Aloitan nyt taas tällä, niin saadaan pois alta: Vitsit, miten aika kuluu nopeasti. Puoli vuotta Pikku-Ukon syntymästä, ihan käsittämätöntä!
Miten pieni poika tuo syntyessään oli (kaikista reilusta neljästä kilosta huolimatta), semmoinen ihana vauva, joka itki, söi, nukkui ja tuijotteli niin ihanasti maailmaa. Ja siinä se, melkein - hymyili tietysti, kun vähän suupieltä kutitti ja vähitellen myös itsekseenkin. Puolessa vuodessa meille on kasvanut pääsääntöisesti hyvinvoiva, tyytyväinen ja maailmaan avoimesti suhtautuva lapsi, joka ottaa liikkumisen saralla ensimmäisiä - ei nyt ihan askeleitaan, mutta melkein. Ja harjoittelee kovasti muunkin kuin maidon syömistä. Kurottaa esineitä kohti, tarttuu niihin ja pitää niitä kädessä, pyörittelee, laskee irti. Hymyilee ja nauraa, ihanaa hekotuskikatusta, joka sulattaa äidin ja isän sydämen, päristelee, yrittää erilaisia äänteitä välillä aivan kuumeisesti. On edelleen älyttömän kiinnostunut kaikesta, ihmisistä, eläimistä, puunlehdistä, mutta ennen kaikkea erilaisista valoista, peileistä, muodoista, matontupsuista, parketin tunnusta pienissä, pulleissa käsissä. Ja tietysti kaikesta, minkä voi laittaa suuhun.
Missä välissä ihminen kehittyy noin valtavasti? Hämmästelen sitä uuden oppimisen määrää, joka meissä elämämme aikana tapahtuu - jo ihan noinkin lyhyen pätkän kuin Pikku-Ukko on elänyt. Samalla ollaan kasvettu kuusi kiloa massaa ja melkein parisenkymmentä senttiä - ihan valtavasti lisää ulottuvuutta kaiken muun kasvun ohelle, miten aikuinen hallitsisi enää ulottuvuuksiaan tuossa tahdissa?
Paljon onnea, rakas Pikku-Ukko! Ilolla olen seurannut kasvuasi tähän asti ja niin aion tehdä jatkossakin. Olet äidin ja isän valtavan hieno ja taitava kultapoika! Kasva vaan omaan tahtiisi kuten ennenkin, mutta säilytä jotain tuosta avarakatseisuudesta ja tyynestä tyytyväisyydestä myöhemminkin. Nyt katson pieniä kasvojasi kun nukut vielä ja silitän pyöreää poskea. Ihanaa, että olet siinä, pieni elämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti