...onneksi ennen kuin edes kunnolla alkoikaan. Olen silti surullinen, ja taas kerran niin kovin kovin pettynyt.
Olimme lähdössä ennen joulua anoppilaan, kun vatsaa painoi ja pisti oikealta niin kovin, että hetken jo mietin, että lähdenkö sittenkin terveyskeskukseen tsekkaamaan umpisuolen (tai mahasyövän). Viime hetkellä keksin, että mulla oli niitä ovulaatiotestetejä ja ensimmäistä kertaa vuoteen (tai koskaan siis, Pikku-Ukon kanssahan niitä ei koskaan edes ehditty tarvita) sain oikein mojovan ovisplussan tikkuun. Testasin raskaudenkin, varmuuden vuoksi, ihan jos olisi ollut vaikka kohdunulkoinen. Mutta ei, ovulaatio se oli - kipeä sellainen.
Reilu nelisen päivää siitä, ja yötä kohti alkoi aivan järkyttävät menkkakivut ja ehdin jo itkeä täysin sekaisin mennyttä kiertoa. Kramppeja ja kivistystä jatkui nelisen päivää ja sitten vähitellen rauhoittui. Eikä tullut vuotoa. Aloin olla toiveikas, ehkä jotain saattoi olla aluillaan? Vatsaa nippaili aina välillä ja yksi yö heräsin hirveään närästykseen - ja kaivoin sen Strepsils-paketin esiin, jota käytin viimeksi odottaessani Pikku-Ukkoa. Päivisin oli paikoitellen hiukan ällö olo, muutamia hetkiä kerrallaan, mutta silti.
Viikko eteenpäin, ja krampit alkavat yhtäkkiä uudelleen. Kolme päivää ja yötä. Ehdin jo melkein luulla, että vuodolta olisi säästytty tälläkin kertaa, mutta alkoi se sitten kuitenkin maanantaina. Tosin hyvin paljon niukempana kuin normaalisti. Toivo alkoi viritä uudestaan: olihan mulla Pikku-Ukonkin kanssa yhdet ihan kunnon menkat. Mutta sitten keskiviikkoiltana tuli ihan superkipeitä kramppeja pari tuntia ja kuinka ollakaan, torstaina tuli vuotoa senkin edestä ja lopuksi vielä oikein kunnon klöntit.
En testannut raskautta, mutta olen melko varma siitä, että jokin ehti vatsassa pari viikkoa elää ja kasvaa - ja sitten kuolla. Näin muistaakseni päivää ennen niiden jälkimmäisten kramppien alkamista oudon unen, joka päättyi veren tulvimiseen. Siitä jäi etäinen, pahaenteinen olo. Ehkä vain kuvittelin kaiken, ehkä en. Koska en tehnyt testiä, en koskaan tiedä varmaksi. On vain se tunne.
Nyt olen kohdassa, jossa pitäisi tehdä päätös siitä, lähdenkö hakemaan uusia hommia. Meinasi kuuppa hajota, kun loppiaisen jälkeen piti mennä taas töihin. Vaikka ei se sitten niin pahalta tuntunut taas, kun oli toimistolla. Käväisin työhaastattelussakin, mutta tajusin että uuteen työhön vaihtamisessa kaikkein eniten mua silti pitelee se, että en taida olla valmis luovuttamaan vielä tämän lapsenteon suhteen. Halu toiseen lapseen on niin konkreettinen ja kipeä, että tämän pettymyksenkään äärellä en saa itseäni revittyä tilanteesta eteenpäin. Ehkä pitäisi. Ehkä vuoden päästä, kun edelleen yritämme sitä kakkosta ja olen taas moneen kertaan uupunut työhöni muistelen tätä hetkeä. Mutta silti en taida osata vielä päästää irti. Ja tänään voi tehdä vain tämän päivän päätöksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti