Eilen juhlittiin isoäidin 89-vuotispäivää koko suvun voimin. Päivänsankari jaksoi vointiinsa nähden yllättävän pirteänä koko kemuilut ja Pikku-Ukolla riitti töllistelemistä, kun joka puolella oli uusia naamoja. Olin pakannut mukaan jotain lelujakin, mutta ne jäivät käyttämättä koska lisäviihdettä ei todellakaan enää tarvittu. En sitten tiedä, alkaako poika jo vierastaa vai oliko vain kertakaikkiaan liian hämmentävää alkuun nähdä kerralla niin monta ihmistä (heti herättyään), mutta vähän jo huuli väpätti Pikku-Ukolla alkuun. Mutta kun oltiin aikamme kurkittu muita sylin turvista ja vähän kauempaa niin se meni ohi ja sitten oltiinkin taas muiden sylissä ja vieressä ihan ilman jännitystä ja hymyiltiin menemään. Saapi nähdä mihin tuo sitten kääntyy, sääli vähän olisi jos kova vierastus tulisi kun tuon kanssa on ollut niin helppo olla joka puolella, kun sitä ei ole tarvinut yhtään varoa, Pikku-Ukko on hymyillyt kaikille ja ollut tosi kiinnostunut uusista tuttavuuksista. Minä olen niin ujo, että jännää olisi jos ei pojalla mitään varautuneisuutta olisi, vaikka toisaalta Jii onkin sitten niin sosiaalinen, että ehkä tulee enemmän isäänsä.
Joka tapauksessa oli tosi kiva nähdä taas neljä sukupolvea kerralla koolla. Isoäiti, äiti, minä ja poika. Otettiin paljon kuvia niin, että Pikku-Ukko oli isoäidin sylissä. Tuntuu samalla hienolta ja ihan käsittämättömältä, että isoäidistä alkanut elämä jatkuu nyt ketjuna tuossa meidän pojassa. Ja miten erilaisia elämiä kaikki sukupolvet ovatkaan viettäneet! Jäi vähän päälle itsenäisyyspäivästä, mutta miten kovaa ottaa sydämestä kaikki sotakuvaukset nyt kun on oma lapsi ja koittaa kuvitella miltä olisi tuntunut laskea oma poika sinne taisteluun. Isoäidin ei onneksi pitänyt antaa poikiaan, mutta miestään odotti kyllä sodasta. Vähän toisenlainen elämä kuin itsellä. Silti silmissä tuikkii sellainen usko siihen, että elämä kyllä kantaa. Pikku-Ukollakin oli aika loistava ilme, kun kokeili siinä isoisoäitinsä sylissä, miltä vanhan ihmisen iho tuntuu ja kuinka naamanahka venyy. Onneksi isoäidillä on edelleen myös hyvä huumorintaju...
Juhlien jälkeen olikin aika palata taas takaisin oikeaan kotiin neljän Tampereen viikon jälkeen. Voi ällö. Täällä on niin ahdasta, täyttä ja sekaista, että arki iski kyllä oikein voimalla naamaan heti kynnyksellä. Laitettiin poika taas pitkästä aikaa kunnolla kylpyyn, kun tilapäiskämpässä poikaa pystyi vain pesemään suihkussa. Syötiin iltapalaa, purettiin kamoja. Koira reppana raivasi tien omaan sänkyynsä ja heitti kiepille eikä suostunut liikahtamaan koko iltana. Ilmeisesti sekin oli ihan pikkuhimppasen väsynyt väisteltyään koko päivän alle kouluikäisiä serkunlapsia. Kyllä se tästä taas normiarki lähtee käyntiin, nyt on jo parempi fiilis kun on yhden yön saanut alle. Ja Pikku-Ukkokin viihtyy taas paremmin kotona, kun kodin seinät ei ole niin tutut enää kuin ennen reissua. Hyvä tästä tulee :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti