Ryömitään!

Joo-o, minähän olin ihan varma, että kun Pikku-Ukko sitä konttausasentoa niin kovin hakee jo, että me skipataan koko ryömiminen. Taas olin väärässä, tietenkin :) Jii vahti poikaa kun minä yritin nukkua flunssaani pois ja kun sitten viimein sain kerittyä itseni ylös punkasta, loistaa toisella naama ihan kympillä ja sain kuulla, että nyt meillä ryömitään. Mitä tekee rakastava äiti ja vaimo: ei usko, kun kerrotaan... Ajattelin, että Jii nyt oli vähän tohkeissaan vaan ylipäätään tuosta pojan vahtimisesta, kun on vähän vähemmän osallistunut viimeisten koulu- ja työkiireidensä vuoksi meidän arkeen. Ja että se n tuijottanut iPadiinsa niin paljon, ettei vaan huomannut, kun Pikku-Ukko pyörähtää ja liikkuu siten ympäri lattiaa. Mutta poika oli itsekin hommasta niin tohkeissaan, että esitteli kyllä melkein heti uutta taitoaan ja kyllä se toden totta ryömimistä on. Kauheasti kauhotaan käsillä ja kiskotaan kyynärvarren tuella itseään eteenpäin kohti milloin mitäkin ihanaa lelua.

Nyt minua kiinnostaa, kuinka käy konttaamisen. Poika nimittäin tuntui unohtaneen koko konttausasennon hetkeksi. Toivottavasti siihenkin jossain kohti vielä palataan, luultavasti silloin kun vähiten taas sitä odotan...

Puuron päristelyä

Meidän syömingit sai eilen taas uuden ulottuvuuden, kun Pikku-Ukko keksi hauskan leikin aamupuurolla: ruokaa saa nyt laittaa lusikalla sisään suuhun ihan mielin määrin, kun se on sieltä ihanaa päristellä ja sylkeä ulos heti perään. Naurua riitti, vaikka tällä kertaa en yhtään mielestäni mennyt siihen mukaan vaan yritin olla vähän niin, että oltaisiin unohdettu koko leikki. En tiedä menikö lopulta yhtään ruokaa nieluun asti, toivon että jotain tuo kuitenkin sai syötyä...

Hohhoijaa, ihan priimasti ei tämä meidän syöminen kyllä vieläkään etene. Katsotaan, josko tänään olisi päristely unohtunut, vai tuliko tuosta pysyvä osa meidän ruokailua.

Yy-vä!

Joululomalla poika yllätti taas, vein unenpöpperössä yöllä hoitoalustalle ja vaipanvaihdon jälkeen sanoin, kuten aina, hyyyvä. Se on koiratreeneistä jäänyt jotenkin kotiinkin päälle, aina kun joku hoitotoimenpide saadaan ongelmitta päätökseen, pitää vähän kehaista. Poika tillitti iloisesti takaisin ja sai toistettua yy-vää, just jetsullen samoilla äänenpainoilla. No ei se nyt varmaan oikea sana vielä ole, mutta kun koko perhe on ollut aidosti tuosta äännähtelystä iloissaan, välittyi riemu selvästi Pikku-Ukolle asti ja nyt poika on pari päivää hokenut vähän joka väliin yy-vää ja tuijottaa sitten ympärilleen niin tyytyväisenä itseensä, ettei sitä voi itsekään kuin nauraa ja taputtaa ja hihkua, uudestaan ja uudestaan. Sanan konteksti ei ehkä ole vielä ihan selvä, mutta siitä huolimatta taidetaan taas molemmat olla sitä mieltä, että ymmärretään toisiamme taas vähän paremmin. Ihanaa!

Kauanko luumu matkaa vauvan mahan läpi?

Hyvää joulua vaan, täällä ollaan takaisin kakkajuttujen parissa. Vastaus: meidän suorasuolella kolme tuntia ja rapiat päälle... Tuli tänään testattua.

Viime yö meni aivan reisille pojan kovan vatsan vuoksi ja päätin allergiaepäilyistä huolimatta kuitenkin kokeilla sitä luumua taas. Ilmeisesti ei ole allergiaa sitten, koska mitään oksennusta ei tullut, mutta ensimmäiset luumubiitit tulivat vaippaan sen kolme tuntia syötön jälkeen. Kuten muukin kauan kaivattu kakka. Ja taas on iloinen joulupoika :)

Hyvää joulua!

 

Iloista joulua koko meidän konkkaronkalta!

Blogi jää joulutauolle pyhien yli, palataan viimeistään ensi vuonna asiaan ;)

Peek-a-boo!

Onko ihanampaa päivää kuin se, jolloin oma lapsi oppii kukkuu-leikin ja nauraa kikattaa sille puoli tuntia muuten aika mäntin päivän jälkeen? Eilen tuntui ainakin mahtavalta ja jouluiselta siinä vaiheessa, kun tajuaa että lapsi odottaa jo ihan hengitys kiihtyen siinä, että käsi otetaan silmiltä ja joku sanoo kukkuu (tai meillä toimi jostain syystä peek-a-boo vielä paremmin). Suloista! Taas tuli sellainen olo, että vähän lähemmäksi päästiin ja ymmärrettiin toisiamme, kun koko perhe siinä hihkuu ja nauraa yhdessä.

Ja nyt viettämään anoppilaan esijoulua tai joulu Ykköstä, kuten mies sanoo ;) Oli miten oli, iloista jouluaatonaattoa ja onnen hetkiä kaikille!

Lämmin ruoka maistuu näemmä paremmin

Kiinteiden kokeilu jatkuu taas. Eilen, kun Jiin vuorot sallivat, kokeiltiin aamusta uudelleen se kaura, että eihän vaan oksentelu siitä johtunut. Ei näyttänyt johtuvan ja päärynän kanssa puuro menikin vaihteeksi ihan kivasti alas (eikä tullut missään vaiheessa päivää uudelleen ylös, jee!).

Erona syömisessä oli se, että kerrankin tarjottava ruoka oli kunnolla lämmintä - ei siis ruumiinlämpöistä vaan ihan kunnolla lämmintä, niin kuin söisi mielellään omankin puuronsa. Ja kas, jo aukeni suu (ainakin vähän paremmin). Illalla kokeilin yksikseni Pikku-Ukon kanssa taas kesäkurpitsaa ja senkin vastaanotto parani huomattavasti kun ruoka oli kunnolla lämmintä, vaikka selvästi ihan niin maukasta pojan mielestä se ei ollut kuin puuro hedelmäsoseella.

Tänään olisi tarkoitus jatkaa samalla kombolla ja sitten vasta joulun jälkeen olen henkisesti valmis taas kokeilemaan sitä luumua. Mitään oksenteluja en ainakaan jouluaatolle halua, piste. Teen sen luumusoseen itse kuivatuista luumuista, niin voin vielä erikseen kokeilla ettei allergiaa aiheuttanut se Bona-soseen tapioka. Mutta se siis joskus myöhemmin.

Jaksoin eilen siivota kaikki Pikku-Ukon pieneksijääneet ja isommat vaatteet varastoon pojan mentyä nukkumaan. Ja heti kättelyssä hokasin, että piilotin johonkin laatikkoon sen äitiyspakkauksen mukana tulleen ohuen villapuvun, jonka olisinkin halunnut joululomalle varmuuden vuoksi mukaan, jos käväistään kuitenkin lumirajan pohjoispuolella. Ihan pikkuisen sylettää purkaa kaikki uudelleen ja etsiä se, mutta minkäs teet kun on sama pää kesät talvet. Mutta kohta on jo joulu, niin ei sovi liikaa harmitella. Laitan mieluummin joululaulut soimaan ja haen lisää glögiä :)

Mietteitä joulun alla

Omat jouluvalmisteluni keskeytyivät kahteen koskettavaan tekstiin, ensin tiistaina ja viimeksi eilen. Nyt ihan alkuun disclaimeri: jos haluat pitää kiinni iloisesta joulumielestä, älä käy lukemassa Suomen Kuvalehden juttua sosiaalipäivystyksestä tai varsinkaan tätä Ninni Ylikallion Uuden Suomen blogikirjoitusta lastensuojelusta. Niissä tulee esiin se Suomi, jonka toivoisi olevan pelkkää tv-sarjojen kirjoittajien mielikuvitusta, ja jonka kipeästi toivoisi pysyvän kaukana omalta kynnykseltä, koska sitä pahuuden määrää, mitä ihminen voi toiselle tehdä - tässä tapauksessa vielä pieniä ja viattomia kohtaan - on jotain, mitä ainakaan minun aivoni eivät pysty käsittelemään ilman ongelmia. Nyt on niin paha mieli, että rintaa puristaa, itkettää eikä edes Pikku-Ukon halaaminen lohduta.

Mietin vain, että juuri tässä joulun alla sitä todella olisi tärkeämpiäkin juttuja mietittävänä kuin joulukortinkuvia tai lanttulaatikkoa, kun toisten (lasten!) todellisuus on ihan jotain muuta, jossain mietitään pääsisikö jonnekin piiloon koko joulunajaksi ja toisaalla ei ole toivoa edes siitä. En osaa, en pysty käsittelemään tuota, tuntuu vain että rinnassa on valtava möykky, joka ei siitä hievahda. Ja kuitenkin maailma samaan aikaan jatkaa kulkuaan.

Jotain haluaisin tehdä, mutten vielä tiedä mitä. Ehkä siinä olisi tärkeämpi elämäntehtävä, jotain minkä eteen ponnistella. Lapsien eteen työskentely. Täytyy ottaa vähän asioista selvää ja miettiä, missä minusta voisi olla apua. Nyt voin vain toivoa parasta, että mahdollisimman monen joulunvietto  tänä jouluna sujuisi ilon ja rauhan merkeissä.

Millähän saisi tuon suun auki ruoka-aikaan?

Aloitettiin eilen ne kiinteät taas, kesäkurpitsalla, kun en nyt heti perään halua uudelleen kokeilla oksentaako luumusta tai kaurasta. Semmoinen henkien taisto taas, että hah! Kun ei Pikku-Ukko nyt tunnu niin sitä itse syömistä vastustavan, ei tule mitään jäätäviä raivareita eikä rimpuilua sen syötön edistyessä. Ensimmäisen lusikan jälkeen vaan tarvitsisi jonkun työkalun, että saisi suun enää auki. Poika on fiksu ja tunnistaa kyllä tilanteen, eikä enää avaa suuta nauraakseen, kuten kaikissa muissa tapauksissa, ja kaikki harhautukset (lelut, äänet, ilmeet jne) toimivat tasan kerran. Multa alkaa loppua jo nyt mielikuvitus, eikä olla päästy edes alkuun. Mitä ihmettä tuon kanssa pitäisi tehdä? Ei toivoakaan, että alettaisiin saamaan niin paljon kiinteää ruokaa alas, että kasvu vauhdittuisi.

Mistä puheenollen, mittasin pojan rauhassa huvikseen hoitoalustalla kun kenelläkään ei ollut kiire ja sain yli sentin pidemmän tuloksen kuin neuvolantäti... No, eipä kai sillä nyt muuten niin väliä, mutta kun nyt en tiedä kuinka kiire niillä kiinteillä on. Varmaan on, kun tuon aktiivisuus on niin paljon lisääntynyt verrattuna aiempaan möllöttelyyn.

Opeteltiin eilen myös hörpyttämään, ihan omaa laiskuuttani kun en jaksanut etsiä tuttipullon osasia jostain Jiin jemmoista. Hyvin meni, ja kesäkurpitsataistelun jälkeen Pikku-Ukko oli vilpittömän iloinen päästessän tekemään jotain itselleen mieluisaa vaihteeksi. Vähäsen saatettiin kastella housutkin siinä tohinassa, mutta kivaa oli molemmilla. Niin kivaa, että jäin miettimään sitä kontrastia siihen syömispuoleen - onkohan minusta tulossa se kaamea äiti, joista lapset kertovat jälkikäteen kamalia, traumaattisia tarinoita vielä aikuisenakin - joka ei yhtään kuuntele lasta ja vaan tunkee sitä ruokaa suuhun siloinkin kun ei yhtään huvita tai pysty sitä syömään. Tosi jees. Mutta kai tuon on jotain syötävä?

Lapsellisten pikkujoulut

Eilen juhlittiin ystäväpariskunnan kanssa pikkujouluja hyvien syöminkien merkeissä ja kivaa oli. Kuten tuli myöskin moneen kertaan todettua, oli monestakin syystä hyvä juhlia pikkujoulua nimenomaan lapsiperheporukalla, koska ymmärrystä ei ehkä samalla tavalla olisi muuten riittänyt siihen, että:

• Valmistelut kestivät noin neljä tuntia, vaikka meitä oli kaksi äitiä niitä tekemässä ja ruoat ja ostokset olivat olennaisesti jo valmiit ennen kuin aloitettiin (kaksi eläväistä 6-8 kk lasta vie aika paljon huomiota kun jomman kumman pitää aina vahtia lapsia, että ylipäätään mitään sai tehdyksi. Pikku-Ukko halusi huutaa Neidille jatkuvasti ja Neiti keksi juuri sen päivän opetella seisomaan ilman tukea. Siinäpä päivän combo...)
• Kaikki osallistujat olivat kuolemanväsyneitä, kun aloitettiin (isät rankoista työpäivistä, me lasten vahtimisista ja lapset, kun kumpikaan ei jostain syystä nukkunut kunnon päikkäreitä). Keskustelun taso ja pöydäntuijotus oli juuri sen mukainen. 
• Alku- ja pääruoan välissä oli hyvin aikaa esim. nukuttaa lapsia kärryttelemällä samalla kun toinen puoli porukasta torkkuu apaattisena sohvalla.
• Koko juhlan ajan ilmassa sorisee aikuisten keskustelun lisäksi korviahuumaava Pikku-Ukon ja Neidin välinen kikatus ja kiljunta (ja välillä itku. Kun ei ollut niitä kunnon päikkäreitä alla.)
• Vasta lähdön hetkellä muistui, että kummallekin lapselle oli hommattu tonttulakit, mutta kukaan ei muistanut laittaa niitä tai muitakaan jouluvermeitä ylle...

Ja silti ilta oli mielestäni hyvin onnistunut, virkistävä ja täynnä iloista joulunodotusta :)  Ja suklaata! Todettiin vaan, että tällä hetkellä elämä nyt vaan on tällaista ja parempi repiä ilo irti siitä, mitä nyt on. Ja kuten sanottu, Neiti oppi (tai ainakin sitkeästi yritti) seistä ilman tukea ja Pikku-Ukko tuon ja uusien konttaussukkahousujen innostamana hioi konttausasentoon siirtymistä koko päivän. Success!

