Rv 6+0

Viikko taas menty eteenpäin, mun laskujeni mukaan tyyppi olisi nyt 28 vrk vanha. Päättelen, että joku siellä on elossa, koska pari päivää sitten alkoi pahoinvointi, juuri sopivasti kummipojan synttärijuhlille. Aiheuttaa enemmän ongelmia keskipäivästä iltaan, pysyy aisoissa kun syö jotain tuntemuksen ilmaantuessa.

Edellisestä raskauspäivityksestä unohtui se selkein oire: lisääntynyt valkovuoto. Siis ihan holisee vaan (tervetuloa taas ällöpostaukset, mutta sitähän se raskaus oli viimeksikin). Ja voi sanoa, että on jatkunut non-stop ja ihan siitä päivästä, kun oletan kiinnittymisen tapahtuneen. Samoin vessaralli alkoi kyllä oikeastaan samointein.

Rinnat ovat myös sen verran kipeät, että olen nyt hiukan päättäväisemmin kieltäytynyt Pikku-Ukon yö- ja aamusyötöistä, mikä on aiheuttanut nuoressa herrassa jos jonkinmoista raivontunnetta. Reppana, käy sääliksi tämä tilanne, mutta toisaalta mulla kyllä on sellainen olo, että vaikka tätä raskautta ei olisi tullutkaan niin olisin ollut aika kypsä viimein lopettelemaan tätä imetystä. Jatketaan nyt edelleen kahdella iltamaidolla, mutta yritän sitä saada tässä piakkoin yhteen ja sitten (toivottavasti) jotenkin tuskattomasti kesää kohden vieroitukseen kokonaan. Katsotaan. Ei mulla sen suhteen vielä ole mitään  ehdottomia taka-rajoja, mutta ehkä sellainen sisäinen toive lopettaa joskus kun Pikku-Ukko täyttää 2 vuotta. Mutta sittenhän sen näkee.

Sitten näitä outoja oireita. Tunteellisuus on noussut älyttömästi, mutta se mitä en viime kerralta muistanut (muistan kyllä kun nyt muistuttelen), on järjettömät pelot. Olin aamulla koiran kanssa lenkillä lapsuusajan mettässä, joka on juu iso, mutta ns. mahdoton oikeasti eksyä ja puhelimen kenttäkin riittää koko matkalle. Olin liikkeellä ennen kahdeksaa ja hiljaisen metsän paukkeet saivat mut kuvittelemaan milloin karhun ja milloin jonkun murhasedän taakse, milloin olin niin eksynyt etten löytäisi koskaan kotiin ja niin edelleen. Huikean rentouttavaa siis - ja ihan pimeetä.

Ja niin, vielä yksi. Voi vitsit tekee mieli soijakastiketta, täyssuolaisena.

Eka kaksisanainen lause

Oi, tätä äidin ylpeyttä! Meillä kuultiin tällä viikolla ensimmäinen kaksisanainen lause. Tuota ylpeyttä ei yhtään himmennä se, että se oli niinkin pragmaattinen kuin "kökkö nenä". Taustaksi sen verran, että kun meillä niistäminen oli joskus vähän hankalaa, niin näytin sitten aina Pikku-Ukolle, että kato tuollainen kökkö sieltä nyt tuli. Ja toden totta, nytkin oli oikeasti tarve niistää ja hieno kökkö sieltä tulikin :)

Nyt vaan jännityksellä odotamme, mitä sieltä seuraavaksi kuullaan. Eri sanoja on opiskeltu nyt sellaista vauhtia, että jos viime viikolla tähän aikaan oli 30 sanaa, niin nyt on tullut pari uutta sanaa päivässä - tähänkin aamuun herättiin treenaamaan kaikkia muistettuja sanoja (erittäin jees, kun kello on 6.15...).

Tunnelmia päiväkodin aloituksesta

Pikku-Ukko on nyt hiukan reilun kuukauden ollut päiväkodissa ja täytyy kyllä sanoa, että olen positiivisesti yllättynyt. Ryhmässä on ollut tosi kivoja hoitajia ja vaikka lapsimäärä onkin isompi kuin alunperin meille puhuttiin (12 lasta, joulun alla puhuttiin yhdeksästä), niin hoitajiakin on vuorossa siis neljä.

Lapsi on mennyt ihan iloisena tarhaan niinä aamuina kun rutiini toimii ja Isi vie. Meidän tarhalla on isot ikkunat, joista näkee siihen leikkitilaan ja on ollut ihana huomata, että myös silloin kun hakee Pikku-Ukko on poikkeuksetta ollut iloisen ja reippaan oloinen ja täydessä leikin tiimellyksessä. Hoitajilta tulee myös palautetta siitä, että Pikku-Ukko on päivät todella aurinkoinen, helposti hoidettavissa ja innostuu mukaan touhuihin. Siinä lapsi on tullut isäänsä, että nauttii sosiaalisista kontakteista selvästi enemmän kuin minä :)

Selvästi helpommin kävi myös tämä päiväkotiin siirtyminen kuin alunperin se viime syksyn hoitoonmeno. Oli varmaan sekin, että Jii hoiti lomillaan koko aloitusrumban ja ehdittiin ja voitiin tehdä todella pehmeä lasku kolmen viikon aikana. Ja nyt kun Jii on taas vuorotöissä niin sovittiin, että neljä arkivapaata kuussa Jii hoitaa Pikku-Ukkoa jatkossakin kotona. Ihanaa! Minullakin on sen verran pysyneet työajat lapasessa, että olen usein voinut hakea lapsen tarhasta jo siinä kolmen aikaan. Se onkin oikeastaan yksi niistä ainoista ihmetyksenaiheista, eli vaikka nuokin ryhmät ovat (teoriassa) viiteen, niin puoli kolmelta puoli ryhmästä on jo haettu ja jos tulet neljän jälkeen niin haet lapsesi viimeisenä. Onneksi yhdistävät kaksi pienten ryhmää loppuiltapäiväksi, nimittäin sen toisen alle 3-v ryhmän lapset haetaan pääsääntöisesti vasta neljän kieppeillä/jälkeen. Mysteeri.

Ainoat jutut, mistä on negatiivista sanottavaa on se, että toistuvasti kun haen lapsen, niin sillä on jotkut soseet naamassa tai nenä pyyhkimättä. Ja ihan selvästi valvova hoitaja on sen huomannut, koska kun lapsi minulle sanoo "kökkö" ja osoittaa nenäänsä ja pyyhin sen pois, niin hoitaja vaan toteaa, että ai niin sillä olikin nenä niistämättä. Mikä olisi ihan fine, jos se ei tapahtuisi ns. joka päivä. En vaan tajua. Toinen mikä harmittaa, on se että osalla hoitajista tippuu hanskat kolmelta ulosmenon jälkeen. Vaikka pihalla tosiaan olisi enää omasta ryhmästä yksi lapsi voisi silti katsoa, että jotain aktiviteettiä sille koittaa kehittää, kun ei nuo alle 2-vuotiaat vielä ulkoleikeissä yksin niin kovin innovatiivisia ole. Keinutkin laitetaan pois käytöstä silloin.

Nuo viimeiset harmittavat, kovastikin, varsinkin niinä päivinä, jolloin työn vuoksi pääsen hakemaan vasta neljän maissa. Mulla on sellainen mielikuva siitä, miten lapsi istuu kolmen jälkeen vain yksin pulkassa tyhjällä pihalla ja eri ryhmien hoitajat keskustelevat vain . En oikeasti usko siihen, mutta silti on vähän kieli vyön alla, että pääsisi mahdollisimman aikaisin hakemaan. Ja se on sääli sinällään, koska kuten sanottua, muuten minusta tuolla on tosi kiva meininki, lasta kunnioitetaan ja aktiviteettejä keksitään. Vasta siinä vaiheessa kun se viimeinen hoitaja on paikalla yksin, meno passivoituu. Ehkä se on luonnollista, onhan tuo järjettömän rankka duuni ja päivä varmaan veisi mehut itse kustakin.

Mutta niin, yleisesti ottaen silti menee ihan kivasti hoidon suhteen. Mietin silti, että jos tämä raskaus nyt jatkuisi kuten toivon, niin tekisi mieli jäädä lomilta kuukaudeksi hoitovapaalle ennen äitiysloman alkua. Tarkoitushan oli jäädä sitten Pikku-Ukonkin kanssa kotiin. Mutta ei mennä nyt vielä asioiden edelleen, vaan yritetään pitää katse tässä päivässä.

5+0

No olihan se sitten, juuri sitä mitä epäilinkin. Raskaana, vihdoin, jes! 

Oli oikeastaan ihan hassua tehdä koko testiä, kun loppuviikosta oireiden lisääntyessä ja menkkojen yhä viipyessä tuli koko ajan vaan varmempi olo, että tässä se nyt sitten on. Mietin miten erilaisissa oloissa tein testin Pikku-Ukosta, silloin vielä ehkäisyn oltua mukana kuvioissa ja firman juhlien jälkeen tuumin vain, että onpa hassua kun ei paha olo vaan helpota (menkat tuli välissä, joten oli vaikea tunnistaa raskautta). Silloin testasin huvikseni, juuri ennen töihinlähtöä, ja saatuani hyvin epämääräisen testituloksen tavalliseen raskaustestiin (plussasta puuttui koko pystyviiva, kun vaakaviivaan meni ilmeisesti kaikki väri) juoksin paniikissa töistä apteekkiin ostamaan tällaisen digitaalisen, jota minäkään en voisi lukea väärin. 

Nyt luulen, että olisin pystynyt lukemaan ihan sitä normaaliakin testiä, mutta nostalgiasyistä tämä oli kiva - ja taas pärähti samat numerot tauluun. Omien laskujeni mukaan nyt pitäisi olla siis 5+0 tai niillämain, voi olla päivän kumpaan suuntaan vaan. Sain mojovan ovisplussan 17.1. ja sellainen olo, että ihan loppuillasta se munasolu taisi irrota, tai sitten yöllä. Dpo 14 tuli tosin ihmeelliset limat, joissa mukana oli ihan häivähdys verta, mietin silloin että menkat alkoi mutta kramppailusta huolimatta ei sitten alkaneetkaan. 

Edellisen postauksen jälkeen on närästänyt ja vihlonut kohtua silloin tällöin. Huimaus jatkuu edelleen, mutta muuten olo on kuin ei olisikaan raskaana. Housut nyt vähän kiristävät. 

Mutta jännää. Ollaanhan nyt ihan alkumetreillä vielä, eikä mikään ole varmaa, mutta silti semmoinen oppi siitä edellisestä, että tällä kertaa aion iloita siitä, että juuri nyt joku on tuolla mun sisälläni elossa. Muuten katsotaan päivä kerrallaan.

Don't want to jinx it, but still...

Kaksi päivää myöhässä. Menkat siis.

Nippailee alavatsaa kyllä, kouristaakin, ihan kuin ne menkat kuitenkin olisivat alkamassa ja sitten kuluu puoli päivää, ettei tunnu kuin jännää painon tunnetta. Hassuja, yhtäkkisiä oireita ovat jano ja huimaus - voivat tosin liittyä verenpaineenheittelyyn ja väsymykseen. Ja niin, väsymyksestä on vaikea ottaa selvää, että mistä johtuu. Kun ei nuku, stressaa töitä ja Pikku-Ukko herättää hammasjuttujen vuoksi.

Silti mielessä pyörii, että olisko nyt. Päätin, että katson nyt kuitenkin vielä pari päivää ennen kuin säntään ostamaan testiä. Voihan tuo kierto olla lykkääntynyt ihan sen stressinkin vuoksi. Silti viime yönä valvoessa pää teki loopilla hurjia laskutoimituksia: laskettu aika olisi jossain siinä lokakuun puolenvälin huitteilla. Äitiysloma alkaisi joskus syyskuun alussa. Tai itseasiassa, voisin hyvällä syyllä ottaa yhden hoitovapaakuukauden ja jäädä kotiin kesälomilta, eipä tarvitsisi uudelleen taas totuttaa Pikku-Ukkoa päiväkotiin lomien jälkeen.

Niin, siis kaikki tämä sitten jos. Jos siellä joku on saanut alkunsa. Ja jos siellä joku pysyisi kyydissä. Ja syntyisi terveenä. Koitan hengitellä ja päästää irti kontrollintarpeestani ja siitä, että pitää tietää. Nyt vain toivon.

Taisi mennä kesken...

...onneksi ennen kuin edes kunnolla alkoikaan. Olen silti surullinen, ja taas kerran niin kovin kovin pettynyt.

Olimme lähdössä ennen joulua anoppilaan, kun vatsaa painoi ja pisti oikealta niin kovin, että hetken jo mietin, että lähdenkö sittenkin terveyskeskukseen tsekkaamaan umpisuolen (tai mahasyövän). Viime hetkellä keksin, että mulla oli niitä ovulaatiotestetejä ja ensimmäistä kertaa vuoteen (tai koskaan siis, Pikku-Ukon kanssahan niitä ei koskaan edes ehditty tarvita) sain oikein mojovan ovisplussan tikkuun. Testasin raskaudenkin, varmuuden vuoksi, ihan jos olisi ollut vaikka kohdunulkoinen. Mutta ei, ovulaatio se oli - kipeä sellainen.

Reilu nelisen päivää siitä, ja yötä kohti alkoi aivan järkyttävät menkkakivut ja ehdin jo itkeä täysin sekaisin mennyttä kiertoa. Kramppeja ja kivistystä jatkui nelisen päivää ja sitten vähitellen rauhoittui. Eikä tullut vuotoa. Aloin olla toiveikas, ehkä jotain saattoi olla aluillaan? Vatsaa nippaili aina välillä ja yksi yö heräsin hirveään närästykseen - ja kaivoin sen Strepsils-paketin esiin, jota käytin viimeksi odottaessani Pikku-Ukkoa. Päivisin oli paikoitellen hiukan ällö olo, muutamia hetkiä kerrallaan, mutta silti.

Viikko eteenpäin, ja krampit alkavat yhtäkkiä uudelleen. Kolme päivää ja yötä. Ehdin jo melkein luulla, että vuodolta olisi säästytty tälläkin kertaa, mutta alkoi se sitten kuitenkin maanantaina. Tosin hyvin paljon niukempana kuin normaalisti. Toivo alkoi viritä uudestaan: olihan mulla Pikku-Ukonkin kanssa yhdet ihan kunnon menkat. Mutta sitten keskiviikkoiltana tuli ihan superkipeitä kramppeja pari tuntia ja kuinka ollakaan, torstaina tuli vuotoa senkin edestä ja lopuksi vielä oikein kunnon klöntit.

En testannut raskautta, mutta olen melko varma siitä, että jokin ehti vatsassa pari viikkoa elää ja kasvaa - ja sitten kuolla. Näin muistaakseni päivää ennen niiden jälkimmäisten kramppien alkamista oudon unen, joka päättyi veren tulvimiseen. Siitä jäi etäinen, pahaenteinen olo. Ehkä vain kuvittelin kaiken, ehkä en. Koska en tehnyt testiä, en koskaan tiedä varmaksi. On vain se tunne.

Nyt olen kohdassa, jossa pitäisi tehdä päätös siitä, lähdenkö hakemaan uusia hommia. Meinasi kuuppa hajota, kun loppiaisen jälkeen piti mennä taas töihin. Vaikka ei se sitten niin pahalta tuntunut taas, kun oli toimistolla. Käväisin työhaastattelussakin, mutta tajusin että uuteen työhön vaihtamisessa kaikkein eniten mua silti pitelee se, että en taida olla valmis luovuttamaan vielä tämän lapsenteon suhteen. Halu toiseen lapseen on niin konkreettinen ja kipeä, että tämän pettymyksenkään äärellä en saa itseäni revittyä tilanteesta eteenpäin. Ehkä pitäisi. Ehkä vuoden päästä, kun edelleen yritämme sitä kakkosta ja olen taas moneen kertaan uupunut työhöni muistelen tätä hetkeä. Mutta silti en taida osata vielä päästää irti. Ja tänään voi tehdä vain tämän päivän päätöksiä.

Uutta kohti

Hyvää, Toivorikasta Ja Valoisaa Uutta Vuotta!

Eritoten toivon sitä koko meidän perheelle, jolle viime vuosi oli hyvä, mutta rankin ikinä. Tai en tiedä Pikku-Ukosta miten hän asian koki, mutta mulle ja Jiille ainakin. 2014 oli oikea väsymyksen ja selviämisen teemavuosi ja toivon todella, että 2015 toisi mukanaan vähän parempia yöunia ja vähän enemmän mahdollisuuksia nauttia hetkestä (tai mahdollisuuksia kai aina on...). Ja sitä suuntaa elämälle, sitä taidan aina olla etsimässä.

