34+1 valkovuoto säikäytti

Lapsi on edelleen kohdussa poikittain, möyrii useimpina öinä, mutta ei tunnu pääsevän kuin akselinsa ympäri vaikka olen koittanut nyt olla enemmän päiväsaikaan pystyasennossa, pyörittää lantiota ja tehdä niitä Spinning Babiesin väärinpäinoloharjoituksia, jotta kohtuun tulisi enemmän tilaa. Tänä aamuna ei ole enää mitään käryä siitä, miten päin pieni voisi kohdussa edes olla, kun se hakeutui yöllä monen vaiheen kautta sykkyrälle lantioon, niin että en ainakaan tunne navan yläpuolella yhdenyhtä ruumiinosaa. Taitaa olla vielä niin päinkin, että liikkeet tuntuvat huonommin, olisiko sitten selkä vasten vatsanahkaa. Huokaus. Ehkä vaan odotettava ensi viikon tuomiota tai toivottava vaan sitkeästi, että joku käännös menisi oikein päin...

Viime viikolla pääsi käymään myös ällöosaston säikäytys, nimittäin yhden yömöyrinnän täyteisen yön jälkeen heräsin aamulla, kävin vessassa ja tulin makkariin takaisin pukemaan. Ja yhtäkkiä alkaa valua tiptiptiptip vaikka kuinka pitkään valkoista nestettä pitkin reittä alas matolle. Minä tietysti ajattelin, että nyt ne lapsivedet sitten kuitenkin tuli ja hädissäni huusin Jiin rappukäytävästä takaisin viemään lasta päiväkotiin, minä soittelisin neuvolasta apuja. Onneksi muistui samalla, että edellisen raskauden hysteriasta oli jäänyt paketti pH-paperia ja kun mittailin eritteen happamuutta (ja tein pientä taustaGooglausta), niin kävi kyllä selväksi että ihan tavallista valkovuotoa se oli, vähän taas vetisempää vaan. Tämän pH oli siis siinä 4,5-5 kohdalla (=hapan) kun lapsiveden olisi ollut jossain siellä 6-7 hujakoilla (vähän emäksisempää). Neuvolan tädille ei soittaessa tosin selvästikään sanonut nämä pH-arvot yhtikäs mitään, kun jäi hokemaan vain, että jos sitä tulee lisää niin pitää mennä synnärille tsekkiin, kun niillä on kuulemma sellainen testi. Yritin sanoa, että joo, se on kyllä ihan samaan pH-mittaukseen perustuva, mutta ei taidettu siltikään päästä samalle sivulle asiassa.

Sain kuitenkin (pyynnöstä) lähetteen labraan, ajattelin että jos olisi vaikka tullut joku tulehdus tai hiiva, että tarkistetaan ja hoidetaan pois, josko se olisi vaikuttanut erilaiseen valkovuodon koostumukseen. Seuraavan tunnin sitten odotinkin Huslabin jonoissa vuoroani, mutta mielenrauhan vuoksi oli tärkeää käydä ja kiva, että pääsin tsekkiin kuitenkin. Seuraavana päivänä jo tuli tulokset, jotka oli tulehduksen ja hiivan osalta ihan puhtaat. Eli jotain normaalia, hormonaalista valkovuodon vaihtelua tämäkin sitten - jännää vaan kun viime viikolla oli selvästi paksumpaa valkovuotoa ja äkkiä meni vetiseksi. Sitä ohuempaa kesti pari päivää ja nyt taas tuntui vaihtuvan. Että ota näistä nyt sitten selvää. No, maksimissaan 8 viikkoa tätä riemua enää ;)

33+2 ja lapsi mahassa poikittain, arkea 2-vuotiaan kanssa

Hyvin täällä sujuu, vaikken enää osaa/muista päivittää kuulumisia niin kovin tarkkaan. Arjessakin on tekemistä, kun ensin sairastettiin koko perhe vuorotellen viikko noroa ja yritetään epätoivoisesti siivoilla, että vauvan kehtaisi tuoda kynnyksen yli. 2-vuotias Pikku-Ukko on ihana, laulava satusetä, mutta elämä (ja esimerkiksi tämän aamun tarhaanvienti) voi välillä olla niin kovin kovin haastavaa, ettei äiti oikein tiedä miten päin olisi.

Hyviä syitä varmasti aina on kaikelle käytökselle, tänä aamuna lasta harmitti yli kaiken se, ettei voinutkaan jäädä viettämään äidin kanssa päivää niin kuin viimeviikolla oksennustaudin vuoksi (tosin Netflix meillä hoiti pääsääntöisesti lapsenvahdinnan, kun samalla vanhemmat makasivat pää ämpärissä mustikkakeittoa särpien). Ja Pikku-Ukkoa kiusaa se, etten minä voi ottaa enää syliin (tai voin, mutten jaksa mahani kanssa kantaa kovin pitkiä matkoja). Päiväkodille mennessä on yksi valtavan jyrkkä, pitkä mäki, josta en pysty enää työntämään kärryjä ylös ilman, että supistaa urakalla. Siispä ollaan menty kävellen tarhaan, mikä on palatessa musta tosi kiva - tehdään kiertoreittejä, tullaan metsän kautta, puhalletaan voikukan ja ohdakkeenhaituvia, katsotaan lentokoneita silloin jos reitti menee pään yli ja niinpoispäin. Mutta mennessä, kun pitää yrittää tähdätä tarhalle siihen puolen tunnin ikkunan, jolloin aamupala on tarjolla ja vastaavasti pojalla on välillä selvästi jokin harmitus (ikävä?) päällä, matkanteko on... haastavaa.

Tänään heittäydyttiin viiteen eri otteeseen keskelle tietä "nukkumaan" (väsytti ilmeisesti), karattiin nauraen äidiltä ja sitten välillä melkein itkien halutaan syliin kantoon. Olen yrittänyt kysellä, harmittaako joku erityisesti vai onko joku muu hätänä, jolloin lapsi menee ihan hiljaiseksi ja mietteliääksi. Tiedän, että hän viihtyy päiväkodissa koska yleensä illat selittää kovasti mitä kaikkea kivaa siellä on taas tehty. Mutta ne aamut, kun minä vien eikä isänsä (ne jostain syystä menevät aina kivasti), ne ovat vaikeita. Ja se harmittaa itseäkin. Olen yrittänyt nyt varata kylliksi aikaa, että ehditään ilman kiirettä perille, mutta show tuntuu venyvän juuri sen mittaiseksi kuin mihin on kulloinkin mahdollisuus. Hyviäkin käytäntöjä on tullut, sen jyrkän ylämäen päällä olevalle penkille me aina pysähdytään, halataan ja jutellaan, hassutellaan. Tänään kiinnitettiin vaahteranneniä toisillemme ja Pikku-Ukko tutki mun kyynerpäitä hyvän ajan nauraen, ilmeisesti ne ovat karheudessaan jotenkin todella kiehtovat...

Mutta sitä niin toivoisi, että ymmärtäisi paremmin ja osaisi sanoittaa lapsellekin näitä haikeuden hetkiä. Ovathan ne itsellekin niin kovin tuttuja tunteita: jännittää uusi päivä, vähän ikävä on, harmittaa kun ei voi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi ja harmittaa, kun tuntuu pahalle, eikä itsekään tiedä mikä on. Mutta kyllä se tästä taas ja ensi viikosta alkaen Pikku-Ukko on siis enää sen 3h aamusta koko tarhassa, joten sekin ehkä helpottaa. Saas nähdä, miten äiti pärjää kaikkine kremppoineen.

Minä heräsin tässä yksi yö tajuamaan, että kahden viikon päästä on se neuvolalääkäri, jossa vauvan tarjonta tsekataan. Ja että voi hyvänen aika - tämä lapsi, kuten isoveljensäkin samoilla viikoilla, on edelleen tukevasti poikittain. Yön aikana liikutaan aina jotenkinpäin koska potkut tuntuvat silloin missä sattuu ja välittömästi kun nousen pystyyn, muljahtaa lapsi taas poikittain. Mikä on ihanan tukalaa, varsinkin näin helteillä, kun muutenkin on ihan tukalaa. Luulen, että mun kohtu on jotenkin jännän mallinen, kun molemmat lapset ovat tässä vaiheessa olleet sitkeästi ja vaikka kuinka pitkään poikittain, kovin yleistähän se kai ei ole, että pitkiä vaiheita niin oltaisiin. Liekö sitten kertakaikkiaan se mun selkä niin lyhyt, että jos yhtään istun, niin vauvalla on eniten tilaa juuri poikittain. Kasvaisipa se kohtu jo!

Koska mun pitää näemmä ihan joka jutusta ottaa stressiä etukäteen, olen tässä ehtinyt jo nähdä painajaisia siitä, miten synnytän perätilaista lasta, jonka pää juuttuu kiinni kanavaan kun muut osat ovat jo ulkona. Ja valveilla ollessa (mikä on usein, koska lähes pääsääntöisesti herään taas 02-03 maissa ja valvon pari tuntia) olen pohtinut, että jos lapsi menisikin perätilaan, niin haluaisinko silti yrittää synnyttää alateitse. Luultavasti haluaisin, koska en ymmärrä, miten selviäisin arjesta jos en voisi Pikku-Ukkoa 5-8 viikkoon nostaa ollenkaan, kun nyt jo siitä kantamisesta meinaa tulla riitaa. Johan siinä jo se sisaruskateuskin nostaisi päätään. Mutta onhan se kaiketi vähän riskaabelimpaa puuhaa ja tosiaan tilanteet eskaloituvat ikäviksi nopeammin. No, mutta katsotaan nyt ensin, kääntyisikö vauva isoveljensä tavoin myös ennen tuota tsekkiä raivotarjontaan vai päästäänkö kokeilemaan käännöstä. Ja jutellaan sitten vielä asiantuntijoiden kanssa tarkemmin tilanteesta, jos niikseen tulee. Yritän hengitellä tässä sitä ennen :)

30+3 Supistaa ja väsyttää

Palattiin viime viikolla lomilta ja mökiltä kotiin ja ilmeisesti aloin heti riuhtoa vähän liian kovalla tahdilla, koska viikonloppuna sain sellaisia yökohtauksia, jolloin supisti niin kipeästi aina pari tuntia putkeen, että teki mieli itkeä sikiöasennossa kaurapussi mahalla. On tässä siis kiristänyt aiemminkin, lähinnä kävellessä ja varsinkin kärryjä työntäessä (en todella ollut tajunnut, miten paljon se ottaa vatsalihaksiin...), mutta nämä olivat kyllä pitkästä aikaa sellaisia no-kidding -supistuksia, joita hyvällä tahdollakaan ei voinut harjoitussuppareiksi kutsua.

Perjantain ja lauantain välillä oli jo hetkittäin semmoista pelkoa ilmassa, että tähänkö tämä nyt haluaa jo syntyä. Supistukset tulivat aaltoina alkaen reisitä ja selästä ja siirtyen sitten vatsaa kiristämään. Onneksi jäivät 5-20s mittaisiksi vain, muistelen jonkun kätilön edellisen synnytyksen käynnistysvaiheessa sanoneen, että vasta 45s ja yli supistukset avaavat tehokkaasti kohdunsuuta. Ja onneksi myös loppuivat.

Konsultoin taas lääkärikaveria, joka kehotti lepäämään nythetikunnolla tai hakeutumaan supistusten jatkuessa tutkimuksiin. No sen jälkeen onkin sitten levätty, koska samalla alkoi oikein kunnon väsymys, johon 13h torkutkaan eivät ole päivässä kylliksi. En tajua mistä tuo väsymys oikein kumpuaa, koska eilisessä neuvolassa kaikki arvot olivat aikalailla ookoon puolella - hemoglobiini 119 ja verenpainekin siinä 85/65 tai niillämain, ei siis ollenkaan niin alhainen kuin edellisessä raskaudessa. Sokerit miinuksella, proteiinit taas kerran siinä yhden plussan ja miinuksen rajamailla. Supisteluista täti sanoi, että hyvä että olen jo äitiyslomalla, kuulostaa vähän siltä, että muuten oltaisiin menty kokonaisraskauden huomioonottaen saikkulinjalle hyvin pian. Taloudellisesti fiksumpaa olisi siis ollut olla ottamatta sitä varhennettua äitiyslomaa, mutta siitä lopun saikuttelusta ja kesken jääneistä hommista olisi kyllä itselle jäänyt niin surkea fiilis, että parempi silti näin.

Herättävin juttu neuvolakäynnissä oli se, että painoa oli tullut viisi kiloa 2 kuukaudessa. Siis mitä ihmettä?? Ehkä pikkuisen päässyt levähtämään kesäherkuttelu käsiin ja jotain ryhtiliikettä varmaan tarttisi tehdä. Olin ajatellut, että kävelen ja reippailen nyt vikalla kolmanneksella enemmän, mutta tuo supistelu kyllä säikäytti, pienen olisi ainakin kuukausi kyllä vielä parempi pysyä vatsan sisäpuolella joten ehkä äitikin ottaa ihan iisisti. Tämä helle kyllä vie viimeisetkin voimat, joten just nyt ei kyllä tee mieli laittaa aamukympin jälkeen nenää lainkaan ulos. Ehkä siis mietitään niitä syömisiä tällävälin vähän tarkemmin...

Ja vaikka olen jo useampaan kertaan hokenut, miten mun mahani on iso, niin niin vaan tuli polemiikkia neuvolassa siitä, että kohdun koko menee siellä alakäyrillä. No, pikkutyyppi oli kyllä parkkeerannut itsensä mittauksen ajaksi poikittain syvälle lantioon, mutta silti näin koko viime yön unta siitä, miten lapsi vain kutistui ja kutistui ja tuli ulos ihan kehittymättömänä viikolla 42. Tiedän, että tuo sf-mitta ei ole mitään täsmällistä tiedettä, mutta kun Pikku-Ukon kanssa oltiin aina yläkäyrillä ja nytkin vatsan koko oikeasti tuntuu musta isolta, niin hämmästelen kyllä. Ja siis myös vähän huolestun :/

Loppuun vielä hämmästys siitä, miten vähän niitä neuvolakäyntejä onkaan tässä kakkosraskaudessa. Nyt oli siis eka aika 2 kuukauteen ja seuraava käynti on neuvolalääkäri viikolla 35, eli vasta viiden viikon päästä. Ja seuraava neuvolatädin tapaaminen siitä pari viikkoa myöhemmin. Ekassa raskaudessa kyllä loppuvaiheen tiheä seuranta tuntuikin vähän ylimitoitetulta, mutta nyt kieltämättä on taas vähän yksinäinen olo kun ei mitään seurantojakaan ole. Iloitsen silti siitä, ettei tarvitse väkisin vääntäytyä neuvolaan - ja siitä, että ilmeisesti mut on kuitenkin kategorisoitu johonkin pienemmän riskin kategoriaan, kun edellinen raskaus meni ilman sokeriongelmia tai raskausmyrkytysjuttuja.

Viimeisellä kolmanneksella jo

Oho. Äitiyslomalle jäännin lisäksi todettava, että aika menee joko kesästä tai vapaudesta johtuen ihan hurjaa tahtia. Vastahan oli heinäkuun alku ja nyt enää puolitoista viikkoa, niin Pikku-Ukon päiväkoti alkaa uudestaan. Jiin kesälomat loppuivat jo ja minä tässä yritin päästä kärryille tulevista talousasioista, kun internet tiesi kertoa että työnantaja suunnittelee yt:itä taas syksylle. Periaatteessahan perhevapailta ei voi irtisanoa, mutta hiukan tää taloudellinen tilanne ahdistaa silti, kun yhtä kämppääkin käytiin katsomassa ja mietittiin mahdollisuuksia. Kela on toistaiseksi antanut päätöksen vain äitiysavustuksesta (ei todellakaan tarvittu toista pakkausta, kaapit muutenkin ihan täynnä vauvakamaa). Niin paljon mietittävää ollut, että tentteihin lukeminen on jäänyt ja kippaskappas yliopiston kirjat olivat keränneet jo 7 euroa myöhästymismaksujakin - joskus todella kannattaisi mieluummin toimia kuin jäädä vain pohtimaan.

