Kahteen viikkoon mahtuu kaikenlaista..

Minun pieni poikani on kaksi viikkoa tänään! Käänteisesti, minä olen ollut äiti kaksi viikkoa tänään! Hyvä meidän joukkue!

Päässä käy myllerrys, eikä ihan suotta. Noihiin neljääntoista päivään tuntuu mahtuvan koko se tunneskaala, johon mä ihmisenä olen kykenevä, ehkä poislukien tosi vahvat surun tunteet. Sellaisia surun pilkahduksiakin on ollut, siitä että poika kasvaa todella ihan silmissä, siitä miten kipeältä tuntuu jättää omat tarpeet toiseksi tai surra kun imetys ei heti suju, hoidossa olleen koiran ikävöinnistä, oman keskeneräisyytensä kipuiluista ja parisuhteen toisen osapuolen keskeneräisyyden kipuilusta varsinkin. Päivät ovat olleet täynnä onnea, mutta se mistä todella kukaan ei varoittanut, oli kaikki nämä muut tuntemukset, se pelkän olemisen täyteys, joka päivät on vallannut, vaikka samaan aikaan ei muka tapahdukaan mitään (paitsi imetystä, vaipanvaihtoa ja pojan tuijottelua - ja liian vähän nukkumista). Tässä kohti lienee turha yrittääkään saada ilmoille mitään kovin loogista, mutta muutamia ajatuksia haluan laittaa ylös, itselleni. Jotta muistaisin joskus.

Synnytys oli rajumpi kokemus kuin etukäteen ajattelin. Hyvässä ja pahassa. Se on myös väkevä ja ylpeyttä tuova kokemus, mutta kun homma alkoi rullata niin aika alkukantaista menoahan se oli. Lupasin tosin olla valmis tekemään toisen jo synnytyssalissa, kun kätilöharjoittelija tikkasi alapäätä kasaan. Pieni poika huusi maailmantuskaansa jo kun vasta pää oli ulkona. Ja kun hänet nostettiin rinnalle, nosti itse päätään ja katsoi äitiä silmiin. Merkittävä hetki, ehkä yksi elämäni mullistavimpia. Tuon jälkeenkin olen moneen otteeseen iloinnut siitä. Että poika syntyi niin valmiina ja jäntevänä, antaa äidille vähän uskoa siitä, että tästä selvitään.

Osastolla nöyryys palasi, vaikka euforiassa yhä liideltiinkin. Ihmiselle, joka ei koskaan ole ollut sairaalassa on uusi kokemus, kun ei voi istua, eikä varsinkaan voi katetrin vuoksi liikkua saati saada itse puettua alushousuja jalkaan. Ja se, että hoitajilla on lupa tulla mihin tahansa aikaan mittailemaan milloin pojan hengitystä, milloin ottamaan mitäkin verikoetta, vaikka keskellä yötä. Nukuin sairaalassa varmaan yhteensä neljä tuntia, ei ollut minun juttu. Halusin pois heti kuin mahdollista, kahden yön jälkeen.

Kotimatka vauvan kanssa oli pelottavin kokemus ikinä. Sairaalan osastolla oli niin kuuma, ettei poikaa tarvinut pukea. Katsoin hengitystä heiluvasta navantyngästä. Yhtäkkiä pieni oli puettu kahteen kerrokseen vaatteita ja istui syvällä turvakaukalon uumenissa ja nukkui niin sikeästi, että olin varma että hän oli jo kuollut. Eteisen yli tultua pääsi itku, kun todellisuus iski naamalle. Tässä todella oli meidän oma rakas poika, menivät sitten antamaan meille kotiin jotain näin pientä ja avutonta, jotain joka on kokonaan meidän armoilla. Mutta pieni tuoksui niin hyvältä ja nukkui niin rauhassa, että siitäkin selvittiin. Ihana poika, meidän oma rakas.

Kun oltiin päivä oltu kotona, alkoi pojan hengistys rohista. Olin taas ihan varma, että nyt se kuolee. Isänsä pysyi rauhallisena, soitti osastolle, kävi apteekissa ostamassa suolavesitippoja, niisti nenän. Minun kaikki voimat meni siihen, että vahdin odottaessa pojan hengitystä ja koitin pitää itseni kasassa sen verran, ettei hysteria ihan päässyt valloilleen. Olin niin ylpeä Jiistä sillä hetkellä

Turhautumista julkisen terveydenhuollon systeemeihin, kun tunnin labra+poliklinikkakäynti muuttui kolmen tunnin maratoniksi kun ensin ei osastolta oltukaan muistettu varata meille labra-aikaa ja sitten taas unohtivat antaa jo printatut paperit meille ennen hoitajien lounastuntia. Siellä se lappunen odotti kiltisti printterissä, onneksi niin odotti koko pitkän ajan myös meidän poikakin... Hieno poika. Viime hetkellä alkoi vähän kiukuttaa ja eikö siihen osunut mies menneisyydestä, eräs jota kymmenen vuotta sitten inhosin. Oli pienen vastasyntyneen tyttönsä kanssa osastolla, yritin antaa isälleen anteeksi. Kunnes mies kommentoi meidän pojan huutoa, että hänen tyttärensä ei vielä osannut tuollaisia huutoja järjestääjään... Enkä sillä hetkellä osannut antaa mitään anteeksi, vedin takaisin. Illalla yritin miettiä, että ehkä elämä ja lapsi häneenkin tekee nöyryyttä. Ei lohduttanut, murjotin illan miettien omaa keskeneräisyyttä ja sitä miten surullista on, että pojalla on äiti joka ei osaa päästää irti niin vanhoista jutuista..

Imetys sujui kuin leikki aluksi. Maito nousi jo sairaalassa ja poika lihoi silmissä. Sitten yhtäkkiä molemma nännit vetivät verille juuri Juhannuksen mökkikeikkaa vasten. Ekakunnon riita Jii kanssa. Minä itken menetettyä äitiyttä ja pumppaan yökaudet. Pumppaan ja itken. Sitten nousee niin kova kuume, etten aikuisiältä edes muista toista. Alavatsa on kipeä, jälkivuodossa jotain kellervää, toisen rinnan maidontuotanto lakkaa lähes kokonaan. Kohtu- tai rintatulehdus, tai luultavasti molemmat kaupan päälle.  Veto on pois, pitää antaa poika isovanhemmilleen hoidettavaksi ja sydäntä särkee. Kuume tulee piikkeinä ja hikoilu on jotain käsittämätöntä. Uni tulee vaan, jos poika on samassa huoneessa ja näen, että kaikesta huolimatta sillä on kaikki hyvin. Kiitos länsimainen lääketiede, coctail antibiootteja ja tulehduskipulääkkeitä auttaa. Puolitoista vuorokautta myöhemmin jaksan jo, ja olen siitä ylpeä. Neuvolassa tulee uusi märkä rätti kasvoille, kun viikonlopun sairastelun ja pumppaamisen tuloksetnäkyvät kaverin painossa, joka ei viiteen päivään juuri ole noussut. Paska mutsi kun ei voinut imettää ja hoitaa kunnolla lastaan. Mikä ilo, kun normaali imetys onnistuu taas. Ei enää pullojen pesua ja syyllisyyskin alkaa painua taaemmas.

Facebookin pitäisi olla hormonaalisilta naisilta kielletty. Itken, kun katson kuvia työkavereiden kesäpäivästä ja kun kaverit hehkuttavat menestystään koirakisoissa tai muita saavutuksiaan. Itken, kun tajuan että työkaverin vauva syntyi samana päivänä kuin meidän poika. Heidän laskettu aika oli kuukautta muöhemmin. Hän saa olla oman poikansa kanssapitjälle huhtikuuta. Itken, kun menemme ensimmäiselle kärrylenkille ja tajuan, että tästä eteenpäin menen aina joko pojan tahtia tai koiran tahtia. En edes ymmärrä kaikkia näitä itkuja, mutta jostain ne tulevat ja varmaan jostain kertovatkin. Niiden kryptauksen aika tulee myöhemmin.

Tekisi mieli esitellä vauvaa kaikille. Se on ehkä suloisin, ihanin vauva, niin tummat silmät ja tummat hiukset. Eikä yhtään ufon näköinen! Iso poikakin jo. Mökille raahattiin kaikki kynnelle kykenevät sukulaiset ihastelemaan. Koskettavin hetki olinähdä poika isoisovanhempiensa sylissä. Siinä on yhdeksänkymmentä vuotta eroa ja sukupolvet sen kun jatkuvat vaan. Vuosien kulku on vääjäämätön pojankin kohdalla. Ja niin on omallakin.

Olen valtavan ylpeä koirasta. Niin kuin se ymmärsi jo raskauteni, se ymmärtää nyt että kyseessä on meidän pentu, jota pitää kohdella varovasti. Ensikohtaamisella poika saa lempeitä nuuhkaisuja, hännänheilutuksia ja pusuja. Kun vanhemmat jättävät pojan vaunuihin, koira jää vahtimaan. Meidän ihana koira!

Parisuhteesta tekisi mieli laittaa enemmänkin, koska se jos mikä on koetuksella. Naiset ovat onnellisessa asemassa kun raskaus valmistaa yhdeksän kuukautta vanhemmuuteen ja synnytyksen jälkeen hormonit aika kivasti tuntuvat pitävän huolta kiintymisestä ja jaksamisesta. Miestä ei suojele biologia samalla tavalla ja kun poika on yhdeksän päivän ikäinen, äiti itkee neuvolan neuvojen vuoksi ja poika huutaa vatsaansa, luultavasti antibioottien vuoksi, murtuu isä. Siis ihan totaaliromahdus, itkut ja kaikki. Tähän asti olen voinut nojata Jiihin, nyt toinen on ihan lyöty. Päässä vilisee kaikki ajatukset yksinhuoltajuudesta ja yksin jaksamisesta. Siis miten tämä pieni poika ei olekaan vallannut isäänsä samoin kuin äitiä? Siis miksi se ei muka jaksa vaikkaon nukkunut vähemmän kuin minä? Miksi sillä kaatuu seinät niskaan, vaikka minä se olen joka en koko aikana ole päässyt minnekään? Jutellaan, ja ymmärrän paremmin, vaikken ehkä hyväksykään. Tai jokin osa pyrkii ainakin tuomitsemaan. Mennään illalla anoppilaan, poika saa äidin palapaistia. Käsken nukkumaan seuraavan yön, käsken lähtemään välillä pois kotoa, käsken menemään kavereidensa luokse, että jaksaisi paremmin. Polttareidensa iltana lähden pojan kanssa mökille, jotta Jii saisi nukkua ja olla taas vähän ihmismäinen polttareissaan. Kiristelen hampaita kun kuulen, että nukkumisen sijaan piti katsoa  James Bondeja koko yö. Valvoin minäkin, kun poikaa nälätti viisi kertaa yön aikana. Yritän olla sanomatta, että yö yksin ilman velvoitteita on luksusta, jota ei usein suoda. Etten minäkään loputtomiin jaksa, että minä tarvitsen että hän nukkuu ja jaksaa meidän kanssa. Toinen keskustelu odottaa tulevaisuudessa.

Ja kaiken päällä on se huumaava tunne kun poika katsoo silmiin tutkivasti, että tuossa on uusi pieni, ihmeellinen elämä. Kun pieni kuuntelee lauluja, joita laulan jostain kaukaisesta muistista. Kun poika hymyilee ja sydän tuntuu äkkiä vasn ihan täydeltä. Tai kun poika itkee ja ei keksi miten toista voisi lohduttaa. Luulin, että symbioosi oli lapsen kokemus, näemmä se on myös äidin. Mutta ihanaa tämä on. Pois en vaihtaisi yhtään hetkeä, enkä tunnetta. Elämän myllerrystä.

Hän on täällä!

Ihana poikamme syntyi aamulla 23h käynnistyksen starttaamisesta. Aika rankkaa oli, mutta ihana kokemus samalla! Ja tuo meidän ihanuus, 4135 g ja 52cm, valloitti jo meidän sydämet. Palataan asiaan tarkemmin, kun ensin vähän totutellaan uuteen elämään. Ja ajatella, minä todella olen nyt äiti!

Yäk, hyi, limatulppa!

Joo, ällöpostausvaroitusta taas. Äsken tuli se limatulppa, yyyyääk... Sinällään hirveän positiivista, että tuli ja olihan se nyt vaihtelua siihen muuhun (onneksi niukkaan, mutta kuitenkin) verenvuotoon, joka tuosta yliaikaiskontrollin ronkinnasta asti on sulostuttanut mun pikkuhousuja, mutta silti.

Kaverilla meni 8 tuntia limatulpan menosta ekaan kunnon supistukseen. Minulla on aikaa huomisaamuun, jolloin siis käynnistetään ja vaikka limatulpan meno itsestään ei kerro vielä mitään (toisillahan limatulppaa tippuu jatkuvasti viikoilta 20 eteenpäin jne.), haluan tätäkin pitää positiivisena merkkinä sille, että vaikka käynnistettäisiinkin sitten, niin kroppa on valmiustilassa vastaamaan koko hommaan.

Mutta olihan se vaan ällö, tuo tulppa. Minulla liman ja ruskeaksi kuivahtaneen veriklönttien sekoitus. Ja aika runsas, vaikka jotenkin ajattelin, ettei sen kontrollironkinnan jälkeen siellä enää mitään olisi. Näemmä oli kuitenkin. Voi, kun kohdunsuu tässä kypsyisi vielä vähäsen, jospa saisi sen vaikka lähemmäs sitä neljän sentin aktiivisynnytyksen rajaa niin elämä olisi huomenna heti kättelyssä helpompaa... Yöllä (tai siis aamupäivästä, mutta minun yöllä siis) oli taas vähän menkkamaista oloa, muttei ikävä kyllä niitä supistuksia vieläkään.

Alan jo suhtautua jotenkin oudon - ja itselleni hirvittävän epätyypillisen - zenmäisesti tähän kaikkeen. Tulee mitä tulee, kun tulee. Kirjoitin juuri ennen äitiysloman alkua (että pystyin printtaamaan sen vielä töissä...) sen HUS:n "Ajatuksia tulevasta synnytyksestä" -lappusen. Totesin viime yönä herättyäni, että kaikista luonnollisen synnytyksen ajatuksista ja hienoista mietteistä, joita silloin joskus on ollut, mun toiveet taitavat aika lailla olla tiivistettynä kolmeen helppoon bullettiin kätilöä ajatellen:

• Kerro heti, jos lapsella on joku hätä. En halua arvailla enkä miettiä, haluan tietää. 
• Selitä kulloinkin tarjolla olevat vaihtoehdot ja mitä ne käytännössä tarkoittavat, niin että pystyn paremmin tekemään päätöksiä. 
• Silloin kun oma uskoni synnytyskykyyni loppuu, tue minua!

Noilla luulisin jo pääseväni aika pitkälle niin, että tässä tilanteessa missä nyt ollaan (eli että synnytys todennäköisesti lähtee jo lähtökohtaisesti lääkkeellisesti käyntiin ja sairaalaympäristössä, mitä siis todellakaan en halunnut), voin saada synnytyksestä silti loppujen lopuksi positiivisen kokemuksen.

Säästäminen ja rahankäyttö

Randompostaus rahasta tänne väliin, koska aamun Hesarin juttu innoitti.

Itse olen ollut siitä kiitollisessa asemassa, että todellista puutetta tai köyhyttä ei ole koskaan pitänyt kärsiä. En ehkä ole osannut sitä arvostaakaan niin paljon kuin pitäisi, mutta nyt viime aikoina kaikenlainen rahaan ja kulutukseen liittyvä on saanut enemmän valtaa mielessä, varmaan jo tulevan lapsenkin vuoksi.  Opiskeluaikana oli pari hetkeä, jolloin tili näytti nollaa (ja kahdesti se on käynyt oman huolimattomuuteni vuoksi miinuksellakin) ja piti oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni ja miettiä, miten rahaansa kuluttaa. Koska fuksivuotta lukuunottamatta kävin koko opiskeluajan jonkinlaisessa työssä, ei välitön hätä ole koskaan ollut kuitenkaan ihan lähellä - aina oli mahdollisuus käydä elokuvissa eikä yhtään opiskelijasitsiä pitänyt jättää väliin siksi, että olisi ollut rahaton. Oma turvansa on aina ollut myös siinä, että tiedän 100% varmuudella, että jos jotain ihan kamalaa olisi käynyt, olisin aina voinut tukeutua vanhempiini. Onneksi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ei ole tarvinnut, omaa ylpeyttä voi kasvattaa siinäkin että tuntee pärjäävänsä omillaan, vaikka varmasti mielellään olisi enemmänkin apua annettu. Jossain vaiheessa oli ylpeyskysymys esimerkiksi se, että maksoin itse omat ruokani ravintolassa, aina - nykyään jo osaan päästää sen verran irti, että jos joku haluaa tarjota niin tarjotkoon. Kyllä se pitkässä juoksussa aina tasaantuu.

Olin opiskeluajan ja pari seuraavaa työvuotta pääsääntöisesti sinkkuna ja kulutus oli sellaista elämään opettelevan, vapaan sinkun touhuja: välillä pieniä ylilyöntejä, useinkin liikaa ruokaa jota ei yksin jaksanut (tai viitsinyt - olinpa eko!) syödä ja ehdottomasti liikaa vaatteita ihan todella huonoilla perusteluilla. Ja kirjoja, kirjoja, kirjoja - uutena ostettuna tietysti. Samalla piti omaa kotia vähän sisustaa, miettiä omaa tyyliä ja siinäkin tuli tehtyä ihan käsittämättömiä virhearvioita. Yhden vuoden työelämästä vietin ulkomailla ja silloin ravintolat ja kahvilat tulivat tutuksi, samoin hotellihuoneviihdykkeeksi ostetut - kuinkas muutenkaan - kirjat ja DVD:t tulivat tutuiksi. Kun mietin kaikkea sitä rahaa, jonka olen ihan turhaan käyttänyt, hirvittää. Ja ennen kaikkea harmittaa.

Pari vuotta työelämässä olleena ostin vihdoin oman kämpän, josta kiltisti on maksettu lyhennyksiä joka kuukausi. Kämppä oli kahden vuoden etsinnän jälkeen juuri sellainen, mitä etsinkin - kaksio kivalta, tutulta alueelta ja isot ikkunat etelään ja länteen, iso parveke. Saunakin on, mutta minulle se on miinus, en voi tajuta vieläkään järkeä siinä, että vähän reilun 50 neliön kämppään tungetaan sauna, muttei kunnon säilytystiloja! Asunnon oli omistanut vain yksi asukas ennen minua, vanha rouva. Rouvan kuolinpesä asuntoa myikin ja muistan silloin jossain sinkkusynkkyydessä miettineeni, että tässä asunnossa minäkin voisin sitten asua elämäni loppuun asti - yksin en varmasti kaipaisi yhtään lisäneliötä siivottavaksi. Vähänpä tiesin, että ei aikaakaan kun Jii tulisi mukaan kuvioon, tai koira, tai sitten pieni lapsi...

Silti mietin raha-asioissa sitä, että kuinka paljon sitä todella tarvitsee. Hesarin jutussa oli haastateltu ihan todellista köyhyyttä kokeneita ihmisiä ja se on kyllä aina silmät avaavaa. Ja silti: miten on mahdollista, että heiltäkään ei suoranaisesti tunnu puuttuvan mitään, että joku osaa järjestää arkensa siten, että siinä on kaikki mitä perhe tarvitsee (paitsi se pelkkien ranskalaisten lapsille syöttäminen oli aika kova juttu, siinä on jo oikeaa puutetta). Ystäväpiirissäni on muutama sellainen ihminen tai perhe, jotka selvästi muita enemmän joutuvat raha-asioiden kanssa tuskailemaan tulojen pienuuden vuoksi ja ihailen ihan valtavasti sitä taitoa, joilla nämä saavat arjen luistamaan ja ainakin ulospäin sen vaikutelman, että tärkeisiin asioihin riittää silti rahaa. Kyllä se sumplimista näkyy vaativan, mutta onnistuu. Tai ehkä he sitten vaan jättävät kertomatta kaikki ne asiat, joita kyllä olisi tehnyt mieli, mutta piti jo kättelyssä torpata unelmalistalta epärealistisuuden vuoksi.

Minulla vei aikaa oppia elämään kahden hengen taloudessa, missä yhtäkkiä olikin joku toinen jakamassa hoitovastikkeeseen, sähköön ja ruokaan liittyviä kuluja. Yhtäkkiä rahaa oli vähän enemmän - ja silti ei ollut, koska menojakin oli enemmän (treffit, miehen välillä ihmeelliset talousostokset, yhteiset huonekalut, matkat jne.). Meillä on heti yhteen muuttamisesta asti ollut yhteinen taloustili, jonne molemmat ovat laittaneet kiltisti 200euroa kuussa - näistä on ostettu ruoka ja isommilla reissuilla auton polttoaineet ja esim. ne parvekesohvien tyyppiset hankinnat. Lisäksi muutamista laskuista ollaan sovittu, että toinen säännöllisesti hoitaa ne ja ihan tyytyväisiä ollaan systeemiin oltu. Olen miettinyt, että kun meidän kesällä pitäisi mennä naimisiin, niin muuttuuko talouden suhteen mikään? Ei varmaan tässä vaiheessa, paitsi nyt jo tajuntaan on iskeytynyt, että lapsen vuoksi varmaan parempi korottaa taloustilin kuukausimaksua 300 euroon kuussa - jos ylimääräistä ihan kamalasti jää, niin voihan sillä sitten tehdä jonkin kivan ylimääräisen jutun. Tai sitten huomataan, kuten sen lastentarvikeostoslistan kanssa, että kiva ylimääräinen juttu muuttuu aika äkkiä siihen tarpeelliseen, mutta laskuista poisjääneeseen laskuun, kuten pinnasänkyyn ja lastenrattaisiin.

Mietin taloudenpitoa myös siinä suhteessa, että tämän vuoden ajan meistä toinen on vielä opiskelija (mies) ja saa vain pikkuruista harjoittelijan palkkaa ja minä siis vanhempainvapailla. Ei me mitenkään taloudellisessa ahdingossa olla, mutta mietin miten kovaa iskee kun heinäkuussa työnantajan maksamat äitiyslomarahat (=meillä täysi palkka) loppuvat ja jään niille oikeille äitiys/vanhempainrahoille. En ole vielä täyttänyt sitä Kelan veroprosentin muutoslappua enkä laskenut, mitä tuo muuten tarkoittaa. Tässä kun on lapsen yliaika-ajallakin ollut muka niin kiire. Oikeasti aihe vaan ahdistaa, ihan todella. Tiedän, että tinkimään joudutaan ja helppoja kohteitakin on tarjolla, kuten jo itse itselleni lanseeraamassa Ekohaasteessa laitoin. Niillä ja turhan ostamisen lopettamisella päästään varmasti jo vanhempainloman osalta ihan hyvään, täyteen elämään, joten en minä siitä niin huoli.

Silti lapsi saa miettimään kaikenlaista. On valitettava tosiasia, että kun mies valmistuu (ja toivottavasti myös aika pian sen jälkeen työllistyy), hän on silti pienituloisessa ammatissa - vaikka selvästi kutsumusammatti onkin ja työn tuoman ilon hänelle mielelläni suon. Itse olen keskivertoa pykälää (ja vain pykälää!) paremmin palkatuissa hommissa, mutta mieli haluaisi vaihtaa alaa tai jättää koko ura, ainakin vähäksi aikaa. Tai hankkia lisää lapsia (voi olla että huomenna tähän samaan aikaan en ole yhtään samaa mieltä asiasta ;) Silti ikävä tosiasia on se, että minun lapsuuteni elintasosta joudutaan tinkimään ja mietin, jääkö lapseltani sitten kokematta jotain erityistä jos näin käy - osataanko me Jiin kanssa valita ne oikeat rahareiät, niin ettei lapsi koe jäävänsä paitsi itselleen tärkeistä asioista. Ja heti nostaa syyllisyys päätään ja mietin kaikkia niitä euroja, jotka elämässäni olen tuhlannut, ja joilla todellakin olisi jo aika paljon kaikkea kivaa lapsellekin tarjonnut.

On taas niskasta kiinnioton aika. Pomoni kertoi, että joku kaverinsa oli testannut jo vanhempainvapaalla ollessaan elää pari kuukautta hoitovapaan rahoilla. Nyt on pakko myöntää, että on pakko ottaa selvää paljonko hoitovapaan tulot ovat, en tiedä sitä suoraan. Mutta lapsen syntymän jälkeen selvitän ja koitan elo-syyskuun ajan elää sillä rahalla - ja tästä eteenpäin muutenkin harkitummin kuluttaen. Se missä olen viime aikoina onnistunut, on ollut nimenomaan tavarattomuuden fiilistely - viimeksi eilen istuin raivatussa olohuoneessa ja ihastelin, miten vähentyneet tavarat istuvat nyt paljon helpommin ja esteettisemmin kämppään.

Teksti eksyi aika kauas Hesarin jutun poluilta, mutta koska siinä oli mukana hyviä vinkkejä säästämiseen, päätin kirjata itselleni pienen listan säästökuurin tueksi:

1. Mieti aina ennen kuin ostat. Onko tämä tarpeellinen/välttämätön ostos? Olisiko tällä samalla rahalla saanut jotain kivempaakin? 
2. Älä osta vertailematta - onko tuote se oikea ja saisiko sen jostain halvemmalla? 
3. Älä osta uutena jos lähes yhtä hyvän saa käytettynä. Tai tekisinkö joskus jotain itse? Ennen muinoin olin ihan näppärä käsistäni, akateemisten ponnistelujen jälkeen vain melkein kaikki käsillä tekeminen on jäänyt unholaan...
4. Tee ruoka itse. En tiedä venynkö ihan kaikkien sämpylöiden vääntöön, mutta perusruokaa ei kannata ostaa ravintolasta tai eineksinä.
5. Suosi ilmaisia huveja ja harrastuksia. Tässä on kehittämistä, vaikkei nyt ihan tuhlaavimmasta päästä ollakaan. Netflix, Spotify, leffassakäynti, mökkimatkat - melkein kaikki suosikkitekemiset sisältävät jonkin kulun tällä hetkellä. Koiranulkoilutus onneksi on ilmaista - mutta treeneihin tarvitsee käytännössä auton.
6. Yhden luksuksen periaate. Kuukaudessa saa valita yhden luksuksen, niin jaksaa säästää paremmin. Täytyy miettiä, mikä minun luksukseni sitten olisi ja mitä jäisi pois.
7. Pura shoppailuvietti keräilyyn - marjat, sienet, kirpparit, mitä muuta? Ruokaostoksiin samalla, että ostaa halvimmassa koossa ja kausikasviksia. Tällä osastolla on opeteltavaa, mutta senhän taisinkin jo tunnustaa Ekohaaste-jutussa...
8. Tee vaatelista. Tavaroiden vähentämisen yhteydessä myös aika paljon vaatteita on lentänyt mäkeen ja osaan olen varmaan vielä ennen jouluakin auttamatta liian tukevassa kunnossa, mutta inventaari voisi silti olla aika paljastava. Ja tulevaa shoppailua estävä... 
9. Älä välitä siitä, mitä muilla on tai ei ole. Mieti oman perheen tarpeet ja tee hankinnat sen pohjalta. Mahdummeko me tähän kaksioon vielä ensi vuonna - aika näyttää kyllä. Toki lisätila olisi kivaa, mutta jaksanko siivota sitäkään? Ja lisäsäilytystilassa on aina se vaara, että sitä alkaa taas kerryttämään jotain turhaa nurkkiin. 
10. Tee (rahan)kulututuksesta tietoinen asia. Inventoi, heitä välillä pois/kiertoon, mieti ja laske. Älä antaudu sille, että helpommalla pääsis kun tekis vaan niin kuin kaikki muut (ja kuluttais kuluttamasta päästyään...)

Alun kuva täältä.

Raskaustarina jatkuu: keskiraskaus ja totuttelua raskaana oloon

Jatkanpa huvikseni tarinaa raskaudesta, koska uni ei tule silmään ja jos ei pysy tekemisessä kiinni, alkaa vain stressata. Kaksi aiempaa osaa ovat löytyvät tästä ja tästä.

Joulu sujui siis lopultakin rauhallisissa merkeissä ja ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen tuntui siltä, että sitä todella sai levätä. Ensimmäiset untuvankevyet liikkeet tuntuivat jo pari viikkoa ennen joulua, joskus siinä rv 16-17 tuntumassa ja mielestä alkoi väistyä se kamala paniikki siitä, että mikä hetki tahansa voi olla lapsen viimeinen. Olin ollut tässä vaiheessa melkein puolitoista kuukautta liikkumatta muuten kuin työn ja kodin väliä, Jii huolehti koirasta ja minä käytin muun ajan siihen, että makasin kotona, huolissani. Teki hyvää taas vähän päästä jalkeille, uskaltaa liikkua - vaikka kunnon puolesta tuo liikkuminen aluksi olikin mallia "köpötellään nyt edes vähän". Sain kuitenkin koiran kanssa liikuttua vähäsen ja sekin taas huomasi, että emäntä on kaiken tämän jälkeen vielä elävien kirjoissa.

Tykkään joulusta ja joulunajasta ihan hulluna ja olin jo etukäteen pyytänyt lomaa kaikki välipäivät ja siihen vielä vähän ekstraa. Kaksi ja puoli viikkoa lomaa teki ihan ihmeitä. Töissä olin ollut ihan hiljaa koko raskaudesta siihen liittyvien ongelmien vuoksi, en vain kertakaikkiaan pystynyt kertomaan ihmisille kun koko ajan pelotti että huomenna joudun kertomaan sitten ne huonotkin uutiset. Pomo tiesi, toki ja hänen pomonsa sekä toinen vanhempi kollega onnistuivat arvaamaan ilmeisesti vatsan muodosta. Muuten kukaan ei tunnistanut merkkejä - miehistä en jotenkin ajatellutkaan ja nuorempien naiskollegoidenkin raskaustutka ei ilmeisesti käy ihan täysillä ainakaan ekojen kuukausien aikana. Kahdelle läheiselle työkaverille olin kertonut itse, toiselle jo ennen ongelmien alkua - koska tuntui siltä, että ihan täysin hiljaa sitä ei kertakaikkiaan osannut vaan olla. Pomo kuitenkin pyysi juuri ennen joulua lupaa laittaa vireille mun äitiyslomasijaisen haku jo heti uuden vuoden jälkeen ja koska ymmärsin toki tilanteen myös töissä, suostuin tähän. Ei meillä suotta ole läheiset välit työporukassa, koska heti ensimmäisenä työpäivänä uuden vuoden jälkeen puhelin alkoi täyttyä uteliaista tekstiviesteistä: "oletko se tosiaan sinä, jolle haetaan äitiyslomasijaista??". Se, mihin olisi ollut lähes mahdoton vastata positiivisesti kuukautta aiemmin, tuntui nyt oikeastaan aika hyvältä. Loma ja pienet liikkeet vatsassa tekivät yhtäkkiä koko hommasta paljon todellisemman.

Koko joulun teki mieli aivan raivokkaasti kaikkea suolaista ja salmiakkipitoista. Kaverit olivat sanoneet, että kyllä se kroppa tietää, mitä se tarvitsee, mutta siinä vaiheessa kun käsi kurottuu jatkuvasti kohti suolapähkinöitä tai salmiakkipussia, sitä mietti useampaan kertaan, että mitä ihmettä? Selityksen homma sai kuitenkin siinä vaiheessa, kun alkoi ihan järkyttävät huimauskohtaukset ja älysin vihdoin tsekata appiukon verenpainemittarilla verenpaineeni. Alhaisimmillaan käytiin jossain 80/50 -hujakoilla, mutta heti kun tajusin mikä mätti oli helpompi ongelmaa hoitaakin. Pitäisi oikeasti luottaa useammin siihen, että keho on viisas ja tietää kyllä mikä sille on parhaaksi - mutta näin huonolla itsekurilla varustettu ihminen tosin pitäisi ensin opettaa kuuntelemaan, mitä se keho oikeasti sanoo tarvitsevansa - ei siihen mitä joku aivolisäke päältä huutelee (karkkia! sipsiä! limukkaa!).

Joulun välipäivinä ilmoitti myös Jiin vauvatarvikeliikkeessä oleva kaveri, että jos halusimme tehdä hyviä diilejä hänen kanssaan niin hetki olisi nyt - hän oli jäämässä aikaistetulle äitiyslomalle huonon voinnin vuoksi ja nyt olisi aika. Minä ilmoitin heti, että en kyllä tasan liikahda lomiltani pääkaupunkiseutureissua varten (ja koska liian kipeässä muistissa oli vielä menetyksen hätä ja pelko), mutta Jii (ihana, reipas Jii!) sanoi, että koska hänen lomansa loppui joka tapauksessa, hän voisi työvuoronsa jälkeen käydä tekemässä meidän hankinnat. Olin sanattoman kiitollinen sekä siitä, ettei mun täytynyt mennä sinne valitsemaan kärryjä ja alustoja vaan että hän otti asiakseen hoitaa nämä valinnat. Se tuntui myös ihanalta sitoutumisen osoitukselta tähän tilanteeseen - hei, tässä ollaan kaksin. No, pari kertaa kyllä mietin sitten lomallani, että oliko järkevää päästää mies yksin kauppaan pelkän epämääräisen listan kanssa ("meidän hissiin mahtuvat yhdistelmärattaat, turvakaukalo, pinnasänky, hoitoalusta ja kysy mitä muuta me tarvitaan"), kun laskujeni mukaan Jii soitti liikkeestä mulle kaksitoista eri kertaa vain varmistellakseen, että tulee about sitä, mitä olin ajatellut (enkä siis ollut ajatellut!). Jälkikäteen ajateltuna tuo tosiaan oli ihan liian aikainen vaihe tehdä niitä ostoksia, luulen että aika lailla erilaisin kriteerein ostelisin noita nyt (tai lähinnä kyseenalaistaisin muutaman oston ihan kokonaan). Varsinkin siinä vaiheessa hirvitti, kun Jii päivitti Facebookiin valinneensa Navy-väriset vaunut - ihan vain koska Armyllä ei ollut enää saatavina. (Ja paljasti samalla kavereilleen, että meillä ollaan raskaana - mistä kyllä ei oltu perheneuvotteluja vielä käyty... Mutta ehkä aika tosiaan siinä kohti oli jo kypsä asialle.)

Jännitti mennä lomien jälkeen töihin ja kertoa kaikille niillekin, jotka eivät itse äitiyslomasijaisuushausta olleet uutista vielä bonganneet. Tuntui kuitenkin helpottavalta kertoa, kun yhtäkkiä ei pitänyt enää kuumeisesti miettiä millä verhota kasvavaa mahaa, joka tuntui todella ottaneen lomien aikana spurttia ja oli nyt ihan pitelemätön. Siinä missä jouluun asti pärjäsin kaverilta saaduilla raskausfarkuilla ja paidalla sekä yhden uuden neuleen omalla investoinnilla, piti nyt suunnata kiltisti äitiysosastoille ja Huutoon ja täydentää vähän isommilla vaatteilla kaappia. Vaikka jännitin raskauden kanssa ulostuloa ihan hulluna oli silti yhtäkkiä tosi helpottavaa, että kaikki tiesivät ja että sai myös reilusti sanoa, että meillä on ollut vähän jännitystä ja pelkoa tässä mukana, ettei tämä nyt mikään unelmaraskaus ole ollut. Sen ääneen sanominen tuntui hyvältä ja varmaan sitä itsekin pääsi käsittelemään kunnolla koko asiaa vasta siitä eteenpäin.

Töihin paluu sujui siis hyvin ja uudella tarmolla kävin kiinni kaikkiin hommiini - sillä ajatuksella, että saan maailman valmiiksi ennen sijaisen tuloa. Uskaltauduin myös liikkumaan enemmän ja menin kaverin kanssa uimaan. Itse uiminen tuntui tosi hyvältä, mutta seuraavana yönä heräsin ikäviin, kiristäviin tuntemuksiin, jotka pitivät hereillä koko sen yön. Ja seuraavan. Ja sitä seuraavan. Kesti hetki aikaa tajuta, että herranen aika, nämähän on supistuksia - ja vielä aika kipeitä sellaisia! Kolmannen supistusyön jälkeen soitin neuvolaan ja yritin saada neuvolalääkärille aikaa. Mutta eikö juuri silloin koko Espoon raskaana olevat naiset olleet myös menossa neuvolalääkärille ja yhdenyhtä aikaa ei ollut. Sain kuitenkin lähetteen ihan tavalliselle terveyskeskuslääkärille ja mietin koko homman järkevyyttä. Soitto gynekaverille kertoi kuitenkin, että jos supistukset ovat jatkuneet niin pitkään ja kipeinä, on vaarana se, että lapsi haluaa tulla ulos ennenaikaisesti ja koska viikolta 19+6 ei vielä ketään ole taidettu keskosenakaan pelastaa, olisi hyvä saada ne loppumaan. Kuulemma lomaltapaluustressi oli todennäköisin syy supistuksiin ja nyt pitäisi osata mennä kropan määräämää tahtia, ei päänsisäistä vaatimuslistaa noudattaen. Menin siis kiltisti terveyskeskuslääkärille, joka tunsi kohdunsuulla pehmeyttä ja lähetti - ei suinkaan äitiyspolille, jonne olisin päässyt jos viikkoja olisi ollut 20+0 (eli päivän enemmän) vaan naistentautien päivystykseen.

Päivystyksessä minut vastaanotti ihan mukava erikoistuva gyne, joka teki sisätutkimuksen ja totesi lievää pehmentymistä, mutta kohdunsuun ultra onneksi kertoi että mitään lyhentymistä tai avautumista ei vielä ollut tapahtunut lainkaan. Ei tippunut saikkua, eikä oikeastaan neuvojakaan supistusten lopettamiseen, sain vain käskyn ottaa rauhallisemmin ja stressata vähemmän. Helppoa. Tuli vähän sellainen turha olo, että miksi häiritsen päivystystä näin triviaaleilla asioilla. Soitin pomolle ja sovimme kuitenkin keskenämme, että pidän loputkin saldotunnit tässä vaiheessa pois ja olen pari päivää pois töistä ja nukun univelat veks. Kiitos pomolle tästäkin joustosta, joku toinen olisi voinut olla nihkeämpi asian suhteen. Menin kotiin, sain kuin sainkin kunnon yöunet Panadolin voimalla ja rauhaksiin ottamalla supistukset tosiaan loppuivat. Sen verran piti kuitenkin töissäkin hiljentää, että tästä eteenpäin en tainnut enää tehdä yhtään ylityötunteja vaan päivä kesti aina maksimissaan sen 8h - ennen kun saatoin helposti venytellä päivää 10-11 tuntiseksi. Ei se ehkä huono oppimiskokemus ollut sekään, vaikka työmoraalin ja -ylpeyden päälle kävikin totutella siihen, että aina ei voi tuottaa täydellistä, joskus ihan ookookin saa riittää.

Näillä opeilla päästiin sitten rakenneultraan asti. Minähän olin koko alkuraskauden ollut ihan varma siitä, että vatsassa asuu pieni tyttö. Olin siitä itseasiassa niin varma, että alunperin en olisi edes halunnut kysyä sukupuolesta mitään. Koska Jiin toive kuitenkin oli saada tietää se sukupuoli ja koska itse raskaus noin niin kuin prosessina oli hänelle tähän mennessä näyttäytynyt pelkästään pelkona ja hysteerisenä avovaimona, päätin että ihan hyvin voidaan se sukupuolikin siinä kysyä. Jännitin joka tapauksessa tämänkin ultran tuloksia - siis sitä terveyspuolta - niin paljon, että sukupuoli tuntui ihan triviaalilta tiedolta. Ja niin, minähän siis myös olin aivan sataprosenttisen varma siitä, että tyttö tulee, joten sitä ei tarvinut jännittääkään.

Lapsi piti hirveän shown vatsassa ultrapäivänä ja kääntyili niin, että kätilöllä meni aika paljon aikaa löytää sopivat kuvakulmat. Np-ultraan verrattuna lapsi oli myös kasvanut niin paljon, että minun mielestäni oli jo todella vaikea hahmottaa ruudulta mitä siinä kunnolla näytettiin, kun kätilö zoomasi lähemmäs ja kauemmas ja lapsi kääntyili. Onneksi kätilö sentään hahmotti ruudusta ne olennaiset kohdat ja aika pian saatiin selville se, että kaikki se minkä saattoi ultralla nähdä, oli kunnossa. Istukkakin  katsottiin, vihdoin, ja se oli jotenkin kummasti siirtynyt kohdun takaseinälle. Ehkä juuri tuo istukan liike kohdun kasvun aikana oli sitten syypää repeämään ja siitä johtuviin verenvuotoihin - sitä ei tiedä, koska sen tarkempaa kuvaa istukasta ei saanut, mun kudostyyppini ilmeisesti esti näkemästä kovin hyvin sinne taakse asti. Kun terveysjutut oli katsottu, kätilö kysyi vielä, että haluammeko kysyä jotain. Jotenkin en ollut varautunut siihen, että pitäisi tosiaan itse pyytää sitä tietoa sukupuolesta, mutta onneksi Jii oli kärppänä hereillä. Kätilö alkoi hymyillä ja sanoi, että hyvä kun kysyttiin - lapsi oli esitellyt haarojaan ilmeisesti useampaan otteeseen jo kuvauksen aikana ja ei kestänyt kauaakaan kun kätilö sai uudelleen ruutuun paljastavat yksityiskohdat. Joista minä en tajunnut mitään, piti oikein kysyä, että mitäs siitä sitten pitäisi oikein nähdä? Kätilö selitti, että siinä oli oikein priima kuva ns. "teepannusta", eli aika selvästi poika olisi meille tulossa. Kesti kyllä useamman sekuntin prosessoida, että mitäs se nyt oikein sanoikaan - siis poika? Senhän piti olla tyttö? Tunsin vieressä, miten Jii myhäili tyytyväisyyttään - kaikki meidän lähipiiristä, minun perheeni ja molempien ystävät olivat olleet sitä mieltä, että tyttö tulee. Jii ainoana oli pitänyt päänsä ja väittänyt, että poika siellä on. Mistä päästään meidän perheen lentävään lauseeseen, että "kyllä isä tietää". No, tämän tiesi ainakin.

Itse olin niin sekaisin, että menin lörpöttelemään kätilölle meidän valitseman pojan nimenkin - oltiin Jiin kanssa kuitenkin valittu jo silloin verenvuotojen aikaan sekä mieluista tytön että pojan nimi siltä varalta, että jos lapselle olisi käynyt jotain, että se kuitenkin olisi saanut mennä hautaan nimen kanssa, osana jo meidän perhettä. Lähdimme kertomaan Jiin vanhemmille suoraan ultrasta hyviä uutisia ja vielä sielläkin olin niin sekaisin, että enkö mennyt anopillekin lipsauttamaan nimen. Tämä kilttinä ihmisenä tosin ei ole palannut enää siihen ja sittemmin suu on pysynyt kiinni paremmin, vaikka osa ystävistä toki tietää että jos se nyt on poika (voihan tässä vielä synnytyksen jälkeen yllättyä!) niin nimi on tämä. Me olemme Jiin kanssa kutsuneet lasta nimellään jo tästä ultrasta lähtien, ihan siksikin että kun minun oli niin vaikea totuttautua ajatukseen pienestä pojasta (logiikka menee niin, että kun itse olen tyttö, niin mitäs minä tiedän pienistä pojista - ja minkälaisen suhteen osaan sellaiseen luoda?), niin sitä helpotti kun hän henkilöityi nimellä jo pienestä. Ei siis mikä tahansa pieni poika, vaan juuri meidän pikku Ällä. Ja että häneen kyllä ehdin tutustua ja kasvaa poikien maailmaan mukaan. Olen silti kiitollinen Jiille siitä, että sain puolet raskaudesta totutella ajatukseen pienestä pojasta, ei siksi että se olisi yhtään huonompi vaihtoehto kuin tyttökään, vaan juuri siksi että sain rauhassa prosessoida sitä, minkälainen äiti haluaisin olla pojalle - tätä kun ihan rehellisesti olin miettinyt vain tytön osalta entuudestaan.

Loppu keskiraskaus sujuikin sitten leppoisampaa elämää opetellessa. Lapsen liikkeet tuntuivat entistä selvemmin ja nyt jo vähäsen vatsan läpikin, eli Jiikin pääsi vähän konkretian makuun. Minä opettelin päästämään irti töistä - ei mikään helppo prosessi työnarkomaanille, joka pariinkin otteeseen on onnistunut vetämään itsensä lähes uupumuksen partaalle. Mutta lapsi on melko hyvä kannustin tähän :) Supistukset hävisivät, vatsa kasvoi ja lapsi liikkui. Tilalle tuli uusina viehkoina raskausoireina erilaiset ruoansulatusongelmat ja kun selällään nukkuminen vihdoin kävi aivan mahdottomaksi, myös lonkkakivut jatkuvasta kyljellään nukkumisesta. Kävimme Jiin kanssa Luonnollisen synnytyksen kurssilla hakemassa tuntumaa synnytykseen ja vertaistukea raskauteen ja nuo kaksi peräkkäistä lauantaita kyllä auttoivat osaltaan totuttelemaan ajatukseen siitä, että tämähän voi tosiaan mennäkin loppuun asti ihan hyvin ja mekin päästään vielä synnyttämään (en vain arvannut, että siinä todella näin pitkään menisi!). Jos ensimmäinen raskauspuolikas oli silkkaa hätää ja paniikkia ja erilaisten pelkojen käsittelemistä, niin tämä toinen alkoi sentään näyttää jo niitä raskauden seesteisempiäkin puolia. Pelotti yhä, mutta näiden pelkojen kanssa pystyi elämään ja ennen kaikkea niitä pystyi ympäristön kanssa jo jakamaankin. Olo oli yhä väsynyt ja piti ottaa todella rauhaksiin, mutta kaikenkaikkiaan alkoi tuntua siltä, että kyllä tässä pärjätään. Ja ihanaa, että meille taitaa tulla lapsi!

Yliaikaiskontrolli 41+5

Nyt on koettu tämäkin, yliaikaiskontrolli. Eikä ollut jotenkin niin paha kuin mitä olin saanut itseni pelkäämään, vaikka jännitti kyllä ihan sikana. Pääsin ihan ekaksi käyrille mittaamaan pojan sykkeitä ja kun meillä tuppaa päivä alkamaan vasta siinä reippaasti puolenpäivän jälkeen niin ilmeisesti lapsi veteli suurimman osan ajasta sikeitä ja vaan välillä kun tuntui potkuja ja muuta liikettä niin käyrä hyppi sinne tutulle yli 140 puolelle. Kätilö oli ihan rauhassa, mutta erikoistuva lääkäri pyysi vielä seniorimman lääkärin katsomaan, että olihan tuo ok. Sain vielä lähdössä erikseen haettuna liikelaskentaan liittyvän lapun, mikä tietysti jäi itseä mietityttämään ja nyt pitää sitten paniikissa koko ajan olla katsomassa, että onhan siellä mahassa vielä liikettä..

Kätilön kanssa aloitettiin täyttämään niitä lappuja ja olin ihan hoo moilasena sen suhteen, kun tuli kysymyksiä esim. imetyksestä. Siinä vaiheessa lääkäri pamahtikin huoneeseen ja ne kysymykset jäivät odottamaan vielä itse synnytyksen alkua. Lääkäri teki sisätutkimuksen, joka ei todella niitä kaikkein mukavimpia juttuja ollut, mutta kuten sanottu, ei myöskään yhtään niin paha kuin jotenkin pelkäsin. Epämukavaa joo, muttei nyt suoranaisesti sattunut kuitenkaan. Ja mikä helpotus, että tilanne on supisteluiden puutteesta huolimatta sentään vähän jo edennytkin, kanavaa oli jäljellä 1 cm ja se oli jo kahdelle sormelle auki, joten mitään ballonkeja ei tarvita jos käynnistykseen asti joudutaan, voidaan käynnistää siis kalvojen puhkaisulla suoraan. Lääkäri kyllä sanoi, että tuo epämukava sisätutkimuskin jo voi usein laukaista sen verran prostaglandiineja, että synnytys käynnistyy siitä. Pidän peukkuja, vaikken suoranaisesti enää usko tämän itse käynnistyvän ennen kuin näen (vai tunnen?). No, lääkäri varoitti myös, että verta voi sitten vähän vuodella ja toden totta sellaista pientä valumaa on sen jälkeen tullut. Plussaa se, että käsittääkseni se verikin siellä laukaisee sitä prostaglandiinia. Vielä ei tosin yhden yhtä supistusta ole tullut, mutta kohdunsuu tuntuu kyllä aika kipeältä. 

Sitten otettiin ultra käyttöön ja raivotarjonnassa tyyppi on edelleen, jeejee! Painoarvioksi tuli pitkän mittailun jälkeen (kaveri liikkui tässä kohti ihan hulluna ihan kuin korvatakseen tuon sykekäyrän puutteet, mikä tietty vähän vaikeutti mittaamista) 4100g. Apua! Siis tiedänhän minä, että melkein viidennes vauvoista syntyy yli nelikiloisina ja että mahtuminen on enemmän kiinni lantiosta kuin vauvan koosta, mutta silti. Ihan sama, vaikka kuinka olen pitkäkin vielä (joku tosin sanoi, että pituudella on isompi merkitys lantioon kuin varsinaisella lantion leveydellä, mutta tiedä häntä). Silti kuulostaa isolta ja pieni ahdistus on siitäkin nyt tässä jälkikäteen noussut, vaikka arvio onkin vain arvio. Lapsivettä oli normaalisti eikä mitään poikkeavaa näkynyt, mikä oli tietty huojentavaa kuulla. 

Eli nyt sitten vain odotetaan. Kiva, kun meni pari yötä puihin ja nyt väsyttäisi ja silti pitäisi pysyä mahdollisimman paljon pystyasennossa, että synnytys voisi helpommin käynnistyä. Kaveri ehdotti torkkuja jumppapallon päällä sänkyyn nojaten. Kuulostaa aika extreme-urheilulta, mutta ehkä sitä voi ainakin kokeilla?

EDIT. Lisäyksenä lapsen mitat, joita hatarasti muistelen ultrauksen yhteydessä nähneeni (voivat olla oikein tai olla olematta, kun asiaa parin päivän jälkeen miettii, ei oikein varma taida voida olla...). Harmi kun en kirjannut näitä ylös silloin heti, mutta kaikkea ei vaan tajuu...

• bp 97 (pään halkaisija - tää hirvittää eniten, millä tuo mahtuu, toivottavasti tarjonta on sitten kohdallaan...)
• ac 371 (vartalonympärys)
• fm 78 (reisiluu)

Taas väärä hälytys...

Eipä ole ennusuniin uskominen, yhtenä kappaleena vielä ollaan. Ehken mä sitten osannut tehdä kolmesti sitä, mitä piti, tai sitten luonto/mun kroppa vaan nauttii saadessaan nostaa mun toiveita uudelleen ja uudelleen - turhaan. Tänään yritän repiä huumoria siitä, mistä voin. Niin kuin että yrtit sentään haluavat kasvaa (ja ruohosipuli ja basilika jopa kukkivat!)

Ja ok, ehkä tomaatti on ottanut pientä hittiä auringonpaahteessa, mutta ei anneta sen häiritä...

... koska sen lehdet ovat paaaljon jännemmät nyt :)

Ja "aamu"smoothieta tehdessä en voinut välttyä ajatukselta, että tämä näyttää jotenkin vähän härskiltä (hähää... Kuten sanottu, huumori on revittävä jostain ihan muualta tänään).

Syön aamupalan siis  tänään klo 12.56 alkaen, koska yö meni niin puihin, että kun vihdoin sain unta, nukuin suosiolla puolillepäivin. Jii oli mennyt töihin ja me luovutettiin koira eilen jo mun porukoille hoitoon, koska kolme päivää Jiin työvuoroja putkeen ja meikäläisen kyvyttömyys kävellä eivät noin niinkuin koirahoidollisesti olleet kovin yhteensopiva kombo. Tietysti tässä samalla toivotaan myös, että se synnytys käynnistyisi nyt kipikapi itsellään, ja senkin vuoksi oli kaikkien kannalta helpompaa antaa koira jo nyt hoitoon sen sijaan että käynnitymisen/käynnistyksen aikaan Jii yrittää sumplia, miten koira rahdataan Tampereelle. Vaikka kyllä sitä pientä karvakorvaa on jo nyt ihan kamala ikävä...

Samoin realisti mussa varasi kiltisti kuitenkin sen yliaikaiskontrollin huomiselle Jorviin. Pitää kuulemma ottaa mukaan Kela-kortti, äitiyskortti ja paljon aikaa, lääkäri toimii synnytyspuolella kanssa ja homma venyy sitten sen mukaisesti. Vähän huolettaa jo se etukäteen, menin Googlettelemaan ja joskus homma on aika kovakouraista (koska se käynnistää synnytystä paremmin, tietty) ja lisäksi löytyi todella surullinen kertomus siitä, miten yliaikaiskontrollissa vaikka kuka on saanut kuulla, että lapsi ei ole elossa enää. Omiaan rauhoittamaan levotonta (tulevaa, ainakin toivottavasti) äitiä, joka yrittää yöllä saada unta ja samaan aikaan pelkää, kun potkuja ei tunnu eikä voi nukkua kun niitä tuntuu  - koska ne yhtäkkiä tuntuvat taas jossain ihan eri suunnalla kuin pitäisi. Huomenna sitä sitten saadaan tietää se oikea asento ja myös ensimmäistä kertaa se painoarvio vauvalle, jota kaikki ovat mun mahani koon vuoksi kyselleet, mutta jota kukaan ei ole halunnut vielä mulle kertoa.

Tänään yritän viihdyttää itseäni menemällä kaverin luo kylään ja siivoamalla paperihommat ja säilytyspurkkihyllyt kuntoon. Eilen siivosin roskakaapin ja tajusin, että meillä valehtelematta on satoja muovipusseja kaikissa kuviteltavissa kokoluokissa. Päädyimme Jiin kanssa siihen, että ehkä hetken voisi käyttää ihan sellaista kangaskassia ja kuluttaa nuo pussit veke, ennen kuin yhtään uutta muovipussia muuttaa meille. Kaikkialta sitä roinaa löytyykin! Samoin jos haluaisin alkaa säilöntäihmeeksi niin meiltä kyllä ensi hätään näkyy löytyvän noita säilytysrasioita aika "kivasti", minkä vuoksi en saanut projektia loppuun ennen kuin lähden kaverillepäin. Joo. Sitä yllättää itsensä niin monella eri tavalla tässä siivous/raivausurakan aikana, näemmä ihan tässä loppusuoralla myös.

Hiilijalanjälkeä ja Ekohaaste 2013

Vaikka tää onkin vähän vanha juttu, niin tein nyt tän Hesarin hiilijalanjälkitestin vähän niin kuin referenssiksi itselleni elämästä ennen vauvaa. Ajattelin tehdä sen uudestaan loppuvuodesta, kun nähdään minkälaiseen elämään lapsen kanssa päästään. Siis sikäli kun testiin vielä pääsee, toivottavasti. Yksikään kysymys ei kyllä varsinaisesti liipannut kysymyksiä, kuten kertakäyttö vai kestovaipat jne. mutta

Keskiarvoihmisiä ollaan (8624 kiloa), vaikka jotenkin vähän vihreämmäksi kuin Pekka Perustallaaja itseni koenkin. Pitää varmaan myöntää, että vaikka asioita ajattelee, se ei oikein riitä vielä käytäntöä ajatellen. Pitää siirtää niitä asioita teoiksi asti. Meilläkin olen keskittynyt tosi paljon nimenomaan tavaroiden vähentämiseen ja kulutuksen vähentämiseen/järkevöittämiseen, mutta vaikken enää osta niin holtittomasti kuin ennen (no, joskus näitä ihan turhia lipsahduksia sattuu). Silloin kuin ostan, niin valitettavan usein se on uutta - lapsenvaatteet ja -tarvikkeet olivat ensimmäinen positiivinen signaali siihen suuntaan, että hyvää tavaraa löytyy käytettynäkin vaikka kuinka paljon. Ja osa tarvikkeistahan ostettiin silti uutena, kun piti vähän liian aikaisin tehdä niitä päätöksiä - kärryt, turvakaukalot, pinnasänky ja ne etukäteismurheenkryynini - hoitolaukku ja rintareppu, jotka ihan turhiksi olen jo etukäteen tuominnut, mutta kun Jii ne meni ostamaan... Sen lisäksi, että tuo oli aikamoisen kallista niin veikkaan, että pari kuukautta lisäaikaa olisi saanut aikaiseksi vähän toisenlaisia ostopäätöksiä, ehkä erilaiset rattaat ja käytettynä - koska niitä ei ole ollenkaan vaikea siten saada, kavereillakin olisi ollut tarjottuna, pinnasänky ja kaukalo varmasti käytettynä ja ei mitään turhia hoitolaukkuja, kun tilavia, vanhoja käsilaukkujakin löytyy taloudesta ihan omasta takaa. Saisikohan nuo myytyä?

No vielä tuohon itse testiin - meidän jalanjälki muodostuu seuraavasti:

• 17% ruoka (1308 kg)
• 29% liikenne (2540 kg)
• 12% asuminen (1117 kg)
• 35% kulutus (3041 kg)
• 7% jäte (618 kg) 

Koska tästä ei varmaan ole hyötyä muuten, kuin haastamalla itse itsensä, niin testin perusteella haastan itseni siis seuraaviin toimenpiteisiin (tsekkipiste uusivuosi): 

• Ruoka: Vähemmän lihaa, vähemmän kaukaa tuotuja tuotteita ja enemmän lähi- ja kausituotteita
• Konkreettinen tavoite: Kalaa 2 kertaa viikossa ja 1 kasvispäivä (vaikutus n. -200 kg)
• Konkreettinen tavoite: Hyödynnä vähemmän riisiä ja enemmän kotimaista perunaa ja esim. ohraa (-30 kg)
• Konkreettinen tavoite: Ei enää Chileläisiä rypäleitä, luumuja Etelä-Afrikasta jne. Enemmän tuotteita läheltä ja kauden mukaan syötynä (kaukokasviksille ei testissä ollut paikkaa, mutta tunnistan tämän kyllä isona paheena ja koitan korjata, kausikasvikset -135 kg)
• Liikenne: Luovutaan toisesta autosta ja suositaan julkista liikennettä
• Konkreettinen tavoite: Luovutaan kakkosautosta (vaikea, koska tää on Jiin auto ja se tekee työmatkat sillä ;) (vaikutus -1800 kg perustelisi kyllä aika kivasti tätä liikettä, saati sitten ne raha-asiat)
• Konkreettinen tavoite: Vähennetään autoilua (en tiedä suostuisko Jii pyöräilyyn, mutta meillä jo automaattisesti se, että mä en ramppaa enää niin paljon koiratreeneissä vähentää kyllä tätä ihan itsestään jo) ja suositaan julkista kun täytyy (esim. matkat tuleville isovanhemmille - epäilen, että mökkimatkat menevät kyllä edelleen sillä autolla ihan tavaramäärästä ja huonosta reitistä johtuen)
• Lentojahan meillä ei juuri ole, mutta niitä koitetaan vältellä jatkossakin. Kotimaan matkailua suosien :)
• Asuminen: Tämän osalta ei oikeasti voida kauheasti tehdä kun kerrostalossa asutaan, sauna on varastona ja mökit eivät ole omia ja vihreät sähkösopparit on jo. Ehkä yritetään vaikuttaa mökkien sähkösopimuksiin? Muuten en keksi tähän nyt mitään, paitsi se että otamme sähkönkulutuksen parempaan valvontaan. Ehkä tässä olisi sitten sen seuraavan etapin korjauskohta?
• Kulutus: Hanki merkittävästi vähemmän ja silloinkin käytettynä tai lainattuna, jos mahdollista (vaikutus -750 kg)
• Konkreettinen tavoite: Vähennä absoluuttisesti tavaran ostoa ja siihen liittyen vähennä yksi tavara päivässä (tämä siksi, koska tavaroiden vähentäminen oikeasti pitää mielessä kirkkaana myös uusien ostamisen turhuuden)
• Konkreettinen tavoite: Selvitä ennen ostoa, saisiko tavaran lainattua tai löytyisikö sellainen käytettynä 
• Konkreettinen tavoite: Mieti ennen kaikkea päivittäistavara- ja ruokatarvetta!
• Jätteet: Vähennä absoluuttisen jätteen määrää miettimällä oston yhteydessä hävityskin ja vähetä ruokahävikkiä 
• Konkreettinen tavoite: kestovaippailu
• Konkreettinen tavoite: kierrätä biojätteet paremmin (Paperit, pahvit, metallit, ongelmajätteet ja lasi on kyllä kerätty ennenkin, niistä en heti keksi parannettavaa. Mutta biojätteen osalta se on ollut sellaista fiilispohjaista, helpotti kummasti kyllä kun otin tiskipöydälle oman kipon tätä varten, mutta edelleen joskus tulee laiskuus eteen)
• Konkreettinen tavoite: Vähennä ruokahävikkiä (tästä voisi saada aika merkittäviä parannuksia aikaan, sillä turhan ruoan osto on mulle iso ongelma. Ostan spontaanisti ja unohdan jääkaapin perukoille. Tästä parannan vielä!)

Tsekki tosiaan uutenavuotena, jolloin näkee mitä kaikkea meidän taloudessa on tapahtunutkaan. Tuossa on ainakin aika monta ihan konkreettista juttua, joissa petrata, vaikkei kaikki tuossa hiilijalanjälkitestissä näykään positiivisempana tuloksena. Tiedänpä itse pelastavani maailmaa pojalle edes vähän.

Outoja enteitä

Heräsin vähän ennen kuutta uneen, jossa tyyppi syntyi tänään. Tai no, okei, synnytys käynnistyi tänään. Mikä on vähän outoa, koska sittemmin kyllä ei ole vielä supistanut yhtään tai mitään muutakaan (paitsi ollut vähän outo olo suolistossa ja lievää pahoinvointia). Tähän joku ihme vain unessa järkevä peruste, että koska kaverillakin oli jouduttu käyttämään jotain kolmesti, niin meilläkin - en vaan mitenkään muista, että mikä ratkaiseva indikaattori se nyt sitten oli. Olo on silti ihan rauhallinen. Joskus unet ovat mitä ovat. Ja joskus ne tietävät jotain ja joskus taas ei. Varmaa on se, että synnytys on aika lailla pyörinyt päässä. Ihmehän, jos se ei tulisi uniinkin. Saasnynnährä ;)

Tosi kiva neuvolantäti ja yllättävän kivoja odotuksen päiviä

Meidän vakineuvolantäti jäi kesälomille, joten päästiin vihoviimeiseen raskausneuvolaan uudelle tädille. Ja voi pojat sentään, oli vähän eri meininki tällä käynnillä, vaikka periaatteessahan täti olisi voinut vain kättelyssä sanoa, että soitat sit ens maanantaina sinne äitiyspolille ja varaat yliaikaiskontrollin, ne kattoo kyllä siellä.

Mutta vaikka oltiin viimeistä kertaa raskauspuolella ja ensimmäistä kertaa hänellä, hän katsoi kaikki luvut kunnolla, vaati että katsotaan se hemoglobiinikin, joka oli ollut alhaalla ja jota toinen täti ei viimeksi enää viitsinyt katsoa (se oli 131 hänen laitteillaan nyt, joten vaikka tuossa olisi se 10 pykälää vääristymää niin paremmalla tiellä ollaan taas, hurraa!). Samoin mun vatsa tunnusteltiin nyt niin huolella, että olen vihdoin pojan asennosta aika varma ja sen verran etsittiin sitä päätäkin, että täti uskalsi sanoa lapsen aika suurella varmuudella jo kiinnittyneen ja olevan hyvässä raivotarjonnassa. Hurraa numero dos! Täti oli ilmeisesti ollut itse pari vuotta kätilönhommissa Jorvissa, joten hyviä neuvoja sateli urakalla ("Jos saatte valita, niin ottakaa näillä helteillä metsän puolelta synnyttäneiden osastolta huone, se lämpiää vain aamusta ja on iltaisin paljon viileämpi kuin se toinen puoli.." No, en usko että pääsemme valitsemaan, mutta arvostan, että joku tällaisiakin vinkkaa). Helteenaikaisen turvotuksen poistoon ananasta sisältävä hedelmäsalaatti on nautinnollinen tapa saada luonnollista diureettiä sisään ja kuulemma pieni punaviinikin voi edesauttaa synnytyksen käynnistämisessä :) Olipa ensimmäinen kerta kuin joku julkisella uskalsi puhua alkoholista muuhun kuin eieieieiei-sävyyn, ainakaan meille. Tästä käynnistä jäi kyllä ihan tosi hyvä fiilis, vaikka harmihan se on että edelleen neuvolassa ylipäätään jouduttiin käymään, ilman vauvaa siis.

Mutta neuvolan jälkeen uskaltauduin taas helteistä huolimatta vihdoin ulos talosta, ja suuntasin opiskeluaikaisen ystävän luo, jota ei pitkiin aikoihin kunnolla ollut tullut nähtyäkään. Miten vapauttavaa oli, kun tuo kolmen lapsen äiti (jonka mies oli fiksusti vienyt kaikki lapset jo etukäteen maalle, että vaimo sai välillä vähän omaakin aikaa) tuli avaamaan oven ja ilmoitti tyynesti, että sua varten ei sitten siivottu. No ei oltukaan, mutta ei se minua haitannut varsinkin kun ystävä kattoi parvekkeelle hyvät oltavat meille. Siinä vierähti nelisen tuntia ihan kevyesti rupatellessa kaikesta maan ja taivaan välistä ja minä en hetkeäkään ehtinyt miettiä, että onpas peffasta kun on niin kuumaa.

No sitten yllättäen äiti laittoi eilen aamulla viestiä olevansa kaupungissa, jos vaikka halusin nähdä. Kun soitin hänelle, hän oli ajamassa jo Jumbon kohdilla, mikä jätti meille puolisen tuntia aikaa kauhealla raivolla siivota kämppää siihen kuntoon, että vieraita kehtasi vastaanottaa. Äiti ystävällisesti viivästytti reissua vielä käymällä hakemassa meille ihanat kukat, jotka tuossa alkukuvassa komeilevat. Täytyy myöntää, että hetken aikaa päässä kyllä soi silloin aamulla, että ei ikinä tähän läävään ketään, mutta päätin ottaa mallia kaverini eilisestä stoalaisesta suhtautumisesta ympäröivään kaaokseen ja vaikken nyt ihan niille sijoilleen pystynytkään kuten kaverini, niin päätin että sen verran kuin saadaan setvittyä saa riittää. Ja kun on päällekäin kaikki miljoonat projektit (kesken, tietysti) niin olen kyllä tosi ylpeä siitä, että saimme kuitenkin keittiön suht siistiksi, olkkarin niin että siellä pystyi seurustelemaan ja eteisen niin ettei koko kaaos ihan silmille hyökännyt. Ja vessaakin uskalsi käyttää :)

Tässä välissä siivoustasosta pitää sanoa, että mua harmittaa se, että vaikka me molemmat Jiin kanssa ollaan ihan possuja noin niin kuin muuten (ok, elintarvike- ja henkilökohtainen hygienia on juttu erikseen, mutta villakoirat, koiran tassuista tuleva rapa, sekaisina myttyinä olevat vaatteet, pari päivää pesemättömät tiskit ja ne viikkotolkulla väärässä paikkaa lojuvat paperit, dvd:t jne. ei aiheuta normioloissa mitään verenpaineen nousua, paitsi kestovitutuksen siitä, etten tuotakaan ole saanut korjattua. Mutta kavereita meille ei kylään juuri kutsuta ja syystä - jostain syystä mulla iskee päälle siinä vaiheessa se häpeä, että täällä on niin sotkuista. Mutta miten kivaa oli eilenkin, kun vaan sitten uskaltauduin jonkun tänne kaikesta huolimatta pyytämään. Koirakin oli ihan tohkeissaan, että meidän kotona on Joku Muu. Onneksi kuitenkin hyvällä tavalla tohkeissaan :) No, tätäkin voin harjoitella sitten lisää siinä kohdin kun vauva on syntynyt ja luultavasti vierailijoita riittää.. Silti katson näitä viimeisiä pinoja, ja mietin että pitäiskö vaan siivota niin ei takaraivossa jyskyttäisi se käsittämätön fiilis, että tämä lapsi ei halua syntyä tänne ennen kuin kämppä on kunnossa...

Takaisin aiheeseen. Käytiin siis äidin ja Jiin kanssa syömässä aamupalaa Sellossa, jonka jälkeen äiti lähti kaupungille ja minä sujuvasti menin yhden kaverin kanssa lounaalle... minnekä muualle kuin Selloon. No ehti siinä onneksi pari tuntia vierähtää, että vähän oli jo nälkäkin, vaikka vaan salaattia sitten sain listalta valittua (ja Cocista, muttei kerrota kenellekään). Pyörittiin ja katsottiin ihania lastenvaatteita, joita kaveri osti ja minä sain nipinnapin vältettyä ostamasta. Yritän pitää kiinni siitä, että katson ensin minkälaisia vaatteita ylipäätään me tykkäämme pukea ja tyyppi suostuu käyttämään (ja miten se koko piirongillinen tavaraa riittää), ennen kuin ostamme yhtään lisää vaatetta. Leluja meillä ei vielä olekaan, paitsi Jiin valitsema mobile ja kaverilta lainattu lelukaari, mutta senkin osalta mä uskon, että odotus pidentää nautintoa. Ja samalla pelkään, että niitä leluja tulee anyways lahjoina jo siinä alkuvaiheessa.. Eikä meille mahdu enää mitään, oikeasti!

Tuon jälkeen säntäsin vielä keskustaan treffaamaan uudelleen äidin, kierrettiin Stockalla ja tultiin lopuksi meille teelle. Oli Tosi Hyvä Päivä, vaikkei supistuksia vieläkään kuulunut. Paras kaverikin soitteli iltasella ja tsemppasi vielä vaikka sanoinkin, että ihan liikaa aikaa miettiä - alkaa synnytyskin oikeasti pelottaa kun sitä vatkaa päässään liikaa. Bestis kuitenkin vakuutti, että kaikki nää mun oireet kuitenkin viittaa siihen, että kroppa starttailee ja valmistautuu siellä taustalla synnytykseen ja että vaikka käynnistykseen jouduttaisiinkin, niin suurella todennäköisyydellä kroppa vastaisi käynnistysyrityksiin hyvin. Maidonerityskin kuulemma kertoo siitä, että prolaktiinia ja oksitosiiniä jo tuolla jossain erittyy jo. Tuli hyvä mieli ja vaikka yöllä jouduin selkäkipuihin heräämään neljään kertaan (ei valitettavasti supistuksista kun arvatenkin kävelystä ja siivousryminästä johtuvista) niin pysyin ihan hyvillä fiiliksillä silti. Ja nyt aamulla tuntuu taas ihan levänneeltä ja rauhalliselta.

Niin että vaikka tälle päivälle ei nyt virallista ohjelmaa olekaan, niin toivon tästäkin samanlaista hyvää, rentouttavaa odotuspäivää. Mitähän sitä tekisi? Siivoaisi varmaan vähän lisää :)

Onko toi maitoa? Ja muut ihanat raskausoireet

Onhan tässä kaikenmoisia oireita tähänkin raskauteen mahtunut ja eniten hämmentäviä varmaan ovat olleet juuri ne, joista ei ollut ikinä kuullutkaan. Niitä oireita taas, jotka jotenkin ennen raskautta olin noteerannut (aamupahoinvointi, närästys, jatkuva pissillä ravaaminen ja liitoskivut) mulle ei oikeastaan koskaan tullutkaan. Ällöpostaus, tiedän, mutta mä oon tästä helteestä nyt niin pissed off, että yksi ällöpostaus sopii tunnelmaan oikein passelisti.

Etukäteismaidot?
Toissapäivänä makasin yöpaidassa jo ja taisin pikkiriikkisen nukahtaa. Herätessä paidassa oli vasemman rinnan kohdalla märkä läntti. Yritin keksiä tapoja, jolla se voisi olla esim. kuolaa, mutten keksinyt mitään kulmaa millä olisin sen siihen nukkuma-asennostani saanut. Jäljelle jää päätelmä, että siinä oli ekat maidot. Lisää ei ole tullut, mutta nyt jo pari-kolme viikkoa nännien päihin on päivän aikana tullut aina vähän sellaista kellertävää, vähän kiteistä eritettä jota aluksi luulin Bio-oilin jäämistöksi, mutta kamaa tulee tasaisesti silloinkin kun en ole muistanut rasvata ihoa. Toisaalta positiivista, että rinnat starttaavat jo nyt ennen vauvan tuloa, toivottavasti se enteilee hyvää ajatellen tulevaa imetystäkin?

Apua, mun maha naksuu?!
Ei mitään käryä, kauanko tätä oikeasti on kestänyt, mutta kuukauden verran olen kyseisen ilmiön noteerannutkin. Neuvolantädillä ei ollut aavistustakaan, että tuollaista koskaan kenelläkään olisi ollut, mutta onneksi keskustelufoorumeilta löytyi apu ilmiölle, joka ei taida olla ihan niin harvinainen kuin mitä luulisi. Ainakin kahdenlaista selitystä on tarjottu tähän: joko naksunta kuuluu sikiön nivelistä tai äidin (kohdun)kalvoista. Joka tapauksessa hyyvin outoa, kun sen ensimmäisen kerran tajusi.

Outo oksennusrefleksi
Kuten sanottua, varsinaista pahoinvointia mulla ei ollut, sellaista epämääräistä ällötystä vaan ensimmäisellä puolikkaalla, joka pysyi poissa kyllä kun söi tasaisesti (=koko ajan). Mutta sen sijaan tuli outo oksennusrefleksi, varsinkin aamuisin. Ihan pienimmästäkin kurkun taakse osuvasta asiasta tai möykkyisestä koostumuksesta (hammasharja tai -tahnavaahto, kaurapuuro, kaikki jugurtit joissa on "sattumia", you name it) alkoi hirvittävä kakominen. Yhdessä vaiheessa totesin jopa helpommaksi olla syömättä lainkaan jugurttia tai oikeastaan edes aamupalaa kuin vasta töissä, hampaidenpesukin onnistui, kun roikotti itseään korkealla lavuaarin yläpuolella ja pesi hampaat suu kokonaan alaspäin, niin ettei mitään voinut valua kurkkuun..

Selkävaivat
No näitähän on riittänyt. Alkuraskaudessa oli sitä menkkamaista jomotusta vähän joka puolella. Raskauden puolivälin jälkeen kasvava maha alkoi asettaa mun notkoselälle entistä kovempia vaatimuksia ja vaikka aluksi tuntui siltä, että pienessä liikkeessä pysyminen auttaa, niin viimeistään siinä vaiheessa kun heitti kaikki toiveet selällään nukkumisesta oireet alkoivat pahentua lonkan jäykistyessä. Viimeisellä kolmanneksella mukaan tuli vielä ne himskatin SI-liitoksien jumiutumiseen/virheasentoihin liittyvät kivut. Ensimmäistä kertaa elämässäni oon siinä tilanteessa, että vitsit kun tekiskin mieli venytellä, vaan kun ei voi. Pieni liike (=kävely) auttaa edelleen, mutta jos erehtyy kumartelemaan tai tekemään liian kovilla tehoilla, jumahtaa koko selkä niin täysin, että seuraavana päivänä vaaditaan Jii nostamaan mua ylös tuolilta, sängyltä jne. Turhauttaa.

Lonkkavaivat
Kahdenkaltaista vaivaa. Ensimmäinen tuli raskauden puolivälissä, kun ei enää voinut nukkua selällään verenkierron pysäyttämisen (vai mitä se nyt oli?) pelossa. Sitä ennen yritin vielä selkäasentoa siten, että kampesin jalat koukkuasentoon tyynyillä jne. Mutta sitten oli pakko vaihtaa pelkkään kylkiasentoon ja lonkat valittivat päätöksestä heti, samoin selkä. Ostimme aikoinaan Jiin kanssa vielä nimenomaan kovan sängyn, se on selällään nukkuessa ehdottomasti paras, mutta jatkuvalla kylkiasennolla lonkille kuolemaksi. Homma helpottui vasta, kun lykkäsin kaikki vieraspeitot patjan ja aluslakanan väliin, mutta jumissa koko lonkkaosasto on silti. Mikä on tosi outoa viimeistään siinä vaiheessa, kun ne lonkan nivelet alkavat selvästi viimeisellä kolmanneksella irrota liitoksistaan ja välillä tuntuu siltä, että uskaltaako kävellä ollenkaan kun reisiluut leijuvat irtonaisina jossain tuolla. Olen silti kiitollinen tästä -  tilaa tuo varmaan tekee lantioon kyllä synnytystä ajatellen, tai joustoa nyt ainakin.

Hermokipu reisissä
Säikäytti mut melkein kuoliaaksi ensimmäisen kerran tapahtuessaan. Viikon verran olin oikeasti ihan varma siitä, että nyt on joku veritulppa tullut. Enemmän asiaa tarkkailtuani totesin kuitenkin, että tuo tulee esille vain silloin, kun poika survoo päätään alas lantioon. Kun oiretta alkoi olla myös toisessa reidessä (esiintyy siis sellaisina pistävinä kipuina sisäreidessä joka tuntuu välillä vievän koko jalan alta), totesin että täytyy johtua siitä että lapsen pää onnistuu lantiossa puristamaan jotain hermotusta ja kunnolla.

Raskausarvet
Tänään on siis 41+0 ja raskausarpia mahanseudulla on 0. Se yllätti. Sekin yllätti, kun yksi maaliskuun päivä aamulla ei ollut mitään ja illalla katsoessani molempien rintojen alapuolelle oli ilmestynyt juurikin niitä ihania punaisia juovia. Jotenkin siihen en ollut varautunut ja tottuminen vei aikaa. Onneksi siippa ei edes kunnolla niitä huomannut, piti oikein korostetusti esitellä, että tajusi ja silloinkin kommentti oli, että aha. Mutta vatsassa on tullut sellaisia lähelle ihon pintaa tunkevia verisuonia, en tiedä sitten onko kuinka paljon parempia kuin ne aidot ja oikeat raskausarvet. Ollaan silti iloisia siitä mitä on, ellei nyt sitten sen ensi viikon aikana pamahda koko maha täyteen, kun menin 0 arvella elvistelemään. Varmuuden vuoksi olen välillä lätkinyt rintojen lisäksi sitä Bio-Oilia kyllä ihan mahaankin. Toivottavasti auttaa.

Närästys
Väitin alussa, ettei ole ollut. No ei olekaan, paitsi satunnaisesti silloin kun lapsi on todella korkealla. Ja silloin kyllä närästääkin ihan kunnolla, onneksi sain vielä kaverilta tämän synnytyksen jälkeen lisäpaketin Rennietä. Onneksi lapsi veivaa itseään ylösalas niin tiheään, että kahta peräkkäistä närästyspäivää(iltaa) en muista.

Painonnousu
Juu, tiesinhän minä että kiloja varmaan tulee, mutta en ajatellut että kun lähtee normipainoisesta ja on vähän huonommalla itsekurilla varustettu henkilö, niin näin paljon. Siinä vaiheessa kun vaaka näytti yli kahdeksankymmentä pärjäsin vielä. Mutta nyt kun lukemat ovat jo yli yhdeksänkymmentä, on aika turha selitellä mitään. Synnärille voi jäädä se kymppi tai vähän reilu jos käy mäihä, mutta kyllä tässä on imetyksellä aika paljon paikattavaa sitten, jotta päästään lähtöpainoon. Niitä kärrylenkkejä odotellessa...

Ummetus, ruoansulatusvaivat ja ne peräpukamat...
Osasto Ällöööö. Ruoansulatus veti ongelmille oikeastaan heti raskauden alussa ja sitä riemua on riittänyt. Ummetus on ollut jatkuva seuralainen ja sen kaverina ilmeisesti seuranneet perävaivat, eli verenvuotona ilmenevät peräpukamat tai mitä lie haavaumia sitten ovatkaan. Se yksi pukama tuli ulos asti, mutta tässä äitiyslomalla sekin on saatu kuriin, luumujen natustelulla ja huolellisella pesulla ja rasvauksella lähinnä. Jännityksellä odotan, mikä tilanne on synnytyksen jälkeen, mitään "puskemista" kun ei systeemi tunnu kestävän ollenkaan ja aina kun lapsi siirtyy alas, tulee oireita uudelleen. Synnytyksessähän ei koskaan kumpaakaan ilmene, vai?

Valkovuoto
Ällöosio jatkuu. Mutta no kidding, yksi huomattavin ja ärsyttävin raskausoire. Koko raskauden, kaikissa eri koostumuksissa mitä kuvitella saattaa. Pysyvänä puolena on ollut tosiaan vain ilmenemisvolyymi: sairaan paljon.

Väsymys
Tästä olin kyllä kuullut, mutten uskonut. Ihan järjettömän väsyttävää puuhaa tämä raskaana olo, vetänyt mun kropan ihan puhki. Asiaa ei ole auttanut nukkumisongelmat, mutta silloinkin kun saa mielestään ihan hyvin unta ja herää yöllä vaikka vaan kerran pissille, voi olla päiviä, jolloin ei kertakaikkiaan jaksa yhtään mitään. Niin kuin vaikka eilen, jolloin vedin parin tunnin päikkärit, vaikka piti siivota. Just just jaksoin leffaan niiden turvin... Olen ollut varmaan aika lähellä työuupumustakin joskus ja tämä on kyllä siitä erilaista väsymystä, että poislukien näitä viimeisen odotuksen päiviä tämä ei ole niin henkistä, vaan ihan puhtaasti fyysisenä ilmenevää loputonta väsymystä.

Iiiso Maha
Nauran täällä edelleen serkun kommentille siitä, että mulla on eeppinen maha. Kaikki sanovat, että selvä poikamaha, takaa ei näy ollenkaan mutta sivusuunnassa mahdutaan enää just just ovista. Kuva ei todella tee oikeutta tilanteelle, mutta onpa nyt yksi tätäkin blogia korostamassa. Mulla on aivan suhteettoman pitkät jalat ja järjettömän lyhyt selkä (kiva ostaa istuvia vaatteita...), mikä osaltaan luo vaikutelmaa siitä, että maha on valtava. Se kasvoi ihan viime metreille kyllä sf-mitan keskikäyrällä jonka jälkeen bongasi yläkäyrälle, mutta tässä vaiheessa mitat ovat kai enempi vähempi mitä sattuu ja kuulemma voi tyypin asento vaikuttaa siihen paljon. Oon silti varma, että joku kuuden kilon vauva siellä asuu, jos ei se kohta ala tulla ulospäin. No tietysti jos ajattelee sitten niinpäin, että onpahan tyyppi valmiimpi ulkomaailmaan, jos on valmiiksi vähän enemmän elopainoa... Silti, kyllä tuo on varmasti ainakin semmoinen kymmenen kilon setti tuossa vatsankohdalla, joten ei ihme, että sitä on vähän raskas jo kanniskella mukanaan. Kyllä minä silti siitä vihdoin ja viimein taidan ylpeäkin olla, nyt kun ajatukseen on tottunut. Raskausviikoilla 20-30 kaikki kommentointi mahaan liittyen loukkasi aika pahasti..

Muitakin kivoja oireita on ollut, kuten kasvoihin tulleet oudot kuivat kohdat/ihottuma joka ei millään Bepanthen-kuurillakaan tunnu lähtevän. Kylmä oli koko alkuraskauden ja se paljon puhuttu kuuma ja hormoihikoilu sekä turvotus iski kyllä nyt vasta helteillä niin, että eilen piti kesken leffareissun hakea Prismasta kokoa isommat sandaalit, ettei koko reissu jäänyt kesken. Mojova rakko istuu tuossa jalansyrjässä... Turvotuksesta kukaan ei muuten sanonut, että sitä voi tulla naamaankin, tosi kiva. Ja ehkä oireena pitää sanoa vielä kaikki ne vieraat mahantaputtajat. What gives? Se on outoa, tyypit, lopettakaa se!

On sitten toisaalta joku positiivinenkin: ei enää allergiaa, tai siis ilman mitään lääkkeitä ollaan pärjätty tämä kevät, mikä on ehdottomasti superhienoa!

€&%#!! Odotuksen päivät

Alkaa huumori loppua, vaikka yritän hokea itselleni, että kyllä se tästä, vauva tulee sitten kuin sen on hyvä tulla. Ja kun sen on Aika tulla. Eilen oli kuitenkin se Mannerheimin syntymäpäivä, jota oltiin salaa toivottu synttäriksi ja se lipui myös ohi ilman supistuksen supistusta. No, eipähän pieni joudu CGE- nimihirviön uhriksi ainakaan.. Helteestä johtuen olo kuitenkin on ihan jäätävä, turvonnut ja kertakaikkisen saamaton. Mitään ei huvittaisi tehdä, mutta koko ajan nukkuu huonommin, vatsa tuntuu kiristävältä ja aralta, päätä särkee ja selkää särkee, olo on jättimäinen ja kiukuttaa kaikki. Eniten se, että tää kämppä on vielä ihan kaaos ja halutessaan vois kyllä sen siivota, jos jaksaisi siis. Uimaan ei hallin remontin vuoksi pääse ja kävely tuntuu jostain syystä ihan kamalalta, vauhtia ei ole ja selkään sattuu. Sen sijaan keksin viilentää itseäni eilen parvekkeella lilluttelemalla varpaita kylmällä vedellä täytetyssä saavissa ja sehän toimi niin hyvin, että sitten en tajunnut laittaa kertoimia naamaan vaan käräytin nahkani. Fiksua toimintaa yli kolmekymppiseltä? Päivän huippuhetki koettiin ehkä kuitenkin siinä, kun sain vihdoin rakkaudella neulomani oman villatakin hihat tehtyä ja aloin katsoa uusin silmin sitä kroppaosaa.. joka lähemmällä tarkastelulla paljastui noin kaksi kertaa liian leveäksi meikäläisen raskausvartalollekaan... Eli purkuun menee koko äitiysloman tulokset. Jiin opintovapaa loppuu ja huomenna se joutuu töihin, ja minä joudun uudelle neuvolantädille, koska vanha jää kesälomille. Paino on varmaan noussut sata kiloa sekä minulla että pojalla, koska en ole juurikaan liikkunut, mutta syönyt karkkia ja limpparia paskaan fiilikseen kyllä senkin edestä. Kaikenkaikkiaan siis huikea, ihmismäinen ja kypsä olo. Jotta en viihdyttäisi itseäni päivä päivältä vaan kaameammiksi käyvillä kuvilla jättiläismäiseksi kasvavan pojan yhä kauemmaksi lipuvasta synnytyksestä, niin varasin tälle illalle ihan uhmatakseni koko maailmaa liput Star Trekin ensi-iltanäytökseen. Jos vaikka synnyttäiskin leffateatterissa..?

Note to self: Älä stalkkaa puolituttuja Facebookissa kun olet hormonaalinen, tulee vain paha mieli..

Nii-in, arvatkaa kaksi kertaa onko supistuksia sitten enää kuulunut? No eipä tietenkään. Ehkä alamme hiljalleen valmistautua myös siihen käynnistyksen mahdollisuuteen... Tai tänään on 40+5, joten aikaa vielä on, mutta viikon päästä on sitten jo se yliaikaiskontrolli, jos niikseen tulee. Yritän vielä kovasti olla ajattelematta sitä.

Helle sekottaa mun kropan ja aivot. Haluaisin samaan aikaan kylpeä valossa ja auringossa, mutta heti kun parkkeeraan itseni parvekkeelle, tulee tukala olo ja varpaat kasvavat melkein silmissä. Eilen oli vähän sellainen päivä, että mitään ei saanut tehtyä, kaikki tuntui raskaalta ja vain neuleen toinen hiha edistyi ollen nyt puolessa välissä. Kun katson tätä kämppää, mulla on sellainen olo, että yhden päivän hommana tän kyllä siivois ja villinä (hormonaalisena) epäilynä se, että tyyppi ei halua tulla ulos ennen kuin kaikki, kerrassaan kaikki, on valmista. Ehkä se on sitten tän päivän agendalla, vaikka enteilevät yhtä kuumaa tätäkin päivää, joten saas nähdä.

Siivoaminenkin olisi parempi kuin se, mihin ryhdyin jostain syystä eilen: kaikkien tuttujen ja tuntemattomien stalkkaus Facebookin, LinkedInin ja Googlen kautta. On se kumma miten exillä, entisillä ihastuksilla, niillä oudoilla opiskelukavereilla ja ennen kaikkea ärsyttävillä työkavereilla menee kaikilla just nyt niin loistavasti. On lasta, häitä, uutta hevosta tai upeaa työpaikkaa, suuria oivalluksia tai vähintään koko talo rempattuna/siivottuna/rakennettuna. Tai sitten on ymmärretty hiljentää, vaihtaa yrittäjäksi tai ottaa joku harrastus nyt tosissaan. Muiden elämä vaikuttaa aurinkoiselta, tasapainoiselta ja tarpeen vaatiessa joko seesteiseltä tai kiihkeän innostuneelta ja ainakin siinä tehdään Paljon Tärkeitä Asioita. Ollaan niin sanotusti Hyvässä Paikassa, arvojen ja tavoitteiden mukaisessa elämässä. Enkä voinut varsinkaan eilisessä saamattomuuden suossa välttää kateuden, turhautumisen enkä ison eksistentiaalikriisin tuntemuksia. Ajattelin pienenä, että aikuisuus on jotain mahtavaa, koska sitten tietää. Tai on jotenkin valmis ja kypsä. Ensin piti kuitenkin päästä tietylle elämän valmius- ja tajunnantasolle, ja vasta sitten alettiin suunnittelemaan perhettä. Joka paradoksaalista kyllä piti kuitenkin olla hankittuna ennen 25. ikävuotta.

Olen siis sekä myöhässä (vain melkein seitsemällä vuodella tai sinnepäin) että täysin clueless. Ja niin kertakaikkisen epävalmis tähän koko vanhemmus-aikuisuushommaan, että pyydän syntymättömältä lapseltani (sekä niiltä tulevilta, joita mahdollisesti joskus tulee) anteeksi sitä, miten vajavaisin voimin häntä täällä lähdetään kasvattamaan. Sen verran hän lienee jo vatsassa tajunnut, että itsekuria tuolla ei liene juuri ollenkaan, mutta kaikki muu keskeneräisyys saattaa tulla suurempana järkytyksenä. Mutta vanhempiaan ei saa valita ja kyllä me varmasti voimiemme ja kykyjemme valossa parhaamme yritämme. Mutta kesken ollaan ja monesta kohtaa herkkinä ja vereslihalla. Ei asuta siinä unelmakämpässä vaan ahtaasti kaksiossa, ei olla päästy unelma-ammattiin tai -uralle (tai isä nyt melkein, mutta opiskelee vielä), ei olla löydetty tai ainakaan sisäistetty Suuria Totuuksia tai aina edes yritetä pitää huolta kropasta tai jaksamisesta muutenkaan. Ympäristö kärsii meidän jatkuvasta leväperäisyydestä ja arvo(ttomista) valinnoista, koirakin on koulutettu päin seiniä, eikä miestäkään osaa rakastaa siten kuin se ansaitsisi. Raha-asiat on epävarmoja, vaikka pärjätään vielä kyllä, ja elämä on ihan kertakaikkisn välitilassa, jossa mitään pitkällisiä suunnitelmia ei voi tehdä eteenpäin tulevaisuuteen. No, Goalle tuskin lähdemme reppureissaamaan, se ei ihan olisi meitä mutta sen kummemmin edes syksystä ei voi tietää.

Jossain kohti mieli alkaa rauhoittua. Muilla on niiden elämä, meillä meidän. Se on pieni ja kesken, mutta ihan hyvää pääosin. Ei kiiltokuvaa, jolla voisi lesoilla ympäriinsä tai tehdä hienoja Facepäivityksiä. Mutta useimpina päivinä ihan arjessa rikasta touhua. Eikä kait sitä kyllä oikeasti koskaan voi tietää, missä sitä on ensi syksynä. Liian paljon kipeitäkin yllätyksiä tänne mahtuu. Ja ehkä on ihan hyväkin olla clueless, pysyy elämälle nöyränä ja avoimena. Lapsi joutuu hänkin ajallaan kohtaamaan sen, että supervanhempia ei tullut, mutta rakastivat ne hurjasti kuitenkin. Toivoivat ja yrittivät. Kestävät ehkä hänenkin kasvuaan ja keskeneräisyyttä paremmin, kun ei maailman jokaista naulaa ole vielä naulattu kiinni.

Mutta sen Facebookkaamisen jätän kyllä ainakin stalkkeroinnin osalta vähemmälle. Siitä ei seuraa mitään hyvää.

Toinen ja kolmas supistusyö

Close, but no cigar. Kaksi huonosti nukuttua yötä takana, mutta edelleenkään ei tunnuta olevan yhtään lähempänä pojan syntymää. Kai se silti lähellä on, eilen moneen kertaan sukulaisten kanssa laskettiin, että maksimissaan 13 päivää (tai tänään 12) ja sitten vaikka käynnistyksellä ulos. Olen kuitenkin tosi iloinen, että päästiin serkkutytön lakkiaisissa käymään, tässä kohtaa olen jo aika ylpeä mun mahasta (joka on kuulemma aika eeppisissä mittasuhteissa, kuvasi toien serkku..) ja tiristin kyllä kaiken ilon irti tilanteesta. Mutta seksin, saunan, siivoamisen ja shoppailun lisäksi keksimäni viideskään S (sukulaiset) ei johtanut ainakaan pikasynnytykseen, vaikka supistuksia saikin aikaan, samoin kuin edeltävänä päivänä tehty ikkunanpesu, josta paljon oli meille mainostettu.. Ehkä Jiin veljeltä lainattu Kärcherin uusi ikkunanpesin teki hommasta liian helppoa ja hauskaa, kun mikään ei valu ja laseista saa kerralla puhtaat ;)

No, joka tapauksessa itsestä tuntuu kyllä aika paljon konkreettisemmalta, kun yöllä joutuu väliin aika kipeiksi yltyvien epämääräisin väliajoin tulevien ja epämääräisiä aikoja kestävien supistusten kanssa pärjäämään. Harmittaa vain se, että perhevalmennuksessa sanottiin, että tosiaan alle 45 sekuntin supistukset ei edes saa kohdunsuuta hereille, joten luultavasti näitä sitten pitää kestää ilman mitään näkyvää hyötyä kärvistelystä :( Toistaiseksi kipu tuntuu sellaisena hengitystä hankaloittavana, kokonaisvaltaisen puristavana polttona, joka hiipii esiin myös polttavan selkäkivun kautta. Siihen on auttanut tosi kivasti mikrolämmitettävä kaurapussi, mutta unensaanti on vähän vaikeaa jo siinä supistuksen aikana ja poika selvästi ärtyy yksiön ahtaudesta ja pitää huolen riehumisellaan, ettei heti supistuksen peräänkään saa äiti levättyä. Silti, hyvä vaan että ilmoittaa itsestään, neuvolan tädin varoitukset perjantaina istukan toiminnan lakkaamisesta kyllä säikäyttivät, vaikka meillä siis ei mikään arvo vielä mitenkään indikoikaan tilanteen heikkenemistä (paitsi paino, mutta koska mun jalat jomottaa ja kertakaikkiaan näyttää todella siltä kuin nekin aikoisi synnyttää eikä mikään kenkä enää mahdu koipiin ilman rakkoja, olen päättänyt, että se on vaan turvotusta ja juon kaiken Coca-colan, jonka tahdon).

Mietin vaan, että kauankohan mennään näin huonoilla yöunilla ennen kuin homma vihdoin kunnolla starttaa? Yritin eilen ottaa autossa nokosia, mutta heti kun pääsen uneen, alkaa supistaa. Pitää vaan koittaa nyt muuten ottaa kaikki lepo minkä keksii, ettei kuluta voimiaan ennen varsinaista synnytystä.. Toivon todella, että poika tulisi jo sinä meidän vitsailemana Mannerheimin syntymäpäivänä, koska kaksitoista päivää tätä on kyllä jo vähän liikaa. Mutta minkäs sille mahtaa, jos tää niin menee, niin menee, ei siinä taida kauheasti omat sanomisetkaan auttaa, joten pitää vaan pärjätä.