Don't try this at home, kids - häiden ja ristiäisten yhdistäminen

Tajusin tuossa eilen, että hyvänen aika, kaiken tän hösellyksen keskellä me ollaan Jiin kanssa ehditty olemaan naimisissakin jo yli kaksi kuukautta. Se on kyllä nykytila huomioiden aika sairaan hyvä saavutus. Jossain kohti elämää sitä keksii aina jonkun idean, joka silloin tuntuu suorastaan nerokkaalta, mutta jota katuu urakalla sitten myöhemmin. Naimisiinmenoa en kadu hetkeäkään, mutta kylläkin sitä että kaiken lapsitouhun keskelle piti väkisin mahduttaa vielä ne häähulinat. Meidän oli tarkoitus Jiin kanssa mennä naimisiin jo aiemmin, olihan siitä puhuttu juu, mutta mitään ei saatu aikaiseksi. Minä vielä kertakaikkiaan inhoan olla itse juhlittavana ja noin 30 eri häät viimeisen kymmenen vuoden aikana kiertäneenä olin vähän kyllästynyt koko konseptiin, joten ahdistuin jo etukäteen koko aiheesta. Oltiin laiskasti heitelty ilmaan marraskuu 2012, päästäisiin ainakin perinteisten kesähäiden kategoriasta eroon. Sitten tultiinkin jo raskaaksi ja alkuraskauden ongelmat veivät kaiken huomion ja energian, yhteistuumin päätettiin, että ei ainakaan nyt.

Kun uuden vuoden jälkeen kaikki näytti jo paremmalta senkin suhteen, yritettiin uudelleen ja pyydettiin perhettä varaamaan maaliskuun viikonloppuja, katsoisimme kirkkoa ja juhlapaikkaa. Pari viikkoa meni selvitellessä ja suunnitellessa. Ehdin jo itse innostua raskaushääpuvuista ja yhden kivan löysinkin täältä ja nauroinkin Jiille, että kyllä meidän nyt pitää naimisiin asti selvitä, kun kerran hääpukukin oli. Kun vihdoin saimme varaukset tehtyä, saimme kuulla että juuri valitsemamme viikonloppu ei enää perheillemme sopinutkaan. Voitte arvata mitkä itkupotkuraivarit vedin siinä kohti pienissä hormonihuuruissani ;) Kun olin ensin väittänyt Jiille, että me ei sitten koskaan ikinä mennä naimisiin ja soittanut vähän liian monta kerta Erinin saman teeman biisiä Popeda, vedin henkeä ja juttelin parhaan kaverini kanssa. Joka käski aika suorin sanoin aikuistumaan ja miettimään uuden päivän, vähän kauemmas tulevaisuuteen, jotta sama ei toistuisi. Irvistelin, juttelin Jiin kanssa ja about tässä kohti jompikumpi meistä sai Huippuidean. Koska en halunnut mennä ihan viimeisilläni naimisiin tai riskeerata sitä, että vauvan syntymä pistäisi kuviot taas ihan uusiksi, siirtyisivät juhlat joka tapauksessa pitkälle kesään. Ja silloin mehän joka tapauksessa joutuisimme järjestämään ne ristiäiset, joten mitä jos vain yhdistettäisiin ne kaksi?

Suunnitelmat tehtiin siitä pohjalta, että Jii peruutti maaliskuun kirkkoajan ja samassa yhteydessä varasi sen heinäkuulle vihkiäis- ja kastetoimitusta varten. Varattiin läheinen luontotalo samalle päivälle, koska siellä oltiin oltu yhdessä ensitreffeillä. Suosittelivat käyttämään tiettyä pitopalvelua, joka iloiten varattiin, koska hoitivat avaimet käteen -periaatteella siivoukset ja koristelut myös. Minulla oli jo puku samoin kuin Jiillä ja tuttu pappi suostui pyydettäessä hoitamaan toimitukset, joten tämän jälkeen jäätiin odottamaan vauvan syntymää ja autuaasti unohdettiin kaikki hääjutut.