Mutta kaikenlaisissa mietteissä siis yhtäkkiä ollaankin viimeisellä kolmanneksella ja nyt on se synnytyksen läheisyys alkanut tunkeutua tajuntaan, kaikki ne viime synnytyksen ikävät puolet (kommunikaatio-ongelmat, käynnistämisen rajoitteet, epiduraali juuri ennen ponnistusvaihetta) on käsittelyssä ollut myös. Ei voi sanoa, että pelottaisi se synnytys, pidin sitä viimeksi melko lailla helpompana nakkina kuin aiempaa 9 kuukautta, mutta kyllä se tosiaan mietityttää taas, että kuinkahan sujuu ja että toivottavasti hyvin. Mietin, josko ilmoittautuisin synnytyslaulukurssille, niitä olisi syksylle Helsingissä tarjolla. Jotain matalaa aa:ta muistan päästelleeni viimeksi ihan luonnostaan, olisi hauska vähän laajentaa tuota oppia. Vaan kun sen lisäksi piti saada niitä opintoja edistettyä elokuussa, katsotaan nyt sitten miten tämä kaikki saadaan sujumaan.

Vointi on ollut ihan ok. Verta ei ole enää näkynyt, olen kyllä hiukan epäillyt josko alapäähän olisi kesän colanlipityksen ja sokerin syönnin johdosta pesiytynyt hiiva, koska valkovuoden määrä on ihan sairas. Olen välillä limakalvojen kuntoa tukeakseni hiukan laittanut estrogeenivoidettakin, josko selvittäisiin ilman varsinaisia hiivalääkkeitä. Painoa on varmasti tullut lisää niin paljon, että parin viikon päästä neuvolan vaa'alla hävettää. Vatsa on ihan jär-kyt-tä-vän kokoinen ja raskausvaatteissakin on pitänyt siirtyä siihen väljempään osastoon. Olihan se maha siis viimeksikin iso, vaan minkäs teet kun on niin lyhyt selkä, ei se kohtu mahdu muuallekaan kasvamaan. Onneksi vatsa näkyy edelleen vain sivuprofiilista, eikä levenemistä ole vielä muutoin juuri tapahtunut. Se kyllä viimeksikin taisi tulla juuri tässä loppusuoralla, käsivarsiin, kylkiin, leuan alle ja ahteriin. Yritän päästä syksyn myötä taas ryhtiin syömisten kanssa, ettei kiloja olisi ihan niin paljon tiputettavaksi kuin viimeksi (lähes 20 kg, joista sairaalaan ei kyllä jäänyt juuri mitään).

Selän kanssa pärjäilen vielä, vaikka kääntyminen yöllä sängyssä tekee välillä tiukkaa. Jalat tuntuvat putoavan irti lantion kuopista, kaikki nivelet löystyvät jo ja painonsiirto toiselle puolelle aiheuttaa koomista naksumista. Ruoansulatus on niin hidas, että jos unohdan syödä kuitulisän kahtena päivänä putkeen, olen ongelmissa. Mansikat iltasella närästävät, mikä kismittää, kun niitä nyt vihdoin saisi. Samaa tekee piparminttutee, jolla olen yrittänyt hillitä colan juomista. Jännä kyllä, cola ei vieläkään aiheuta mulla mitään ikäviä oireita (paitsi vieroitusoireita...).

Mutta yleisesti ottaen kyllä sujuu tosi hyvin. Nukutaan Pikku-Ukon kanssa kyllä melkein 3h kesäpäikkäreitä, mutta muuten olen jaksanut ja jopa iloinnut pikkukakkosen möyrimisestä. Hän heittää vatsassa volttia edelleen, mikä on kyllä jo aika epämukavaa ja välillä saa aikaan sen, että mahaliikkeet eivät tunnu kuin jossain ihan selän suunnalla vaimeana. Ja sitten hän taas pyörähtää ja vipellystä on melkein jatkuvasti, varsinkin öisin. Ei ilmeisesti ole yönukkujaa tulossa tästäkään lapsesta, voi ei.

Tällaista täältä. Kolme viikkoa pääsääntöisesti mökkielämää vietetty, kohta alkaa olla jo ikävä ihan kotiinkin.

Ja niin se viimeinenkin työpäivä meni

Oho. Jotenkin löysin itseni tilanteesta, jossa matkustin työpäivän jälkeen junalla mökille, pöllämystyneenä. Ai miksi? Koska seuraava työpäivä on näillä näkymin vuonna 2017... Siinä sitä sulattelemista. Nyt ollaan vasta viikolla 26+4 ja toki tässä on kesälomat ensin välissä, mutta tuntuu silti melko ihmeelliseltä, että tässä on vielä käytännössä ainakin reilusti yli 10 viikkoa ja luultavasti lähempänä 16 viikkoa eli melkein 4kk ennen kuin pikkuveli syntyy. (Olen ihan satavarma, että tämäkin menee vielä käynnistykseen viikon 42 jälkeen, huippuoptimismi taas kehissä :)

Mutta nyt sitten edessä ainakin 1,5 vuotta poissa työelämästä. Ei suuria suunnitelmia uranmuutokselle (paitsi, että semmoinen olisi hyvä tehdä), mutta konkretia puuttuu. Olen vaan, opettelen uudestaan miltä tuntuu päivät lapsen kanssa kotona, koitan ehkä vähän opiskella. Ja ihan ensinnä nautin kesästä.

