Kaksi päivää myöhässä. Menkat siis.
Nippailee alavatsaa kyllä, kouristaakin, ihan kuin ne menkat kuitenkin olisivat alkamassa ja sitten kuluu puoli päivää, ettei tunnu kuin jännää painon tunnetta. Hassuja, yhtäkkisiä oireita ovat jano ja huimaus - voivat tosin liittyä verenpaineenheittelyyn ja väsymykseen. Ja niin, väsymyksestä on vaikea ottaa selvää, että mistä johtuu. Kun ei nuku, stressaa töitä ja Pikku-Ukko herättää hammasjuttujen vuoksi.
Silti mielessä pyörii, että olisko nyt. Päätin, että katson nyt kuitenkin vielä pari päivää ennen kuin säntään ostamaan testiä. Voihan tuo kierto olla lykkääntynyt ihan sen stressinkin vuoksi. Silti viime yönä valvoessa pää teki loopilla hurjia laskutoimituksia: laskettu aika olisi jossain siinä lokakuun puolenvälin huitteilla. Äitiysloma alkaisi joskus syyskuun alussa. Tai itseasiassa, voisin hyvällä syyllä ottaa yhden hoitovapaakuukauden ja jäädä kotiin kesälomilta, eipä tarvitsisi uudelleen taas totuttaa Pikku-Ukkoa päiväkotiin lomien jälkeen.
Niin, siis kaikki tämä sitten jos. Jos siellä joku on saanut alkunsa. Ja jos siellä joku pysyisi kyydissä. Ja syntyisi terveenä. Koitan hengitellä ja päästää irti kontrollintarpeestani ja siitä, että pitää tietää. Nyt vain toivon.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauvakuume. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste vauvakuume. Näytä kaikki tekstit
maanantai 2. helmikuuta 2015
lauantai 10. tammikuuta 2015
Taisi mennä kesken...
...onneksi ennen kuin edes kunnolla alkoikaan. Olen silti surullinen, ja taas kerran niin kovin kovin pettynyt.
Olimme lähdössä ennen joulua anoppilaan, kun vatsaa painoi ja pisti oikealta niin kovin, että hetken jo mietin, että lähdenkö sittenkin terveyskeskukseen tsekkaamaan umpisuolen (tai mahasyövän). Viime hetkellä keksin, että mulla oli niitä ovulaatiotestetejä ja ensimmäistä kertaa vuoteen (tai koskaan siis, Pikku-Ukon kanssahan niitä ei koskaan edes ehditty tarvita) sain oikein mojovan ovisplussan tikkuun. Testasin raskaudenkin, varmuuden vuoksi, ihan jos olisi ollut vaikka kohdunulkoinen. Mutta ei, ovulaatio se oli - kipeä sellainen.
Reilu nelisen päivää siitä, ja yötä kohti alkoi aivan järkyttävät menkkakivut ja ehdin jo itkeä täysin sekaisin mennyttä kiertoa. Kramppeja ja kivistystä jatkui nelisen päivää ja sitten vähitellen rauhoittui. Eikä tullut vuotoa. Aloin olla toiveikas, ehkä jotain saattoi olla aluillaan? Vatsaa nippaili aina välillä ja yksi yö heräsin hirveään närästykseen - ja kaivoin sen Strepsils-paketin esiin, jota käytin viimeksi odottaessani Pikku-Ukkoa. Päivisin oli paikoitellen hiukan ällö olo, muutamia hetkiä kerrallaan, mutta silti.
Viikko eteenpäin, ja krampit alkavat yhtäkkiä uudelleen. Kolme päivää ja yötä. Ehdin jo melkein luulla, että vuodolta olisi säästytty tälläkin kertaa, mutta alkoi se sitten kuitenkin maanantaina. Tosin hyvin paljon niukempana kuin normaalisti. Toivo alkoi viritä uudestaan: olihan mulla Pikku-Ukonkin kanssa yhdet ihan kunnon menkat. Mutta sitten keskiviikkoiltana tuli ihan superkipeitä kramppeja pari tuntia ja kuinka ollakaan, torstaina tuli vuotoa senkin edestä ja lopuksi vielä oikein kunnon klöntit.
En testannut raskautta, mutta olen melko varma siitä, että jokin ehti vatsassa pari viikkoa elää ja kasvaa - ja sitten kuolla. Näin muistaakseni päivää ennen niiden jälkimmäisten kramppien alkamista oudon unen, joka päättyi veren tulvimiseen. Siitä jäi etäinen, pahaenteinen olo. Ehkä vain kuvittelin kaiken, ehkä en. Koska en tehnyt testiä, en koskaan tiedä varmaksi. On vain se tunne.
Nyt olen kohdassa, jossa pitäisi tehdä päätös siitä, lähdenkö hakemaan uusia hommia. Meinasi kuuppa hajota, kun loppiaisen jälkeen piti mennä taas töihin. Vaikka ei se sitten niin pahalta tuntunut taas, kun oli toimistolla. Käväisin työhaastattelussakin, mutta tajusin että uuteen työhön vaihtamisessa kaikkein eniten mua silti pitelee se, että en taida olla valmis luovuttamaan vielä tämän lapsenteon suhteen. Halu toiseen lapseen on niin konkreettinen ja kipeä, että tämän pettymyksenkään äärellä en saa itseäni revittyä tilanteesta eteenpäin. Ehkä pitäisi. Ehkä vuoden päästä, kun edelleen yritämme sitä kakkosta ja olen taas moneen kertaan uupunut työhöni muistelen tätä hetkeä. Mutta silti en taida osata vielä päästää irti. Ja tänään voi tehdä vain tämän päivän päätöksiä.
Olimme lähdössä ennen joulua anoppilaan, kun vatsaa painoi ja pisti oikealta niin kovin, että hetken jo mietin, että lähdenkö sittenkin terveyskeskukseen tsekkaamaan umpisuolen (tai mahasyövän). Viime hetkellä keksin, että mulla oli niitä ovulaatiotestetejä ja ensimmäistä kertaa vuoteen (tai koskaan siis, Pikku-Ukon kanssahan niitä ei koskaan edes ehditty tarvita) sain oikein mojovan ovisplussan tikkuun. Testasin raskaudenkin, varmuuden vuoksi, ihan jos olisi ollut vaikka kohdunulkoinen. Mutta ei, ovulaatio se oli - kipeä sellainen.
Reilu nelisen päivää siitä, ja yötä kohti alkoi aivan järkyttävät menkkakivut ja ehdin jo itkeä täysin sekaisin mennyttä kiertoa. Kramppeja ja kivistystä jatkui nelisen päivää ja sitten vähitellen rauhoittui. Eikä tullut vuotoa. Aloin olla toiveikas, ehkä jotain saattoi olla aluillaan? Vatsaa nippaili aina välillä ja yksi yö heräsin hirveään närästykseen - ja kaivoin sen Strepsils-paketin esiin, jota käytin viimeksi odottaessani Pikku-Ukkoa. Päivisin oli paikoitellen hiukan ällö olo, muutamia hetkiä kerrallaan, mutta silti.
Viikko eteenpäin, ja krampit alkavat yhtäkkiä uudelleen. Kolme päivää ja yötä. Ehdin jo melkein luulla, että vuodolta olisi säästytty tälläkin kertaa, mutta alkoi se sitten kuitenkin maanantaina. Tosin hyvin paljon niukempana kuin normaalisti. Toivo alkoi viritä uudestaan: olihan mulla Pikku-Ukonkin kanssa yhdet ihan kunnon menkat. Mutta sitten keskiviikkoiltana tuli ihan superkipeitä kramppeja pari tuntia ja kuinka ollakaan, torstaina tuli vuotoa senkin edestä ja lopuksi vielä oikein kunnon klöntit.
En testannut raskautta, mutta olen melko varma siitä, että jokin ehti vatsassa pari viikkoa elää ja kasvaa - ja sitten kuolla. Näin muistaakseni päivää ennen niiden jälkimmäisten kramppien alkamista oudon unen, joka päättyi veren tulvimiseen. Siitä jäi etäinen, pahaenteinen olo. Ehkä vain kuvittelin kaiken, ehkä en. Koska en tehnyt testiä, en koskaan tiedä varmaksi. On vain se tunne.
Nyt olen kohdassa, jossa pitäisi tehdä päätös siitä, lähdenkö hakemaan uusia hommia. Meinasi kuuppa hajota, kun loppiaisen jälkeen piti mennä taas töihin. Vaikka ei se sitten niin pahalta tuntunut taas, kun oli toimistolla. Käväisin työhaastattelussakin, mutta tajusin että uuteen työhön vaihtamisessa kaikkein eniten mua silti pitelee se, että en taida olla valmis luovuttamaan vielä tämän lapsenteon suhteen. Halu toiseen lapseen on niin konkreettinen ja kipeä, että tämän pettymyksenkään äärellä en saa itseäni revittyä tilanteesta eteenpäin. Ehkä pitäisi. Ehkä vuoden päästä, kun edelleen yritämme sitä kakkosta ja olen taas moneen kertaan uupunut työhöni muistelen tätä hetkeä. Mutta silti en taida osata vielä päästää irti. Ja tänään voi tehdä vain tämän päivän päätöksiä.
torstai 16. lokakuuta 2014
Taas pettymys
En tiedä mikä logiikka siinä on, että vaikka oviksen aikaan jo luovuttaa, niin silti on aivan maassa kun ne menkat sitten alkaa. Minä nyt en ole maailman loogisin ihminen muutenkaan, mutta tuntuu silti ihan kuin joku olisi taas lyönyt lekalla palleaan. Viides kierto ja siinä se meni sitten. Taas yksi kuukausi lisää, joka Pikku-Ukon pitää olla päiväkodissa. Taas yksi kuukausi, joka mun pitää olla töissä. Taas yksi kuukausi en edes tiedä mihin. En ymmärrä, miksi tämä pikkukakkostoive on niin akuutti ja tuntuu niin kovin kipeältä, enkä ymmärrä omaa kiirettäni muuten kuin näiden turhempien asioiden, lähinnä oman työuran rakentamisen ja tosiaan näiden lapsen hoitokuvioiden kautta. Kipuilen oikeasti sitä, että joudun Pikku-Ukon sinne päiväkotiin laittamaan - nyt vasta alkaa arvostaa todella sitä, että meillä oli mahdollisuus siihen, että tuttu ihminen jolla oli aikaa kunnolla hoiti edes tämän ensimmäiset 5kk hoitojaksoa.