No, sitten poika syntyi ja seuraavat kaksi viikkoa menikin onnen- ja väsymyksen huuruissa. Ja sitten kun erilaisia virallisia lappusia alkoi sataa kotiin, tajuttiin että hetkinen, meidän pitäisikin mennä naimisiin jo kahden viikon päästä ja tuo poikakin pitäisi saada kastettua! Sitä seuranneessa paniikissa käytiin juttelemassa papin kanssa ja sain vihdoin hommattua itselleni kampaajan. Papin luona meidän tarinaa kerratessa muisti taas väsymyksen läpi kaikki ne jutut, miksi tuota miestä rakastan ja tuli tosi hyvä olo häistä, vaikka pappi vakavana jo totesikin, että vauva on meidän parisuhteen muuttanut sillä perustavimmalla tavalla jo nyt ennen koko vihkiäisiä. Myönsimme. Samalla käytiin lennosta läpi toimituksen kulku ja toiveet siihen, niitä kun ei kumpikaan ollut ehtinyt miettiä etukäteen. Seuraavana päivänä kampaajan tuolissa tehtiin koekampaus ja tajusin siinä istuessa, että vaikka näitä juhlia ei nyt oltukaan yhtään suunniteltu niin silti kyseessä oli Merkittävä Päivä. Ettei se ollutkaan ihan se ja sama miten ne menivät ja miltä näytin. Ja että esimerkiksi se puku, joka söpösti korosti raskausmahaa nyt ei niin söpösti korosti niitä jäljelle jääneitä raskauskiloja. Onneksi juuri siinä kohti Pikku-Ukolla oli senhetkisen elämänsä järkyttävimmät vatsavaivat (mahdollisesti äidin stressi vaikutti maidontuloon tai jotain) ja häitä edeltäneellä viikolla mm. istuin yhtenä päivänä jumppapallon päällä lähes 8 h pomppien, koska aina kun liike loppui, alkoi huuto. Siinä oli oma äitiys koetuksella ja hermot - ei siis mikään huipputila noin niinkuin järjestelyjä ajatellen. Seurasi pienoinen paniikki.

Luojan kiitos homman pelasti Jii, perhe ja erityisesti äiti sekä bestis, joka kaasona potki hommaa eteenpäin. Jii hoiti kuntoon tilaan ja safkaan liittyvät asiat. Äiti hoiti kastetta varten perintömekon meille ja tuunasi Huutonetistä bongaamani puvun siten, että raskauden jälkeisissä kiloissakin mahduin siihen ja näytin vielä omiin silmiin hyvälle (vaikka look olikin lähempänä runsasta valkyriaa, kuin olin etukäteen ajatellut...). Kaaso hoiti kaiken puuttuvan ja piti huolta siitä, että hääpäivänä söin, join ja pysyin muutenkin kuosissa ja että poika tuli hoidettua kuntoon, tärkeät paperit oli mukana ja homma rullasi. Minulle, joka yleensä ajattelen, että viimeiseen asti pitää pärjätä itse eikä saa pyytää keneltäkään apua, oli iso juttu, että häät ja ristiäiset järkättiin vähän niin kuin kollektiivisesti ja vaikka kaikki ei ollutkaan ehkä just niin vimpanpäälle tai siten kuin minä olisin tehnyt, niin päivästä tuli Merkittävä ja kaiken lisäksi vielä Mukava. Tämä, vaikka pappi pisti kaavaan omiaan ja lempivirsi soitettiin ihan väärässä kohtaa, Pikku-Ukko huusi läpi koko kasteen, me ei Jiin kanssa älytty astua vihkimisen ajaksi siihen hääryijylle, sormus piti melkein vääntää turvonneeseen nimettömään ja pusukin oli unohtua ja imetystä varten piti aina nyörittää koko puvun etumus auki ja siinä paljasrintaisesti hoitaa pojan ruokinta kuntoon.

Ei haitannut yhtään, koska kaikesta tästä huolimatta osasin kuin osasinkin kaikessa hormonipöhinöissä iloita siitä, että menin rakastamani miehen kanssa naimisiin ja meidän ihana poika saatiin kastettua ja nimettyä. Kaukana oli ne joskus ajatuksissa olleet tyylikkäät ja sliipatut juhlat, jossa meikäläinen upeana liitelee kirkon käytävää - nyt painoin raskauskiloissani melkein enemmän kuin meidän isä. Ja vieraina oli vain ihan lähimmät ihmiset, vajaa parikymmentä ihmistä. Mutta ruoka oli hyvää, tunnelma läheinen ja isä, anoppi ja kaaso pistivät puheissa itkemään ja nauramaan. Me pistettiin pillit pussiin jo vähän yhdeksän jälkeen, koska poikakin oli jo nukkumassa ja meitä väsytti yli kaiken, mutta kotona ehdittiin vielä hetki jutella kahden ja fiilistellä sitä, että matka jatkuu herrana ja rouvana. Ehdottoman hyvä juttu se.

Silti melkein suosittelisin kaikille, jotka myös harkitsevat häiden ja ristiäisten yhdistämistä miettimään ainakin vielä kerran. Meillä tietty tilanne oli se, että kun tuo syntyi niin myöhään niin synnytyksestä oli vasta kuukausi ja se tuntui tosi lyhyeltä ajalta totutella uuteen vanhemmuuteen saati toipua sen verran, että esim. kävely ja istuminen tuntuivat kivalta ja turvotus ehti juuri ja juuri laskea siedettävälle tasolle. Se kuukausi oli myös sellaista aikaa, jonka ehkä mieluiten olisi käyttänyt muuten kuin juhlien järjestelyissä (vaikka me nyt kuten sanottua, ei ihan kauheasti järjesteltykään..) vaan esimerkiksi Pikku-Ukon kanssa. Lisäksi nimiin ja isyyden tunnustamisiin saa yllättävän kivat mutkat aikaiseksi, kun asiat ei tee järjestyksessä naimisiinmeno - lapsi - kaste kuten "pitäisi" vaan sekottaa systeemiä vaihtamalla itse nimeään ja lapsensa myös siinä samalla niin että viskaalit ei meinaa pysyä perässä koko kuviossa.

Mutta onnellinen päivähän se oli. Ja meidän näköinen, kuitenkin. Jää hyvänä muistoihin. Isän kanssa kävely alttarille ja isän ihana, sydäntäliikuttava puhe. Kaason laulu. Pikku-Ukon iloiset kasvot kaiken sen huudon keskellä, kun kasteessa tuli laulua (Ystävä sä lapsien). Kummipoika, joka kurkisteli läpinäkyvän kastemaljan läpi. Kylmäsavulohta puolukkarahkasoosilla ja kaason leipomat, täydelliset mutakakut. Hääkuvien ottoa lintutornissa auringon laskiessa. Ja komea Jii koko päivän siinä vieressä.

Ensimmäinen kaatunut maitolasi

No en ihan uskonut, että tähän pisteeseen päästään näin aikaisin, mutta tuskinpa tämä viimeiseksi kerraksi meidän perheessä jää. Siis että lapsi kaataa koko maitolasin lattialle (ja lautasen ja viereisen lehtipinon päälle). Jii vielä varoitti kun ruvettiin syömään ja poika oli mulla sylissä, että katsos nyt kun Pikku-Ukko on eläväinen tänään ja sen kädet ulottuvat jo tosi pitkälle. Minä sanoin, että joojoo, mut ei tässä nyt vielä mitään hätää. Olisi vaan (taas kerran) pitänyt kuunnella. Pääsin aterian puoliväliin, kun tuo alkoi hamuamaan lasia kohti, kurotti ja kuinka ollakaan, kaatoi koko höskän. Jäin vaan miettimään, että monetkohan kaatuneet maidot keskivertolapsitaloudessa pääseekään siivoamaan?

Pikku-Ukko 3 kk!

Ihan käsittämätöntä, että poika on jo 3 kuukautta, mihin tämä kesä oikein vilahti? Ensin odotettiin sitä lapsen ulostuloa vaikka kuinka ja kauan ja nyt aika vaan häviää johonkin, kun tuo on jo neljännesvuoden! Joku on joskus sanonut, että vanhemmuus on sitä, kun päivät tuntuvat kestävän ikuisuuden, mutta vuodet vaan kiitävät ohi. Alan ymmärtää pointin.

Kuukausi takaperin kirjoittelin senhetkisiä mietteitä ja näemmä aika samankaltaisia ajatuksia pienen kasvun seuraaminen herätti silloinkin. Miten ihanaa, että tuo kasvaa niin hyvin (nyt jo kolmisen kiloa enemmän kuin syntyessä, sentit saadaan tietoon vasta ensi viikon neuvolassa. Iso se on joka tapauksessa, koskapa reisien ympärysmitan vuoksi meidän täytyi jo upgreidata vaipat neloskokoon...), ei ole ensimmäisen neuvolan jälkeen täytynyt jännäillä neuvolaan menoa, kun omatkin silmät rekisteröivät kasvun. Veikkaan silti, että meidän superkasvu päättyi jo pari viikkoa sitten, silloin kun tuo lakkasi keskittymästä syömiseen, päivisin pitää siis ruoka-aikoihin seurustella ja yksi yösyöttökin on jäänyt väliin. Olen silti kiitollinen niistä lisäunista.

Sen lisäksi on helppo huomata, että Pikku-Ukko ei enää ole ollenkaan samanlainen vauva kuin vielä kuukausi takaperin - vaikka se on alusta lähtien ollut jäntevä poika, voi nyt jo poikaa lennättää ja heilutella eri suuntiin, koska enää ei tarvitse pelätä niskanseutua. Poika pönkii jo istumaan vaikkei ihan vielä jaksakaan kannatella itseään, toisella kädellä täytyy edelleen tukea, mutta vaikuttaa onnellisemmalta kun jo itsekin pystyy vaikuttamaan vähän missä asennossa on. Makuullaan poika ei vieläkään halua olla, mutta edistysaskeleita on otettu kuukaudessa, kun nyt jo vähän paremmin saadaan hartianseutuakin irti maasta myös mahallaan ja siten ärsytys ei iske enää ihan salamannopeasti. Joskus maltetaan jopa hetki tuijottaa leluja ihan mahallaankin ja tällä viikolla poika tosiaan aloitti kääntymisharjoittelut, vaikka vieläkään kovalla alustalla ei siis tuo suju ilman kannustamista ja pientä kädestä auttoa.

Hauskaa on myös se, että oikean käden hahmotuksen lisäksi nyt on löytynyt se vasenkin käsi ja myös se, että kädet saa yhteen (ja suuhun, huokaus..). Poika tarttuu jo nohevasti erilaisiin esineisiin ja grippi on hurja, meikäläisen hiuksia on lähtenyt jo tukoittain kun tuo imettäessä saa niistä kunnon otteen. Esineitä viedään jo lähelle suuta, mutta toistaiseksi omat sormet ovat siis ainoat, jotka oikeasti viedään suuhun asti, muu ei ehkä ole vielä tarpeeksi houkuttelevaa tai poissylkyrefleksi on liian vahva. Kuukausi takaperinkin Pikku-Ukko tykkäsi jo heilutella sitterissä käsillään kohti lelukaaren leluja, mutta kuukaudessa on tullut tosi paljon tarkkuutta ja nyt enemmänkin otetaan kiinni leluista ja roikutaan niissä. Tai koitetaan irrottaa koko lelukaarta punkemalla sitä ylös. Oma kiva on omaa kivaa..

Motorisella puolella tapahtunut kehitys on kuitenkin jäänyt ihan selvästi puhtaan hahmotuskyvyn ja ilmeikkyyden kehityksen. Kun silmiin katsoo, niin siellä tuntuu jo rattaat hurisevan ihan eri tavalla kuin ennen. Vaikka kuukausi takaperinkin Pikku-Ukko jutteli jo vähän, hymyili ja nauroi, nyt se hakee kontaktia hurjan paljon enemmän ja tuntuu siltä, että melkein imee kaikkia juttuja. Se tarkkailee muiden tekemisiä jo tosi tarkkaan ja on esimerkiksi kiinnostunut kun joku syö. Pojasta on ihanaa kun sille jutellaan pitkiä pätkiä ja kaikesta laulamisesta se on innoissaan. Kokeilin eilen laulaa ihan maailman tylsimpiä äänenavausskaaloja ja tein sellaisia kaikuja, että ensin lauloin saman kovalla äänellä ja sitten ihan hiljaa ja poika jaksoi seurata sitä vartin putkeen ihan hellittämättä. Juttelu on myöskin nykyisin ihan jokapäiväistä, samoin erilaiset laulelut ja vieraillekin poika uskaltaa nauraen äännellä omiaan. Ilmeitä on tullut ihan hurjasti lisää ja kyky lukea vanhempia on parantunut, suomeksi: ennen riitti puolittainenkin huomio, nyt halutaan vanhemmat ihan kokonaan. Lähinnä siis Hänen Majesteettinsa henkilökohtaiseksi viihdykeeksi. Onneksi kehityksen myötä poikaa voi jo viihdyttää antamalla käsiin leluja tai kutittamalla tai asentoa vaihtamalla, koska muuten alkaisi omat ideat nopeasti loppua. Tai loppuvat ne nytkin, mutta sitten voi aloittaa saman laululeikin uudestaan ja uppoaa kuin häkä.

Onnellinen pitää olla, että terveenä ollaan pysytty, vaikka tämä viimeisin kuukausi onkin tuntunut kaikista raskaimmalle. Syöttöväli on ollut ihan luvattoman lyhyt ja väsymyksessä en ole jaksanut juuri tehdä sille mitään, antanut vain rintaa aina kun en ole muutakaan keksinyt. Onpahan ainakin saanut ruokaa sitten, vaikka ilman rintaa nukahtaminen aiheuttaa edelleen hirveät kilarit. ja moni yö on tuntunut jatkuvista keskeytyksistä johtuen tosi raskaallekin. Vatsaongelmatkin ovat jotenkin kehittyneet, kakka on edelleen aamun normaalihkon jättikakan jälkeen aina vihreää, mutten ole keksinyt mikä syömisistä siihen vaikuttaa. Selittämättömiä itkuja on kuitenkin aika paljon vähemmän kuin ennen ja luulen, että me voitaisiin alkaa kokeilla vessahätäviestien tarkempaa lukemista ja niihin reagoimista, koska kaikki yllättävät huudot tuntuvat melkein poikkeuksetta olevan ilmaa, röyhtäisemättömiä röyhyjä tai jompaakumpaa vessahätää. Sen verran väsyneitä ollaan kuitenkin oltu, ettei ole ihan loppuun asti jaksettu selvittää mitä mikin on.

Silti jotenkin on semmoinen olo, että antoisampaan suuntaan ollaan vaan menossa. Pikku-Ukosta on koko ajan tulossa helpommin tulkittavampi ja enemmän "oma". Jo nyt tuntuu, että se on tosi iso poika, vaikka ihan juniorihan se kuitenkin on. Odotan silti malttamattomana, mitä seuraava kuukausi (ja vuosi ja vuosikymmen ja ja ja ...) tuo tullessaan. On valtava ihme ja rikkaus päästä seuraamaan uutta elämää näin läheltä.

Kuvitettuja hetkiä mökiltä

Koitin taltioida kesän viimeiset hetket kuviin. Mökillä muutenkin parasta ovat nämä pienet hetket, jolloin on rauhassa itsensä ja ympäröivän maailman kanssa. Hetken.

Kaurapellon laidalla juuri ennen puintia

Tästä kuvasta mietin, onkohan meidän arkajalan varjo rohkeampi kuin koira itse?

Sydän yhden maailman hienoimman koiran haudalle

Pikku-Ukko ja moninkerroin vanhemmat hirret

Kotipohan Sherlock Holmes lähdössä seikkailuun

Näitäkin on kai pakko sietää, vaikka ällöjä ovatkin...

En tiedä olisiko parempi nimi kuvalle "Syksy tulee" vai "Ajan hammas". Jotenkin se saa mut ajattelemaan elämän lyhyyttä ja sitä mikä täällä kestää.

 Täällä ollaan taas, mökillä. Pikavisiitillä vaan, mutta sitäkin ihanampaa säilöä kesä talteen ja suunnata kohti syksyä.
Pikku-Ukon kanssa ajatus pimenevästä syksystäkään ei tunnu yhtään hullummalta, onhan se pojan ensimmäinen syyskuu, lokakuu, marraskuu. Jouluna ollaan jo puolivuotiaita, ihme!

Sormi suussa

Nyt kun laajakaista toimii taas niin ettei ole vain iPadin ja Applen yhteensopimattomuuksien varassa, voi blogiin ladata jopa kuvia. Siispä päivän arvoitus: mitä meillä tehdään kaikkein mieluiten? Tämä tuntuu olevan tällä hetkellä kiinnostavampaa kuin syöminen tai nukkuminen. Ja sitä voi tehdä 24/7. Jee, sanoo äiti.

 

Jotenkin veikkaan, että neuvolassa saadaan taas ensi viikolla satikutia... Ei täällä muuta tänään.

Oho, nyt se kääntyi

Lasten kehitys on kyllä kummaa. Ja toden totta etenee ihan harppauksittain. Meidän Pikku-Ukko, joka siis kuten miljoonaan kertaan todettu, inhoaa syvästi makuullaan oloa niin selällään kuin erityisesti vielä vatsallaan, kääntyi tänä aamuna syöttöjen välissä meidän sängyssä ihan tuosta noin. Ensin kylkiasennosta vaan, mistä hihkuin miehelle että hurjaa kato mitä se tekee ja Jii, kesken unien herätetty oli aika pöllämystynyt. Ja sitten kun käännettiin hetken vatsallaanolon jälkeen poika taas selälleen, ei mennyt kauaa kun se pönkäsi uudelleen mahalleen, tällä kertaa siis koko rundin selinmakuulta vatsalleen. Ja niin, että Jiikin näki sen ekan koko käännöksen - olipa kiva juttu!

Oon ihan pöllämystynyt, koska ei tuosta ollut etukäteen kyllä mitään indikaatiota, että sitä vähääkään kiinnostaisi mikään kääntymisjuttu. Just eilen valitin kaverille, että tää ei kyllä varmaan käänny ennen kuin täyttää puoli vuotta. Poika tiesi itse paremmin sopivan hetken <3 Nyt se kyllä makaa vähän kovemmalla alustalla, eikä taas näytä mitään merkkejä siitä, että haluaisi toistaa tempauksensa, mutta olen luottavainen siitä, että joku hetki sekin ihme taas päästään näkemään.

Kun isä väsyy

Ja niin kun me vielä etukäteen mietittiin, että minä olen sopivaa materiaalia synnytysmasennukseen ja vannotin miestä seuraamaan merkkejä siitä, milloin alkaa näyttää huolettavalta. Minullahan menee suorastaan hyvin ja fyysistä väsymistä (ja joitain yksittäisiä tappiopäiviä), meillä menikin sitten melkein kolme kuukautta aikaa tajuta, että äidin sijaan meillä uupuikin mies. Se kyllä etukäteen arvattiin, että Jii meistä reagoi nopeammin unen puutteeseen, mutta ihan tätä ei osattu aavistaa. Kyllä minäkin mietin, että kovin isosti se reagoi vauvan itkuun, otti vähän liian henkilökohtaisesti sen jos hoitovuoro ei mennyt hyvin ja alkoi joka välissä pyytelemään anteeksi, vähän joka asiasta. Kaupasta ei tultu mukana se, mitä lähdettiin hakemaan ja pienikin ärsyke riitti sekoittamaan koko ajatuksen. Jälkikäteen soimaan kyllä itseäni, etten tajunnut kun meillä jo koko raskausaika oli niin kuluttavaa varmasti myös miehelle, kun koko ajan piti olla minua tukemassa. Mietin jopa vähän, että enkö sitten halunnut nähdä - näinä tasa-arvon aikoinahan lastenhoitovastuuta kuuluu reippaasti sysätä myös sinne isän kulmaan ja luottaa siihen, että siinä se oppii harjoittelemalla missä äitikin. Kyllä joka välissä myös olen yrittänyt tukea isyyttä, huomata niitä asioita jotka menevät hyvin ja joissa poika muistuttaa isäänsä ja yrittänyt myös olla puuttumatta tapaan, jolla lapsen kanssa ollaan. Mutta ehkä sitten huomaamattani jätin toisen liian yksin, selvisihän se niistä tilanteista mutta väsyi, väsyi vähän liikaa.

