Np-ultra 11+4

Kahden vuorokauden henkisen mankelin jälkeen käytiin tänään np-ultrassa (siirtyi neuvolan perumisten johdosta tähän, mutta en valita). Ja uskomatonta, mutta totta - siellä se tyyppi edelleen elää ja taistelee. Hirveät määrät ruskeaa verta jäi ultrasondiin, mikä tietysti ei ollut erityisen kivaa ja nyt vähän kramppaa vatsaakin. Yritän silti ajatella, että on selvitty tähänkin asti ja ennen kuin alan nähdä kunnolla hyytymää, en luovu toivosta.

Ihan näin positiivisesti en suhtautunut asioihin tiistai-yönä, tai eilen. Vaan lensin seinille, skitsosin, itkin. Puristin jalat yhteen ja makasin paikallaan, ihan kuin siten saisi lapsen pysymään sisällä. Pelkäsin jokaista vessakäynti, ja pelkään edelleen. Aamulla olin tosin aika cool, koska oli helppoa ajatella, että vaikka sieltä nyt tulisi mitä, niin ei se enää ultran lopputulokseen vaikuttaisi. Nyt en helpotuksesta huolimatta taas oikein uskalla mennä, ultraaminen selvästi provosoi taas paikkoja ja tunnen, miten verta tulee. Siitä kätilö kyllä varoittikin. Pelkään silti.

Muuten täytyy sanoa, että kaksi viimeistä julkisen terveydenhuollon puolen kohtaamista on sujunut mallikkaasti. Eilen tajusin, että mullahan voi siitä lähteneestä verimäärästä johtuen olla hemoglobiinit alhaalla ja kävin avoneuvolassa. Neuvolantädillä oli kai itsellä takana jotain vastaavaa ja näki, että hän otti osaa mun piinaan, kysyi ihan ensiksi vointia ja jaksamista. Otettiin se hemoglobiinikin, 121! Hämmästelen kyllä tätä raskausaikaa, normaalistihan olen niin aneeminen, että on suorastaan erinomaista jos pääsen yli 120 ja nyt olin kuitenkin menettänyt aika huolella sitä verta. Mutta niin vaan kroppa koittaa korjata tilannetta.

Ja tämä tämän aamun kätilö oli ihan superkiva, kuunteli tilanteen ja selitti kaiken A:sta Ö:hön meille tutkiessaan. Sikiöllä näyttäisi olevan kaikki hyvin. Liikkui taas oikein virkeästi, mitat olivat hyvät ja LA olisi nyt näillä tiedoin 11.10. Tuntuu kyllä absurdilta ajatella siihen asti, sanoinkin kätilölle että prosessoin nyt vaan ensin tätä, että pieni on elossa. Tyyppi vastasi mittoja 12+0, mutta tälle päivälle laitettiin nyt kuitenkin se 11+4. Eli oltaisiin takaisin siinä mun alkuperäisessä, jonka tiedän kyllä suurinpiirtein vastaavan ovulaatiota. Hyvä niin, vaikka jos päästään taas käynnistykseen asti niin varmaan revin taas hiuksia tuosta aikaistuksesta. Niskaturvotusta oli 0,9, seulan tulos tulee ensi viikolla postissa kotiin tai sitten soittavat. Muistelen, että Pikku-Ukolla oli niskaturvotus 0,8, mutta ei tuo 0,9 vielä kovin huolestuttavalta tunnu. Oikeasti kai olen vieläkin vaan niin ihmeissäni, että pieni on elossa, etten osaa suhtautua siihen kehityshäiriöriskiin nyt ihan vakavasti.

Istukasta kätilö oli vähän eri mieltä kuin gyne, sanoi että tulee siis pari senttiä kohdunsuun yli, mutta että todennäköisyys sille, että kasvaa siitä ylöspäin on ihan hyvä. Eli ettei olisi enää etinen. Mutta varoitti kyllä siitä, että tuo paikka luultavasti tarkoittaa sitä, että voi henkisesti varautua siihen, että näitä vuotoja tulee lisää, ehkä koko raskausajan. Kivaa stressaavaa raskautta sitten meille vaan. Mutta että ei hän tässä vaiheessa näe, miksi meidän pitäisi olla enemmän huolissaan kuin ylipäätään odottavien vanhempien. Se oli tosi lohdullista kuulla. Ja siihen gynen kommenttiin, että kohdunsuu tuntui pehmeältä kätilö totesi, että ei hän olisi huolissaan kun olen uudelleensynnyttäjä, se vaan voi olla niin muutenkin. No, se on tietty kätilön näkemys vastaan gynen, mutta haluaisin mieluummin uskoa hyviä uutisia ja kätilöä.

Saatiin mukaan ainakin 10 kuvaa pienestä ja jäi tosi helpottunut mieli. Ihanaa, että saatiin välillä hyviäkin uutisia! Vaikka tilanne ei nyt edelleenkään ole ohi ja seuraavista päivistä ja kuukausista ei kukaan voi tietää, oli niin ihanaa saada vähän lohdutustakin kaikkeen tähän ahdistukseen. Ai niin, ja sain myös kehoituksen soittaa suoraan naistentautien päivystykseen jos taas vuotaa. Mun tietoihini on ilmeisesti laitettu joku maininta istukkaan liittyen, että tsekkaavat sitten jos tarpeen. Ja kuulemma kuukautisten aikaan voi vuodella jatkossakin. Pitääkin selvittää mihin se liittyy, onko hormonikierrossa jotain, mikä silloin yrittää päälle?

Jokatapauksessa vähän kevyemmin askelein tähän päivään...

Uhkaava keskenmeno

Olisihan se pitänyt arvata, että vähän liian auvoista oli olo tämän raskauden kanssa. Töissä alkoi tänään holista ihan solkenaan verta, ensin vetistä, sitten ihan kunnon verta. Puhuin juuri neuvolantädin kanssa, kun yhtäkkiä tulva kasteli housut ja alkkarit, turvaksi laitetun kuukautissiteen, pöntön, vessan lattian, kaiken. Taas tässä. Oltiin neuvolantädin kanssa niin varmoja keskenmenosta, että peruttiin muut ajat. Helkkarin tyhmää. Sanoi, että kannattaa soittaa terveyskeskukseen kun noin tulee verta.

Työkaveri lainasi joogahousujaan, että pääsin vessasta taksille ja kotiin. Kiitos hänelle. Pomollekin kerroin mennessä. Halasi ja pahoitteli kovin.  Soitin taksissa terveyskeskukseen, neuvonta-aikoja oli tarjolla parin tunnin päähän. Kuulemma oikeasti saa kävellä suoraan terkkariin tai jopa Jorviin näissä tilanteissa. No, enpä tiennyt, joten menin yksityiselle kun aika oli.

Tulos: pieni on vielä elossa, on kasvanut viime kerrasta kivasti. Mutta kohdunsuu on pehmennyt ja kai vähän auki. Istukka totaalietinen, peittää koko kohdunsuun. Se siellä on nyt sitten vuotanut, mitään hematoomaa ei löytynyt. Viikko saikkua, lepoa, ei yhdyntää tai mitään raskasta.

Uhkaava keskenmeno. Se tarkoittaa taas sitä, että odotetaan, odotetaan, odotetaan ja pelätään pahinta. Mietitään paljonko uskaltaudutaan toivolle.

Niitä toiveitahan on: voi kun verenvuodosta huolimatta tämäkin selviäisi, kuten Pikku-Ukko. Silloin viimeksi vaan ei ollut etinen istukka, eikä kohdunsuulla muutoksia. Ja vaikka silloin tuntui siltä, että verta tuli ihan sairaasti, niin nyt sitä tuli sairaasti potenssiin kolme. Ainakin.

Olen kiitollinen, että Jii pääsi mukaan, ja näki tyypin vilkuttavan ihan itse. Näki lapsensa. Ja olen kiitollinen, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Se tuntuu näiden pelkojen rinnalla ehkä pieneltä, mutta koitan vielä roikkua siinä.

Eka vilkaisu mahatyyppiin

Se hyvä puoli on siinä, että kaverit ovat terveydenhuoltoalalla, että tilaisuuksia nähdä mahakaveri voi tarjoutua ihan yllättäen. Mehän ei oltu ajateltu käydä ollenkaan varhaisultrassa niin kuin viimeksi, mutta mahdollisuus houkutti sitten kuitenkin sen verran, että käväisin eilen tsekkaamassa tilanteen. Yllättävän vähän jännitti koko homma, sama fiilis kun mistä viime viikolla puhuin ekassa neuvolassa - ei tunnu yhtään todelliselta koko raskaus (vaikka väsyttää ja ällöttää kyllä ihan kiitettävästi edelleen, ihan joka päivä). Ehkä sitä suojelee sitten itseään, kun juuri näillä viikoilla viimeksi alkoi ne vuodot ja se huoli. En halua siihen taas ja siksi on ehkä helpompi ajatella, että muutenvaan nyt vähän oksettaa ja mitään ei jaksa iltaisin tehdä. 

Mutta oli se sitten kuitenkin aika ihanaa saada tietää, että siellä kasvetaan hyvin ja juuri viikkojen mukaan (tai parilla päivällä heitti, mutta tyyppi ei antautunut oikein hyviin kuvakulmiin). Vihkoon merkittiin eiliselle 9+4. CRL eli crown-rump length (mitta päästä peppuun siis) oli jo melkein 3cm. Aika mieletön on kyllä tuo alun kasvu, yhdestä solusta ollaan jo tyypissä, jolla on aivot ja sydän ja kädet ja jalat ja ja ja... Juu, pari viikkoa vielä ja ehkä sitten uskallan antaa itselleni luvan jo kunnolla ajatella tulevaa, nelihenkisen perheen ehdoilla.

Rv 6+0

Viikko taas menty eteenpäin, mun laskujeni mukaan tyyppi olisi nyt 28 vrk vanha. Päättelen, että joku siellä on elossa, koska pari päivää sitten alkoi pahoinvointi, juuri sopivasti kummipojan synttärijuhlille. Aiheuttaa enemmän ongelmia keskipäivästä iltaan, pysyy aisoissa kun syö jotain tuntemuksen ilmaantuessa.

Edellisestä raskauspäivityksestä unohtui se selkein oire: lisääntynyt valkovuoto. Siis ihan holisee vaan (tervetuloa taas ällöpostaukset, mutta sitähän se raskaus oli viimeksikin). Ja voi sanoa, että on jatkunut non-stop ja ihan siitä päivästä, kun oletan kiinnittymisen tapahtuneen. Samoin vessaralli alkoi kyllä oikeastaan samointein.

Rinnat ovat myös sen verran kipeät, että olen nyt hiukan päättäväisemmin kieltäytynyt Pikku-Ukon yö- ja aamusyötöistä, mikä on aiheuttanut nuoressa herrassa jos jonkinmoista raivontunnetta. Reppana, käy sääliksi tämä tilanne, mutta toisaalta mulla kyllä on sellainen olo, että vaikka tätä raskautta ei olisi tullutkaan niin olisin ollut aika kypsä viimein lopettelemaan tätä imetystä. Jatketaan nyt edelleen kahdella iltamaidolla, mutta yritän sitä saada tässä piakkoin yhteen ja sitten (toivottavasti) jotenkin tuskattomasti kesää kohden vieroitukseen kokonaan. Katsotaan. Ei mulla sen suhteen vielä ole mitään  ehdottomia taka-rajoja, mutta ehkä sellainen sisäinen toive lopettaa joskus kun Pikku-Ukko täyttää 2 vuotta. Mutta sittenhän sen näkee.

Sitten näitä outoja oireita. Tunteellisuus on noussut älyttömästi, mutta se mitä en viime kerralta muistanut (muistan kyllä kun nyt muistuttelen), on järjettömät pelot. Olin aamulla koiran kanssa lenkillä lapsuusajan mettässä, joka on juu iso, mutta ns. mahdoton oikeasti eksyä ja puhelimen kenttäkin riittää koko matkalle. Olin liikkeellä ennen kahdeksaa ja hiljaisen metsän paukkeet saivat mut kuvittelemaan milloin karhun ja milloin jonkun murhasedän taakse, milloin olin niin eksynyt etten löytäisi koskaan kotiin ja niin edelleen. Huikean rentouttavaa siis - ja ihan pimeetä.

Ja niin, vielä yksi. Voi vitsit tekee mieli soijakastiketta, täyssuolaisena.