Kaikki pettymykset ovat jotenkin taas yhtä aikaa päässä. Pettymys siitä, etten ole löytänyt itseäni tai sitä mitä haluan elämässäni tehdä. Pettymys siitä, että ruuhkavuosiarki alkaa realisoitumaan ja tajuan, että sitä aikaa itsensä toteuttamiselle on paljon rajatummin nykyään. Pettymys ruumiiseeni, ettei se vaan tajua nyt raskautua tai ainakin lopettaa tätä hormoniveivausta. Pettymys itseeni siitä, etten saa edes mentyä sinne lenkkipolulle ja lakkaamaan lappaamasta karkkia naamaan sen kun kerkiän. Pettymys Jiin työkuvioiden epävarmuudesta. Pettymys siitä, ettei vieläkään päästä etsimään uutta asuntoa. Pettymys siitä, että kaikki on niin kovin keskeneräistä ja jostain tästä pitäisi raapia se arjen onni, ja tällaisina päivinä en edes halua yrittää. Haluan mieluummin leikkiä 5-vuotiasta ja itkeä peiton alla, jättää tekemättä sekin vähä, minkä voisi.
Koitan muistutella itselleni, että hormonaalisista syistä olen usein ensimmäisen menkkapäivän maassa. Että huomenna voi näyttää ihan erilaiselta. Parempi mennä nukkumaan ja katsoa mitä uusi päivä tuo tullessaan.
Kaikki pettymykset ovat jotenkin taas yhtä aikaa päässä. Pettymys siitä, etten ole löytänyt itseäni tai sitä mitä haluan elämässäni tehdä. Pettymys siitä, että ruuhkavuosiarki alkaa realisoitumaan ja tajuan, että sitä aikaa itsensä toteuttamiselle on paljon rajatummin nykyään. Pettymys ruumiiseeni, ettei se vaan tajua nyt raskautua tai ainakin lopettaa tätä hormoniveivausta. Pettymys itseeni siitä, etten saa edes mentyä sinne lenkkipolulle ja lakkaamaan lappaamasta karkkia naamaan sen kun kerkiän. Pettymys Jiin työkuvioiden epävarmuudesta. Pettymys siitä, ettei vieläkään päästä etsimään uutta asuntoa. Pettymys siitä, että kaikki on niin kovin keskeneräistä ja jostain tästä pitäisi raapia se arjen onni, ja tällaisina päivinä en edes halua yrittää. Haluan mieluummin leikkiä 5-vuotiasta ja itkeä peiton alla, jättää tekemättä sekin vähä, minkä voisi.
Koitan muistutella itselleni, että hormonaalisista syistä olen usein ensimmäisen menkkapäivän maassa. Että huomenna voi näyttää ihan erilaiselta. Parempi mennä nukkumaan ja katsoa mitä uusi päivä tuo tullessaan.
lauantai 4. lokakuuta 2014
Ovis EVVK
Ollaan päästy siihen kohtaan toisen lapsen toivomisessa ja yrityksessä, että skipataan nyt sitten tämä kierto. Olihan se jo mitä, viides, varsinainen kuukautiskierto edellisen raskauden jälkeen, mutta ajatuksen tasolla tietysti toiveita on sieltä vuodenvaihteesta asti ollut mukana. No, eilen kai sitten oli ovulaatio, mutta ihan kertakaikkiaan ei vaan millään tasolla kiinnostanut tarpeeksi. Haluttiin mökille ja Jii vielä sukunsa mökille, jonka huussi+saunapesu -fasiliteetteihin minä taas kerran virtsatietulehduksen juuri läpikäyneenä en halunnut lähteä. Joten ihan sama mikä ovulaatio, tämä viikonloppu ollaan eri osoitteissa.
Jos nyt haluaa elätellä toiveita, niin pitää ihan todella uskoa siihen, että siittiöt elävät tuolla sisällä todella todella pitkään. On sekin kai joku toivo, todistetustihan ne kai ovat joskus viikonkin eläneet ja vielä hoitaneet homman kotiin, mutta melko epätoivoinen saa kai olla jos tuohon luottaa. Joten henkisesti merkkaan tämän kierron menetetyksi. Ehkä ihan huojentavaakin olla kyttäämättä sitä omaa oloaan hetkeen. Ja plussaa on se, että jos mun kiertoni on taas vain sen 3 viikkoa tai sinnepäin, niin eipä tarvitse ihan kauaa odotella sitä seuraavaa.
Jos nyt haluaa elätellä toiveita, niin pitää ihan todella uskoa siihen, että siittiöt elävät tuolla sisällä todella todella pitkään. On sekin kai joku toivo, todistetustihan ne kai ovat joskus viikonkin eläneet ja vielä hoitaneet homman kotiin, mutta melko epätoivoinen saa kai olla jos tuohon luottaa. Joten henkisesti merkkaan tämän kierron menetetyksi. Ehkä ihan huojentavaakin olla kyttäämättä sitä omaa oloaan hetkeen. Ja plussaa on se, että jos mun kiertoni on taas vain sen 3 viikkoa tai sinnepäin, niin eipä tarvitse ihan kauaa odotella sitä seuraavaa.
perjantai 19. syyskuuta 2014
Kiinnittymisvuotoa?
Eilen oli kp 20 ja vatsaa nipisteli ihan hulluna. Luulin jo, että mulla on ihan totaalisti mennyt hormonit sekaisin ja menkat alkaa jo, kun vielä pari tippaa vertakin tuli. Odotin ja odotin, eikä lisävuotoa kuitenkaan menkkajuilimisesta huolimatta kuulunut, eikä ole vielä tätä kirjoittaessakaan siis tullut. Pää hyppäsi aamulenkillä ylikierroksille, kun aloin miettiä, että se olisi kyllä voinut olla sitä kiinnittymisoiretta ja -vuotoakin. Aika jännät päivät siis edessä, vasta viikon päästä aikaisintaan voi edes testailla mitään ja luultavasti odottelen toisenkin kuuluisiko menkkoja, sen verran sekaisin nämä ovat nyt olleet.
Mutta samalla olen tosi iloinen edes siitä mahdollisuuden pilkahduksesta, että jos siellä joku nyt yrittäisi kovasti saada alkuaan?
EDIT. Niin, tajusin tässä, että kyllähän nuo oireet voivat myös viitata vain myöhäiseen ovulaatioon. Mulla ei tosin ikinä ole ovuloidessa tullut verta, mutta kun nämä hormonit nyt muutenkin heittelevät, niin mistäs sitä sitten tietää. Vähän sellainen läsähtänyt olo juuri nyt, ei kai se auta kuin odottaa vaan. Kyllä on pitkä viikko edessä.
Mutta samalla olen tosi iloinen edes siitä mahdollisuuden pilkahduksesta, että jos siellä joku nyt yrittäisi kovasti saada alkuaan?
EDIT. Niin, tajusin tässä, että kyllähän nuo oireet voivat myös viitata vain myöhäiseen ovulaatioon. Mulla ei tosin ikinä ole ovuloidessa tullut verta, mutta kun nämä hormonit nyt muutenkin heittelevät, niin mistäs sitä sitten tietää. Vähän sellainen läsähtänyt olo juuri nyt, ei kai se auta kuin odottaa vaan. Kyllä on pitkä viikko edessä.
torstai 28. elokuuta 2014
No kun ei niin ei
No eiköhän ne menkat sieltä kuitenkin tulleet, kaikista ällötyksistä huolimatta. Voi paska, surettaa kun ehdin jo viikon päivät taas toivoa. Tällä kertaa kierto oli 27 päivää, kun se viimeksi oli 31, joten oikeasti mulla ei ole mitään käryä miten nuo hormonit menevät. Ja nyt päästään seuraavaksi taas vasemman munasarjan puolelle, joka viime kerralla siis jätti ovuloimatta kokonaan. Jee.
Yritän keskittyä positiiviseen ja ajatella, että meille tulee just ne lapset kun on tarkoitettu. En silti voi välttää sitä, että vitutus on päivän pääväri. Näin jälkikäteen olisi oikeasti pitänyt tajuta jo eilen, että menkat on tulossa, sain aivan käsittämättömän raivomasennuskohtauksen, jonka aikana teki mieli tyyliin kiskoa seinältä kaikki taulut ja pyyhkeet koukkuineen. Niitä ei ole ollutkaan vielä tämän raskauden jälkeen, joten toisaalta positiivista että hormonimäärät selvästi lisääntyvät kropassa kun tällaista kivaakin tulee taas mukaan.