Nyt kun asia tajuttiin, pääsee sitä onneksi korjaamaankin. Kun vaan tietäisi miten. Minä jaksan kyllä vähän aikaa kannatella perheen arkea enemmän ja Pikku-Ukkokin onneksi alkaa olla jo vähän itsenäisempi, vaikkei se vieläkään kyllä mikään "jätä itsekseen tutkimaan jotain lelua"-lapsi todellakaan ole. Tässä vaan omat haamut kummittelevat, kun oma isäni oli lapsuudessa koko ajan töissä ja koin niin kipeästi silloin jääväni vaille huomiota. Varmaan senkin vuoksi olen jatkuvasti toista patistanut olemaan lapsen kanssa. Mitä sitten nyt pitäisi edes tehdä? Höllätä juu, antaa omaa aikaa ja keskeytymättömiä unia. Onneksi Jiilläkin on muutamia samassa tilanteessa olevia ystäviä vertaistueksi. Kaipa sillä alkuun päästään.

Oma mieli vaan on niin ristiriitainen tämänkin asian suhteen. Vähän syyllinen olo, että niin huonosti olen miehestä pitänyt huolta - ei siis siksi, että naisena minun pitäisi, vaan koska onhan se rakas ja sille haluaa hyvää. Ja samaan aikaan joku sisäinen katkeruus huutaa päässä, että saakeli miten paljon enemmän vapaita Jii on saanut, eikä sen sentään tarvi olla kolmen tunnin sykleissä sidottu poikaan läpi vuorokauden kuten meikäläisen. Ja sitten pelottaa, että entäs jos tämä ei olekaan mitään pientä, mikä menee nopeasti ohi. Ja huoli siitä, että miten tuo nyt pärjää ja kuinka pahalta siitä oikeasti tuntuu. Ja että minkälaisena se on kokenut tämän isyyden - kun minusta äitiys on kaikesta huolimatta ollut niin ihanaa, vaikka arjen käpyset näemmä iskevätkin päähän jatkuvalla syötöllä. Ja sitten halu ottaa toinen syliin vaan ja lohduttaa, että kyllä me tästäkin selvitään, kun kerran rakastetaan ja että tehdään asiat meidän omalla tavalla, ei me mikään kiiltokuvaperhe olla ennenkään oltu, joten ei siitä huolta.

Ehkä aloitan tuosta viimeisestä ja menen nyt halaamaan sitä, kun poika kerrankin on hetken rauhassa.

Eka muskari

No oli eilisessä sentään jotain hyvääkin, nimittäin Pikku-Ukon ihkaensimmäinen muskari! Vaikka yleensä jännitän vähän kaikkiin tuollaisia, niin tätä en edes osannut jännittää - sen verran kivasti poika reagoi lauluun ja leikkeihin, että olin aika varma siitä, ettei nyt ihan mikään kamala katastrofi ainakaan siitä tulisi. Vaikka Pikku-Ukko huusikin esimerkiksi läpi koko kasteensa, sanoi pappikin, että sehän rauhoittui aina kivasti kun toimituksessa tuli laulua.

Ja hyvin meni tämäkin, poika ei riehunut yhtään koko aikana ja hermostuikin vain yhden kerran, kun pienet laitettiin lepäämään makuulleen. Meidän poikahan se ei edelleenkään tee mitään vaakatasossa, joten pientä käninää oli jo ilmoilla ennen kuin äiti älysi reagoida. Vetäjä oli kiva ja laulut olivat kivoja ja osin tuttuja, joten ekasta kerrasta pääsi jo hyvin kärryille. Vaan olihan kerrassaan kuluttavat 45 minuuttia, herranjestas että meinasi oma aivo olla ihan solmussa kun aika oli vihdoin ohi. Koko ajan oli joku uusi biisi ja piti heiluttaa poikaa milloin mitenkin ja varoa päätä ja töötätä nenää ja mitä kaikkea. Imetysaivoiselle äidille huomattavan haasteellista ;)

Ensi kerralla täytyy koittaa saada päivän ajoitus vähän paremmin kohdilleen, koska poika heräsi ihan kesken unien musiikkihetkeensä ja oli aivan naatti itsekin kun se loppui, ei yhtään tavallinen lörpöttelevä itsensä. Jouduin jopa jossain vaiheessa kääntämään lapsen ympäri itseeni päin, kun tuntui että kuormitusta oli jo laulussa liikaa. Tyyppi simahtikin heti kun päästiin kärryttelemään kotimatkalle, vaikka noin niin kuin yleensä se inhoaakin niitä rattaita.

Hauskinta minusta muskarissa oli kuitenkin toisten lasten näkeminen. Meitä oli ryhmässä viitisentoista, nuorimmat kuusiviikkoisia ja vanhimmat jo lähemmäs vuoden - siinä näki jo montaa eri kehitysvaihetta. Ja kun muutamien äitien kanssa jutteli, huomasi miten yksilöllistä noiden pienten kehitys on. Osa niistä ihan pienimmistäkin oli nohevasti mahallaan ja kannatteli päätä ja yläkroppaa selvästi paremmin kuin Pikku-Ukko. Ja sitten siellä oli niitä yli puolivuotiaita, joiden äidit päivittelivät kun lapsi ei vaan millään halua olla vaakatasossa ja alkaa konttaamaan, mutta sen sijaan muksut pomppivat kahdella jalalla erittäin energisesti äitiensä sylissä ja pyrkivät jo seisomaan. Tuli itselle tosi paljon parempi olo siinä, että ihan sama vaikkei poika nyt sitä kääntymistä vielä teekään, se lörpöttää paljon ja tykkää seistä tuettuna ja siinä on ihan kylliksi kaikkea meille tähän hetkeen.

Yksi hämmentävä yksityiskohta meidän ryhmästä tuli vielä: yli puolet ryhmäläisten lapsista oli saanut A-kirjaimella alkavan nimen. Mikähän ihme A-buumi nyt on käynnissä, kun lähipiirissäkin on tosi monta Annia, Ainoa, Antonia, Aaroa, Aaronia jne. Hämmentävää :)

Tänään elämä tarjoilee kyl pelkkiä käpyjä

Noniin, aamulla oli se paino taas kohonnut. Ja sitten muskarimatkalla satoi. Kun päästiin kotiin, niin mies ilmoitti, että auton huolto ei onnistunut kun niiltä puuttui joku varaosa, vaikka oikein oli sovittu että se etukäteen hommataan. Laajakaistan modeemi pamahti ja nyt siihen ei syty valoa lainkaan ja kaverilta näitä Pikku-Ukon soseita varten lainaamani arkkupakastin sytyttää kyllä valon, muttei viitsi pakastaa mitään (miksi turhaan, onhan siinä se valo). Joten se siitä tämän päivän soseurakoinnista sitten. Alapään epparihaavan kudoskasvu jatkaa kirvelyään ja kun vihdoin soitin terveyskeskukselle, että milloinhan sitä pääsis näyttämään ja poistaaan/penslaamaan, sain ajan lokakuun loppuun.

Jotta tällaista täällä tänään. Pelkkiä käpyjä. Ja päätäkin särkee. Onneksi kaapissa ei ole enää jäätelöä, muuten vetäisin koko paketin. Sen sijaan pistän muksun kärryihin ja menen hakemaan uuden laajakaistamodeemin.

Raskauskiloprojekti, vko 5: Voi vitsit mä inhoan näitä vatsamakkaroita

Viikon saldo: +0,5 kg. Voi jehna. Vaikka juujuu, hyvä tahtihan tässä on ollut kun kerran kuudessa viikossa on just se sallittu kolme kiloa mennyt. Silti tosi epämotivoivaa aina nähdä pluslukuja mittarissa...

Viime viikosta puolet siis oltiin mökillä ja siellä on helppo unohtaa, että mitään projektia onkaan käynnissä ja välillä kyllä tekisi todella mieli unohtaa muutenkin koko kiloremppa. Mutta kummasti saa motivaatiota lisää, kun käy oikein hyvässä valaistuksessa hyllyttämässä vatsamakkaroitaan jättikokoisista peileistä kuten minä taas eilen vatsatanssissa. Mentiin kaverin kanssa oikein erikseen tällä kertaa vaativammalle tunnille ja siellä todella piti osata hytkyttää itseään jos johonkin suuntaan (ja yleensä vielä vispata jotain toista osaa  ihan toiseen suuntaan). Olin vielä laittanut valkoisen paidan, josta kaikki näkyi erityiskivasti läpi, voi huokaus. Hyvää muistutusta siis, että vielä on syytä jatkaa terveempien elämäntapojen kanssa. Varsinkin kun vieressä humppaa kaveri, joka sai vain kuukautta ennen minua oman lapsensa ja jonka kroppa ei todella ole enää yhtään mallia valas. Joka viikko mä yllätyn ihan yhtä paljon siitä, että multa puuttuu koko vyötärö. Edestä katsoen sitä ei ehkä koskaan ole ollutkaan, mutta sivusta pitäisi jotain näkyä, varsinkin kun ne rinnat ovat paisuneet monta kokoluokkaa isommiksi. Vaan kun ei ole, niin ei ole.

No, itse projektin suhteen viikko meni ihan ookoosti, joten selvää syytä ylöspäin kivunneille luvuille ei ole. Ennen mökille lähtöä jaksoin tehdä kivasti lihaskuntoa ja pojan kanssa tuli käveltyäkin sellaista normimatkaa kun käytti julkisia ja kävi vähän kauempana kaupoilla. Mökillä ei ole sen vertaa lattiapinta-alaa, että olisi kivaa mitään lankkuja vääntää, joten kaikki se kyllä jäi. Ostin vielä karkkiakin kaksi 180g pussia, ihan vaan ettei veneillessä tai muuten muiden ruoka-aikoja odotellessa iskisi känkkäränkkä. Vähän turhaa kyllä, mutta kun söin vain toisen pussin, niin menköön. Jäätelön kanssa sen sijaan tuli läträttyä tälläkin viikolla ja se harmittaa näin jälkikäteen. Muuten ei sattunut mitään ylilyöntejä vaan huomasin, että homma rupeaa jo vähitellen helpottumaankin.

Olen koittanut projektia tukeakseni lukea vähän lisää sekä imettävien liikunnasta että ravinnosta. Ihan kiinnostava blogi tähän liittyen oli Äitiys liikuttaa, jossa oli mm. tietoa raskauskilojen pudottamisesta (ja vakuutuksia siitä, että kyllä niistä pääsee eroon). Siinä oli kovasti mainostettiin, että helpoimmalla pääsee kun raskauskiloja ei hanki raskausaikana. No joo-o, fiksu varmaan olisikin tehnyt juuri niin, vaan kun en ollut niin fiksu. Että vielä olisi se 15 kiloa siihen ennenmuinoin-painoon ja 9 kiloakin siihen ennen raskautta- tilanteeseen. Lisäksi kirjoituksessa näsäviisasteltiin ihan alussa sillä,  että muka jotenkin yleisesti olisi ookoo saada niitä raskauskiloja (no tänä Hollywood-äitien "Saavutti vanhat mitat 3 päivässä -aikana mielestäni kyllä ei ole) tai herkutella imetysaikana itseään ihan turvoksiin vain koska imettäessä saa (kyllä ainakin meikäläinen raskaana ollessakin tiesin, että se oli typerää vaan kun kauheasti teki mieli eikä mitään muutakaan saanut tehdä), että lapsiperheen arki on säännöllistä ja siinä on sitten helppoa pitää huolta myös näistä terveistä elämäntavoista (ei meillä kyllä mitään säännöllistä ole vielä näkynyt...) ja että yhdessä liikkuminen on kivaa (liikkuminen ylipäätään on musta yleisesti ottaen melko arsesta, krmh). Mutta samaa mieltä kirjoittajan kanssa olen ehdottomasti siitä, että kotoa opitaan terveet elämäntavat esimerkin kautta ja että lapsen ei haluta syövän yhtä huonosti kuin mitä itse syö (tai vihaavan liikuntaa kuten itse tekee), siksikin on hyvä muuttaa omia tapojaan ennen kuin tuo natiainen kasvaa imemään meistä oikein todella niitä omia elämäntapojaan. Lisäksi noukin blogista itselleni muistiin seuraavia: 

• Muista juoda vettä, imetys lisää tarvetta noin litralla päivässä (miten tämä voi jatkuvasti unohtua? Viime viikolla tuli yhtenä päivänä ihan järkyttävän huono olo kun en muistanut...)
• Kala-aterioita pari kertaa viikossa
• Proteiinin lähde jokaiselle aterialle!
• Nestemäisiä, rasvattomia maitovalmisteita tulisi syödä/juoda noin 8dl/vrk. Määrä tuntui minusta aika isolta, sen haluan tarkistaa. Tykkään kyllä maidosta mutta jäätelönkään kanssa en kyllä syö lähimainkaan tuota määrää päivässä.
• Korkeatehoisella intervallitreenillä saa kivasti rasvanpolttoa käyntiin, mutta imettävälle ei suositella kovin kovatehoista treeniä koska se voi vaikuttaa maidontuotantoon. Ylämäet vaunujen kanssa kannattaa silti hyödyntää

Lisäksi blogista oli linkki Imetystukilistalle, Kansanterveyslaitoksen professorin Terttu Vartiaisen kommenttiin liittyen imettäjän painonpudotukseen. Lyhyesti: Kroppaan päässeet ympäristömyrkyt jakaantuvat tasan kaikkialle kehon rasvaan ja laihdutus vapauttaa näitä verenkiertoon ja sitä kautta äidinmaitoon. Kuitenkaan hänenkään mielestä noin puolen kilon pudotustahti viikossa ei ole vaarallista lapselle. Jotain hyvää siis meikäläisen maltillisesta tahdista vaikka kyllähänn tää jojoilu varmaan vähän huono juttu kuitenkin on. 

Uskallan siis jatkaa projektiani hyvillä mielin. Tällä viikolla keskityn vielä enemmän syömiseen ja kuntoilun lisäämiseen. Jäätelö saa edelleen olla pannassa, jos ei muusta syystä niin siksi koska en onnistunut sen osalta tällä viikolla juuri ollenkaan. Löysyin juuri tosi mielenkiintoiden iPad-appin nimeltä You are your own gym, se tulee kokeiluun nyt ja siitä ehkä lisää ensi viikolla.