Raskaus etenee ihan kivasti nyt kun huolet ovat vaihtuneet "tavallisiin" vaivoihin: selkä menee SI-nivelen kohdalta lukkoon ja estää selällään nukkumisen, vatsa on jo valtaisan iso (taisi kyllä olla viime kierroksellakin näillä viikoilla) ja sikiö huvittelee menemällä vatsaan poikittain, mikä on välillä erittäin tukalaa/kivuliasta. Silti niin paljon mieluummin näinpäin kuin niiden huolien ja vuotojen kanssa... En nyt todellakaan voi sanoa, että oikeasti nauttisin raskaanaolosta tai jotenkin hehkuisin (en tajua niitä, jotka hehkuvat, mistä sen repii?), mutta kun ahdistus on poissa ja elämä rullaa ihan tavallisesti ilman, että koko ajan täytyy olla huolissaan, niin kyllä tämä ihan välttää. Olen jopa ihan pikkuisen elätellyt toiveita, että ehkä joskus meille se kolmonenkin voisi sitten tulla. Mutta katsotaanpa nyt ihan ensin tämä kakkonen terveenä ulos ja miltä elämä näyttää (ja tuntuu) kahden lapsen kanssa.

23+2 ja valtava vatsa

Oho, pari viimeistä viikkoa mennyt jo ihan huomaamatta. Hormonit/biologia on siitä ihmeellisiä, että kun vaikeuksista alkaa olla nyt jo kuukausi, niin pää alkaa jo pahimman pelon unohtaa, monet päivät menevät ohi jo siten, että huoli vain käväisee muutamaan otteeseen siinä mielen reunamilla ja pelokkuutta tehokkaasti estää varsinkin se, että pikkutyyppi on yhtä aktiivinen masumöyrijä kuin isoveljensäkin - potkuja sataa sinne tänne vähintään parin tunnin välein, lohduttaen äitiä että kyllä täällä vielä ollaan, älä huolehdi. Samoin kuin isoveli, myös tämä sankari on innostunut kokeilemaan poikittaista asentoa, joka alkaa olla jo melko epämukavan tuntuinen äidille. Minulla meni itseasiassa pari viikkoa aikaa tajuta, että nyt ei muuten olekaan kyse supistuksesta vaan juuri siitä, että kaverin joko pää tai peffa on sijoittunut jotenkin epäedullisesti ja venyttää kohtua ikävästi. Alkaahan pienellä olla jo mittaakin, nyt siis suurinpiirtein kai jo yli puoli kiloa ja 30cm tai niillämain.

Maha on myös kasvanut ihan valtavasti. Se kasvu, mikä alkoi vapun korvilla, on jatkunut tähän päivään asti ihan järkyttävää tahtia. Nyt töissä onnittelevat jo kaikki, tuntemattomatkin, vatsan siis näkee. Ja ihanan yllättyneitä tyyppejä, kun kerron ettei laskettu aika siis todellakaan ole vielä ihan lähikuukausina vaan kohtuaikaa on vielä se 4kk tässä jäljellä... Taitaa olla se eeppinen maha edessä taas kerran, selkä valmistautuu kantamaan sitä taakkaa. Nyt jo se SI-liitos, joka viimeksi meni rikki, ilmoittelee itsestään jos seison liian kauan tai koitan maata liian kovalla alustalla selällään. Huokaus. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä johonkin fyssariin tai osteopaattiin tai johonkin?

Viikonloppuna juhlittiin kunnialla isoveljen 2-v syntympäiviä. Mun pieni Pikku-Ukko, niin kamalan iso jo. Taidan kirjata 2-vuotispostauksen ihan vaan siksikin, että niin kovin vähän olen raskaushuolien keskellä päivittänyt hänen kuulumisiaan ja kehitystään, vaikka varsinkin keväällä niin hurjasti onkin tapahtunut. Syntymäpäivänään sankari meni tarhaan laulaen. Laulaen! Tammikuussahan se ei pieni vielä edes puhunut! Tädit kehuivat myös kovasti, että tuo muistaa eri laulujen sanoja vaikka kuinka. On huomattu kotonakin, varsinkin nukkumaan mentäessä, jolloin sen nukkumisen sijaan tekisi mieli siis laulaa ja jumpata ja lorutella :) Mutta siitä vielä erikseen siis lisää.

Minä itse taas fiilistelen sitä, että tänään on 13 työpäivää lomaan. Kesälomaan ja siihen pitkään lomaan. Takaisin vasta 2017. Pieni äitiyslomapaniikki on jo iskemässä - nytkö jo ja mitä mä sit teen? Ensin kuitenkin nämä muutamat päivät ja Juhannus. Ja hengittelen vaan.

Rakenneultrakuulumisia

Tänään siis 21+1. Jos pikkutyyppi käyttäytyy kuten isoveljensä ja alun hankaluuksien jälkeen kieltäytyy tulemasta ilman käynnistystä ulos, oltaisiin nyt niinkuin laskennallisesti ihan varmasti sitten siinä puolivälissä. Tuntuu aika pitkältä ajalta tästä loppuun, mutta onhan nyt pian kesä ja sitten on lomat ja sitten ihan pikkuisen perehdytystä ja sitten (jos kaikki edelleen sujuu hyvin) alkaa se "loma". Olen miettinyt, että jaksanko ihan tosi olla varhennetulla äitiyslomalla jo elokuun puolivälistä, jäähän siihen kyllä se 2kk sitten peukaloidenpyörittelyä, kun ei päiväkotipaikastakaan uskalla nyt vielä luopua ennen kuin näkee, miten kunto tästä kehittyy.

Mutta viime torstaina siis oli se kauan odotettu rakenneultra. Onnistuivat jotenkin olemaan jo klo 9 myöhässä lähes 40 minuuttia, toivon vain ettei viivästys johtunut siitä, että joku olisi saanut huonoja uutisia ennen sitä :/

Käytiin läpi kätilön kanssa vähän raskautta tähän asti ja pari kertaa kätilö kysyikin, että olinko sitten käynyt kaikkien vuotojeni kanssa päivystyksessä. Joku henkinen korvaus tuli, kun sain sanoa, että olisin kyllä käynyt, jos olisi päästetty. Ja siitä, että kätilö kovasti pahoitteli tilannetta ja sitä, että olin jäänyt niin yksin. Näin ilmeestä, että hänkin kyllä ihmetteli, etteikö nyt jossain kohti olisi huolestunutta äitiä voitu päästää ultraan. Lohdutti.

Itse ultraus meni sujuvasti, käytiin läpi pikkutyypin rakenteet ja painoarvio ultraushetkellä oli 379g. Kaikki oli muutenkin rakenteiden osalta kunnossa, osat olivat siellä missä pitikin, huuli oli ehjä, kasvua juuri siellä ja siten kun pitikin - mikä helpotus! Ja varmistusta sille, että toinen poika siellä on tosiaan tulossa saatiin myös. Ei meillä ollutkaan nimi valmiina kuin pojalle, joten silleen tästä on helppo jatkaa, mutta on mulla vähän haikea olo siitä, etten saa kokea millaista olisi ollut olla tyttölapsenkin äiti. Tiedä sitten onko sillä varsinaisesti edes väliä, kaipa sitä vain prosessoi vaan sitä, että tämä raskaus jää viimeiseksi.

Mutta sitten siihen (heti lapsen yleisen terveyden jälkeen) polttavimpaan kysymykseen. Ja kappas - ihmeiden aika todella ei muutenkaan ole ohi: istukka oli nyt noussut hienosti ylöspäin, kätilö näytti vielä minullekin aloittaen ultraamalla ihan häpyluun tuntumasta ja toden totta - ensimmäisenä tuli pikkutyypin pää ja sitten vasta istukkarakenteet, se on siis ihan kunnolla noussut eli ei enää lainkaan etinen tai edes reunaistukka!

Se, mitä en oikein vieläkään ymmärrä, on se että istukka on tässä 5-6 viikon ultravälissä vaihtanut jotenkin etupuolelta taakse. Olen tietysti tosi iloinen siitä, että se on nyt paremmassa turvassa siellä takana, mutta minkään kasvulogiikan mukaan en ymmärrä miten se on voinut kasvaa sivusuunnassa eri paikkaan. Ja silti olen itse np-ultrassa nähnyt sen siinä edessä ja nyt taas takana. Mystistä. Olisiko sitten tehnyt kasvua kohdun pohjan kautta suurimman kasvun aikana. Mutta ilmoitsen silti siitä, että sen osalta lisäriski on poistunut ja voidaan jatkaa tämän raskauden osalta jo toiveikkaissa tunnelmissa. Kaikki todennäköisyydethän ovat nyt jo sen puolella, että tämäkin vuototarina päättyy iloiseen lopputulokseen (joskus sitten syys-lokakuu -akselilla kuitenkin mieluiten vasta).

Ultraus paljasti myös yhden melko ikävän raskausoireen ei-niin-ikävän syyn: olen tässä nyt pari viikkoa ajatellut, että onpa yhtäkkiä lantionpohjalihakset menneet huonoon kuntoon, kun virtsarakkoon koskee ja välillä joutuu ihan kunnolla pidättämään, ettei tulisi vahinkoa. Pikkutyypin pää oli ainakin nyt ultratessa juuri alaspäin, pökkimässä siellä äitiä suoraan virtsarakkoon - sehän selittää nämä äkillisesti alkaneet hankaluudet. Ja kun pienellä oli pään halkaisijakin jo yli 5cm, niin onhan siinä jo ihan kokoa, millä muksauttaa... Hassua, että pieni on jo niin iso, tällä viikolla kai siis jo yli 25cm!

 Koko toukokuun olen vähenevistä vuodoista huolimatta halunnut olla ajattelematta pikkutyyppiä niin paljon kuin mahdollista, se on vaan ollut helpompi niin. Ja jotenkin olo on sellainen, että vasta jostain sieltä viikoilta 25+ alkaen sitä uskaltaisi kunnolla fiilistellä tätä. Siihen nyt kuitenkin vielä se 4 vkoa eli jos kesäkuun jotenkin pitäisi vielä aivot vaikkapa työaiheissa niin sitten voi heinäkuussa heittäytyä johonkin raskaushuumaan (jos sellaisen jostain vaikka löytäisin). Noudattelisi silloin tämäkin raskaus samaa kaavaa kuin edellinen: alkuraskaus ihan horroria ja huolta, keskiraskaus semiperseistä toivon elättelyä ja loppu jo melkein siedettävää.

Yritän ajatella, että toisilla ei tule edes sitä yhtä vaivatonta ja nautittavaa kolmannesta, ja koitan iloita jokaisesta helposti menevästä päivästä. Tänään vein ensimmäistä kertaa 2 kuukauteen koiran pitkälle aamulenkille, sekin tuntui huikealta voitolta! Koiraparka on ollut tämän välin vuorotellen eri anoppiloissa, oli vähän korvat luimussa meille tullessaan. Siinä sen näkee, että kärsijöitä tässäkin perhetilanteessa on monia. Mutta ehkä se tästä tälläkin kertaa?

20+0 saavutettu

Käsittämätöntä, että ollaan vihdoin puolivälissä (laskennallisessa nyt ainakin). Elämäni pisimmät viikot tänne asti, ainakin viikosta 11 lähtien, mutta niin vaan tulee yön jälkeen aina uusi päivä. Ja taas uusi päivä. Viimeiset kaksi viikkoa on ollut vähän helpompaa, ei ole vuotanut verta, kaikkea koostumusta valkovuotoa sitten taas on senkin edestä, että välillä on pitänyt upgreidata pikkuhousunsuojasta siteeseenkin sen vuoksi. Mutta ei kuulemma mitään tulehdusta, joten koitan hengittää. Vessassa uskallan pyyhkiä jo paperilla ja välistä vilkaista pönttöönkin. Silti huomaan tutun paniikin iskevän aina kun jotain kunnolla lorahtaa, vaikka kuinka yrittäisin vakuuttaa itselleni että varmaan taas vaan sitä valkovuotoa. Pelosta on vaikea luopua.

Torstaina on rakenneultra, sitten tiedetään taas lisää. Odotan ja jännitän sitä ihan hulluna. Pikkutyyppi on elossa ainakin juuri nyt, harjoittelee äidin virtsarakon potkintaa, mutta toivon että rakenteellisestikin kaikki on hyvin. Ja se istukka, sekin jännittää. Sen kunto ja sijainti. Ja mitä kuuluu kohdunsuulle, supistelua on kyllä säännöllisesti tässä ollut vaikkei onneksi niin rajuina kuin kuukausi takaperin.

Yritän silti elää tässä ja nyt. Ei ensi torstaissa, ei kesässä, eikä lokakuussa. Nyt pieni potkii ja voin mennä hyvillä mielin nukkumaan.

17+5 Liikkeitä ja liitoskipuja

Vähän rauhallisempaa vuotorintamalla, on jopa muutama ihan vuodoton päivä ollut, valitettavasti sen kavereina päiviä, jolloin tulee tuoretta vereslimaista vuotoa vessakäynnin yhteydessä. Virtsa- ja emätintestien tulokset olivat ihanan epäselviä - ei bakteeritulehdusta ainakaan, mutta virtsassa verta ja leukosyyttejä silti. Voi olla, että ihan vaan verivuodosta, jota näytepäivänä oli vaikka yritinkin pestä. Sukupuolitestien tuloksia yhä odotellaan, mutta olisin kyllä hämmästynyt, jos niissä tulisi jotain.

Pääsin silti neuvolaan juttelemaan oman tädin kanssa eilen ja kuunneltiin sydänäänet. Löytyivät, hyvät oli. Huojensi, koska parina yönä on taas supistanut niin, että herään. Ihan yksittäisiä kertoja kuitenkin. Muutenkin unen laatu on nyt yhtäkkiä romahtanut, saatan herätä ja vaan valvoa vaikkei olisi mitään erityistä mielessäkään. Taitaa olla alkuraskauden pahimmat väsymykset takana, kun joutuu taas unen kanssa tappelemaan. Ihan hyvä kuitenkin, että kaikesta huolesta huolimatta olen nukkunut edes tähän asti, viime raskaudesta huoli vei yöunetkin ja ne yösydäntunnit on kyllä tosi pitkiä ja ahdistavia, olen kiitollinen, ettei niitä ole samalla tavalla ollut.

Iloista on se, että kolmisen viikkoa tuntemani pienet vatsan liikehdinnät muuttuvat koko ajan selvemmiksi ja säännöllisemmiksi. Niistä saa jo aika kivasti turvaa ja sitä ensimmäistä, hapuilevaa yhteyden kokemistakin. Tietystikin kohtu on hiljainen aina, kun vessareissun tuloksena on verta ja huolta, eli niin paljon apua siitä ei vielä saa, ettäkö voisi kuitata huolet niiden avulla. Mutta on se ihanaa, tunnustella niitä pieniä muljahduksia ja miettiä, että kaikesta huolimatta se pieni sissi siellä kovasti kasvaa ja kehittyy.

Sitten viimeisen viikon aikana tullut ei-niin-kiva lisäoire on liitoskivut. Tuntuu kun vapun tiimoilla (ja ehkä sen reippaasta kävelystä johtuen) koko lantionalueen luusto olisi keksinyt lähteä omille teilleen. Istuinluiden väli on varmasti kasvanut ja nivusia vihloo kävellessä. Eilen oli jo aika tukalaa, tietysti samana päivänä Pikku-Ukon päiväkodin Äitienpäivän temppurata. Se oli kyllä tosi kiva muuten ja onneksi siellä oli penkkejä, joille istua lepuuttamaan... Mutta mitään tällaista mulla ei ollut edellisessä raskaudessa ja sen vuoksi yllätti, ai näin kipeitä ja näin aikaisin raskaudessa? Pieni googletus tosin kertoi, että monilla muillakin on juuri tässä kohdun villin kasvukauden aikana ollut näitä jo.

Tuntuukin, että viimeisen kahden viikon aikana vatsa on yhtäkkiä plopsahtanut näkyviin ja eilen töissä tuli ensimmäiset onnittelut mahasta. En oikein tilanteen vuoksi osaa ottaa niitä vielä vastaan, sanon että onnitella saa sitten lokakuussa jos edelleen on aihetta.

Ja sitten vielä loppuun osasto ällö:  ummetus palasi vatsan kasvun myötä. Valitettavasti niin teki myös pukama, joka älysi sentään puolitoista vuotta pysyä aisoissa. Lisää hyviä syitä, miksi kammota vessakäyntejä. Vaikka sinällään ihan oma syy, mitäs jätin sen kuitulisän pois alkuraskaudesta, se vaan tuntui niin kovasti silloin turvottavan. No, nyt sitä syödään taas kiltisti aamuisin. Huokaus. Milloinkohan sitä oppisi, että kannattaa pitää itsestään jo ennaltaehkäisevästi...

16+6 Ja vapusta selvitty

No on nyt sitten juhlittu vappua. Ja käyty siellä psykologilla purkamassa raskausahdistusta ja neuvolalääkärillä tsekkaamassa, että kohdunsuu on edelleen kiinni napakasti ja sydänäänet kuuluu. Jee!

Se psykologi oli oikein hyvä... Mutta en tiedä sitten kuinka paljon siitä kuitenkaan sain, kun tuntuu että olen tästä puhunut lähipiirin kanssa. Sanoitti hyvin mun tuntemukset ja totesi armahtavasti, että onhan tässä syykin olla huolissaan ja että perheissä on välillä tilanteita, että toinen joutuu ottamaan enemmän vastuuta. Meillä se on nyt Jii, mutta myöhemmin voi olla toisinkin. Ja että Pikku-Ukko joutuu nyt vain harjoittelemaan sitä isoveljen roolia vähän aiemmin, että äiti ei aina ehdi tai jaksa vastaamaan hänen tarpeisiinsa juuri sillä hetkellä kun lapsi haluaisi. Ja että tärkeää on nyt opetella rajaamaan ahdistusta ja elämään enemmän hetkessä, ei sitku sitä ja tätä. Olen kuunnellut Audiblen kautta Ekhart Tollen Läsnäolon voimaa ja yrittänyt päästä enemmän tähän hetkeen.

Hyvää harjoitusta tuli jo saman päivän iltana kun kohtu keksi syytää taas järkyttävän määrän veriklönttejä ulos kerralla. Pyyhkeeseen jäi pesun jälkeen vielä kunnolla verta ja pitkän käsisuihkuttelun jälkeen klöntit tulivat vihdoin ulos pitkinä, venyvinä roippeina. Eivät kuitenkaan värjänneet enää vettä, joten taisivat sitten kuitenkin olla aika vanhoja. Toivon, että nyt tuli kaikki se, minkä gyne näki siellä istukan alla silloin reilu viikko takaperin... Muuten kirkas vuoto on lakannut ja      vanhan veren sekaisen valkovuodon lisäksi ei ole nyt muutamaan päivään tullutkaan.

Neuvolalääkärillä tosiaan kaikki oli melko ok. Sydänäänet löytyivät, lääkäri teki varovaisen alapäätsekin ja löysi vain vanhaa verta - ja tosiaan sen melko inhan kohdunsuun tsekin jälkeen tuli helpottava vastaus, supisteluista huolimatta napakka ja täysin kiinni oleva kohdunsuu. Menen maanantaina vielä labroihin jossa tsekataan uudestaan sukupuolitaudit, hiiva ja tulehdukset ja mietitään tarvitaanko jotain lisähoitoa. Paino ei ollut noussut, mutta kohtu silti onneksi kasvanut hyvällä tahdilla. Pitää koittaa muistaa syödä vähän paremmin taas...

Vapunpäivä oli oikea tulikoe, lähdettiin heti aamusta Pikku-Ukon kanssa juhlimaan bestistä Ja vappua Tampereelle, puolitoista tuntia ensin junassa, sitten 3h kävelyä vapputorilla ja siirtymämatkoilla, erinomaisia ruokahetkiä ja ulkoilua lasten kanssa. Kävelin enemmän kuin olen kävellyt kuluneisiin 6 viikkoon yhteensä - ja siltikään pientä vatsan kiristelyä ja sen vanhan veren sekaista valkovuotoa lukuunottamatta ei taivas tippunut niskaan tai maailma räjähtänyt.

Eilen illalla vuoto muuttui taas vetiseksi ja aamuyöstä sitä tuli taas makuullaankin kahdesti. Vaikken nyt usko että se sitä lapsivettä onkaan kun tulee selvinä hulahduksina epäsäännöllisin väliajoin, niin kyllä se taas eilisen hyvän fiiliksen jälkeen veti mielen matalaksi. Toivottavasti ei ole uudelleen uusinut bakteerivaginoosi ja toivottavasti supistelu ei nyt ala uudestaan. Onneksi ne labrat otetaan jo maanantaina.

Eilen oli tosiaan jotenkin ylpeä ja voitonriemuinenkin olo. Että jos tämä nyt tästä lähtisi helpottamaan tai jos uskaltaisin ainakin elää tätä päivää rohkeasti, kunnes oikeasti on jotain huonoja uutisia. Mutta toivo on selvästi edelleen hauras ja mun läsnäolotaidot hakusessa. Pitää harjoitella lisää. Mutta oli ihana hengähdystauko se yksikin päivä, melkein normaali ja verraten huoleton. Kaipaan sitä olotilaa lisää!