Yritän olla ajattelematta taas "menetettyä kuukautta" ja keskityn hoitamaan päivän kuviot. Kolmas päivä ilman oikeaa lastenhoitajaa starttaa tänään, ollaan Jiin kanssa vuoron perään lyhennetty työpäiviämme ja Mummi ja Vaari ovat venyneet hoitajiksi. Luojan kiitos mulla on niin ihanat appivanhemmat! Toivottavasti huomenna Pikku-Ukko pääsisi jo takaisin normikuvioihin.
Ja kaktuskin on kurkussa. Tekisi mieli kastella sitä tequilalla tai jollain, mutta ehkei ihan näin aamusta.
Yritän keskittyä positiiviseen ja ajatella, että meille tulee just ne lapset kun on tarkoitettu. En silti voi välttää sitä, että vitutus on päivän pääväri. Näin jälkikäteen olisi oikeasti pitänyt tajuta jo eilen, että menkat on tulossa, sain aivan käsittämättömän raivomasennuskohtauksen, jonka aikana teki mieli tyyliin kiskoa seinältä kaikki taulut ja pyyhkeet koukkuineen. Niitä ei ole ollutkaan vielä tämän raskauden jälkeen, joten toisaalta positiivista että hormonimäärät selvästi lisääntyvät kropassa kun tällaista kivaakin tulee taas mukaan.
Yritän olla ajattelematta taas "menetettyä kuukautta" ja keskityn hoitamaan päivän kuviot. Kolmas päivä ilman oikeaa lastenhoitajaa starttaa tänään, ollaan Jiin kanssa vuoron perään lyhennetty työpäiviämme ja Mummi ja Vaari ovat venyneet hoitajiksi. Luojan kiitos mulla on niin ihanat appivanhemmat! Toivottavasti huomenna Pikku-Ukko pääsisi jo takaisin normikuvioihin.
Ja kaktuskin on kurkussa. Tekisi mieli kastella sitä tequilalla tai jollain, mutta ehkei ihan näin aamusta.
maanantai 25. elokuuta 2014
Omituisen huono olo
Pari päivää on ollut nyt öisin ihan todella ykä-luokan huono olo, kun olen herännyt Pikku-Ukkoa lohduttamaan. Lisäksi alavatsaa on nipistellyt "silleen jännästi". Tietysti mieli pomppaa heti siihen johtopäätökseen, että voiskovoisko nää nyt olla niitä raskausoireita? Kun silloinhan sen "vaan tietää" - tosin minä olen nyt joulusta asti "vaan tiennyt" vaikka kuinka monta kertaa ja ollut joka kerta väärässä, joten se siitä.
Mutta tosiasia on se, että ollaan vasta kiertopäivässä 25. Mulla on epäselvyyttä siitä, oliko ovulaatio kp 16 (jolloin tuli ovulaatiolimat) vai kp 20 (jolloin taas tuli ovulaatiolimat??). Käytännössä tuolla jälkimmäisellä päivämäärällä mikään ei olisi ehtinyt kiinnittyä (ainakaan kohtuun, munatorveen varmaan kyllä). Aikaisemmallakin aika epätodennäköistä, että vielä olisi kunnon oireita, koska kiinnittyminen olisi varmaan ollut joskus viime to-pe. No silloin kyllä nämä oireetkin alkoivat, mutta että ihan näin nopeasti? Ja eilen tuli vedettyä iltaa vasten mäkkimätöt, joka on sentään aika paljon todennäköisempi vaihtoehto huonolle ololle.
Minä vaan niin kovasti haluaisin... Ja nyt olisi kaksi muutakin kaveria raskaana ja vaikka töiden suhteen nyt tämä ei olisi ihan optimi, niin olisihan se silti ihanaa (jo itsessäänkin, tietysti).
Päätin silti, että missään tapauksessa en testaa ennen kp 30. Eli ensi su. Edellinen kierto oli 31 päivää, joten sekin on vähän aikaista, mutta menköön nyt, koska mieluummin testaan sunnuntaina kuin maanantaina töissä.
Nyt aamulla ei tietysti ole kerrassaan mitään oiretta, joten on helppo ajatella, että yöllistä sekoilua tuo vaan. Aikahan sen taas näyttää tärppäsikö tässä kierrossa, minä kun vaan en vieläkään ole se paras odottelija...
Mutta tosiasia on se, että ollaan vasta kiertopäivässä 25. Mulla on epäselvyyttä siitä, oliko ovulaatio kp 16 (jolloin tuli ovulaatiolimat) vai kp 20 (jolloin taas tuli ovulaatiolimat??). Käytännössä tuolla jälkimmäisellä päivämäärällä mikään ei olisi ehtinyt kiinnittyä (ainakaan kohtuun, munatorveen varmaan kyllä). Aikaisemmallakin aika epätodennäköistä, että vielä olisi kunnon oireita, koska kiinnittyminen olisi varmaan ollut joskus viime to-pe. No silloin kyllä nämä oireetkin alkoivat, mutta että ihan näin nopeasti? Ja eilen tuli vedettyä iltaa vasten mäkkimätöt, joka on sentään aika paljon todennäköisempi vaihtoehto huonolle ololle.
Minä vaan niin kovasti haluaisin... Ja nyt olisi kaksi muutakin kaveria raskaana ja vaikka töiden suhteen nyt tämä ei olisi ihan optimi, niin olisihan se silti ihanaa (jo itsessäänkin, tietysti).
Päätin silti, että missään tapauksessa en testaa ennen kp 30. Eli ensi su. Edellinen kierto oli 31 päivää, joten sekin on vähän aikaista, mutta menköön nyt, koska mieluummin testaan sunnuntaina kuin maanantaina töissä.
Nyt aamulla ei tietysti ole kerrassaan mitään oiretta, joten on helppo ajatella, että yöllistä sekoilua tuo vaan. Aikahan sen taas näyttää tärppäsikö tässä kierrossa, minä kun vaan en vieläkään ole se paras odottelija...
sunnuntai 3. elokuuta 2014
No ei niin helpot menkat
Riemuitsin vähän liian aikaisin niistä raskauden jälkeisistä tosi helpoista menkoista... Näemmä ne ekat oli vaan jotain käynnistelyä ja nyt kuukautta myöhemmin alkoi kunnon meininki. Verta tuntuu tulevan kainaloihin asti ja vaikka kipulääkettä en ole enää tarvinnutkaan, mikä on tosi hyvä, niin krampitkin tuntuvat nyt ihan eri tavalla kuin silloin viime kerralla. Perspektiivi on nyt vaan vähän eri, kun edelleen vertaa synnytyssupistuksiin - nämä helpottuvat vatsanalueen rentoutuksella ja hengityksellä aika kivasti :)
Suu on täynnä aftoja ja päätä huimaa. Tuumin itsekseni, että täytyy oikeasti aloittaa se raudan syöminen taas, jos tämä verenhukka on tätä tasoa. Ilmeisesti vieläkään ei ole kierto ihan kohdillaan, koska ennen raskautta mulla oli kierron pituus 21-24 päivää yleensä ja nyt oli jo 31 päivää - juuri sen verran, että melkein ehdin jo toivoa sitä positiivista tulosta. No ei pitänyt, tai jos jotain olikin, niin vain joku kemiallinen raskaus. Harmittaa kovasti, ettei nyt ekasta vielä tärpännyt, mutta minkäs teet. Ensi kierrossa uudelleen (tai tässä siis, kun eikö virallisesti menkat aina aloita sen seuraavan?).
Muuten keskitynkin lähinnä huomiseen työnaloitukseen. Vien Pikku-Ukon aamulla hoitoon ja siitä sitten töihin. Tosin mulla on kaksi harjoittelupäivää, kun pomot tulevat vasta keskiviikkona ja perehdytys pääsee kunnolla alkuun. Maanantai ja tiistai etsitään tietokonetta, istumapaikkaa ja kadonnutta muistia. Jännittää kovasti, mutta ihan hyvälläkin tavalla. Huomennahan sen näkee, miltä sitten oikeasti tuntuu, nyt sitä vaan arvailee vasta.
Suu on täynnä aftoja ja päätä huimaa. Tuumin itsekseni, että täytyy oikeasti aloittaa se raudan syöminen taas, jos tämä verenhukka on tätä tasoa. Ilmeisesti vieläkään ei ole kierto ihan kohdillaan, koska ennen raskautta mulla oli kierron pituus 21-24 päivää yleensä ja nyt oli jo 31 päivää - juuri sen verran, että melkein ehdin jo toivoa sitä positiivista tulosta. No ei pitänyt, tai jos jotain olikin, niin vain joku kemiallinen raskaus. Harmittaa kovasti, ettei nyt ekasta vielä tärpännyt, mutta minkäs teet. Ensi kierrossa uudelleen (tai tässä siis, kun eikö virallisesti menkat aina aloita sen seuraavan?).
Muuten keskitynkin lähinnä huomiseen työnaloitukseen. Vien Pikku-Ukon aamulla hoitoon ja siitä sitten töihin. Tosin mulla on kaksi harjoittelupäivää, kun pomot tulevat vasta keskiviikkona ja perehdytys pääsee kunnolla alkuun. Maanantai ja tiistai etsitään tietokonetta, istumapaikkaa ja kadonnutta muistia. Jännittää kovasti, mutta ihan hyvälläkin tavalla. Huomennahan sen näkee, miltä sitten oikeasti tuntuu, nyt sitä vaan arvailee vasta.
keskiviikko 2. heinäkuuta 2014
Kp1, vihdoin!
Meni viikko siitä, kun totesin, että uuden duunin vuoksi just nyt ei saisi tulla raskaaksi hetkeen, niin nythän ne menkat sitten poksahti päälle. Elämä on kyllä oikeasti mysteeri, ja vielä huvittava sellainen.
Olen järjettömän iloinen siitä, etten ole parin viime viikon aikana kuvitellut oireita, vaan oikeasti kierto on käynnistynyt, koska oikeasti: turvotus, makeanhimo (ja muut himot..), jäätävä valkovuoto ja tänään viimeiseksi aamulla aftat suussa olisivat muuten saaneet mut epäilemään, että oikeasti mun kropassa on joku vialla. Mutta kaikki onkin hyvin. Nyt vaan sitten pitäisi miettiä, että ottaako se raskautumisen riski, jolloin ei taas pääse hoitamaan sitä duuniprojektia loppuun vai yrittää pikkukakkosta siitä huolimatta - sen verran ainakin olen jo omista ja kavereiden kokemuksista oppinut, että uusi elämä ei todella ole mikään itsestäänselvyys..
Aion kuitenkin juhlistaa sitä (ehkä ainoaa) päivää, jolloin todella iloitsen siitä, että nyt ne alkoi! (Helppo juhlia, kun aftojen ja turvotuksen lisäksi ei ole (vielä) muita oireita - erityisinhokit ahdistus, masennus ja kivuliaat krampit kun loistavat vielä poissaolollaan.)
Olen järjettömän iloinen siitä, etten ole parin viime viikon aikana kuvitellut oireita, vaan oikeasti kierto on käynnistynyt, koska oikeasti: turvotus, makeanhimo (ja muut himot..), jäätävä valkovuoto ja tänään viimeiseksi aamulla aftat suussa olisivat muuten saaneet mut epäilemään, että oikeasti mun kropassa on joku vialla. Mutta kaikki onkin hyvin. Nyt vaan sitten pitäisi miettiä, että ottaako se raskautumisen riski, jolloin ei taas pääse hoitamaan sitä duuniprojektia loppuun vai yrittää pikkukakkosta siitä huolimatta - sen verran ainakin olen jo omista ja kavereiden kokemuksista oppinut, että uusi elämä ei todella ole mikään itsestäänselvyys..
Aion kuitenkin juhlistaa sitä (ehkä ainoaa) päivää, jolloin todella iloitsen siitä, että nyt ne alkoi! (Helppo juhlia, kun aftojen ja turvotuksen lisäksi ei ole (vielä) muita oireita - erityisinhokit ahdistus, masennus ja kivuliaat krampit kun loistavat vielä poissaolollaan.)
sunnuntai 2. maaliskuuta 2014
Kaikki muut on raskaana
Käly on raskaana, sehän tiedettiin jo syksyllä. Serkkupoikaa odotamme siis ensi kesälle. Mutta nyt sen jälkeen kun jätin ne minipillerit pois tuntuu siltä, kun kaikki kaverini olisivat yhtäkkiä taas raskaana. Viikon välein aina joku uusi ilmoittautuu. Ja niin, minulla ei vieläkään kuulu niitä menkkoja, outoa valkovuotoa ja migreeniä vain, enkä jaksa enää ajatella, että oltaisiin yhtään lähempänä sitä kuukautisten alkamista kuin ennenkään. Olen nähnyt jo painajaisen, missä mun menkat alkoivat vasta vuoden Pikku-Ukon imetyksen loppumisesta. Siihen samaan painajaiseen liittyy työpainajainen, jossa saan kaikki firman ikävimmät työtehtävät hoitaakseni ja uuvun niin perusteellisesti, etten jaksa mitään lapsia enää ikinä hommatakaan. Eikö kuulostakin kivalta?
Tuntuu siis siltä, että mun pääni on täynnä katkeruutta - ei onneksi niitä onnellisia raskautuneita kohtaan vaan lähinnä mun kroppaani, joka ei älyä edes tarjota sitä pienenpientä mahdollista raskautumiseen. Ja juu, varmaan se suhtautuu mun raskaustoiveisiin ihan yhtä suurella nyrpeydellä, kun koko helmikuu mentiin näiden nukkumisten kanssa ihan survival -moodissa. Kanna siinä sitten uutta elämää.
Ja tiedän olevani ihan epäreilu, sillä vaikka siltä tuntuukin, niin kaikki eivät ole raskaana. Ainakin kaksi ystävää, joilla jo ensimmäisen saaminen vaati vuosien odotuksen tai hedelmöityshoidot, ovat yrittäneet toista jo hyvän aikaa. Ja ei se niin auvoista ole niillä raskaina olevillakaan, helmikuussa kolme ystävää sai sydämentykytyksiä raskaudenaikaisten verenvuotojen vuoksi. Onneksi kaikilla raskaus jatkuu yhä hyvin.
Tänään on silti ihan hirveän itsekäs olo. Huolimatta siitä, mitä muilla on tai ei ole, minä haluaisin ihan todella olla raskaana taas juuri nyt. Tai oikeastaan haluaisin jo saada pitää sylissäni niitä kaikkia kolmea lasta, jotka tunkeutuvat jatkuvasti toiveisiini. En edes tiedä missä vaiheessa aloin unelmoimaan kolmesta lapsesta, minä joka jossain vaiheessa ihan oikeasti mietin, olisiko lapsettomuus kuitenkin oikeampi vaihtoehto.
Tai sitten mulla on taas vaan liian kiire jonnekin muualle kuin tähän hetkeen. Mun pitäisi aina vaan päästä perille, ilman sitä matkantekovaihetta (tai siitä nauttimista) välissä.
Tuntuu siis siltä, että mun pääni on täynnä katkeruutta - ei onneksi niitä onnellisia raskautuneita kohtaan vaan lähinnä mun kroppaani, joka ei älyä edes tarjota sitä pienenpientä mahdollista raskautumiseen. Ja juu, varmaan se suhtautuu mun raskaustoiveisiin ihan yhtä suurella nyrpeydellä, kun koko helmikuu mentiin näiden nukkumisten kanssa ihan survival -moodissa. Kanna siinä sitten uutta elämää.
Ja tiedän olevani ihan epäreilu, sillä vaikka siltä tuntuukin, niin kaikki eivät ole raskaana. Ainakin kaksi ystävää, joilla jo ensimmäisen saaminen vaati vuosien odotuksen tai hedelmöityshoidot, ovat yrittäneet toista jo hyvän aikaa. Ja ei se niin auvoista ole niillä raskaina olevillakaan, helmikuussa kolme ystävää sai sydämentykytyksiä raskaudenaikaisten verenvuotojen vuoksi. Onneksi kaikilla raskaus jatkuu yhä hyvin.
Tänään on silti ihan hirveän itsekäs olo. Huolimatta siitä, mitä muilla on tai ei ole, minä haluaisin ihan todella olla raskaana taas juuri nyt. Tai oikeastaan haluaisin jo saada pitää sylissäni niitä kaikkia kolmea lasta, jotka tunkeutuvat jatkuvasti toiveisiini. En edes tiedä missä vaiheessa aloin unelmoimaan kolmesta lapsesta, minä joka jossain vaiheessa ihan oikeasti mietin, olisiko lapsettomuus kuitenkin oikeampi vaihtoehto.
Tai sitten mulla on taas vaan liian kiire jonnekin muualle kuin tähän hetkeen. Mun pitäisi aina vaan päästä perille, ilman sitä matkantekovaihetta (tai siitä nauttimista) välissä.
perjantai 31. tammikuuta 2014
Julistan vauvakuumeilun avatuksi
Menin sitten tilaamaan netistä ovulaatio- ja raskaustestejä. Nyt kai voi sanoa, että olen aika varma, että haluan sen kakkosen mahdollisimman pian?
Nooo, tietty voisi sanoa, että tilannetta haittaa edelleen se, ettei mun kuukautiskierto ole sitten ilmeisesti kuitenkaan startannut vaikka niin jo kahteen otteeseen olenkin luullut eikä mahdollisesti edes starttaa ennen kuin imetys joskus kesällä loppuu (tai mistäs sitä tietää milloin poika lopettaa sen, mutta olen nyt ainakin päättänyt, etten lopeta sitä imetystä vaikkei kuukautisia vielä tulisikaan - on se nyt kuitenkin tärkeämpi hoitaa tämä olemassaoleva hyvin kuin haaveilla toisesta). Mutta haluan jo unelmoida siitä toisestakin, vaikkei häntä justnytheti voisikaan laittaa vielä aluilleen. Ja niillä ovulaatiotikuilla haluan vähän katsella, onko mitään hormonitoimintaa edes käynnissä (tosin en ole netistä löytänyt ihan varmaksi voiko testien mittaamaan luteinisoivaa hormonia (LH) erittyä kuitenkin vähän myös imetyksen aikana, vaikkei sitä LH-huippua (joka munasolun irtoamisen käynnistää) tulisikaan.
Ja vaikka nyt ei olla edes vielä alkutilanteessa tämän kakkosen odotuksessa, niin tajuan jo miten onnekkaita Jiin kanssa oltiin, että Pikku-Ukko sai alkunsa niin helposti. Ei tarvinut kuin sen raskaustestin ja pienen järkytyksen ja siinä se. No okei, niitä testejä tarvittiin kyllä enemmän, ihan vaan plussan varmisteluun, mutta kumminkin.
Kaveri laittoi Australiasta viestin, johon oli liittänyt heidän lapsensa ultrakuvan, LA olisi elokuussa. Tulin tosi iloiksi, vaikka aluksi luulin että olisin pikemminkin kateellinen. Mutta hirveä kaipaus mulla kyllä on. Sellainen olo, että tässä perheessä pitäisi olla lapsia enemmänkin ja etten millään malttaisi katsoa elämää päivä kerrallaan sinne asti. Mutta päivä kerrallaan se on kai sitten kuitenkin katsottava, siihen asti että se kierto lähtee käyntiin ja ennen kaikkea sen jälkeen. Mutta unelmoin kyllä jo. Pikku-Ukko on parasta, mitä olen elämässäni saanut aikaiseksi. Kyllä sitä toista/niitä toisiakin lapsia kelpaa odotella. Hukutan sillä välin Pikku-Ukon halauksiin :)
Nooo, tietty voisi sanoa, että tilannetta haittaa edelleen se, ettei mun kuukautiskierto ole sitten ilmeisesti kuitenkaan startannut vaikka niin jo kahteen otteeseen olenkin luullut eikä mahdollisesti edes starttaa ennen kuin imetys joskus kesällä loppuu (tai mistäs sitä tietää milloin poika lopettaa sen, mutta olen nyt ainakin päättänyt, etten lopeta sitä imetystä vaikkei kuukautisia vielä tulisikaan - on se nyt kuitenkin tärkeämpi hoitaa tämä olemassaoleva hyvin kuin haaveilla toisesta). Mutta haluan jo unelmoida siitä toisestakin, vaikkei häntä justnytheti voisikaan laittaa vielä aluilleen. Ja niillä ovulaatiotikuilla haluan vähän katsella, onko mitään hormonitoimintaa edes käynnissä (tosin en ole netistä löytänyt ihan varmaksi voiko testien mittaamaan luteinisoivaa hormonia (LH) erittyä kuitenkin vähän myös imetyksen aikana, vaikkei sitä LH-huippua (joka munasolun irtoamisen käynnistää) tulisikaan.
Ja vaikka nyt ei olla edes vielä alkutilanteessa tämän kakkosen odotuksessa, niin tajuan jo miten onnekkaita Jiin kanssa oltiin, että Pikku-Ukko sai alkunsa niin helposti. Ei tarvinut kuin sen raskaustestin ja pienen järkytyksen ja siinä se. No okei, niitä testejä tarvittiin kyllä enemmän, ihan vaan plussan varmisteluun, mutta kumminkin.
Kaveri laittoi Australiasta viestin, johon oli liittänyt heidän lapsensa ultrakuvan, LA olisi elokuussa. Tulin tosi iloiksi, vaikka aluksi luulin että olisin pikemminkin kateellinen. Mutta hirveä kaipaus mulla kyllä on. Sellainen olo, että tässä perheessä pitäisi olla lapsia enemmänkin ja etten millään malttaisi katsoa elämää päivä kerrallaan sinne asti. Mutta päivä kerrallaan se on kai sitten kuitenkin katsottava, siihen asti että se kierto lähtee käyntiin ja ennen kaikkea sen jälkeen. Mutta unelmoin kyllä jo. Pikku-Ukko on parasta, mitä olen elämässäni saanut aikaiseksi. Kyllä sitä toista/niitä toisiakin lapsia kelpaa odotella. Hukutan sillä välin Pikku-Ukon halauksiin :)
perjantai 24. tammikuuta 2014
Raskauskiloprojekti takaisin kunto-uralle
Sain onneksi melko nopeasti ne jouluna syödyt kilot (kyllä vaan, suklaata ja sitä coca-colaa, kyllä kannatti... hrmph) pois ja nyt ollaan taas tukevasti siinä 79 kilossa, josta pitäisi lähteä alaspäin. Tilanteeseen ennen Pikku-Ukkoa on siis nelisen kiloa, mutta tilanteeseen jossa minä ja Jii ollaan tavattu on siis 11 kiloa (tai oikeasti enemmänkin, koska silloin mulla oli vielä lihastakin...). Mutta olen silti iloinen tähän asti saavutetuista tuloksista, koska siis melkein kahdeksan kiloa on lähtenyt projektin aikana ja vauvamaha laskettuna yli 15... Taas kerran huomaan, että lupaan itselleni, että jos joskus ikinä ikinä tulen uudelleen raskaaksi, en vetele yhtä hulppeita kiloja vaan katson mitä syön (mikä varmaan sille kehittyvälle sikiöllekin on parempi, Pikku-Ukko taisi loppuvaiheessa elää pullalla ja nallekarkeilla).
Syömisen osalla totaalikielto suklaalle ja cocikselle on siis taas päällä ja mietin, että pitääkö kohta laittaa sama kielto myös leivän levitteelle. Hassua, ennen en syönyt koskaan leipää minkään rasvan kanssa ja nyt yritän epätoivoisesti voidella koko leivän puhki ja hukuttaa sen rasvaan. Ei mitenkään fiksu veto. Muuten yritän samalla kokata enemmänkin siten, että joskus voidaan syödä samaa safkaa kuin Pikku-Ukko, eli esimerkiksi höyrytettyjä ja uunikasviksia tulee automaagisesti siitä ;)
Mutta sitten, aloitin ihan kuntoilunkin. Nyt kun Jii on työttömänä ja siis kotosalla enemmän, sovittiin että minä vien koiran aamuvuoron - se sopii parhaiten oikeastaan kaikille, koska mulla on energiat korkealla nykyisin aamusta ja Jiillä taas perinteisesti illasta. Siitä tulee siis ainakin vähäsen lenkkiä joka päivälle, mutta tärkeimpänä aloitin nyt sen syksyllä hankkimani You Are Your Own Gym -iPad Appin 10 viikon treenikuurin ja ainakin eilisen käsitreenin jäljiltä on vielä lihakset sitä myöten kipeänä, että tällaiselle nollakuntoiselle siinä ainakin on sopivasti vastusta.. Tällä kertaa päätin, että treenit myös vedetään, nyt kun vielä Jii on kotona vahtimassa sillä aikaa poikaa ja koiraa, etteivät tule tielle tai keksi mitään villiä sillä välin.
Katsotaan, kuinka tämä tästä lähtee kehittymään. Ne typerät menkat kun ei ole supistelusta huolimatta alkaneet (enkä raskaanakaan ole, testasin taas) eli hormonikierto on vielä joko sekaisin tai ei käynnissä, joten toista lasta meille tuskin on ihan heti tulossa eli meikäläiseltä loppui tekosyyt olla jatkamatta tätä kuntoprojektia. Nyt sitten vaan tsempataan!
Syömisen osalla totaalikielto suklaalle ja cocikselle on siis taas päällä ja mietin, että pitääkö kohta laittaa sama kielto myös leivän levitteelle. Hassua, ennen en syönyt koskaan leipää minkään rasvan kanssa ja nyt yritän epätoivoisesti voidella koko leivän puhki ja hukuttaa sen rasvaan. Ei mitenkään fiksu veto. Muuten yritän samalla kokata enemmänkin siten, että joskus voidaan syödä samaa safkaa kuin Pikku-Ukko, eli esimerkiksi höyrytettyjä ja uunikasviksia tulee automaagisesti siitä ;)
Mutta sitten, aloitin ihan kuntoilunkin. Nyt kun Jii on työttömänä ja siis kotosalla enemmän, sovittiin että minä vien koiran aamuvuoron - se sopii parhaiten oikeastaan kaikille, koska mulla on energiat korkealla nykyisin aamusta ja Jiillä taas perinteisesti illasta. Siitä tulee siis ainakin vähäsen lenkkiä joka päivälle, mutta tärkeimpänä aloitin nyt sen syksyllä hankkimani You Are Your Own Gym -iPad Appin 10 viikon treenikuurin ja ainakin eilisen käsitreenin jäljiltä on vielä lihakset sitä myöten kipeänä, että tällaiselle nollakuntoiselle siinä ainakin on sopivasti vastusta.. Tällä kertaa päätin, että treenit myös vedetään, nyt kun vielä Jii on kotona vahtimassa sillä aikaa poikaa ja koiraa, etteivät tule tielle tai keksi mitään villiä sillä välin.
Katsotaan, kuinka tämä tästä lähtee kehittymään. Ne typerät menkat kun ei ole supistelusta huolimatta alkaneet (enkä raskaanakaan ole, testasin taas) eli hormonikierto on vielä joko sekaisin tai ei käynnissä, joten toista lasta meille tuskin on ihan heti tulossa eli meikäläiseltä loppui tekosyyt olla jatkamatta tätä kuntoprojektia. Nyt sitten vaan tsempataan!
torstai 16. tammikuuta 2014
Äh, supistaa!
Jäi sitten viime yönä nukkumati, koska ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan (melkein puolitoista vuotta?) supisteli alavatsaa niin hemmetisti - siis niinkuin menkkakipuna, niitä toisenlaisia supistuksiahan kyllä koettiin se 7 kuukautta takaperin ihan kivasti. Mutta nyt pääsi oikein fiilistelemään sitä samaa tuntemusta minikoossa (muttei minikipeänä, valitettavasti...). Yritin ottaa synnytysvalmennuksen kannalta ja tutustua kroppaani ja siihen miten se kohtu siellä liikkuu, välillä onnistui, välillä ei - unta en kuitenkaan saanut.
Ja kuitenkin päällimmäisenä on harmitus. Olen melkein varma, että viime lauantaina oli myöskin eka ovulaatio. Ja viime torstaina alkoi ihmeellinen ällötys ja nippailu alavatsalla. Ehdin jo fiilistellä - ihan vähän onneksi vaan - että jotain olisi kuitenkin tuolla alkanut, vaikka kun kunnon menkkoja ei vielä minipillereiden lopetuksen jälkeen ole tullut, niin tosi epätodennäköistähän se oli. Tai ehkä alkoikin, muttei sitten kiinnittynyt, mistä näistä tietää. Tai sitten kuvittelin koko jutun. Joka tapauksessa ehdin kuitenkin jo Pikku-Ukon unta odottaessa kuvitella, miltä tuntuisi jos olisi kaksi lasta. Ja ottaa selvää, että jos joku olisi saanut tuolloin alkunsa, niin laskettu aika olisi jossain siinä syyskuun 28. päivän tietämillä.
Eniten ottaa aivoon, että vaikka supistaa tosi kipeästi, niin kroppa toimii tässäkin kuten ennenkin - vuotoa joutuu odottelemaan vielä ainakin päivän. Alkais nyt edes ne menkat, niin helpottaisi. Ja ainakin jos ne nyt ovat menkat, niin pääsisi sitten oikeasti yrittämään sitä kakkosta. Mieli säikyttelee sillä, että niiden pillereiden lopettelu sekoitti koko systeemin, nämä ovat vain jotain ihan mitä sattuu supisteluja ja varsinaisia menkkoja päästään odottamaan vasta imetyksen päätyttyä. Eipä tässäkään auta kuin odottaa, vaan kun ei ole meikäläiselle ihan kauhanmitalla sitä kärsivällisyyttä annettu... Grr. Menen syömään jäätelöä. Jotenkin pitäisi taas tämäkin päivä jaksaa kolmen tunnin unilla, kramppien kanssa tai ilman.
Ja kuitenkin päällimmäisenä on harmitus. Olen melkein varma, että viime lauantaina oli myöskin eka ovulaatio. Ja viime torstaina alkoi ihmeellinen ällötys ja nippailu alavatsalla. Ehdin jo fiilistellä - ihan vähän onneksi vaan - että jotain olisi kuitenkin tuolla alkanut, vaikka kun kunnon menkkoja ei vielä minipillereiden lopetuksen jälkeen ole tullut, niin tosi epätodennäköistähän se oli. Tai ehkä alkoikin, muttei sitten kiinnittynyt, mistä näistä tietää. Tai sitten kuvittelin koko jutun. Joka tapauksessa ehdin kuitenkin jo Pikku-Ukon unta odottaessa kuvitella, miltä tuntuisi jos olisi kaksi lasta. Ja ottaa selvää, että jos joku olisi saanut tuolloin alkunsa, niin laskettu aika olisi jossain siinä syyskuun 28. päivän tietämillä.
Eniten ottaa aivoon, että vaikka supistaa tosi kipeästi, niin kroppa toimii tässäkin kuten ennenkin - vuotoa joutuu odottelemaan vielä ainakin päivän. Alkais nyt edes ne menkat, niin helpottaisi. Ja ainakin jos ne nyt ovat menkat, niin pääsisi sitten oikeasti yrittämään sitä kakkosta. Mieli säikyttelee sillä, että niiden pillereiden lopettelu sekoitti koko systeemin, nämä ovat vain jotain ihan mitä sattuu supisteluja ja varsinaisia menkkoja päästään odottamaan vasta imetyksen päätyttyä. Eipä tässäkään auta kuin odottaa, vaan kun ei ole meikäläiselle ihan kauhanmitalla sitä kärsivällisyyttä annettu... Grr. Menen syömään jäätelöä. Jotenkin pitäisi taas tämäkin päivä jaksaa kolmen tunnin unilla, kramppien kanssa tai ilman.
tiistai 7. tammikuuta 2014
Heihei, pillerit!
En enää kestä jaksa pysty, nyt ne saa jäädä. Moikka minipillerit, tämän jälkeen homma hoituu jotenkin muuten, ihan sama miten. Tai sitten vauvayritys alkaa tästä, pitää nyt vähän keskustella perheen isännän kanssa kuvioista. Mutta tämä sai olla vika pillerilaatta näillä näkymin. Olen kyllästynyt jatkuvaan päänsärkyyn ja tiputteluun ja epänormaaleihin tuntemuksiin alavatsalla. Epäilen, ettei huolta raskautumisesta kuitenkaan ihan vielä ole, koskapa poika roikkuu edelleen rinnalla jatkuvasti (täysimetys tuo 98% ehkäisytehon ekat 6kk) ja nuo pillerit ovat pistäneet muuten kaiken käynnistyvän hormonitoiminnan kiitettävästi sekaisin, tai siltä tuntuu. No, auttaahan tässä se, että tullessaan se kakkonen olisi jo ihan toivottu kaveri. Pelkään, että häntä joudutaan pillereiden lopettamisesta huolimatta vielä odottelemaan..
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Haksahdin tekemään raskaustestin
Olenhan minä syönyt niitä minipillereitä, vähän epämääräisiin aikoihin tosin aina välillä muistin pettäessä, mutta kuitenkin. Ja silti jostain syystä onnistuin saamaan päähäni, että oudot oireet - turvotusta mahassa, alavatsakipua, "outoa oloa" ja ennen kaikkea outoja raskausteemaisia unia jne. - johtuisivatkin alkaneesta raskaudesta. Kun tuohon liitetään vielä naamaan ilmestyneet finnit ja migreeninomainen päänjuilinta, saadaan ne oireet, jotka mulla yleensä kertoisivat nimenomaan menkkojen alkamisesta eikä puuttumisesta ja silti menin alkuviikosta apteekkiin hakemaan sen testin. Sain vielä puoli viikkoa pitkitettyä, kun tiesin itseni typeräksi ja että testi menisi ihan hukkaan, mutta pakko se oli sitten kuitenkin tehdä. Omassa luulottelussa taisi olla pientä toivetta toinen puoli, koskapa kyllä se negatiivinen testitulos vaan tosi pahalta tuntui vaikkei realistisia toiveita raskaudesta edes pitänytkään olla eikä nyt ihan vielä kannattaisikaan olla raskaana näin pian Pikku-Ukon jälkeen. Silti, alakuloinen fiilis jäi oikein roikkumaan niskaan. Mulla ihan oikeasti taitaa olla vauvoja jo päässä (vaikkei mahassa).
No, nyt saan taas hyvän syyn jatkaa kuntoilua oikein kunnolla ja viettää oikein superlaatuaikaa Pikku-Ukon kanssa. Nautitaan siitä, että olen hyvissä voimissa ja tuo ihana pieni on tuossa ja mulla on mahdollisuus olla vain hänen kanssaan. Nyt on nyt ja muita tilanteita tulee sitten kun tulee. Noista minipillereistä yritän kuitenkin ehkä päästä aika pian eroon. Ne ei kyllä ihan todella sovi mulle yhtään ja pillereissä on aina se vihoviimeinen muistaminen, joka on tällä imetysaivolla väliin ihan mahdottomalta tuntuva tehtävä.
Se vaan, että negatiivisesta testituloksesta huolimatta se ajatus, että olen raskaana ei vaan päästä otteestaan, vaikka pari päivää testistä jo on. Kuuntelen jokaista vatsannipistystä ja pientä ällötystä (joka mulla siis myös liittyy yleensä hormoneihin) ja riitelen päässäni, että se testi tehtiin ihan just ja kyllä ne tuppaa paikkansa pitämään (vaikka kuinka ostais sen halvemman version apteekista...). Että tämä on ihan nauretttavaa ja lopeta jo. Ja sitten yöllä sitä taas herää siihen uneen, missä on raskaana ja siitä itsensä herättäminen olisi ihan mahdottoman vaikeaa, ellei olisi tuota pientä tuossa, joka tuijottaa äitiä ihan siihen tyyliin, että mitäs sä nyt siinä säädät, nukutaan nyt vaan. Voi hormoneja, ne on aika vahva voima kun niikseen tulee. Nyt vaan pitäis jotenkin päästä tästä taas normaalimoodiin.
No, nyt saan taas hyvän syyn jatkaa kuntoilua oikein kunnolla ja viettää oikein superlaatuaikaa Pikku-Ukon kanssa. Nautitaan siitä, että olen hyvissä voimissa ja tuo ihana pieni on tuossa ja mulla on mahdollisuus olla vain hänen kanssaan. Nyt on nyt ja muita tilanteita tulee sitten kun tulee. Noista minipillereistä yritän kuitenkin ehkä päästä aika pian eroon. Ne ei kyllä ihan todella sovi mulle yhtään ja pillereissä on aina se vihoviimeinen muistaminen, joka on tällä imetysaivolla väliin ihan mahdottomalta tuntuva tehtävä.
Se vaan, että negatiivisesta testituloksesta huolimatta se ajatus, että olen raskaana ei vaan päästä otteestaan, vaikka pari päivää testistä jo on. Kuuntelen jokaista vatsannipistystä ja pientä ällötystä (joka mulla siis myös liittyy yleensä hormoneihin) ja riitelen päässäni, että se testi tehtiin ihan just ja kyllä ne tuppaa paikkansa pitämään (vaikka kuinka ostais sen halvemman version apteekista...). Että tämä on ihan nauretttavaa ja lopeta jo. Ja sitten yöllä sitä taas herää siihen uneen, missä on raskaana ja siitä itsensä herättäminen olisi ihan mahdottoman vaikeaa, ellei olisi tuota pientä tuossa, joka tuijottaa äitiä ihan siihen tyyliin, että mitäs sä nyt siinä säädät, nukutaan nyt vaan. Voi hormoneja, ne on aika vahva voima kun niikseen tulee. Nyt vaan pitäis jotenkin päästä tästä taas normaalimoodiin.
lauantai 23. marraskuuta 2013
Vuosi sitten elettiin aika erilaisissa tunnelmissa
Olen miettinyt tässä pari viime viikkoa sitä, miten paljon vuosi voi tehdä ihmisen elämässä. Viime marraskuussa elettiin ensimmäisen raskauskolmanneksen loppua ja istukan verenvuoto tuntui pitävän ajatukset koko ajan siinä, jatkuuko raskaus vai ei ja uskaltaisiko sitä toivoa edes mitään. Aika meni sellaisessa pelon ja ahdistuksen ihmismankelissa, että tuntuu melkein kornilta miten nopeasti elämäni ehdottomasti vaikein kuukausi unohtuikin. Silloin sitä kuulosteli kroppaansa joka hetki peläten, että kaikki vihlaisut ja nipistykset olivat merkkejä keskenmenosta ja seuraava vessareissu paljastaisi ikävän totuuden. Mietin, olisiko silloin lohduttanut tieto edes siitä, että kävi miten kävi, vuoden päästä pitäisi oikein keskittyä, että muistaisi sen kaiken synkkyyden. Hyvä vaan, että se on nyt takana ja ihana ja kertakaikkisen rakashan tuo tuhisija on, joten kannatti kärsiä kaikki tuo. Enemmänkin, jos niikseen olisi tullut.
Nyt Pikku-Ukon kehitystä seuratessa ja tietysti myös näiden uusien vauvatoiveiden kanssa sitä tietysti ajattelee, että missähän sitä sitten vuoden päästä oikein on, jos yksi vuosi toi jo näin valtavan muutoksen. Niin optimisti minäkään en ole, että ajattelisin, että meillä noita tuhisijoita olisi jo silloin kaksi, mutta olisipa ihanaa olla edes raskaana. Ja samaan aikaan sitä kuitenkin muistaa kaiken sen huolen ja pelon, joka jäyti koko raskausajan verenvuotojen loputtuakin. Onkohan sitä kuitenkaan ihan valmis siihen uudestaan? Nyt vielä kun tietää, miten käsittämättömän kallisarvoinen se sisällä kasvava itunen on. Tietysti positiivista, että Pikku-Ukko pitää nyt (ja varmaan jatkossakin) vanhemmat sen verran kiireisinä, ettei sitä samalla tavalla ehdi märehtiä ja fiilistellä omaa kroppaansa, mutten toisaalta haluaisi tuoda lapsen arkeen edes murto-osankaan verran siitä ahdistuksesta, jossa viime vuonna elin. Tähän mennessä sitä on ajatellut lähinnä vain sitä, onko kroppa valmis uuteen raskauteen. Ehkä syytä on vakavasti pohtia myös päänupin tilannetta.
Tai ehkä pitäisi nimenomaan osata lopettaa märehtiminen ja lakata ajattelemasta?
Nyt Pikku-Ukon kehitystä seuratessa ja tietysti myös näiden uusien vauvatoiveiden kanssa sitä tietysti ajattelee, että missähän sitä sitten vuoden päästä oikein on, jos yksi vuosi toi jo näin valtavan muutoksen. Niin optimisti minäkään en ole, että ajattelisin, että meillä noita tuhisijoita olisi jo silloin kaksi, mutta olisipa ihanaa olla edes raskaana. Ja samaan aikaan sitä kuitenkin muistaa kaiken sen huolen ja pelon, joka jäyti koko raskausajan verenvuotojen loputtuakin. Onkohan sitä kuitenkaan ihan valmis siihen uudestaan? Nyt vielä kun tietää, miten käsittämättömän kallisarvoinen se sisällä kasvava itunen on. Tietysti positiivista, että Pikku-Ukko pitää nyt (ja varmaan jatkossakin) vanhemmat sen verran kiireisinä, ettei sitä samalla tavalla ehdi märehtiä ja fiilistellä omaa kroppaansa, mutten toisaalta haluaisi tuoda lapsen arkeen edes murto-osankaan verran siitä ahdistuksesta, jossa viime vuonna elin. Tähän mennessä sitä on ajatellut lähinnä vain sitä, onko kroppa valmis uuteen raskauteen. Ehkä syytä on vakavasti pohtia myös päänupin tilannetta.
Tai ehkä pitäisi nimenomaan osata lopettaa märehtiminen ja lakata ajattelemasta?
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Ekat kuukautiset synnytyksen jälkeen
Siis miten mä luulin, että tää päivä ei tuu eteen ennen kuin ensi vuonna aikaisintaan? Joo, kyllä ne hoki ja hoki ja hoki sairaalassa, että imetys ei sitten ole mikään ehkäisy, mutta silti ajattelin, että meidän imetys se sujuu niin kivasti, että ei tässä mitään menkkoja saada - tälleenhän sitä ehkäistään kehitysmaissakin ja toimii kuin häkä (no toimiipa...).
Ja katin kontit, nyt ne sit alko. Kai. Tai ainakin jotain vuotoa on, enkä halua ajatella mitä se sitten on jos ei menkat. Kai ne minipilleritkin kyllä jotain voi aiheuttaa, mutta kaipa tämä kuitenkin indikoi, että hormonitoiminta on siellä jossain startannut? Luulin, että kaikilla täysimettäjillä kuitenkin ainakin yli sen puoli vuotta kestää, mutta pieni Googletus ilmoitti, ettei todella näin olekaan vaan aika monilla alkaa aiemmin, jopa 2-3 kk synnytyksestä (no oli siellä niitäkin onnellisia, joilla tosiaan oli menkkataukoa koko imetysaika).
Ennen raskautta vuosin kuin seula 21 päivän välein, kovaa ja kivuliaasti. Ja oirehdin hyvin vahvasti psyykellä kierron mukaan - Jii nimesi päivän ennen menkkojen alkua mun Mustaksi Päiväksi, kun masennuin ja kiukkusin poikkeuksetta silloin niin rajusti. Kesti melkein kymmenen vuotta, ennen kuin itse opin, että mitään tärkeitä päätöksiä tai elämää luotaavia analyysejä ei kertakaikkiaan tehdä sinä päivänä, koska jälkikäteen kyllä kaduttaa (niin että hei hei vaan niille poikaystäville, joista erosin juuri näin pystymättä korjaamaan jälkikäteen tuhoja). Ja Mustasta Päivästä seuraavat 5 päivää oli väsynyttä, alakuloista ja melkoisen kipeää aikaa vuodon kanssa. Siitä viikko eteenpäin ja iski ihan hirveä himotus ja mania. Tämän vuoristoradan kanssa oppi kyllä elämään, olin vain autuaasti jo unohtanut sen.
Nyt ei kyllä ollut mitään ennakoivia masennusmerkkejä ilmassa, eilen oli ihan hyvä päivä, vähän vaan väsytti ja huimasi mutta mitäs uutta se nyt on... Eikä nyt tunnu siltä, että pitäisi käydä kiskomassa Buranaa (tai joo, nyt Panadolia) naamariin, vähän vaan turvottaa ja itse se vuoto tuntuu hassulta, onhan edellisistä aikaa yli vuosi. Äiti lohdutti aina pienenä kuukautiskipujen osalta, että se helpottaa kyllä kun oot synnyttänyt. Nyt se sitten testataan. Bring it on!
Ja sitä paitsi ei voi väittää, ettäkö olisin ihan kamalan pettynyt. Ajatellen sitä vauvakuumetta, on ihan rohkaisevaa, että nyt jo alkoi menkat. Voi sitten oikeasti alkaa toivoa, että tuossa keväällä kun olen vähintään siihen 75 kiloon ja parempaan lihaskuntoon päässyt, että jotain voisi alkaa toivoakin.
Ja katin kontit, nyt ne sit alko. Kai. Tai ainakin jotain vuotoa on, enkä halua ajatella mitä se sitten on jos ei menkat. Kai ne minipilleritkin kyllä jotain voi aiheuttaa, mutta kaipa tämä kuitenkin indikoi, että hormonitoiminta on siellä jossain startannut? Luulin, että kaikilla täysimettäjillä kuitenkin ainakin yli sen puoli vuotta kestää, mutta pieni Googletus ilmoitti, ettei todella näin olekaan vaan aika monilla alkaa aiemmin, jopa 2-3 kk synnytyksestä (no oli siellä niitäkin onnellisia, joilla tosiaan oli menkkataukoa koko imetysaika).