Eka kaksisanainen lause

Oi, tätä äidin ylpeyttä! Meillä kuultiin tällä viikolla ensimmäinen kaksisanainen lause. Tuota ylpeyttä ei yhtään himmennä se, että se oli niinkin pragmaattinen kuin "kökkö nenä". Taustaksi sen verran, että kun meillä niistäminen oli joskus vähän hankalaa, niin näytin sitten aina Pikku-Ukolle, että kato tuollainen kökkö sieltä nyt tuli. Ja toden totta, nytkin oli oikeasti tarve niistää ja hieno kökkö sieltä tulikin :)

Nyt vaan jännityksellä odotamme, mitä sieltä seuraavaksi kuullaan. Eri sanoja on opiskeltu nyt sellaista vauhtia, että jos viime viikolla tähän aikaan oli 30 sanaa, niin nyt on tullut pari uutta sanaa päivässä - tähänkin aamuun herättiin treenaamaan kaikkia muistettuja sanoja (erittäin jees, kun kello on 6.15...).

Tunnelmia päiväkodin aloituksesta

Pikku-Ukko on nyt hiukan reilun kuukauden ollut päiväkodissa ja täytyy kyllä sanoa, että olen positiivisesti yllättynyt. Ryhmässä on ollut tosi kivoja hoitajia ja vaikka lapsimäärä onkin isompi kuin alunperin meille puhuttiin (12 lasta, joulun alla puhuttiin yhdeksästä), niin hoitajiakin on vuorossa siis neljä.

Lapsi on mennyt ihan iloisena tarhaan niinä aamuina kun rutiini toimii ja Isi vie. Meidän tarhalla on isot ikkunat, joista näkee siihen leikkitilaan ja on ollut ihana huomata, että myös silloin kun hakee Pikku-Ukko on poikkeuksetta ollut iloisen ja reippaan oloinen ja täydessä leikin tiimellyksessä. Hoitajilta tulee myös palautetta siitä, että Pikku-Ukko on päivät todella aurinkoinen, helposti hoidettavissa ja innostuu mukaan touhuihin. Siinä lapsi on tullut isäänsä, että nauttii sosiaalisista kontakteista selvästi enemmän kuin minä :)

Selvästi helpommin kävi myös tämä päiväkotiin siirtyminen kuin alunperin se viime syksyn hoitoonmeno. Oli varmaan sekin, että Jii hoiti lomillaan koko aloitusrumban ja ehdittiin ja voitiin tehdä todella pehmeä lasku kolmen viikon aikana. Ja nyt kun Jii on taas vuorotöissä niin sovittiin, että neljä arkivapaata kuussa Jii hoitaa Pikku-Ukkoa jatkossakin kotona. Ihanaa! Minullakin on sen verran pysyneet työajat lapasessa, että olen usein voinut hakea lapsen tarhasta jo siinä kolmen aikaan. Se onkin oikeastaan yksi niistä ainoista ihmetyksenaiheista, eli vaikka nuokin ryhmät ovat (teoriassa) viiteen, niin puoli kolmelta puoli ryhmästä on jo haettu ja jos tulet neljän jälkeen niin haet lapsesi viimeisenä. Onneksi yhdistävät kaksi pienten ryhmää loppuiltapäiväksi, nimittäin sen toisen alle 3-v ryhmän lapset haetaan pääsääntöisesti vasta neljän kieppeillä/jälkeen. Mysteeri.

Ainoat jutut, mistä on negatiivista sanottavaa on se, että toistuvasti kun haen lapsen, niin sillä on jotkut soseet naamassa tai nenä pyyhkimättä. Ja ihan selvästi valvova hoitaja on sen huomannut, koska kun lapsi minulle sanoo "kökkö" ja osoittaa nenäänsä ja pyyhin sen pois, niin hoitaja vaan toteaa, että ai niin sillä olikin nenä niistämättä. Mikä olisi ihan fine, jos se ei tapahtuisi ns. joka päivä. En vaan tajua. Toinen mikä harmittaa, on se että osalla hoitajista tippuu hanskat kolmelta ulosmenon jälkeen. Vaikka pihalla tosiaan olisi enää omasta ryhmästä yksi lapsi voisi silti katsoa, että jotain aktiviteettiä sille koittaa kehittää, kun ei nuo alle 2-vuotiaat vielä ulkoleikeissä yksin niin kovin innovatiivisia ole. Keinutkin laitetaan pois käytöstä silloin.

Nuo viimeiset harmittavat, kovastikin, varsinkin niinä päivinä, jolloin työn vuoksi pääsen hakemaan vasta neljän maissa. Mulla on sellainen mielikuva siitä, miten lapsi istuu kolmen jälkeen vain yksin pulkassa tyhjällä pihalla ja eri ryhmien hoitajat keskustelevat vain . En oikeasti usko siihen, mutta silti on vähän kieli vyön alla, että pääsisi mahdollisimman aikaisin hakemaan. Ja se on sääli sinällään, koska kuten sanottua, muuten minusta tuolla on tosi kiva meininki, lasta kunnioitetaan ja aktiviteettejä keksitään. Vasta siinä vaiheessa kun se viimeinen hoitaja on paikalla yksin, meno passivoituu. Ehkä se on luonnollista, onhan tuo järjettömän rankka duuni ja päivä varmaan veisi mehut itse kustakin.

Mutta niin, yleisesti ottaen silti menee ihan kivasti hoidon suhteen. Mietin silti, että jos tämä raskaus nyt jatkuisi kuten toivon, niin tekisi mieli jäädä lomilta kuukaudeksi hoitovapaalle ennen äitiysloman alkua. Tarkoitushan oli jäädä sitten Pikku-Ukonkin kanssa kotiin. Mutta ei mennä nyt vielä asioiden edelleen, vaan yritetään pitää katse tässä päivässä.

5+0

No olihan se sitten, juuri sitä mitä epäilinkin. Raskaana, vihdoin, jes! 

Oli oikeastaan ihan hassua tehdä koko testiä, kun loppuviikosta oireiden lisääntyessä ja menkkojen yhä viipyessä tuli koko ajan vaan varmempi olo, että tässä se nyt sitten on. Mietin miten erilaisissa oloissa tein testin Pikku-Ukosta, silloin vielä ehkäisyn oltua mukana kuvioissa ja firman juhlien jälkeen tuumin vain, että onpa hassua kun ei paha olo vaan helpota (menkat tuli välissä, joten oli vaikea tunnistaa raskautta). Silloin testasin huvikseni, juuri ennen töihinlähtöä, ja saatuani hyvin epämääräisen testituloksen tavalliseen raskaustestiin (plussasta puuttui koko pystyviiva, kun vaakaviivaan meni ilmeisesti kaikki väri) juoksin paniikissa töistä apteekkiin ostamaan tällaisen digitaalisen, jota minäkään en voisi lukea väärin. 

Nyt luulen, että olisin pystynyt lukemaan ihan sitä normaaliakin testiä, mutta nostalgiasyistä tämä oli kiva - ja taas pärähti samat numerot tauluun. Omien laskujeni mukaan nyt pitäisi olla siis 5+0 tai niillämain, voi olla päivän kumpaan suuntaan vaan. Sain mojovan ovisplussan 17.1. ja sellainen olo, että ihan loppuillasta se munasolu taisi irrota, tai sitten yöllä. Dpo 14 tuli tosin ihmeelliset limat, joissa mukana oli ihan häivähdys verta, mietin silloin että menkat alkoi mutta kramppailusta huolimatta ei sitten alkaneetkaan. 

Edellisen postauksen jälkeen on närästänyt ja vihlonut kohtua silloin tällöin. Huimaus jatkuu edelleen, mutta muuten olo on kuin ei olisikaan raskaana. Housut nyt vähän kiristävät. 

Mutta jännää. Ollaanhan nyt ihan alkumetreillä vielä, eikä mikään ole varmaa, mutta silti semmoinen oppi siitä edellisestä, että tällä kertaa aion iloita siitä, että juuri nyt joku on tuolla mun sisälläni elossa. Muuten katsotaan päivä kerrallaan.

Don't want to jinx it, but still...

Kaksi päivää myöhässä. Menkat siis.

Nippailee alavatsaa kyllä, kouristaakin, ihan kuin ne menkat kuitenkin olisivat alkamassa ja sitten kuluu puoli päivää, ettei tunnu kuin jännää painon tunnetta. Hassuja, yhtäkkisiä oireita ovat jano ja huimaus - voivat tosin liittyä verenpaineenheittelyyn ja väsymykseen. Ja niin, väsymyksestä on vaikea ottaa selvää, että mistä johtuu. Kun ei nuku, stressaa töitä ja Pikku-Ukko herättää hammasjuttujen vuoksi.

Silti mielessä pyörii, että olisko nyt. Päätin, että katson nyt kuitenkin vielä pari päivää ennen kuin säntään ostamaan testiä. Voihan tuo kierto olla lykkääntynyt ihan sen stressinkin vuoksi. Silti viime yönä valvoessa pää teki loopilla hurjia laskutoimituksia: laskettu aika olisi jossain siinä lokakuun puolenvälin huitteilla. Äitiysloma alkaisi joskus syyskuun alussa. Tai itseasiassa, voisin hyvällä syyllä ottaa yhden hoitovapaakuukauden ja jäädä kotiin kesälomilta, eipä tarvitsisi uudelleen taas totuttaa Pikku-Ukkoa päiväkotiin lomien jälkeen.