Oli viime vuodessa hyviäkin puolia. Jii sai juuri ennen joulua itselleen uusia töitä - ja vielä vakiviran! Minä selvisin töihinmenosta ja olen pärjännyt ihan hyvin, vaikka aivo ei väsymyksestä oikeasti olekaan entisellään. Ja selvisin kuin selvisinkin myös niistä syksyn isoista projekteistani, molemmista, kunnialla ja aikatauluissa. Olen ylpeä itsestäni. Pikku-Ukko aloitti kaverin luona hoidossa ja siirtyy nyt viikon päästä päiväkotiin paljon valmiimpana kestämään isompaa ryhmää ja eroa meistä. Tutustumiskäynnillä poika halusi hetken muiden touhuja katseltuaan mukaan leikkiin ja tuntui pääsevän kivasti ryhmään sisään. Jii sopi uuden työn kuviot niin, että hän hoitaa pari viikkoa tutustuttamista uuteen hoitoon ja minä jatkan ainakin maaliskuun loppuun 80% työaikaa. Toivottavasti se onnistuu keväällä käytännössä vähän paremmin kuin nyt loppuvuodesta.

Koska en ole jaksanut kirjoittaa blogia viime aikoina samassa tahdissa, on  Pikku-Ukon kehitysaskeleista moni jäänyt kirjaamatta. Sanoja ja ilmaisuvoimaa on tullut lisää, me käydään jo ihan keskusteluita (vaikkakin edelleen lähinnä klingoniksi, mutta jos molemmat kerran ymmärtävät niin menköön) ja sosiaalisesti kasvua on myös tapahtunut. Ensimmäisiä todella friikahtavaan sfääriin kohoavia taaperokilareita on jo nähty ja ne ovat luoneet vanhemmille sellaisen olon, että mitenköhän selvitään puolen vuoden päästä tuon kanssa. Pääosin kuitenkin kaiken väsymyksen allekin on rekisteröitynyt se, että Pikku-Ukko todella on jo ihan oikea tyyppi, jonka kanssa alkaa olla oikeasti hauskaa (eikä niinkään sitä rakastan-lastani-joten-on-tää-päristelykin-ihanaa -tyyppistä hauskaa), tilanteesta löydetään jo yhteistä huumoria ja voidaan oikeasti leikkiä erilaisia leikkejä (jotka usein tosin vielä päättyvät siihen, että Pikku-Ukko kasaa kaikki lelut syliinsä ja kieltää mua tai Jiitä osallistumasta mitenkään ;)

Aion koittaa jättää muuten viime vuoden sinne mihin se kuuluukin, taakseni. Äitiyden kipuilut, tekemättömät kotiaskareet, riittämättömyys, turhautumiset ja kiukkuilut. En voita mitään märehtimällä niitä. Tein kaksi uudenvuoden lupausta. Toinen on sitoutuminen meille sopivien aamu/iltarutiinien kehittämiseen. Ja toinen on lupaus elää tietoisemmin. Syödä tietoisemmin, liikkua tietoisemmin, tehdä töitä tietoisemmin, olla tietoisemmin niin itseni kuin perheeni kanssa. Aion ottaa sivun mindfullness -kirjoista ja hokea, että on parempi olla rasittamalla jo ennestään väsynyttä itseään  turhilla kielloilla ja yrityksillä tsempata. Riittää kun yritän keskittyä siihen, mitä kulloinkin teen ja jättää arvottamiset hetkeksi vähemmälle. Antaa itsellenikin vähän armoa tälle vuodelle. Kyllä se tästä iloksi muuttuu.

Syyllisyys

Mistä tietää olleensa liian paljon lapsensa luota pois? Siitä nakuttavasta fiiliksestä, joka aktivoituu joka kerran, kun lapsi protestoi ei suinkaan poissaoloasi vaan läsnäoloasi. Viikonloppu oli oikea tällaisten hetkien riemukimara ja vaikka tuntuukin, että olen siirtämässä blogia kirjoitus kirjoitukselta kategoriaan valitusblogit, niin valitanpa nyt vähän vielä silti. Koska tuntuu ihan todella pahalta.

Viime perjantaina hain Pikku-Ukon hoidosta. Pitkä viikko, lähdin vähän aiemmin töistä kun kerrankin pystyin. Miten tervehtii lapsi? Alkaa itkeä ihan hysteerisenä, kun äiti työntää rattaat hoitopaikan kynnyksen yli. Vasta hyvänmatkaa kotiinpäin käveltyämme ja jatkuvaa monologia ylläpitäen sain pojan ottamaan jotain kontaktia minuunkin.

Viime lauantaina olin päivän paikalla ja kaikki oli ihan hyvin, mutta lähdin illaksi pois. Jii hoiti pojan ja sai hienosti nukutettuakin. Olin iloinen siitä, että joku merkkipaalu on taas saavutettu, kun äitiä ei tarvita enää rauhalliseen nukahtamiseen, mutta silti samalla jotenkin surullinen. Jotain luopumista siinäkin.

Sunnuntaina oltiin sukukekkereissä, joissa noin 50 henkeä oli ahtautuneena samaan tilaan. Pikku-Ukko koki ilmeisesti tilanteen hiukan ahdistavana, mutta kenen luo lapsi vaatii päästä itkemään hätäänsä - isoäidin ja -isän. Meinasin heittää pyyhkeen ihan totaalisti naulaan siinä vaiheessa, kun Pikku-Ukko ei suostunut edes tulemaan minun syliini vaan roikkui äitini esiliinassa (kirjaimellisesti!) ja itki taas ihan huolella, jos yritin tulla väliin. Jossain vaiheessa tilanne rauhoittui ja sitten yhtäkkiä oltiin taas ihan normaalisti, leikittiin yhdessä ja oltiin lähellä. Siellä takana se syyllisyys silti koputti. Mitä hittoa mä olen mennyt tekemään meidän suhteelle - sössinkö tämän jo vajaassa puolessatoista vuodessa?

Eilen vielä kaiken huipuksi vein ja hain pojan, koska Jii sai niskansa jotenkin juntturaan ja katsoin parhaaksi edesauttaa paranemista jollain muulla keinoin kuin juoksuttamalla miestä sateessa rattaita työnnellen. Vienti onnistui oikein hyvin, poika lähetti lentosuukkoja eteisestä. Mutta se haku! Hirveä kärttykohtaus taas mun tullessa sisään eikä puhettakaan siitä, että mitään halauksia olisi ollut tarjolla. Mihin hoitotäti sanoi, että onpa kummaa, koska lapsi ei ollut melkein malttanut syödä välipalaansa kun oli kuikuillut ikkunasta, milloin äiti tuleekaan hakemaan.

Ilmeisesti nyt on kova ikävä ja joku turvattomuuden kokemus suhteessa muhun. Arvaahan sen, kun työtunnit ovat vain venyneet ja venyneet ja olen kireänä kuin viulunkieli kotonakin. Yritän hengittää ja ajatella, että alan stressaamaan vasta kun poika on mennyt nukkumaan, mutta esimerkiksi eilen illalla nukutin Pikku-Ukkoa kaksi tuntia - ihan turhaan. Nukahti vasta Jiin syliin. Työt valuvat kotiin ja nekin pitäisi tehdä ja ja ja... yhtäkkiä huomaan muuttuneeni Isäkseni. Ja kun ennen lapsen saamista ajattelin, että sellaista minusta ei ikinä ainakaan tule. Anteeksianto isän suuntaan on lisääntynyt viime aikoina kummasti. Toivoisin vain, ettei Pikku-Ukon tarvitsisi odottaa ihan omien lapsien saamista voidakseen antaa anteeksi äidilleen niin fyysisen kuin henkisenkin poissaolon. Tai oikeastaan toivoisin, että olisin hoitanut hommat niin, ettei ole mitään anteeksiannettavaa tässä suhteessa.

Koitan edelleen vain päästä joululomalle rauhassa, hoitaa projektin alta pois ja miettiä sitten, miten tästä jatketaan. Kuusi työpäivää - tai kahdeksan, jos viikonloppunakin pitää mennä töihin. Se tuntuu aika vähältä aikuisesta, mutta miten pitkältä se tuntuu Pikku-Ukosta? Ja teenkö jotain pysyvää vauriota meidän suhteelle? Onhan lapsella isä, joka on läsnä ja turvallinen myös nyt kun minä olen enemmän pois. Silti, jos perheen taloudelliset kuviot olisivat yhtään hehkeämmät, miettisin sitä hoitovapaata uudestaan. Tai mietin ehkä joka tapauksessa.

Työn ja lapsen yhteensovittaminenhan on ihan helppoa (vaimitensenytmeni)

Jooei.

Terveiset blogihiljaisuudesta. Täällä on tehty töitä niska limassa, yksi isompi projekti saadaan päätökseen toivottavasti juuri ennen joulua ja tunnit paukkuvat joka suuntaan ja iloisesti. No, pääsenpä kunnon joululomalle ainakin, ei siinä mitään. Anoppi ja appiukko ovat hoitaneet koiraa, Jii oli reilun viikon kipeänä ja käytännössä hoisi sen ajan poikaa. On meillä arki siis rullannut, mutta siten, että minä en ole ollut osa sitä. Tuntuu aika pahalta.

Firmassa aloitettiin juuri myös yt:t, tätä samaa riemuahan on Suomessa nyt riittänyt monille. Kyllä se tästä. Projektitilanteestani johtuen voin olla aika turvallisin mielin, että hommat vielä jatkuvat, ja jos kävisikin hassusti, niin pieni hoitovapaa olisi vain hyvä (epäilen, että jos lappu oikeasti tulee, en ole ihan näin rauhallinen..). Vaan niin se taitaa mennä, että jääville jää tuplakiire eikä mitään taukoja kannata edes kuvitella pitävänsä, jos duuni säilyy. Kun vaan Jii löytäisi vakiduunin, niin voisi edes miettiä hölläävänsä itse, tässä tilanteessa ei oikein muuten voi kun mennä eteenpäin sen mukaan mitä työnantaja käskee. Sain puhuttua kuitenkin jatkoa (tällä hetkellä teoreettiselle) osa-aikaisuudelle maaliskuulle, jotain bonusta sekin. Nyt ensin katson vain jouluun asti ja tuon projektin päätökseen, parempi valita ihmisen kokoisia tavoitteita ja keskittyä niihin.

Onneksi meillä ne yöt ovat nykyisin lähes poikkeuksetta hyviä, herätään korkeintaan kerran tai kaksi, useimpina nukutaan jonnekin kuuden hujakoille. Kun vain osaisi mennä nukkumaan ajoissa, mutta eilenkin kukuin jonnekin yhteentoista ja liian lyhyeksi jäi unet taas kerran. Laatu korvaa, kai?

Raskaana en ole toiveista huolimatta vieläkään. En edes jaksa miettiä montako kiertoa on jo yritetty, taitaa olla seitsemäs tai jo yli. Luulen, että viime kierrossa jotain tarttui hetkeksi mukaan, koska puolessavälissä kiertoa nukahdin parina iltana melkein pystyyn jo ennen ysiä ja pientä ällötystä oli myös ilmassa. Menkat oli pari päivää myöhässä, mutta juuri kun toiveet alkoivat herätä, alkoivat ne menkatkin. En oikein tiedä, mitä toivoa tästä kierrosta. Parempi olla ajattelematta.

Pikku-Ukko on kehittynyt nyt ihan valtavasti ja tekisi niin mieli kirjoittaa siitä. Mutta olen liian väsynyt yrittääkseni edes prosessoida, mikä kaikki on muuttunut. Joku sanojen herkkyyskausi nyt on, sanotaan minä ja äiti ja anna ja kissa ja nenä ja kukka ja koira ja pappa ja mummi ja sitten ihan tolkuttomasti sitä omaa klingonia. Ja ymmärretään vielä enemmän. Mutta silti tässä vaiheessa on pakko myöntää, että paras kohta mun päivää on se, kun tulee iltaimetys (niin. ei olla vieroituttu siitä vieläkään...) ja saan hetken töllöttää Murdochin mysteerejä tai muuta yhtä järkevää. Pitäisi oikeasti saada se väsymyksen kierre katkemaan, että jaksaisi panostaa vähän kauemmin lapseensa eikä olisi niin häiriöherkkä ja poissaoleva koko ajan. Hyviäkin hetkiä on siellä välissä, kylvetys ja iltasatu ja tänään raastettiin yhdessä porkkanaa ja tehtiin ruokaa. Se läsnäolevampi arki on ihan siinä käden ulottuvilla, mutta siihen ei vaan jotekin jaksa tarttua, kropassa ei riitä tehot.

Katsotaan nyt jotenkin jouluun ja sitten hetki huilataan. Sitten Pikku-Ukko vaihtaakin päiväkotiin ja ollaan Jiin kanssa varauduttu olemaan enemmän kotona ja lyhentämään alkuun päivää. Jiillä on lomiakin vaikka kuinka käyttämättä, joilla tasataan sitä alkua. Sitten voi toivottavasti hetkeksi keskittyä itseensä ja miettiä, miten saisi tämän työarjen vähän paremmaksi. Keinojahan varmasti on, kun vaan ensin projektin osalta vähän helpottaa, että kaikki energia ei mene siihen, että huomaa yöllä pohtineensa, mitä kaikkea pitää seuraavana päivänä saada tehtyä.

Minähän olen aina valittanut siitä, että isä oli paljon pois kotoa, kun olin p

Vaaraton kyhmy rinnassa

Huh, tässä on eletty vähän jännittäviä aikoja. Vienyt vähän huomiota kaikelta muulta, blogaamiseltakin. Taisin täällä blogissakin kertoa, että yövieroituksen jälkeen rinnat pienenivät parilla koolla. Sen lisäksi ne muuttuivat muutenkin ja vasta kunnolla tutkiessa tajusin, että vasemmassa rinnassa oli ikävä möykky vähän nännin yläpuolella. Mulla on ollut mastopatiaa ennenkin ja olen käynyt sen vuoksi mammografiassa jo alle kolmikymppisenä, mutta nyt meinasi oikeasti tulla hätä käteen. Odottelin menkat ohi ja kokeilin uudestaan - ja kyllä, siellä se pahkura edelleen oli, ei siis pelkkää hormonikierron aiheuttamaa muutosta. Varasin siltä istumalta ajan gynelle, joka totesi hänkin, että kyllä siellä jotain on ja pisti lähetettä eteenpäin.

No, ilmeisesti ihan akuutti ongelma ei ollut (mikä oli lohdullista), koska kierron ollessa taas ei-niin-optimaalinen sain kehoituksen odottaa sopivaa kohtaa ja varata sitten vasta ajan rintojen ultraan. En oikeastaan edes tajunnut, miten paljon jännitti, ennen kuin kävelin ultrauksesta lääkärin iloiset uutiset mukanani kassalle - vatsa meni yhdessä askeleessa ihan sekaisin ja kipeäksi. Mutta ei sen väliä, kun tulos oli kuitenkin se helpottava: vaaratonta rintakudosta vaan, joku mystinen tiivistymä vain. Löytyi pieniä kystiakin, mutta muuten ihan terveen oloiset rinnat. Onneksi.

Kaikkiin mahdollisiin seulontoihin aion silti mennä jatkossakin. Tuli käytyä pään sisällä sen verran syvälliset keskustelut siitä, miltä elämä näyttäisi sen ikävämmän diagnoosin kanssa. Rintasyövällä on onneksi aika hyvä ennuste, 89% diagnoosin saaneista on elossa vielä 5 vuoden päästä. Silti kylmäsi se ajatus, etten saisi olla Pikku-Ukon elämässä mukana. Olin jo päättänyt tehdä videoita ja kirjeitä, jotta lapselle jäisi joku muisto äidistä, joka rakasti häntä ihan kamalasti. Ehkä teen ne kuitenkin. Olen huomannut, että tavallisessa arjessa osaan olla sen verran urpo, että ehkä se on hyvä muistuttaa niin itseä kuin lasta siitä, että ihan oikeasti äiti rakastaa vaikkei aina osaa sitä näyttää siten kuin haluaisi.

Olen huojentunut. Ja koitan muistuttaa itseäni siitä, että kaiken marraskuun pimeyden ja arjen ja päiväkotimietteiden ja tiskikoneen tyhjentämisten keskellä kannattaa todella iloita siitä, että ne ovat tämän hetken suurimmat ongelmat.