Pitkä hiljaisuus taas, koska kaikkea on mahtunut viimeiseen 3,5 viikkoon. Aloitetaan iloisista: Pikkuveli syntyi Aleksis Kiven päivänä ja hän on ihana! 3,5 kiloa, 51 cm ja hirveä hinku kasvaa. Synnytys oli iisipiisi, sairaalassa 2h josta valtaosa tyypin punkemista avotarjonnassa (mikä oikeasti ei ollut yhtään iisipiisiä, mutta niiiiiiin paljon helpompaa kuin raskaus ja jälkijutut, joihin vertaan). Viikko kotona hormonien kanssa jälkivuodon klönttejä ihmetellessä ja sitten akuutin kiputilan vuoksi osastolle pariksi päiväksi antibiootteihin kohtutulehduksen vuoksi. Sinne sain kuulla, että rakas isoisä oli ei-nyt-yllättäen-mutta-kuitenkin menehtynyt. Elämää ja menoja ja enne kaikkea tunteita on sävyttänyt siis vauva-arjen lisäksi muunkinlaiset jutut. Huomenna loppuu Jiin isyysloma ja onneksi molemmat junioritehtivät saada sen kunniaksi jäätävän flunssan niin että pariviime yötä on mennyt suolatippoja pudotellen, nenää niistäen tai tyhjäksi imien, lohduttaen, imettäen.
Että on ollut aika mitensennytsanoisi... elämänmakuista. Palaan jahka pääsemme arkeen.
tiistai 3. marraskuuta 2015
torstai 8. lokakuuta 2015
39+4 eikä mitään uutisia
Lapsi pyörii mahassa villisti akselinsa ympäri edelleen. Jos joudun yliaikaiskontrolliin, pyydän katsomaan monellako loopilla napanuora on pään ympärillä. Selkä on kipeä, lapsi tai joku muu painaa hermoa ja halvaannuttava kipu iskee istumisen, seisomisen tai pidemmän kävelyn jälkeen keskiselästä pakaraan juilien. Hermo menee. Onneksi tämä ei ole ensimmäinen (loppuraskaus) ja onneksi nyt ei ole hellekelit niin kuin viimeksi.
Silti, vaikka tämä onkin jo tuttua, on vaikea käsitellä pettymyksen tunteita kun hetken aikaa käynnissä ollut supistelu laantuukin. Tai kun lapsi kääntyy sadatta kertaa taas selkä oikealle (eli väärään, synnytystä hidastavaan tarjontaan). Viikonloppuna käytiin anoppilassa lauantaisaunassa ja kappas kun supistikin sen jälkeen, epäsäännöllisesti eikä kovin kipeästi, mutta supistipa nyt kuitenkin. Vaan se loppui sunnuntai-iltaan kuin seinään. Käytiin eilen uudestaan saunassa, lopputuloksena puhtaat nolla supistusta. Olisi nyt näen vuoksi edes pari tullut...
Tavallaan olen iloinenkin, ettei tullut, Pikku-Ukko on jatkanut kevään infektiokierrettä ja rohisee urakalla (ei kuumetta ja pirteä on, mutta silti olisi ehkä ikävää tuoda vastasyntynyt kotiin siten). Mutta silti mielessä hiipii jo se uusi käynnistys ja se kyllä ahdistaa ei-ihan-vähän. Neuvolan täti koitti lohduttaa, että pitkään mahassa viipyvä esikoinen kyllä tuppaa indikoimaan, että seuraavatkin siellä pidepään viihtyvät. Vaan kun nyt on oireistoon ihan loppumetreillä iskenyt turvotus (leukaperät ja kädet, sormus ei enää mene) ja paino nousee taas kohisten (viime 2 vkon seurantavälillä +2kg...), niin kyllä jurppii jokainen odotuspäivä. No, kakkonen on ilmeisesti isoveljeään hiukan pienempi, mikä tietysti synnytystä ajatellen on ihan mukava juttu, toivon vaan että olisi kuitenkin yhtä jäntevä, niin arki sujuisi helpommin.
Onneksi Pikku-Ukko on tarjonnut kehittyvällä huumorillaan vaikka mitä ihanaa tilannetta eteen niin, että äidillä on ollut muuta mietittävää. To Do-listakin on kaventunut ja raivaus edennyt, meidän sauna, kellarikomero ja parveke ovat järjestyksessä, tavaraa on viety pois ja tiedän jo missä kaikki tavarat suurinpiirtein huushollissa sijaitsevat. Päivä kerrallaan siis.
Silti, vaikka tämä onkin jo tuttua, on vaikea käsitellä pettymyksen tunteita kun hetken aikaa käynnissä ollut supistelu laantuukin. Tai kun lapsi kääntyy sadatta kertaa taas selkä oikealle (eli väärään, synnytystä hidastavaan tarjontaan). Viikonloppuna käytiin anoppilassa lauantaisaunassa ja kappas kun supistikin sen jälkeen, epäsäännöllisesti eikä kovin kipeästi, mutta supistipa nyt kuitenkin. Vaan se loppui sunnuntai-iltaan kuin seinään. Käytiin eilen uudestaan saunassa, lopputuloksena puhtaat nolla supistusta. Olisi nyt näen vuoksi edes pari tullut...
Tavallaan olen iloinenkin, ettei tullut, Pikku-Ukko on jatkanut kevään infektiokierrettä ja rohisee urakalla (ei kuumetta ja pirteä on, mutta silti olisi ehkä ikävää tuoda vastasyntynyt kotiin siten). Mutta silti mielessä hiipii jo se uusi käynnistys ja se kyllä ahdistaa ei-ihan-vähän. Neuvolan täti koitti lohduttaa, että pitkään mahassa viipyvä esikoinen kyllä tuppaa indikoimaan, että seuraavatkin siellä pidepään viihtyvät. Vaan kun nyt on oireistoon ihan loppumetreillä iskenyt turvotus (leukaperät ja kädet, sormus ei enää mene) ja paino nousee taas kohisten (viime 2 vkon seurantavälillä +2kg...), niin kyllä jurppii jokainen odotuspäivä. No, kakkonen on ilmeisesti isoveljeään hiukan pienempi, mikä tietysti synnytystä ajatellen on ihan mukava juttu, toivon vaan että olisi kuitenkin yhtä jäntevä, niin arki sujuisi helpommin.
Onneksi Pikku-Ukko on tarjonnut kehittyvällä huumorillaan vaikka mitä ihanaa tilannetta eteen niin, että äidillä on ollut muuta mietittävää. To Do-listakin on kaventunut ja raivaus edennyt, meidän sauna, kellarikomero ja parveke ovat järjestyksessä, tavaraa on viety pois ja tiedän jo missä kaikki tavarat suurinpiirtein huushollissa sijaitsevat. Päivä kerrallaan siis.
torstai 1. lokakuuta 2015
38+4 ja se pyörii sittenkin
Ihan ei aivo vielä tajua, että päivät ovat luetut ja rajalliset. Maksimissaan 24 päivää ja sitten varmaan taas käynnistävät, jos ei Pikkuveli muuten älyä poistua. 24 päivää. Samaan aikaan koitan halata ja nauttia ajasta Pikku-Ukon kanssa, käytiin Tampereellakin tapaamassa Mammaa ja Pappaa, minä pääsin tallille, koira on edelleen hoidossa.
Kotona ei ole supersiistiä, mutta raskausraivaus on kyllä taas selkeästi edistänyt tilannetta ja moni tavara on lähtenyt Kierrätyskeskukseen tai Fidalle ja moni muu löytänyt uuden paikkansa. Ehkä me tänne kaksioon nyt kuitenkin mahdutaan, me kaikki neljä, ainakin aluksi. Pikkuveljen tavarat ovat laatikoissa, muutamia puuttuvia tavaroita tilattu kavereilta, Huudosta ja kaupoista, äitiyspakkauslaatikko pedattu, rintakumit desinfioitu, villavaatteetkin pesty, lapsi voi tulla kun sen aika on.
Selkä on taas kunnolla rikki, veikkaan sitä SI- niveltä taas ja myös lapsen asento selvästi vaikuttaa siihen, miten päivisin pärjäilen. Aamusta kaikki on usein ihan hyvin, vien Pikku-Ukon tarhaan, sitten siivoan ja reuhdon ja kun haen pojan puoli kahdeltatoista kotiin olenkin jo ihan rampa. Jos mahalapsi vielä survoo päätään tietyssä kulmassa lantioon, tulee kaiken muun lisäksi sellaisia hermopuutumisia, että oikeasti itken olkkarin lattialla ja mietin, miten pääsen sieltä ylös, koska joko jalat ei kanna tai sitten asento on selässä niin kivulias, että tuntuu ettei voi nousta vaikka kantaisikin. Toistaiseksi vähän tuumaillen on kuitenkin päästy ylös, onneksi. Ja kieltäydyn antautumasta mokomalle selkävaivalle, puren hammasta ja hoen, että 24 päivän päästä kyllä helpottaa.
Lapsi siis pyörii edelleen. Tai nyt oltiin jo 1,5 viikkoa suht stabiilisti ja vielä just oikeinpäin, pää alas, selkä vašemmalle, potkut oikealla. No, 4h autoilua tärinöineen kahden päivän sisään ilmeisesti teki Pikkuveljelle jonkin eksistentiaalikriisin ja viime yö ja tämä päivä on mennyt kääntyillessä eestaas. Pää toivottavasti edelleen alaspäin, vaikka onkin kovasti irronnut lantiosta mahdollistaen kaiken tän pyörinnän...
Näiden lisäksi mulla on taas vainoharhoja, olin yksi päivä ihan varma, että mulla on raskaushepatoosi kun poskea ja toista jalkapohjaa kutitti. Viime viikon neuvolassa kaikki oli muuten hyvin paitsi, että lapsi piiloutui taas johonkin kohdun syöveriin ja sf-mitta pieneni parin viikon takaisesta lääkärin arviosta (tosin lääkäri vakuutti, että lapsi ei tunnu mitenkään pieneltä - päin vastoin - ja että toisilla on vain tuollainen kohtu/lantio, johon lapsi katoaa). Ja vaikka kuinka pesin alapäätä, niin nyt proteiinit oli plussalla. Yhdellä vaan, kuten läpi koko viime raskauden (tässä raskaudessa rivi on ollut koko ajan siis +/-, ei siis ihan puhdasta ikinä) ja oon varma silti, että valkovuodosta johtuu. Sain silti niitä sticksejä kotiin ja vainoharhoissa pari kertaa nyt jo testannutkin - aina tosin jää selkeästi sinne +/- puolelle. Tänään olin kyllä iloinen, että niitä oli, koska pissa vaahtosi aika paljon ja herätti heti epäilykset.
Seuraavan pisun testasin ja proteiinit oli ok, mutta joo... Ekaa kertaa ikinä sitten sokerit oli kohollaan. Sisältä väri 1 plussa ja ulkoreunoista siinä oli jopa vähän 2-plussankin väriä. Meinasin panikoitua, ennen kun muistin mitä olin syönyt päivällä ennen... Valtavan lasin colaa ja 2 suklaapatukkaa. Kröhöm. Paastoarvothan mulla on sokereissa ollut aina oikeinhyvät, mutta kyllä tuo pisti miettimään, mitä kuormitusta kropalle ja munuaisille tekee. Aion nyt sticksata viikonloppuna vähän tarkemmin ja katsoa heilahtaako mikään, jos cola ja mässyt jää pois ruokavaliosta. Mietityttää kyllä, että jaksaako mainita tuloksesta neuvolassa jos muut ja varsinkin paastoarvot pysyvät nollissa edelleen, todellakaan en näillä viikoilla jaksaisi mihinkään rasituskokeeseen enää, varsinkin kun tiedän, että ruokavaliolla tuota nyt kuitenkin suitsitaan. Eli järkikäteen, herkut oma-aloitteisesti veks ja pisu seurantaan. Jättiläisvauvaa en minäkään halua, se nelikiloinen on edelleen ihan maksimi noin niin kuin henkisesti. Mutta silti tää vaan osoittaa, että vaikka kuinka ylpeilee, että viimeksi tuli 20 kg ja nyt vasta 12 niin tarkistamisen varaa kyllä on ihan selkeästi nyt vikoilla viikoillakin.
Mutta tällaiset kuulumiset siis täältä. Ihan positiivisin mielin synnytystäkin jo ajatellaan, viikonloppuna supisti selkää öisin ja ajattelin , että josko omaksi suureksi hämmästykseksi jotain tapahtuisikin ennen laskettua aikaa, mutta ei, loppui kuin seinään maanantaina. Mutta 24 päivää, sen jaksaa kyllä. TENS-laitekin on taas varattu ja odottelee tuossa pääsisikö paremmin käyttöön nyt kuin viime synnytyksessä. Luin kirjastosta Sophie Fletcherin Mindful Hypnobirthin, joka sisäänajavana teoksena oli varmaan ihan hyvä, mutta jonka anti jäi kyllä Luonnollisen synnytyksen kurssit käyneelle aika ohueksi. Tai tuli kerrattua, oli se varmaan silleen hyvä. Tein synnytystoivelistan ja oikeasti siitä itsesllä on vain neljä pointtia mielessä, a) voikun pääsis nopeasti takaisin esikoiaen luo, b) tuokaa mulle valmiiksi tarpeeksi niitä oksennuspusseja, ettei niistä tarvitse huolehtia ja c) jos mahdolliata niin suihkuun tai ammeeseen haluaisin tällä kertaa. Ja d) katetroikaa ennen ponnistusvaihetta, en halua enää ponnata 2l virtsaa rakossa. Kaikki muu otetaan sitten sen mukaan, mitä eteen tulee. Kyllä se kipu ja hallitsemattomuus jännittää edelleen, spontaanissa synnytyksessä, että osaako lähteä oikeaan aikaan vai skitsoaako vauvan kunnosta, kun viimeksihän vauvaa monitoroitiin koko ajan. Mutta nuo käytännön jutut mietityttävät silti vielä enemmän, Pikku-Ukon hoitokuviot kaikkein eniten. On tää kakkossynnytys vaan niin outoa verrattuna siihen ekaan.
Kotona ei ole supersiistiä, mutta raskausraivaus on kyllä taas selkeästi edistänyt tilannetta ja moni tavara on lähtenyt Kierrätyskeskukseen tai Fidalle ja moni muu löytänyt uuden paikkansa. Ehkä me tänne kaksioon nyt kuitenkin mahdutaan, me kaikki neljä, ainakin aluksi. Pikkuveljen tavarat ovat laatikoissa, muutamia puuttuvia tavaroita tilattu kavereilta, Huudosta ja kaupoista, äitiyspakkauslaatikko pedattu, rintakumit desinfioitu, villavaatteetkin pesty, lapsi voi tulla kun sen aika on.
Selkä on taas kunnolla rikki, veikkaan sitä SI- niveltä taas ja myös lapsen asento selvästi vaikuttaa siihen, miten päivisin pärjäilen. Aamusta kaikki on usein ihan hyvin, vien Pikku-Ukon tarhaan, sitten siivoan ja reuhdon ja kun haen pojan puoli kahdeltatoista kotiin olenkin jo ihan rampa. Jos mahalapsi vielä survoo päätään tietyssä kulmassa lantioon, tulee kaiken muun lisäksi sellaisia hermopuutumisia, että oikeasti itken olkkarin lattialla ja mietin, miten pääsen sieltä ylös, koska joko jalat ei kanna tai sitten asento on selässä niin kivulias, että tuntuu ettei voi nousta vaikka kantaisikin. Toistaiseksi vähän tuumaillen on kuitenkin päästy ylös, onneksi. Ja kieltäydyn antautumasta mokomalle selkävaivalle, puren hammasta ja hoen, että 24 päivän päästä kyllä helpottaa.
Lapsi siis pyörii edelleen. Tai nyt oltiin jo 1,5 viikkoa suht stabiilisti ja vielä just oikeinpäin, pää alas, selkä vašemmalle, potkut oikealla. No, 4h autoilua tärinöineen kahden päivän sisään ilmeisesti teki Pikkuveljelle jonkin eksistentiaalikriisin ja viime yö ja tämä päivä on mennyt kääntyillessä eestaas. Pää toivottavasti edelleen alaspäin, vaikka onkin kovasti irronnut lantiosta mahdollistaen kaiken tän pyörinnän...
Näiden lisäksi mulla on taas vainoharhoja, olin yksi päivä ihan varma, että mulla on raskaushepatoosi kun poskea ja toista jalkapohjaa kutitti. Viime viikon neuvolassa kaikki oli muuten hyvin paitsi, että lapsi piiloutui taas johonkin kohdun syöveriin ja sf-mitta pieneni parin viikon takaisesta lääkärin arviosta (tosin lääkäri vakuutti, että lapsi ei tunnu mitenkään pieneltä - päin vastoin - ja että toisilla on vain tuollainen kohtu/lantio, johon lapsi katoaa). Ja vaikka kuinka pesin alapäätä, niin nyt proteiinit oli plussalla. Yhdellä vaan, kuten läpi koko viime raskauden (tässä raskaudessa rivi on ollut koko ajan siis +/-, ei siis ihan puhdasta ikinä) ja oon varma silti, että valkovuodosta johtuu. Sain silti niitä sticksejä kotiin ja vainoharhoissa pari kertaa nyt jo testannutkin - aina tosin jää selkeästi sinne +/- puolelle. Tänään olin kyllä iloinen, että niitä oli, koska pissa vaahtosi aika paljon ja herätti heti epäilykset.
Seuraavan pisun testasin ja proteiinit oli ok, mutta joo... Ekaa kertaa ikinä sitten sokerit oli kohollaan. Sisältä väri 1 plussa ja ulkoreunoista siinä oli jopa vähän 2-plussankin väriä. Meinasin panikoitua, ennen kun muistin mitä olin syönyt päivällä ennen... Valtavan lasin colaa ja 2 suklaapatukkaa. Kröhöm. Paastoarvothan mulla on sokereissa ollut aina oikeinhyvät, mutta kyllä tuo pisti miettimään, mitä kuormitusta kropalle ja munuaisille tekee. Aion nyt sticksata viikonloppuna vähän tarkemmin ja katsoa heilahtaako mikään, jos cola ja mässyt jää pois ruokavaliosta. Mietityttää kyllä, että jaksaako mainita tuloksesta neuvolassa jos muut ja varsinkin paastoarvot pysyvät nollissa edelleen, todellakaan en näillä viikoilla jaksaisi mihinkään rasituskokeeseen enää, varsinkin kun tiedän, että ruokavaliolla tuota nyt kuitenkin suitsitaan. Eli järkikäteen, herkut oma-aloitteisesti veks ja pisu seurantaan. Jättiläisvauvaa en minäkään halua, se nelikiloinen on edelleen ihan maksimi noin niin kuin henkisesti. Mutta silti tää vaan osoittaa, että vaikka kuinka ylpeilee, että viimeksi tuli 20 kg ja nyt vasta 12 niin tarkistamisen varaa kyllä on ihan selkeästi nyt vikoilla viikoillakin.
Mutta tällaiset kuulumiset siis täältä. Ihan positiivisin mielin synnytystäkin jo ajatellaan, viikonloppuna supisti selkää öisin ja ajattelin , että josko omaksi suureksi hämmästykseksi jotain tapahtuisikin ennen laskettua aikaa, mutta ei, loppui kuin seinään maanantaina. Mutta 24 päivää, sen jaksaa kyllä. TENS-laitekin on taas varattu ja odottelee tuossa pääsisikö paremmin käyttöön nyt kuin viime synnytyksessä. Luin kirjastosta Sophie Fletcherin Mindful Hypnobirthin, joka sisäänajavana teoksena oli varmaan ihan hyvä, mutta jonka anti jäi kyllä Luonnollisen synnytyksen kurssit käyneelle aika ohueksi. Tai tuli kerrattua, oli se varmaan silleen hyvä. Tein synnytystoivelistan ja oikeasti siitä itsesllä on vain neljä pointtia mielessä, a) voikun pääsis nopeasti takaisin esikoiaen luo, b) tuokaa mulle valmiiksi tarpeeksi niitä oksennuspusseja, ettei niistä tarvitse huolehtia ja c) jos mahdolliata niin suihkuun tai ammeeseen haluaisin tällä kertaa. Ja d) katetroikaa ennen ponnistusvaihetta, en halua enää ponnata 2l virtsaa rakossa. Kaikki muu otetaan sitten sen mukaan, mitä eteen tulee. Kyllä se kipu ja hallitsemattomuus jännittää edelleen, spontaanissa synnytyksessä, että osaako lähteä oikeaan aikaan vai skitsoaako vauvan kunnosta, kun viimeksihän vauvaa monitoroitiin koko ajan. Mutta nuo käytännön jutut mietityttävät silti vielä enemmän, Pikku-Ukon hoitokuviot kaikkein eniten. On tää kakkossynnytys vaan niin outoa verrattuna siihen ekaan.
maanantai 7. syyskuuta 2015
2-vuotiaan mielikuvitusmaassa
Lapsen kasvun seuraaminen sivusta on jotenkin ihanaa. Aina kun luulee päässeensä siihen parhaaseen vaiheeseen, tuleekin uusi vaihe, joka onkin vielä parempi. Luulin, että puhe ja sanat olisivat parasta, mutta nyt loppukesän jälkeen tullut mielikuvituksen esiinmarssi on ehdottomasti hulvattomin vaihe. Katsotaan, mitä sitten tulee seuraavaksi :)
Mielikuvituksen tulo on tarkoittanut myös sitä, että pelkoja on tullut enemmän. Pikku-Ukko hokee usein itselleen (ja meille, ja nukkevauvalleen), että ei tarvi pelätä Avantia (Papan minitraktori), ammuja (käytiin elokuussa kaverin maitotilalla ja navettarivistö teki pieneen lähtemättömän vaikutuksen), pimeää (tämä tuli iltojen pimetessä) ja milloin yläkerran remppakohteesta kuuluvaa poranääntä tai uunia tai vessan ovea, jonka osaa laittaa itse sisäpuolelta lukkoon (mutta avata vain ihan epäsäännöllisesti, onneksi tiirikointi sujuu vanhemmilta jo ihan sujuvasti).
Mielikuvituksesta kertoo tuttuihin asioihin yhdistetyt pienet kertomukset ja kyselyt, laulujen säkeistöjen tai riimittelyjen herättämät mietteet ja ennen kaikkea itsenäinen leikki, jota on vihdoin (vihdoin!) tullut - poika makaa lattialla kyljellään ja pärisyttää autojaan tai leikkii Fisher-Pricen sairaalalla ja selittää samalla voiceoverina, mitä kulloinkin tapahtuu. Täti tulee ja vauva menee ja setä on potilas ja hissi jäi jumiin ja jokohan Pikku-Ukolla on ehkä nälkä. Ja kohtapuoliin keittiöön ilmestyy pieni ihminen, joka toteaa, että juustoleipä maistuisi. Tai avokoodo...
Huumoriakin on tullut. Vaikka imetys loppuikin ihan sujuvissa merkeissä silloin maaliskuussa, lapsi on edelleen kiinnostunut mun rinnoista. Ja laskee joka kerran, että äiti sulla on yksi-kaksi-kolme rintaa. Ja nauraa päälle. Xylitol-pastillit ovat herkkua, pieni käsi hiipii kohti purkkia ja kun kysyn montako annetaan, poika laskee niin moneen kuin osaa (tällä hetkellä kahdeksaan). Ja nauraa päälle. Sanon, että kaksi saa ottaa, poika tuijottaa takaisin ja tinkii kolmea :) Hyvä olisikin, jos neuvottelutaidot kehittyisivät paremmiksi kuin äidillään...
Mutta kaikki tuo ja nämä ihanat vapauden päivät, jolloin ehtii vielä esikoiseen keskittyä kunnolla, pelkästään. Mulla on syksyn tuomaa haikeutta, vaikka odotankin jo Pikkuveljeä kovasti. Jonkun uuden alku taas, muutoksia luvassa. Koitan nauttia nyt urakalla kaikista päivistä, jolloin on vielä leppoisaa ja yksinkertaista.
Mielikuvituksen tulo on tarkoittanut myös sitä, että pelkoja on tullut enemmän. Pikku-Ukko hokee usein itselleen (ja meille, ja nukkevauvalleen), että ei tarvi pelätä Avantia (Papan minitraktori), ammuja (käytiin elokuussa kaverin maitotilalla ja navettarivistö teki pieneen lähtemättömän vaikutuksen), pimeää (tämä tuli iltojen pimetessä) ja milloin yläkerran remppakohteesta kuuluvaa poranääntä tai uunia tai vessan ovea, jonka osaa laittaa itse sisäpuolelta lukkoon (mutta avata vain ihan epäsäännöllisesti, onneksi tiirikointi sujuu vanhemmilta jo ihan sujuvasti).
Mielikuvituksesta kertoo tuttuihin asioihin yhdistetyt pienet kertomukset ja kyselyt, laulujen säkeistöjen tai riimittelyjen herättämät mietteet ja ennen kaikkea itsenäinen leikki, jota on vihdoin (vihdoin!) tullut - poika makaa lattialla kyljellään ja pärisyttää autojaan tai leikkii Fisher-Pricen sairaalalla ja selittää samalla voiceoverina, mitä kulloinkin tapahtuu. Täti tulee ja vauva menee ja setä on potilas ja hissi jäi jumiin ja jokohan Pikku-Ukolla on ehkä nälkä. Ja kohtapuoliin keittiöön ilmestyy pieni ihminen, joka toteaa, että juustoleipä maistuisi. Tai avokoodo...
Huumoriakin on tullut. Vaikka imetys loppuikin ihan sujuvissa merkeissä silloin maaliskuussa, lapsi on edelleen kiinnostunut mun rinnoista. Ja laskee joka kerran, että äiti sulla on yksi-kaksi-kolme rintaa. Ja nauraa päälle. Xylitol-pastillit ovat herkkua, pieni käsi hiipii kohti purkkia ja kun kysyn montako annetaan, poika laskee niin moneen kuin osaa (tällä hetkellä kahdeksaan). Ja nauraa päälle. Sanon, että kaksi saa ottaa, poika tuijottaa takaisin ja tinkii kolmea :) Hyvä olisikin, jos neuvottelutaidot kehittyisivät paremmiksi kuin äidillään...
Mutta kaikki tuo ja nämä ihanat vapauden päivät, jolloin ehtii vielä esikoiseen keskittyä kunnolla, pelkästään. Mulla on syksyn tuomaa haikeutta, vaikka odotankin jo Pikkuveljeä kovasti. Jonkun uuden alku taas, muutoksia luvassa. Koitan nauttia nyt urakalla kaikista päivistä, jolloin on vielä leppoisaa ja yksinkertaista.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
34+3 ja huoli mahan kasvusta
Kuinka vainoharhainen sitä voi olla? Siinä missä alkukesästä mainitsin sitä, että vatsa kasvaa älytöntä tahtia, panin loppukesästä ja elokuussa varsinkin merkille, että nyt se maha ei oikein kasvakaan (ainakaan samaa vauhtia). Ja sitten kesän jäljiltä alkoi tulla kommenttia siitä, että "voi miten sulla on pieni maha" ja "ethän sää oo ollenkaan kasvanut", josta olin ensin vaan wtf, jättäkää maha rauhaan ja sitten kommenttien jälkeen iski erilaiset huolet siitä, että kun nimenomaan ensimmäisen lapsen kanssa maha oli iso ja nyt toisen kanssa pieni (kiloja on tullut aika samaan tahtiin), niin onko siellä nyt varmasti tarpeeksi lapsivettä ja toimiiko se istukka vai synnytänkö mä keskosmittaisen lapsen yliajalla.
Totesin, että helpoimmin nukun, jos käyn selvittämässä mittoja - onneksi on avoneuvola! Täti ei yhtään nauranut huolelle ja katsoi sf-mitan kunnolla, kysyi muutkin tiedot (sokeriarvot, Rh-tekijän, turvotukset) ja totesi, että ei hän nyt kyllä olisi huolissaan. Joo, kohtu menee kyllä keskikäyrän alapuolella, mutta aika samassa kuin viimeksikin ja ihan normaalin rajoissa, kasvua on tullut ja tyyppi liikkuu kunnolla. Hyviä merkkejä.
Ja piti kotiinpäästyä kaivaa Pikku-Ukon aikainen neuvolakortti esiin. Muistikuva kohdun korkeudesta yläkäyrillä on kyllä ollut väärä, paitsi ihan lopussa. Aika keskimääräisiä sitten nämä molemmat, vähän mittaajasta vaihdellen. Näillä samoilla viikoilla molemmat aika samassa, nimittäin keskikäyrän alla. (Kuvassa yllä Pikku-Ukon, alla Pikkuveljen). Juu. Luulo tai muisti ei ole tiedon väärti.
Nyt jaksan odottaa sitä neuvolalääkäriäkin ihan rauhassa. Ehkä.
maanantai 31. elokuuta 2015
34+1 valkovuoto säikäytti
Lapsi on edelleen kohdussa poikittain, möyrii useimpina öinä, mutta ei tunnu pääsevän kuin akselinsa ympäri vaikka olen koittanut nyt olla enemmän päiväsaikaan pystyasennossa, pyörittää lantiota ja tehdä niitä Spinning Babiesin väärinpäinoloharjoituksia, jotta kohtuun tulisi enemmän tilaa. Tänä aamuna ei ole enää mitään käryä siitä, miten päin pieni voisi kohdussa edes olla, kun se hakeutui yöllä monen vaiheen kautta sykkyrälle lantioon, niin että en ainakaan tunne navan yläpuolella yhdenyhtä ruumiinosaa. Taitaa olla vielä niin päinkin, että liikkeet tuntuvat huonommin, olisiko sitten selkä vasten vatsanahkaa. Huokaus. Ehkä vaan odotettava ensi viikon tuomiota tai toivottava vaan sitkeästi, että joku käännös menisi oikein päin...
Viime viikolla pääsi käymään myös ällöosaston säikäytys, nimittäin yhden yömöyrinnän täyteisen yön jälkeen heräsin aamulla, kävin vessassa ja tulin makkariin takaisin pukemaan. Ja yhtäkkiä alkaa valua tiptiptiptip vaikka kuinka pitkään valkoista nestettä pitkin reittä alas matolle. Minä tietysti ajattelin, että nyt ne lapsivedet sitten kuitenkin tuli ja hädissäni huusin Jiin rappukäytävästä takaisin viemään lasta päiväkotiin, minä soittelisin neuvolasta apuja. Onneksi muistui samalla, että edellisen raskauden hysteriasta oli jäänyt paketti pH-paperia ja kun mittailin eritteen happamuutta (ja tein pientä taustaGooglausta), niin kävi kyllä selväksi että ihan tavallista valkovuotoa se oli, vähän taas vetisempää vaan. Tämän pH oli siis siinä 4,5-5 kohdalla (=hapan) kun lapsiveden olisi ollut jossain siellä 6-7 hujakoilla (vähän emäksisempää). Neuvolan tädille ei soittaessa tosin selvästikään sanonut nämä pH-arvot yhtikäs mitään, kun jäi hokemaan vain, että jos sitä tulee lisää niin pitää mennä synnärille tsekkiin, kun niillä on kuulemma sellainen testi. Yritin sanoa, että joo, se on kyllä ihan samaan pH-mittaukseen perustuva, mutta ei taidettu siltikään päästä samalle sivulle asiassa.
Sain kuitenkin (pyynnöstä) lähetteen labraan, ajattelin että jos olisi vaikka tullut joku tulehdus tai hiiva, että tarkistetaan ja hoidetaan pois, josko se olisi vaikuttanut erilaiseen valkovuodon koostumukseen. Seuraavan tunnin sitten odotinkin Huslabin jonoissa vuoroani, mutta mielenrauhan vuoksi oli tärkeää käydä ja kiva, että pääsin tsekkiin kuitenkin. Seuraavana päivänä jo tuli tulokset, jotka oli tulehduksen ja hiivan osalta ihan puhtaat. Eli jotain normaalia, hormonaalista valkovuodon vaihtelua tämäkin sitten - jännää vaan kun viime viikolla oli selvästi paksumpaa valkovuotoa ja äkkiä meni vetiseksi. Sitä ohuempaa kesti pari päivää ja nyt taas tuntui vaihtuvan. Että ota näistä nyt sitten selvää. No, maksimissaan 8 viikkoa tätä riemua enää ;)
Viime viikolla pääsi käymään myös ällöosaston säikäytys, nimittäin yhden yömöyrinnän täyteisen yön jälkeen heräsin aamulla, kävin vessassa ja tulin makkariin takaisin pukemaan. Ja yhtäkkiä alkaa valua tiptiptiptip vaikka kuinka pitkään valkoista nestettä pitkin reittä alas matolle. Minä tietysti ajattelin, että nyt ne lapsivedet sitten kuitenkin tuli ja hädissäni huusin Jiin rappukäytävästä takaisin viemään lasta päiväkotiin, minä soittelisin neuvolasta apuja. Onneksi muistui samalla, että edellisen raskauden hysteriasta oli jäänyt paketti pH-paperia ja kun mittailin eritteen happamuutta (ja tein pientä taustaGooglausta), niin kävi kyllä selväksi että ihan tavallista valkovuotoa se oli, vähän taas vetisempää vaan. Tämän pH oli siis siinä 4,5-5 kohdalla (=hapan) kun lapsiveden olisi ollut jossain siellä 6-7 hujakoilla (vähän emäksisempää). Neuvolan tädille ei soittaessa tosin selvästikään sanonut nämä pH-arvot yhtikäs mitään, kun jäi hokemaan vain, että jos sitä tulee lisää niin pitää mennä synnärille tsekkiin, kun niillä on kuulemma sellainen testi. Yritin sanoa, että joo, se on kyllä ihan samaan pH-mittaukseen perustuva, mutta ei taidettu siltikään päästä samalle sivulle asiassa.
Sain kuitenkin (pyynnöstä) lähetteen labraan, ajattelin että jos olisi vaikka tullut joku tulehdus tai hiiva, että tarkistetaan ja hoidetaan pois, josko se olisi vaikuttanut erilaiseen valkovuodon koostumukseen. Seuraavan tunnin sitten odotinkin Huslabin jonoissa vuoroani, mutta mielenrauhan vuoksi oli tärkeää käydä ja kiva, että pääsin tsekkiin kuitenkin. Seuraavana päivänä jo tuli tulokset, jotka oli tulehduksen ja hiivan osalta ihan puhtaat. Eli jotain normaalia, hormonaalista valkovuodon vaihtelua tämäkin sitten - jännää vaan kun viime viikolla oli selvästi paksumpaa valkovuotoa ja äkkiä meni vetiseksi. Sitä ohuempaa kesti pari päivää ja nyt taas tuntui vaihtuvan. Että ota näistä nyt sitten selvää. No, maksimissaan 8 viikkoa tätä riemua enää ;)
tiistai 25. elokuuta 2015
33+2 ja lapsi mahassa poikittain, arkea 2-vuotiaan kanssa
Hyvin täällä sujuu, vaikken enää osaa/muista päivittää kuulumisia niin kovin tarkkaan. Arjessakin on tekemistä, kun ensin sairastettiin koko perhe vuorotellen viikko noroa ja yritetään epätoivoisesti siivoilla, että vauvan kehtaisi tuoda kynnyksen yli. 2-vuotias Pikku-Ukko on ihana, laulava satusetä, mutta elämä (ja esimerkiksi tämän aamun tarhaanvienti) voi välillä olla niin kovin kovin haastavaa, ettei äiti oikein tiedä miten päin olisi.
Hyviä syitä varmasti aina on kaikelle käytökselle, tänä aamuna lasta harmitti yli kaiken se, ettei voinutkaan jäädä viettämään äidin kanssa päivää niin kuin viimeviikolla oksennustaudin vuoksi (tosin Netflix meillä hoiti pääsääntöisesti lapsenvahdinnan, kun samalla vanhemmat makasivat pää ämpärissä mustikkakeittoa särpien). Ja Pikku-Ukkoa kiusaa se, etten minä voi ottaa enää syliin (tai voin, mutten jaksa mahani kanssa kantaa kovin pitkiä matkoja). Päiväkodille mennessä on yksi valtavan jyrkkä, pitkä mäki, josta en pysty enää työntämään kärryjä ylös ilman, että supistaa urakalla. Siispä ollaan menty kävellen tarhaan, mikä on palatessa musta tosi kiva - tehdään kiertoreittejä, tullaan metsän kautta, puhalletaan voikukan ja ohdakkeenhaituvia, katsotaan lentokoneita silloin jos reitti menee pään yli ja niinpoispäin. Mutta mennessä, kun pitää yrittää tähdätä tarhalle siihen puolen tunnin ikkunan, jolloin aamupala on tarjolla ja vastaavasti pojalla on välillä selvästi jokin harmitus (ikävä?) päällä, matkanteko on... haastavaa.
Tänään heittäydyttiin viiteen eri otteeseen keskelle tietä "nukkumaan" (väsytti ilmeisesti), karattiin nauraen äidiltä ja sitten välillä melkein itkien halutaan syliin kantoon. Olen yrittänyt kysellä, harmittaako joku erityisesti vai onko joku muu hätänä, jolloin lapsi menee ihan hiljaiseksi ja mietteliääksi. Tiedän, että hän viihtyy päiväkodissa koska yleensä illat selittää kovasti mitä kaikkea kivaa siellä on taas tehty. Mutta ne aamut, kun minä vien eikä isänsä (ne jostain syystä menevät aina kivasti), ne ovat vaikeita. Ja se harmittaa itseäkin. Olen yrittänyt nyt varata kylliksi aikaa, että ehditään ilman kiirettä perille, mutta show tuntuu venyvän juuri sen mittaiseksi kuin mihin on kulloinkin mahdollisuus. Hyviäkin käytäntöjä on tullut, sen jyrkän ylämäen päällä olevalle penkille me aina pysähdytään, halataan ja jutellaan, hassutellaan. Tänään kiinnitettiin vaahteranneniä toisillemme ja Pikku-Ukko tutki mun kyynerpäitä hyvän ajan nauraen, ilmeisesti ne ovat karheudessaan jotenkin todella kiehtovat...
Mutta sitä niin toivoisi, että ymmärtäisi paremmin ja osaisi sanoittaa lapsellekin näitä haikeuden hetkiä. Ovathan ne itsellekin niin kovin tuttuja tunteita: jännittää uusi päivä, vähän ikävä on, harmittaa kun ei voi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi ja harmittaa, kun tuntuu pahalle, eikä itsekään tiedä mikä on. Mutta kyllä se tästä taas ja ensi viikosta alkaen Pikku-Ukko on siis enää sen 3h aamusta koko tarhassa, joten sekin ehkä helpottaa. Saas nähdä, miten äiti pärjää kaikkine kremppoineen.
Minä heräsin tässä yksi yö tajuamaan, että kahden viikon päästä on se neuvolalääkäri, jossa vauvan tarjonta tsekataan. Ja että voi hyvänen aika - tämä lapsi, kuten isoveljensäkin samoilla viikoilla, on edelleen tukevasti poikittain. Yön aikana liikutaan aina jotenkinpäin koska potkut tuntuvat silloin missä sattuu ja välittömästi kun nousen pystyyn, muljahtaa lapsi taas poikittain. Mikä on ihanan tukalaa, varsinkin näin helteillä, kun muutenkin on ihan tukalaa. Luulen, että mun kohtu on jotenkin jännän mallinen, kun molemmat lapset ovat tässä vaiheessa olleet sitkeästi ja vaikka kuinka pitkään poikittain, kovin yleistähän se kai ei ole, että pitkiä vaiheita niin oltaisiin. Liekö sitten kertakaikkiaan se mun selkä niin lyhyt, että jos yhtään istun, niin vauvalla on eniten tilaa juuri poikittain. Kasvaisipa se kohtu jo!
Koska mun pitää näemmä ihan joka jutusta ottaa stressiä etukäteen, olen tässä ehtinyt jo nähdä painajaisia siitä, miten synnytän perätilaista lasta, jonka pää juuttuu kiinni kanavaan kun muut osat ovat jo ulkona. Ja valveilla ollessa (mikä on usein, koska lähes pääsääntöisesti herään taas 02-03 maissa ja valvon pari tuntia) olen pohtinut, että jos lapsi menisikin perätilaan, niin haluaisinko silti yrittää synnyttää alateitse. Luultavasti haluaisin, koska en ymmärrä, miten selviäisin arjesta jos en voisi Pikku-Ukkoa 5-8 viikkoon nostaa ollenkaan, kun nyt jo siitä kantamisesta meinaa tulla riitaa. Johan siinä jo se sisaruskateuskin nostaisi päätään. Mutta onhan se kaiketi vähän riskaabelimpaa puuhaa ja tosiaan tilanteet eskaloituvat ikäviksi nopeammin. No, mutta katsotaan nyt ensin, kääntyisikö vauva isoveljensä tavoin myös ennen tuota tsekkiä raivotarjontaan vai päästäänkö kokeilemaan käännöstä. Ja jutellaan sitten vielä asiantuntijoiden kanssa tarkemmin tilanteesta, jos niikseen tulee. Yritän hengitellä tässä sitä ennen :)
Hyviä syitä varmasti aina on kaikelle käytökselle, tänä aamuna lasta harmitti yli kaiken se, ettei voinutkaan jäädä viettämään äidin kanssa päivää niin kuin viimeviikolla oksennustaudin vuoksi (tosin Netflix meillä hoiti pääsääntöisesti lapsenvahdinnan, kun samalla vanhemmat makasivat pää ämpärissä mustikkakeittoa särpien). Ja Pikku-Ukkoa kiusaa se, etten minä voi ottaa enää syliin (tai voin, mutten jaksa mahani kanssa kantaa kovin pitkiä matkoja). Päiväkodille mennessä on yksi valtavan jyrkkä, pitkä mäki, josta en pysty enää työntämään kärryjä ylös ilman, että supistaa urakalla. Siispä ollaan menty kävellen tarhaan, mikä on palatessa musta tosi kiva - tehdään kiertoreittejä, tullaan metsän kautta, puhalletaan voikukan ja ohdakkeenhaituvia, katsotaan lentokoneita silloin jos reitti menee pään yli ja niinpoispäin. Mutta mennessä, kun pitää yrittää tähdätä tarhalle siihen puolen tunnin ikkunan, jolloin aamupala on tarjolla ja vastaavasti pojalla on välillä selvästi jokin harmitus (ikävä?) päällä, matkanteko on... haastavaa.
Tänään heittäydyttiin viiteen eri otteeseen keskelle tietä "nukkumaan" (väsytti ilmeisesti), karattiin nauraen äidiltä ja sitten välillä melkein itkien halutaan syliin kantoon. Olen yrittänyt kysellä, harmittaako joku erityisesti vai onko joku muu hätänä, jolloin lapsi menee ihan hiljaiseksi ja mietteliääksi. Tiedän, että hän viihtyy päiväkodissa koska yleensä illat selittää kovasti mitä kaikkea kivaa siellä on taas tehty. Mutta ne aamut, kun minä vien eikä isänsä (ne jostain syystä menevät aina kivasti), ne ovat vaikeita. Ja se harmittaa itseäkin. Olen yrittänyt nyt varata kylliksi aikaa, että ehditään ilman kiirettä perille, mutta show tuntuu venyvän juuri sen mittaiseksi kuin mihin on kulloinkin mahdollisuus. Hyviäkin käytäntöjä on tullut, sen jyrkän ylämäen päällä olevalle penkille me aina pysähdytään, halataan ja jutellaan, hassutellaan. Tänään kiinnitettiin vaahteranneniä toisillemme ja Pikku-Ukko tutki mun kyynerpäitä hyvän ajan nauraen, ilmeisesti ne ovat karheudessaan jotenkin todella kiehtovat...
Mutta sitä niin toivoisi, että ymmärtäisi paremmin ja osaisi sanoittaa lapsellekin näitä haikeuden hetkiä. Ovathan ne itsellekin niin kovin tuttuja tunteita: jännittää uusi päivä, vähän ikävä on, harmittaa kun ei voi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi ja harmittaa, kun tuntuu pahalle, eikä itsekään tiedä mikä on. Mutta kyllä se tästä taas ja ensi viikosta alkaen Pikku-Ukko on siis enää sen 3h aamusta koko tarhassa, joten sekin ehkä helpottaa. Saas nähdä, miten äiti pärjää kaikkine kremppoineen.
Minä heräsin tässä yksi yö tajuamaan, että kahden viikon päästä on se neuvolalääkäri, jossa vauvan tarjonta tsekataan. Ja että voi hyvänen aika - tämä lapsi, kuten isoveljensäkin samoilla viikoilla, on edelleen tukevasti poikittain. Yön aikana liikutaan aina jotenkinpäin koska potkut tuntuvat silloin missä sattuu ja välittömästi kun nousen pystyyn, muljahtaa lapsi taas poikittain. Mikä on ihanan tukalaa, varsinkin näin helteillä, kun muutenkin on ihan tukalaa. Luulen, että mun kohtu on jotenkin jännän mallinen, kun molemmat lapset ovat tässä vaiheessa olleet sitkeästi ja vaikka kuinka pitkään poikittain, kovin yleistähän se kai ei ole, että pitkiä vaiheita niin oltaisiin. Liekö sitten kertakaikkiaan se mun selkä niin lyhyt, että jos yhtään istun, niin vauvalla on eniten tilaa juuri poikittain. Kasvaisipa se kohtu jo!
Koska mun pitää näemmä ihan joka jutusta ottaa stressiä etukäteen, olen tässä ehtinyt jo nähdä painajaisia siitä, miten synnytän perätilaista lasta, jonka pää juuttuu kiinni kanavaan kun muut osat ovat jo ulkona. Ja valveilla ollessa (mikä on usein, koska lähes pääsääntöisesti herään taas 02-03 maissa ja valvon pari tuntia) olen pohtinut, että jos lapsi menisikin perätilaan, niin haluaisinko silti yrittää synnyttää alateitse. Luultavasti haluaisin, koska en ymmärrä, miten selviäisin arjesta jos en voisi Pikku-Ukkoa 5-8 viikkoon nostaa ollenkaan, kun nyt jo siitä kantamisesta meinaa tulla riitaa. Johan siinä jo se sisaruskateuskin nostaisi päätään. Mutta onhan se kaiketi vähän riskaabelimpaa puuhaa ja tosiaan tilanteet eskaloituvat ikäviksi nopeammin. No, mutta katsotaan nyt ensin, kääntyisikö vauva isoveljensä tavoin myös ennen tuota tsekkiä raivotarjontaan vai päästäänkö kokeilemaan käännöstä. Ja jutellaan sitten vielä asiantuntijoiden kanssa tarkemmin tilanteesta, jos niikseen tulee. Yritän hengitellä tässä sitä ennen :)
keskiviikko 5. elokuuta 2015
30+3 Supistaa ja väsyttää
Palattiin viime viikolla lomilta ja mökiltä kotiin ja ilmeisesti aloin heti riuhtoa vähän liian kovalla tahdilla, koska viikonloppuna sain sellaisia yökohtauksia, jolloin supisti niin kipeästi aina pari tuntia putkeen, että teki mieli itkeä sikiöasennossa kaurapussi mahalla. On tässä siis kiristänyt aiemminkin, lähinnä kävellessä ja varsinkin kärryjä työntäessä (en todella ollut tajunnut, miten paljon se ottaa vatsalihaksiin...), mutta nämä olivat kyllä pitkästä aikaa sellaisia no-kidding -supistuksia, joita hyvällä tahdollakaan ei voinut harjoitussuppareiksi kutsua.
Perjantain ja lauantain välillä oli jo hetkittäin semmoista pelkoa ilmassa, että tähänkö tämä nyt haluaa jo syntyä. Supistukset tulivat aaltoina alkaen reisitä ja selästä ja siirtyen sitten vatsaa kiristämään. Onneksi jäivät 5-20s mittaisiksi vain, muistelen jonkun kätilön edellisen synnytyksen käynnistysvaiheessa sanoneen, että vasta 45s ja yli supistukset avaavat tehokkaasti kohdunsuuta. Ja onneksi myös loppuivat.
Konsultoin taas lääkärikaveria, joka kehotti lepäämään nythetikunnolla tai hakeutumaan supistusten jatkuessa tutkimuksiin. No sen jälkeen onkin sitten levätty, koska samalla alkoi oikein kunnon väsymys, johon 13h torkutkaan eivät ole päivässä kylliksi. En tajua mistä tuo väsymys oikein kumpuaa, koska eilisessä neuvolassa kaikki arvot olivat aikalailla ookoon puolella - hemoglobiini 119 ja verenpainekin siinä 85/65 tai niillämain, ei siis ollenkaan niin alhainen kuin edellisessä raskaudessa. Sokerit miinuksella, proteiinit taas kerran siinä yhden plussan ja miinuksen rajamailla. Supisteluista täti sanoi, että hyvä että olen jo äitiyslomalla, kuulostaa vähän siltä, että muuten oltaisiin menty kokonaisraskauden huomioonottaen saikkulinjalle hyvin pian. Taloudellisesti fiksumpaa olisi siis ollut olla ottamatta sitä varhennettua äitiyslomaa, mutta siitä lopun saikuttelusta ja kesken jääneistä hommista olisi kyllä itselle jäänyt niin surkea fiilis, että parempi silti näin.
Herättävin juttu neuvolakäynnissä oli se, että painoa oli tullut viisi kiloa 2 kuukaudessa. Siis mitä ihmettä?? Ehkä pikkuisen päässyt levähtämään kesäherkuttelu käsiin ja jotain ryhtiliikettä varmaan tarttisi tehdä. Olin ajatellut, että kävelen ja reippailen nyt vikalla kolmanneksella enemmän, mutta tuo supistelu kyllä säikäytti, pienen olisi ainakin kuukausi kyllä vielä parempi pysyä vatsan sisäpuolella joten ehkä äitikin ottaa ihan iisisti. Tämä helle kyllä vie viimeisetkin voimat, joten just nyt ei kyllä tee mieli laittaa aamukympin jälkeen nenää lainkaan ulos. Ehkä siis mietitään niitä syömisiä tällävälin vähän tarkemmin...
Ja vaikka olen jo useampaan kertaan hokenut, miten mun mahani on iso, niin niin vaan tuli polemiikkia neuvolassa siitä, että kohdun koko menee siellä alakäyrillä. No, pikkutyyppi oli kyllä parkkeerannut itsensä mittauksen ajaksi poikittain syvälle lantioon, mutta silti näin koko viime yön unta siitä, miten lapsi vain kutistui ja kutistui ja tuli ulos ihan kehittymättömänä viikolla 42. Tiedän, että tuo sf-mitta ei ole mitään täsmällistä tiedettä, mutta kun Pikku-Ukon kanssa oltiin aina yläkäyrillä ja nytkin vatsan koko oikeasti tuntuu musta isolta, niin hämmästelen kyllä. Ja siis myös vähän huolestun :/
Loppuun vielä hämmästys siitä, miten vähän niitä neuvolakäyntejä onkaan tässä kakkosraskaudessa. Nyt oli siis eka aika 2 kuukauteen ja seuraava käynti on neuvolalääkäri viikolla 35, eli vasta viiden viikon päästä. Ja seuraava neuvolatädin tapaaminen siitä pari viikkoa myöhemmin. Ekassa raskaudessa kyllä loppuvaiheen tiheä seuranta tuntuikin vähän ylimitoitetulta, mutta nyt kieltämättä on taas vähän yksinäinen olo kun ei mitään seurantojakaan ole. Iloitsen silti siitä, ettei tarvitse väkisin vääntäytyä neuvolaan - ja siitä, että ilmeisesti mut on kuitenkin kategorisoitu johonkin pienemmän riskin kategoriaan, kun edellinen raskaus meni ilman sokeriongelmia tai raskausmyrkytysjuttuja.
Perjantain ja lauantain välillä oli jo hetkittäin semmoista pelkoa ilmassa, että tähänkö tämä nyt haluaa jo syntyä. Supistukset tulivat aaltoina alkaen reisitä ja selästä ja siirtyen sitten vatsaa kiristämään. Onneksi jäivät 5-20s mittaisiksi vain, muistelen jonkun kätilön edellisen synnytyksen käynnistysvaiheessa sanoneen, että vasta 45s ja yli supistukset avaavat tehokkaasti kohdunsuuta. Ja onneksi myös loppuivat.
Konsultoin taas lääkärikaveria, joka kehotti lepäämään nythetikunnolla tai hakeutumaan supistusten jatkuessa tutkimuksiin. No sen jälkeen onkin sitten levätty, koska samalla alkoi oikein kunnon väsymys, johon 13h torkutkaan eivät ole päivässä kylliksi. En tajua mistä tuo väsymys oikein kumpuaa, koska eilisessä neuvolassa kaikki arvot olivat aikalailla ookoon puolella - hemoglobiini 119 ja verenpainekin siinä 85/65 tai niillämain, ei siis ollenkaan niin alhainen kuin edellisessä raskaudessa. Sokerit miinuksella, proteiinit taas kerran siinä yhden plussan ja miinuksen rajamailla. Supisteluista täti sanoi, että hyvä että olen jo äitiyslomalla, kuulostaa vähän siltä, että muuten oltaisiin menty kokonaisraskauden huomioonottaen saikkulinjalle hyvin pian. Taloudellisesti fiksumpaa olisi siis ollut olla ottamatta sitä varhennettua äitiyslomaa, mutta siitä lopun saikuttelusta ja kesken jääneistä hommista olisi kyllä itselle jäänyt niin surkea fiilis, että parempi silti näin.
Herättävin juttu neuvolakäynnissä oli se, että painoa oli tullut viisi kiloa 2 kuukaudessa. Siis mitä ihmettä?? Ehkä pikkuisen päässyt levähtämään kesäherkuttelu käsiin ja jotain ryhtiliikettä varmaan tarttisi tehdä. Olin ajatellut, että kävelen ja reippailen nyt vikalla kolmanneksella enemmän, mutta tuo supistelu kyllä säikäytti, pienen olisi ainakin kuukausi kyllä vielä parempi pysyä vatsan sisäpuolella joten ehkä äitikin ottaa ihan iisisti. Tämä helle kyllä vie viimeisetkin voimat, joten just nyt ei kyllä tee mieli laittaa aamukympin jälkeen nenää lainkaan ulos. Ehkä siis mietitään niitä syömisiä tällävälin vähän tarkemmin...
Ja vaikka olen jo useampaan kertaan hokenut, miten mun mahani on iso, niin niin vaan tuli polemiikkia neuvolassa siitä, että kohdun koko menee siellä alakäyrillä. No, pikkutyyppi oli kyllä parkkeerannut itsensä mittauksen ajaksi poikittain syvälle lantioon, mutta silti näin koko viime yön unta siitä, miten lapsi vain kutistui ja kutistui ja tuli ulos ihan kehittymättömänä viikolla 42. Tiedän, että tuo sf-mitta ei ole mitään täsmällistä tiedettä, mutta kun Pikku-Ukon kanssa oltiin aina yläkäyrillä ja nytkin vatsan koko oikeasti tuntuu musta isolta, niin hämmästelen kyllä. Ja siis myös vähän huolestun :/
Loppuun vielä hämmästys siitä, miten vähän niitä neuvolakäyntejä onkaan tässä kakkosraskaudessa. Nyt oli siis eka aika 2 kuukauteen ja seuraava käynti on neuvolalääkäri viikolla 35, eli vasta viiden viikon päästä. Ja seuraava neuvolatädin tapaaminen siitä pari viikkoa myöhemmin. Ekassa raskaudessa kyllä loppuvaiheen tiheä seuranta tuntuikin vähän ylimitoitetulta, mutta nyt kieltämättä on taas vähän yksinäinen olo kun ei mitään seurantojakaan ole. Iloitsen silti siitä, ettei tarvitse väkisin vääntäytyä neuvolaan - ja siitä, että ilmeisesti mut on kuitenkin kategorisoitu johonkin pienemmän riskin kategoriaan, kun edellinen raskaus meni ilman sokeriongelmia tai raskausmyrkytysjuttuja.
perjantai 24. heinäkuuta 2015
Viimeisellä kolmanneksella jo
Oho. Äitiyslomalle jäännin lisäksi todettava, että aika menee joko kesästä tai vapaudesta johtuen ihan hurjaa tahtia. Vastahan oli heinäkuun alku ja nyt enää puolitoista viikkoa, niin Pikku-Ukon päiväkoti alkaa uudestaan. Jiin kesälomat loppuivat jo ja minä tässä yritin päästä kärryille tulevista talousasioista, kun internet tiesi kertoa että työnantaja suunnittelee yt:itä taas syksylle. Periaatteessahan perhevapailta ei voi irtisanoa, mutta hiukan tää taloudellinen tilanne ahdistaa silti, kun yhtä kämppääkin käytiin katsomassa ja mietittiin mahdollisuuksia. Kela on toistaiseksi antanut päätöksen vain äitiysavustuksesta (ei todellakaan tarvittu toista pakkausta, kaapit muutenkin ihan täynnä vauvakamaa). Niin paljon mietittävää ollut, että tentteihin lukeminen on jäänyt ja kippaskappas yliopiston kirjat olivat keränneet jo 7 euroa myöhästymismaksujakin - joskus todella kannattaisi mieluummin toimia kuin jäädä vain pohtimaan.
Mutta kaikenlaisissa mietteissä siis yhtäkkiä ollaankin viimeisellä kolmanneksella ja nyt on se synnytyksen läheisyys alkanut tunkeutua tajuntaan, kaikki ne viime synnytyksen ikävät puolet (kommunikaatio-ongelmat, käynnistämisen rajoitteet, epiduraali juuri ennen ponnistusvaihetta) on käsittelyssä ollut myös. Ei voi sanoa, että pelottaisi se synnytys, pidin sitä viimeksi melko lailla helpompana nakkina kuin aiempaa 9 kuukautta, mutta kyllä se tosiaan mietityttää taas, että kuinkahan sujuu ja että toivottavasti hyvin. Mietin, josko ilmoittautuisin synnytyslaulukurssille, niitä olisi syksylle Helsingissä tarjolla. Jotain matalaa aa:ta muistan päästelleeni viimeksi ihan luonnostaan, olisi hauska vähän laajentaa tuota oppia. Vaan kun sen lisäksi piti saada niitä opintoja edistettyä elokuussa, katsotaan nyt sitten miten tämä kaikki saadaan sujumaan.
Vointi on ollut ihan ok. Verta ei ole enää näkynyt, olen kyllä hiukan epäillyt josko alapäähän olisi kesän colanlipityksen ja sokerin syönnin johdosta pesiytynyt hiiva, koska valkovuoden määrä on ihan sairas. Olen välillä limakalvojen kuntoa tukeakseni hiukan laittanut estrogeenivoidettakin, josko selvittäisiin ilman varsinaisia hiivalääkkeitä. Painoa on varmasti tullut lisää niin paljon, että parin viikon päästä neuvolan vaa'alla hävettää. Vatsa on ihan jär-kyt-tä-vän kokoinen ja raskausvaatteissakin on pitänyt siirtyä siihen väljempään osastoon. Olihan se maha siis viimeksikin iso, vaan minkäs teet kun on niin lyhyt selkä, ei se kohtu mahdu muuallekaan kasvamaan. Onneksi vatsa näkyy edelleen vain sivuprofiilista, eikä levenemistä ole vielä muutoin juuri tapahtunut. Se kyllä viimeksikin taisi tulla juuri tässä loppusuoralla, käsivarsiin, kylkiin, leuan alle ja ahteriin. Yritän päästä syksyn myötä taas ryhtiin syömisten kanssa, ettei kiloja olisi ihan niin paljon tiputettavaksi kuin viimeksi (lähes 20 kg, joista sairaalaan ei kyllä jäänyt juuri mitään).
Selän kanssa pärjäilen vielä, vaikka kääntyminen yöllä sängyssä tekee välillä tiukkaa. Jalat tuntuvat putoavan irti lantion kuopista, kaikki nivelet löystyvät jo ja painonsiirto toiselle puolelle aiheuttaa koomista naksumista. Ruoansulatus on niin hidas, että jos unohdan syödä kuitulisän kahtena päivänä putkeen, olen ongelmissa. Mansikat iltasella närästävät, mikä kismittää, kun niitä nyt vihdoin saisi. Samaa tekee piparminttutee, jolla olen yrittänyt hillitä colan juomista. Jännä kyllä, cola ei vieläkään aiheuta mulla mitään ikäviä oireita (paitsi vieroitusoireita...).
Mutta yleisesti ottaen kyllä sujuu tosi hyvin. Nukutaan Pikku-Ukon kanssa kyllä melkein 3h kesäpäikkäreitä, mutta muuten olen jaksanut ja jopa iloinnut pikkukakkosen möyrimisestä. Hän heittää vatsassa volttia edelleen, mikä on kyllä jo aika epämukavaa ja välillä saa aikaan sen, että mahaliikkeet eivät tunnu kuin jossain ihan selän suunnalla vaimeana. Ja sitten hän taas pyörähtää ja vipellystä on melkein jatkuvasti, varsinkin öisin. Ei ilmeisesti ole yönukkujaa tulossa tästäkään lapsesta, voi ei.
Tällaista täältä. Kolme viikkoa pääsääntöisesti mökkielämää vietetty, kohta alkaa olla jo ikävä ihan kotiinkin.
Mutta kaikenlaisissa mietteissä siis yhtäkkiä ollaankin viimeisellä kolmanneksella ja nyt on se synnytyksen läheisyys alkanut tunkeutua tajuntaan, kaikki ne viime synnytyksen ikävät puolet (kommunikaatio-ongelmat, käynnistämisen rajoitteet, epiduraali juuri ennen ponnistusvaihetta) on käsittelyssä ollut myös. Ei voi sanoa, että pelottaisi se synnytys, pidin sitä viimeksi melko lailla helpompana nakkina kuin aiempaa 9 kuukautta, mutta kyllä se tosiaan mietityttää taas, että kuinkahan sujuu ja että toivottavasti hyvin. Mietin, josko ilmoittautuisin synnytyslaulukurssille, niitä olisi syksylle Helsingissä tarjolla. Jotain matalaa aa:ta muistan päästelleeni viimeksi ihan luonnostaan, olisi hauska vähän laajentaa tuota oppia. Vaan kun sen lisäksi piti saada niitä opintoja edistettyä elokuussa, katsotaan nyt sitten miten tämä kaikki saadaan sujumaan.
Vointi on ollut ihan ok. Verta ei ole enää näkynyt, olen kyllä hiukan epäillyt josko alapäähän olisi kesän colanlipityksen ja sokerin syönnin johdosta pesiytynyt hiiva, koska valkovuoden määrä on ihan sairas. Olen välillä limakalvojen kuntoa tukeakseni hiukan laittanut estrogeenivoidettakin, josko selvittäisiin ilman varsinaisia hiivalääkkeitä. Painoa on varmasti tullut lisää niin paljon, että parin viikon päästä neuvolan vaa'alla hävettää. Vatsa on ihan jär-kyt-tä-vän kokoinen ja raskausvaatteissakin on pitänyt siirtyä siihen väljempään osastoon. Olihan se maha siis viimeksikin iso, vaan minkäs teet kun on niin lyhyt selkä, ei se kohtu mahdu muuallekaan kasvamaan. Onneksi vatsa näkyy edelleen vain sivuprofiilista, eikä levenemistä ole vielä muutoin juuri tapahtunut. Se kyllä viimeksikin taisi tulla juuri tässä loppusuoralla, käsivarsiin, kylkiin, leuan alle ja ahteriin. Yritän päästä syksyn myötä taas ryhtiin syömisten kanssa, ettei kiloja olisi ihan niin paljon tiputettavaksi kuin viimeksi (lähes 20 kg, joista sairaalaan ei kyllä jäänyt juuri mitään).
Selän kanssa pärjäilen vielä, vaikka kääntyminen yöllä sängyssä tekee välillä tiukkaa. Jalat tuntuvat putoavan irti lantion kuopista, kaikki nivelet löystyvät jo ja painonsiirto toiselle puolelle aiheuttaa koomista naksumista. Ruoansulatus on niin hidas, että jos unohdan syödä kuitulisän kahtena päivänä putkeen, olen ongelmissa. Mansikat iltasella närästävät, mikä kismittää, kun niitä nyt vihdoin saisi. Samaa tekee piparminttutee, jolla olen yrittänyt hillitä colan juomista. Jännä kyllä, cola ei vieläkään aiheuta mulla mitään ikäviä oireita (paitsi vieroitusoireita...).
Mutta yleisesti ottaen kyllä sujuu tosi hyvin. Nukutaan Pikku-Ukon kanssa kyllä melkein 3h kesäpäikkäreitä, mutta muuten olen jaksanut ja jopa iloinnut pikkukakkosen möyrimisestä. Hän heittää vatsassa volttia edelleen, mikä on kyllä jo aika epämukavaa ja välillä saa aikaan sen, että mahaliikkeet eivät tunnu kuin jossain ihan selän suunnalla vaimeana. Ja sitten hän taas pyörähtää ja vipellystä on melkein jatkuvasti, varsinkin öisin. Ei ilmeisesti ole yönukkujaa tulossa tästäkään lapsesta, voi ei.
Tällaista täältä. Kolme viikkoa pääsääntöisesti mökkielämää vietetty, kohta alkaa olla jo ikävä ihan kotiinkin.
torstai 9. heinäkuuta 2015
Ja niin se viimeinenkin työpäivä meni
Oho. Jotenkin löysin itseni tilanteesta, jossa matkustin työpäivän jälkeen junalla mökille, pöllämystyneenä. Ai miksi? Koska seuraava työpäivä on näillä näkymin vuonna 2017... Siinä sitä sulattelemista. Nyt ollaan vasta viikolla 26+4 ja toki tässä on kesälomat ensin välissä, mutta tuntuu silti melko ihmeelliseltä, että tässä on vielä käytännössä ainakin reilusti yli 10 viikkoa ja luultavasti lähempänä 16 viikkoa eli melkein 4kk ennen kuin pikkuveli syntyy. (Olen ihan satavarma, että tämäkin menee vielä käynnistykseen viikon 42 jälkeen, huippuoptimismi taas kehissä :)
Mutta nyt sitten edessä ainakin 1,5 vuotta poissa työelämästä. Ei suuria suunnitelmia uranmuutokselle (paitsi, että semmoinen olisi hyvä tehdä), mutta konkretia puuttuu. Olen vaan, opettelen uudestaan miltä tuntuu päivät lapsen kanssa kotona, koitan ehkä vähän opiskella. Ja ihan ensinnä nautin kesästä.
Raskaus etenee ihan kivasti nyt kun huolet ovat vaihtuneet "tavallisiin" vaivoihin: selkä menee SI-nivelen kohdalta lukkoon ja estää selällään nukkumisen, vatsa on jo valtaisan iso (taisi kyllä olla viime kierroksellakin näillä viikoilla) ja sikiö huvittelee menemällä vatsaan poikittain, mikä on välillä erittäin tukalaa/kivuliasta. Silti niin paljon mieluummin näinpäin kuin niiden huolien ja vuotojen kanssa... En nyt todellakaan voi sanoa, että oikeasti nauttisin raskaanaolosta tai jotenkin hehkuisin (en tajua niitä, jotka hehkuvat, mistä sen repii?), mutta kun ahdistus on poissa ja elämä rullaa ihan tavallisesti ilman, että koko ajan täytyy olla huolissaan, niin kyllä tämä ihan välttää. Olen jopa ihan pikkuisen elätellyt toiveita, että ehkä joskus meille se kolmonenkin voisi sitten tulla. Mutta katsotaanpa nyt ihan ensin tämä kakkonen terveenä ulos ja miltä elämä näyttää (ja tuntuu) kahden lapsen kanssa.
Mutta nyt sitten edessä ainakin 1,5 vuotta poissa työelämästä. Ei suuria suunnitelmia uranmuutokselle (paitsi, että semmoinen olisi hyvä tehdä), mutta konkretia puuttuu. Olen vaan, opettelen uudestaan miltä tuntuu päivät lapsen kanssa kotona, koitan ehkä vähän opiskella. Ja ihan ensinnä nautin kesästä.
Raskaus etenee ihan kivasti nyt kun huolet ovat vaihtuneet "tavallisiin" vaivoihin: selkä menee SI-nivelen kohdalta lukkoon ja estää selällään nukkumisen, vatsa on jo valtaisan iso (taisi kyllä olla viime kierroksellakin näillä viikoilla) ja sikiö huvittelee menemällä vatsaan poikittain, mikä on välillä erittäin tukalaa/kivuliasta. Silti niin paljon mieluummin näinpäin kuin niiden huolien ja vuotojen kanssa... En nyt todellakaan voi sanoa, että oikeasti nauttisin raskaanaolosta tai jotenkin hehkuisin (en tajua niitä, jotka hehkuvat, mistä sen repii?), mutta kun ahdistus on poissa ja elämä rullaa ihan tavallisesti ilman, että koko ajan täytyy olla huolissaan, niin kyllä tämä ihan välttää. Olen jopa ihan pikkuisen elätellyt toiveita, että ehkä joskus meille se kolmonenkin voisi sitten tulla. Mutta katsotaanpa nyt ihan ensin tämä kakkonen terveenä ulos ja miltä elämä näyttää (ja tuntuu) kahden lapsen kanssa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)