Niin, siis kaikki tämä sitten jos. Jos siellä joku on saanut alkunsa. Ja jos siellä joku pysyisi kyydissä. Ja syntyisi terveenä. Koitan hengitellä ja päästää irti kontrollintarpeestani ja siitä, että pitää tietää. Nyt vain toivon.

Taisi mennä kesken...

...onneksi ennen kuin edes kunnolla alkoikaan. Olen silti surullinen, ja taas kerran niin kovin kovin pettynyt.

Olimme lähdössä ennen joulua anoppilaan, kun vatsaa painoi ja pisti oikealta niin kovin, että hetken jo mietin, että lähdenkö sittenkin terveyskeskukseen tsekkaamaan umpisuolen (tai mahasyövän). Viime hetkellä keksin, että mulla oli niitä ovulaatiotestetejä ja ensimmäistä kertaa vuoteen (tai koskaan siis, Pikku-Ukon kanssahan niitä ei koskaan edes ehditty tarvita) sain oikein mojovan ovisplussan tikkuun. Testasin raskaudenkin, varmuuden vuoksi, ihan jos olisi ollut vaikka kohdunulkoinen. Mutta ei, ovulaatio se oli - kipeä sellainen.

Reilu nelisen päivää siitä, ja yötä kohti alkoi aivan järkyttävät menkkakivut ja ehdin jo itkeä täysin sekaisin mennyttä kiertoa. Kramppeja ja kivistystä jatkui nelisen päivää ja sitten vähitellen rauhoittui. Eikä tullut vuotoa. Aloin olla toiveikas, ehkä jotain saattoi olla aluillaan? Vatsaa nippaili aina välillä ja yksi yö heräsin hirveään närästykseen - ja kaivoin sen Strepsils-paketin esiin, jota käytin viimeksi odottaessani Pikku-Ukkoa. Päivisin oli paikoitellen hiukan ällö olo, muutamia hetkiä kerrallaan, mutta silti.

Viikko eteenpäin, ja krampit alkavat yhtäkkiä uudelleen. Kolme päivää ja yötä. Ehdin jo melkein luulla, että vuodolta olisi säästytty tälläkin kertaa, mutta alkoi se sitten kuitenkin maanantaina. Tosin hyvin paljon niukempana kuin normaalisti. Toivo alkoi viritä uudestaan: olihan mulla Pikku-Ukonkin kanssa yhdet ihan kunnon menkat. Mutta sitten keskiviikkoiltana tuli ihan superkipeitä kramppeja pari tuntia ja kuinka ollakaan, torstaina tuli vuotoa senkin edestä ja lopuksi vielä oikein kunnon klöntit.

En testannut raskautta, mutta olen melko varma siitä, että jokin ehti vatsassa pari viikkoa elää ja kasvaa - ja sitten kuolla. Näin muistaakseni päivää ennen niiden jälkimmäisten kramppien alkamista oudon unen, joka päättyi veren tulvimiseen. Siitä jäi etäinen, pahaenteinen olo. Ehkä vain kuvittelin kaiken, ehkä en. Koska en tehnyt testiä, en koskaan tiedä varmaksi. On vain se tunne.

Nyt olen kohdassa, jossa pitäisi tehdä päätös siitä, lähdenkö hakemaan uusia hommia. Meinasi kuuppa hajota, kun loppiaisen jälkeen piti mennä taas töihin. Vaikka ei se sitten niin pahalta tuntunut taas, kun oli toimistolla. Käväisin työhaastattelussakin, mutta tajusin että uuteen työhön vaihtamisessa kaikkein eniten mua silti pitelee se, että en taida olla valmis luovuttamaan vielä tämän lapsenteon suhteen. Halu toiseen lapseen on niin konkreettinen ja kipeä, että tämän pettymyksenkään äärellä en saa itseäni revittyä tilanteesta eteenpäin. Ehkä pitäisi. Ehkä vuoden päästä, kun edelleen yritämme sitä kakkosta ja olen taas moneen kertaan uupunut työhöni muistelen tätä hetkeä. Mutta silti en taida osata vielä päästää irti. Ja tänään voi tehdä vain tämän päivän päätöksiä.

Uutta kohti

Hyvää, Toivorikasta Ja Valoisaa Uutta Vuotta!

Eritoten toivon sitä koko meidän perheelle, jolle viime vuosi oli hyvä, mutta rankin ikinä. Tai en tiedä Pikku-Ukosta miten hän asian koki, mutta mulle ja Jiille ainakin. 2014 oli oikea väsymyksen ja selviämisen teemavuosi ja toivon todella, että 2015 toisi mukanaan vähän parempia yöunia ja vähän enemmän mahdollisuuksia nauttia hetkestä (tai mahdollisuuksia kai aina on...). Ja sitä suuntaa elämälle, sitä taidan aina olla etsimässä.

Oli viime vuodessa hyviäkin puolia. Jii sai juuri ennen joulua itselleen uusia töitä - ja vielä vakiviran! Minä selvisin töihinmenosta ja olen pärjännyt ihan hyvin, vaikka aivo ei väsymyksestä oikeasti olekaan entisellään. Ja selvisin kuin selvisinkin myös niistä syksyn isoista projekteistani, molemmista, kunnialla ja aikatauluissa. Olen ylpeä itsestäni. Pikku-Ukko aloitti kaverin luona hoidossa ja siirtyy nyt viikon päästä päiväkotiin paljon valmiimpana kestämään isompaa ryhmää ja eroa meistä. Tutustumiskäynnillä poika halusi hetken muiden touhuja katseltuaan mukaan leikkiin ja tuntui pääsevän kivasti ryhmään sisään. Jii sopi uuden työn kuviot niin, että hän hoitaa pari viikkoa tutustuttamista uuteen hoitoon ja minä jatkan ainakin maaliskuun loppuun 80% työaikaa. Toivottavasti se onnistuu keväällä käytännössä vähän paremmin kuin nyt loppuvuodesta.

Koska en ole jaksanut kirjoittaa blogia viime aikoina samassa tahdissa, on  Pikku-Ukon kehitysaskeleista moni jäänyt kirjaamatta. Sanoja ja ilmaisuvoimaa on tullut lisää, me käydään jo ihan keskusteluita (vaikkakin edelleen lähinnä klingoniksi, mutta jos molemmat kerran ymmärtävät niin menköön) ja sosiaalisesti kasvua on myös tapahtunut. Ensimmäisiä todella friikahtavaan sfääriin kohoavia taaperokilareita on jo nähty ja ne ovat luoneet vanhemmille sellaisen olon, että mitenköhän selvitään puolen vuoden päästä tuon kanssa. Pääosin kuitenkin kaiken väsymyksen allekin on rekisteröitynyt se, että Pikku-Ukko todella on jo ihan oikea tyyppi, jonka kanssa alkaa olla oikeasti hauskaa (eikä niinkään sitä rakastan-lastani-joten-on-tää-päristelykin-ihanaa -tyyppistä hauskaa), tilanteesta löydetään jo yhteistä huumoria ja voidaan oikeasti leikkiä erilaisia leikkejä (jotka usein tosin vielä päättyvät siihen, että Pikku-Ukko kasaa kaikki lelut syliinsä ja kieltää mua tai Jiitä osallistumasta mitenkään ;)

Aion koittaa jättää muuten viime vuoden sinne mihin se kuuluukin, taakseni. Äitiyden kipuilut, tekemättömät kotiaskareet, riittämättömyys, turhautumiset ja kiukkuilut. En voita mitään märehtimällä niitä. Tein kaksi uudenvuoden lupausta. Toinen on sitoutuminen meille sopivien aamu/iltarutiinien kehittämiseen. Ja toinen on lupaus elää tietoisemmin. Syödä tietoisemmin, liikkua tietoisemmin, tehdä töitä tietoisemmin, olla tietoisemmin niin itseni kuin perheeni kanssa. Aion ottaa sivun mindfullness -kirjoista ja hokea, että on parempi olla rasittamalla jo ennestään väsynyttä itseään  turhilla kielloilla ja yrityksillä tsempata. Riittää kun yritän keskittyä siihen, mitä kulloinkin teen ja jättää arvottamiset hetkeksi vähemmälle. Antaa itsellenikin vähän armoa tälle vuodelle. Kyllä se tästä iloksi muuttuu.