesti edes väliä, kaipa sitä vain prosessoi vaan sitä, että tämä raskaus jää viimeiseksi.
Mutta sitten siihen (heti lapsen yleisen terveyden jälkeen) polttavimpaan kysymykseen. Ja kappas - ihmeiden aika todella ei muutenkaan ole ohi: istukka oli nyt noussut hienosti ylöspäin, kätilö näytti vielä minullekin aloittaen ultraamalla ihan häpyluun tuntumasta ja toden totta - ensimmäisenä tuli pikkutyypin pää ja sitten vasta istukkarakenteet, se on siis ihan kunnolla noussut eli ei enää lainkaan etinen tai edes reunaistukka!
Se, mitä en oikein vieläkään ymmärrä, on se että istukka on tässä 5-6 viikon ultravälissä vaihtanut jotenkin etupuolelta taakse. Olen tietysti tosi iloinen siitä, että se on nyt paremmassa turvassa siellä takana, mutta minkään kasvulogiikan mukaan en ymmärrä miten se on voinut kasvaa sivusuunnassa eri paikkaan. Ja silti olen itse np-ultrassa nähnyt sen siinä edessä ja nyt taas takana. Mystistä. Olisiko sitten tehnyt kasvua kohdun pohjan kautta suurimman kasvun aikana. Mutta ilmoitsen silti siitä, että sen osalta lisäriski on poistunut ja voidaan jatkaa tämän raskauden osalta jo toiveikkaissa tunnelmissa. Kaikki todennäköisyydethän ovat nyt jo sen puolella, että tämäkin vuototarina päättyy iloiseen lopputulokseen (joskus sitten syys-lokakuu -akselilla kuitenkin mieluiten vasta).
Ultraus paljasti myös yhden melko ikävän raskausoireen ei-niin-ikävän syyn: olen tässä nyt pari viikkoa ajatellut, että onpa yhtäkkiä lantionpohjalihakset menneet huonoon kuntoon, kun virtsarakkoon koskee ja välillä joutuu ihan kunnolla pidättämään, ettei tulisi vahinkoa. Pikkutyypin pää oli ainakin nyt ultratessa juuri alaspäin, pökkimässä siellä äitiä suoraan virtsarakkoon - sehän selittää nämä äkillisesti alkaneet hankaluudet. Ja kun pienellä oli pään halkaisijakin jo yli 5cm, niin onhan siinä jo ihan kokoa, millä muksauttaa... Hassua, että pieni on jo niin iso, tällä viikolla kai siis jo yli 25cm!
Koko toukokuun olen vähenevistä vuodoista huolimatta halunnut olla ajattelematta pikkutyyppiä niin paljon kuin mahdollista, se on vaan ollut helpompi niin. Ja jotenkin olo on sellainen, että vasta jostain sieltä viikoilta 25+ alkaen sitä uskaltaisi kunnolla fiilistellä tätä. Siihen nyt kuitenkin vielä se 4 vkoa eli jos kesäkuun jotenkin pitäisi vielä aivot vaikkapa työaiheissa niin sitten voi heinäkuussa heittäytyä johonkin raskaushuumaan (jos sellaisen jostain vaikka löytäisin). Noudattelisi silloin tämäkin raskaus samaa kaavaa kuin edellinen: alkuraskaus ihan horroria ja huolta, keskiraskaus semiperseistä toivon elättelyä ja loppu jo melkein siedettävää.
Yritän ajatella, että toisilla ei tule edes sitä yhtä vaivatonta ja nautittavaa kolmannesta, ja koitan iloita jokaisesta helposti menevästä päivästä. Tänään vein ensimmäistä kertaa 2 kuukauteen koiran pitkälle aamulenkille, sekin tuntui huikealta voitolta! Koiraparka on ollut tämän välin vuorotellen eri anoppiloissa, oli vähän korvat luimussa meille tullessaan. Siinä sen näkee, että kärsijöitä tässäkin perhetilanteessa on monia. Mutta ehkä se tästä tälläkin kertaa?
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
20+0 saavutettu
Käsittämätöntä, että ollaan vihdoin puolivälissä (laskennallisessa nyt ainakin). Elämäni pisimmät viikot tänne asti, ainakin viikosta 11 lähtien, mutta niin vaan tulee yön jälkeen aina uusi päivä. Ja taas uusi päivä. Viimeiset kaksi viikkoa on ollut vähän helpompaa, ei ole vuotanut verta, kaikkea koostumusta valkovuotoa sitten taas on senkin edestä, että välillä on pitänyt upgreidata pikkuhousunsuojasta siteeseenkin sen vuoksi. Mutta ei kuulemma mitään tulehdusta, joten koitan hengittää. Vessassa uskallan pyyhkiä jo paperilla ja välistä vilkaista pönttöönkin. Silti huomaan tutun paniikin iskevän aina kun jotain kunnolla lorahtaa, vaikka kuinka yrittäisin vakuuttaa itselleni että varmaan taas vaan sitä valkovuotoa. Pelosta on vaikea luopua.
Torstaina on rakenneultra, sitten tiedetään taas lisää. Odotan ja jännitän sitä ihan hulluna. Pikkutyyppi on elossa ainakin juuri nyt, harjoittelee äidin virtsarakon potkintaa, mutta toivon että rakenteellisestikin kaikki on hyvin. Ja se istukka, sekin jännittää. Sen kunto ja sijainti. Ja mitä kuuluu kohdunsuulle, supistelua on kyllä säännöllisesti tässä ollut vaikkei onneksi niin rajuina kuin kuukausi takaperin.
Yritän silti elää tässä ja nyt. Ei ensi torstaissa, ei kesässä, eikä lokakuussa. Nyt pieni potkii ja voin mennä hyvillä mielin nukkumaan.
Torstaina on rakenneultra, sitten tiedetään taas lisää. Odotan ja jännitän sitä ihan hulluna. Pikkutyyppi on elossa ainakin juuri nyt, harjoittelee äidin virtsarakon potkintaa, mutta toivon että rakenteellisestikin kaikki on hyvin. Ja se istukka, sekin jännittää. Sen kunto ja sijainti. Ja mitä kuuluu kohdunsuulle, supistelua on kyllä säännöllisesti tässä ollut vaikkei onneksi niin rajuina kuin kuukausi takaperin.
Yritän silti elää tässä ja nyt. Ei ensi torstaissa, ei kesässä, eikä lokakuussa. Nyt pieni potkii ja voin mennä hyvillä mielin nukkumaan.
Tilaa:
Kommentit (Atom)