Ennen raskautta vuosin kuin seula 21 päivän välein, kovaa ja kivuliaasti. Ja oirehdin hyvin vahvasti psyykellä kierron mukaan - Jii nimesi päivän ennen menkkojen alkua mun Mustaksi Päiväksi, kun masennuin ja kiukkusin poikkeuksetta silloin niin rajusti. Kesti melkein kymmenen vuotta, ennen kuin itse opin, että mitään tärkeitä päätöksiä tai elämää luotaavia analyysejä ei kertakaikkiaan tehdä sinä päivänä, koska jälkikäteen kyllä kaduttaa (niin että hei hei vaan niille poikaystäville, joista erosin juuri näin pystymättä korjaamaan jälkikäteen tuhoja). Ja Mustasta Päivästä seuraavat 5 päivää oli väsynyttä, alakuloista ja melkoisen kipeää aikaa vuodon kanssa. Siitä viikko eteenpäin ja iski ihan hirveä himotus ja mania. Tämän vuoristoradan kanssa oppi kyllä elämään, olin vain autuaasti jo unohtanut sen.
Nyt ei kyllä ollut mitään ennakoivia masennusmerkkejä ilmassa, eilen oli ihan hyvä päivä, vähän vaan väsytti ja huimasi mutta mitäs uutta se nyt on... Eikä nyt tunnu siltä, että pitäisi käydä kiskomassa Buranaa (tai joo, nyt Panadolia) naamariin, vähän vaan turvottaa ja itse se vuoto tuntuu hassulta, onhan edellisistä aikaa yli vuosi. Äiti lohdutti aina pienenä kuukautiskipujen osalta, että se helpottaa kyllä kun oot synnyttänyt. Nyt se sitten testataan. Bring it on!
Ja sitä paitsi ei voi väittää, ettäkö olisin ihan kamalan pettynyt. Ajatellen sitä vauvakuumetta, on ihan rohkaisevaa, että nyt jo alkoi menkat. Voi sitten oikeasti alkaa toivoa, että tuossa keväällä kun olen vähintään siihen 75 kiloon ja parempaan lihaskuntoon päässyt, että jotain voisi alkaa toivoakin.
lauantai 19. lokakuuta 2013
Jaaha, nyt sit pukkais vähän vauvakuumetta
Juu, käly ja lankomies ilmoittivat tässä männäviikolla anoppilan pöydässä, että heille on luvassa ihanaa perheenlisää ensi keväälle. Samaan syssyyn eräänkin puolivuotiaan neidin äidin kanssa keskusteltuani ehkäisyistä kävi ilmi, että niin, ei heillä mitään ehkäisyä ole ja pikkukakkosta kovasti odotellaan. Kävinpä vielä kylässä kaverillani, jolla on jo 7-, 5- ja 1,5-vuotiaat ja heillä sama laulu, tulee sitten jos tulee.
Olisi niin helppoa sanoa, että siitähän se varmaan johtuu, kun kaikki muutkin niitä haluaa (eikä edes halua - yksi kaverini katsoi mua kuin tärähtänyttä kun toisesta lapsesta mainitsin ja totesi, että hulluhan tähän enää toista kertaa ryhtyy).
Vaan kun sydämessäni tiedän, että ihan oikeasti ottaisin noita ihania Pikku-Ukkoja meille lisää vaikka kuinka monta. Kaikesta väsymyksestä, riittämättömyyden tunteista ja turhautumisista huolimatta nämä kuluneet 4 kk ovat olleet ehdottomasti mun elämäni onnellisinta ja tyytyväisintä aikaa. En todellakaan tiennyt, että äitiys voisi olla näin ihanaa ja nyt musta tuntuu, että missasin koko nuoruuteni, kun noita lapsosia olisi kannattanut hankkia. Ihan sama, vaikka mun kroppa on vielä tiltissä edellisestäkin raskaudesta, ihan sama vaikka sydän syrjällään pelkään että kätkytkuolema tai hinkuyskä vie Pikku-Ukon ihan nyt heti just, ihan sama vaikka vielä muistan sen pelon ja väsymyksen jota ihan puhdas raskaus aiheutti, saati sitten mitä se olisi pienen lapsen kanssa eläessä, ihan sama vaikka Jiin kanssa riidellään ja ihan sama, vaikken ymmärrä millä ihmeellä sitten enää mahdutaan samaan hissiin koiran kanssa tai samaan autoon tai samaan asuntoonkaan.
Avasin tästä aiheesta varovaisesti perheneuvottelut ja Jii yllätti positiivisella suhtautumisellaan. Ilmeisesti väsymyksestä huolimatta hänkin on nyt avannut mieltäään ja sydäntään perheenisän roolille tai sitten vaan velipojan uutiset saivat hänetkin vauvakuumeeseen. Olin jopa niin yllättynyt Jiin suhtautumisesta, että yhtäkkiä se olinkin minä joka aloin laittaa niitä ehtoja toisen yrittämiselle. Pillereitä ei jätetä, ennen kuin synnytyksestä on vähintään se 6 kk, ennen kuin painan sen mitä ennen Pikku-Ukkoa, ennen kuin olen hyvässä fyysisessä kunnossa ja ennen kuin me ollaan laskettu onko meillä nyt sitten siihen oikeasti edes varaa juuri nyt. Arkailen laittaa Jiin työllistymistä opiskelujensa jälkeen ehdoksi, mutta kaipa sekin olisi fiksua. Tai se, että olisi joku käry siitä, missä päin Suomea me asutaan tai että onko mahdollista saada sitä pihallista asuntoa koiratilanteen helpottamiseksi.
Nyt olenkin sitten hämmentynyt. Hormonit meinaa viedä mukaanaan ja sydän huutaa vaan hetihetihetiheti. On tuo toisenkin lapsen hankkiminen kuitenkin sen verran iso ja vastuullinen juttu, että päätettiin ottaa nyt kuitenkin se aikalisä. Sovittiin, että jätetään aihe loppuvuodeksi tai ainakin jouluun ja palataan sitten vasta tähän keskusteluun, kun näkee vähän tarkemmin missä mennään. Ja miten me jaksetaan ja voihan meidän parisuhde kuitenkin edelleen hyvin.
Toivottavasti ei tule nyt yhtään uutta vauvauutista, tai ratkean vielä.
Olisi niin helppoa sanoa, että siitähän se varmaan johtuu, kun kaikki muutkin niitä haluaa (eikä edes halua - yksi kaverini katsoi mua kuin tärähtänyttä kun toisesta lapsesta mainitsin ja totesi, että hulluhan tähän enää toista kertaa ryhtyy).
Vaan kun sydämessäni tiedän, että ihan oikeasti ottaisin noita ihania Pikku-Ukkoja meille lisää vaikka kuinka monta. Kaikesta väsymyksestä, riittämättömyyden tunteista ja turhautumisista huolimatta nämä kuluneet 4 kk ovat olleet ehdottomasti mun elämäni onnellisinta ja tyytyväisintä aikaa. En todellakaan tiennyt, että äitiys voisi olla näin ihanaa ja nyt musta tuntuu, että missasin koko nuoruuteni, kun noita lapsosia olisi kannattanut hankkia. Ihan sama, vaikka mun kroppa on vielä tiltissä edellisestäkin raskaudesta, ihan sama vaikka sydän syrjällään pelkään että kätkytkuolema tai hinkuyskä vie Pikku-Ukon ihan nyt heti just, ihan sama vaikka vielä muistan sen pelon ja väsymyksen jota ihan puhdas raskaus aiheutti, saati sitten mitä se olisi pienen lapsen kanssa eläessä, ihan sama vaikka Jiin kanssa riidellään ja ihan sama, vaikken ymmärrä millä ihmeellä sitten enää mahdutaan samaan hissiin koiran kanssa tai samaan autoon tai samaan asuntoonkaan.
Avasin tästä aiheesta varovaisesti perheneuvottelut ja Jii yllätti positiivisella suhtautumisellaan. Ilmeisesti väsymyksestä huolimatta hänkin on nyt avannut mieltäään ja sydäntään perheenisän roolille tai sitten vaan velipojan uutiset saivat hänetkin vauvakuumeeseen. Olin jopa niin yllättynyt Jiin suhtautumisesta, että yhtäkkiä se olinkin minä joka aloin laittaa niitä ehtoja toisen yrittämiselle. Pillereitä ei jätetä, ennen kuin synnytyksestä on vähintään se 6 kk, ennen kuin painan sen mitä ennen Pikku-Ukkoa, ennen kuin olen hyvässä fyysisessä kunnossa ja ennen kuin me ollaan laskettu onko meillä nyt sitten siihen oikeasti edes varaa juuri nyt. Arkailen laittaa Jiin työllistymistä opiskelujensa jälkeen ehdoksi, mutta kaipa sekin olisi fiksua. Tai se, että olisi joku käry siitä, missä päin Suomea me asutaan tai että onko mahdollista saada sitä pihallista asuntoa koiratilanteen helpottamiseksi.
Nyt olenkin sitten hämmentynyt. Hormonit meinaa viedä mukaanaan ja sydän huutaa vaan hetihetihetiheti. On tuo toisenkin lapsen hankkiminen kuitenkin sen verran iso ja vastuullinen juttu, että päätettiin ottaa nyt kuitenkin se aikalisä. Sovittiin, että jätetään aihe loppuvuodeksi tai ainakin jouluun ja palataan sitten vasta tähän keskusteluun, kun näkee vähän tarkemmin missä mennään. Ja miten me jaksetaan ja voihan meidän parisuhde kuitenkin edelleen hyvin.
Toivottavasti ei tule nyt yhtään uutta vauvauutista, tai ratkean vielä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)