Lahjaton joulu

Meidän perhe on nyt jo pari vuotta viettänyt lahjatonta joulua - lähinnä siksi, ettei kukaan meistä oikeasti tarvitse juuri mitään ja jos tarvitsee, niin ollaan tultu siihen tulokseen, että sen voi antaa lahjaksi silloin kun tarve ilmenee (tai hommata itse, jos niikseen tulee). Markkinoitiin asiaa myös Jiin porukoille viime vuonna ja ihan ei mennyt vielä putkeen (=me ei hommattu lahjoja ja silti niitä tuli...), mutta tänä vuonna on uusi yritys. Pikku-Ukkoa saa toki lahjoa, mutta hänenkin osaltaan ollaan yritetty laittaa toiveisiin käytännöllisempiä lahjoja - kävelykärryä, hihallista ruokalappua ja sormisyömiseen soveltuvaa imukupein pöytään kiinnitettävää tarjotinta ja niin pois päin. Varmaan jotain muutakin tulee, mutta toivottavasti vähän vähemmän. Tässä vaiheessa kun poika ei vielä joulua edes hahmota ei minusta olisi vielä niin väliksikään, että kaikkialta tulee lahjoja ja jatkossakin haluaisin kaiken tämän tavaran keskellä pitää maltin lahjojen osalta myös pojan osalta.

Vaikeaksi lahjattoman joulun tekevät ne kaverit, jotka vinkeistä huolimatta antavat lahjoja joka joulu. Niitä on tietty kiva saada, mutta koska olen maailman surkein lahjan antaja, niin niihin liittyy valtava vastalahjastressi, jota en arvosta sitten pätkääkään. Nykypäivänä, kun kaikilla on jo kaikkea ja maailma on täynnä mitä karseampaa krääsää, jota näin joulun alla oikein lapataan siihen etualalle, ettei vaan kaupasta löydä mitään kivaa, sopivan ja tarpeellisen lahjan etsiminen on ihan kamalaa. Yäk. Tänä vuonna oikein erityisesti kaikki mun joulumieleni on järjestäen kadonnut välittömästi sillä hetkellä kun astun kauppakeskuksen ovesta sisään, näen ihmisjoukot ja kuulen mitä järkyttävämpiä versioita joululauluista. Ihan oikeasti mulle riittäisi mieluummin halaus ja jos on pakko jotain antaa, niin vaikka kiva kortti, johon kirjoittaa ajatuksella yhden rivin.

No, kolme poikkeusta sääntöön. Kummipoika sai duploja ja kaksi PikkuUkon ikätoveria saa kirjan. Tai oikeastaan neljä, koska pyysin veljeä tuomaan ulkomailta Starbucksin kahvallisen termosmukin Jiille - hän kun tykkää aamulenkillä koiran kanssa hörppiä kahvit mukista ;) Mutta se ei mene pakettiin, vaan heti käyttöön. Juuri tuon verran pystyin venymään. Katsotaan, kuinka meidän käy - olen yrittänyt vähän joka suuntaan, mistä pelkään lahjoja tulevan vielä erikseen hokea, ettei meille tätä nykyä mahdu mitään, eikä me tarvita mitään. Ehkä pitää alkaa hokea vielä, ettei meillä ole kohta varaa ostaakaan mitään teille takaisin, jospa sitten uskovat.

Kaikesta tästä lahja-angstista huolimatta joulu on mun mielestäni kaikkein ihanin juhla vuodessa. On ihanaa kokoontua koko perhe yhteen ja olla vaan. On olemassa kivojakin joululauluja ja vaikken pipareista tykkää, niin tässä joulukuussa olen vetänyt jo törkeät määrät piparitaikinaa suoraan pakastimesta ;) Pimeään vuodenaikaan arvostan sitä, että joka puolella on pieniä jouluvaloja ja ihmiset (ei kaikki, valitettavasti) hetkeksi chillaa ja on mukavia, vapautuneita itsejään. Näitä elementtejä haluan pojallekin näyttää ja juuri näiden vuoksi joulua juhlia. Ei siihen mitään tavaroita tarvitse - suotakoon silti lapsille se hyvin mietitty paketti tai kaksi.

Ihan kokonaan toinen keskustelu onkin sitten se joulupukkiasia. Onneksi sitä ei vielä tänä jouluna tarvitse miettiä :)

Junamatka ja ryhmäneuvola

Juteltiin pojan oksennuksista vielä lääkärin kanssa ja koska arvelu episodin syistä kallistui enemmän sinne allergia (kaura, luumu, tapioka) tai pilalle menneeseen luumusoseeseen (saattoi olla auki lämpimässä pidempään kuin pitäisi...) uskallettiin lähteä eilen siis junalla Tampereelta Espooseen ja vielä neuvolaankin (tosin pesin hysteerisesti käsiä ja katsoin, ettei poika koskenut mihinkään mihin muut lapset voisivat koskea ilman sitä poisheitettävää paperia).

Täytyy sanoa, että niin paljon kuin VR muissa asioissa sössii, niin lastenrattaiden ja puolivuotiaan kanssa kulkeminen meni tosi kivasti ja sujuvasti. IC-juna on niin matalalattiainen, ettei tarvinut edes pyytää apua missään kohti ja erikseen asiakaspalvelusta neuvoivat, että se lastenvaunupaikka on sitten vaunussa 3. Aamuruuhkan jälkeen junassa ei edes ollut juuri ketään, joten saatiin istua just missä tykättiin ja just niin leveästi kuin oli tarpeen, eikä tarvinut jonotella hoitohuoneeseen/vessankaan vaipanvaihtoa varten. Matka meni mukavasti pojan nukkuessa Riihimäelle asti ja siitä eteenpäin Pikku-Ukon hiplatessa niitä käsinojien radionappeja ja ihastellessa heijastustaan ikkunasta.

Puolivuotisneuvola oli meillä sellainen ryhmäneuvola, paikalla oli viisi äitiä puolivuotiaittensa kanssa ja sellaiset 40 minuuttia juteltiin ensin yhdessä syömisistä, nukkumisista ja liikkumisista sekä muista asioista. Pikku-Ukko näkyi olevan tukevasti porukan keskitasoa vähän joka jutussa - paitsi nukkumisessa, joka toisilla sujui erittäin hyvin jo, melkein täysiä öitä. No, mekin Jiin kanssa aletaan tehdä kunnolla hommia sen eteen tammikuussa, jahka päästään joulunpyhistä yli ja ollaan taas normaalielämässä. Hyvä vinkki tuli yhdeltä toiselta äidiltä, joka sanoi että heillä oli nukkumisiin jo auttanut se, että lapsi oli laitettu eri huoneeseen nukkumaan - tämä oli rauhoittanut öitä ihan välittömästi. Meillähän on huikeat 2 huonetta ja keittiö, joten ei varmaan onnistu, mutta mietin saisiko tuota pinnasänkyä vähän kauemmas meidän sängystä. Tai kai tuohon nukkumiseen muitakin hyviä konsteja on. Neuvolantäti puhui unikoulusta, mutta kehoitti aloittelemaan vasta kun lapsi saa (tai pystyy syömään) kunnon iltapuuron, että varmasti tietää ettei se nälkäänsä siellä huuda.

Lopuksi tehtiin vielä normimittaukset ja poika sai influenssarokotuksen, kun se 6kk tuli täyteen. Mietin etukäteen, että olisi riittänyt se, että mut ja Jii on rokotettu, mutta kun tuo on yskinyt koko syksyn, niin päätin kuitenkin sen ottaa. Onneksi ainakaan vielä ei tullut rokotteesta mitään oireita, pistoskohdan punoituskin laski nopeasti toisin kuin mulla.

Kasvun osalta ollaan hidastettu tahtia oikein kunnolla ja päästään kasvukontrolliin, vaikkakin avoneuvolassa vaan - isohan tuo on edelleen ja periaatteessa rintaruokituilla tulee se notkahdus usein juuri tässä, mutta pituuskasvu hyytyi ollen sentin ja painoakin tuli vain puolisen kiloa lisää, ihan ei mennyt se kymmenen kiloa rikki. Kyllä me niitä kiinteitä tarvitaan selvästi jo, vaikka imetän kaikki yöt läpeensä, ei pojalle ihan riitä energia kunnolla. No, jahka saadaan uudelleen kokeilla luumut ja kaurat sun muut, niin päästään kunnolla syöttelemään ja treenaamaan. Tai sitten pitää antaa Jiille uusi nakki - isän ja pojan syömätreenit ;)

Masentavan maanantain piristykseksi

Surkea maanantai. Olen nukkunut koko viikonlopun huonosti, miettinyt Jiin mahdollista tulevaa työttömyyttä, meidän pientä kämppää ja rahatilannetta, Pikku-Ukon terveyttä, uusia vauvahaaveita ja omia räikeitä puutteita niin äitinä kuin ihmisenä (kärsimättömyys, saamattomuus ja ylpeys noin yleensä, samoin kuin armottomuus niin itseä kuin muita kohtaan - kaikenkaikkiaan oon siis ihan huipputyyppi..). Jostain syystä nyt jännittää sekä junamatka, jonne lähdetään ihan kohta sekä matkan päätöksenä löytyvä ryhmäneuvola ja ennen kaikkea ne toiset vanhemmat. Se tuntuu melkein ylivoimaiselta tänään.

Mutta yöllä nettiä surffatessa tämä 10 kuukautisen vauvan oikea joulutoivelista tuli vastaan kaverin Facebook-jakona. Tää oli huikea ja tunnen piston sydämessäni, koska minäkin olen kirkkain silmin selittänyt, että joo Pikku-Ukko haluaa joululahjaksi ruokalapun, ne pinottavat kipot, valokuvataulun itsestään ja niin edelleen. Varmaan juu. Luulen, että meillä lista menis about näin:

• Vetoketju Isin paidasta (näpelöitäväksi)
• Äidin iPad (hakattavaksi)
• Takakajareiden johdot (kiskottavaksi)
• Kaikki mainosposti, mitä postiluukusta tulee (syötäväksi)
• Ja silmälasit ja koiran karvat olis meilläkin listalla (en tiedä miksi)

Ja sitten vedetään henkeä, katsotaan että kaikki on oikeasti pakattuna matkaan (ja näppärästi junassa käden ulottuvilla) ja lähdetään sinne asemalle. Kyllä se taas tästä, tämäkin viikko.

Pikku-Ukko jo puoli vuotta!

Aloitan nyt taas tällä, niin saadaan pois alta: Vitsit, miten aika kuluu nopeasti. Puoli vuotta Pikku-Ukon syntymästä, ihan käsittämätöntä!

Miten pieni poika tuo syntyessään oli (kaikista reilusta neljästä kilosta huolimatta), semmoinen ihana vauva, joka itki, söi, nukkui ja tuijotteli niin ihanasti maailmaa. Ja siinä se, melkein - hymyili tietysti, kun vähän suupieltä kutitti ja vähitellen myös itsekseenkin. Puolessa vuodessa meille on kasvanut pääsääntöisesti hyvinvoiva, tyytyväinen ja maailmaan avoimesti suhtautuva lapsi, joka ottaa liikkumisen saralla ensimmäisiä - ei nyt ihan askeleitaan, mutta melkein. Ja harjoittelee kovasti muunkin kuin maidon syömistä. Kurottaa esineitä kohti, tarttuu niihin ja pitää niitä kädessä, pyörittelee, laskee irti. Hymyilee ja nauraa, ihanaa hekotuskikatusta, joka sulattaa äidin ja isän sydämen, päristelee, yrittää erilaisia äänteitä välillä aivan kuumeisesti. On edelleen älyttömän kiinnostunut kaikesta, ihmisistä, eläimistä, puunlehdistä, mutta ennen kaikkea erilaisista valoista, peileistä, muodoista, matontupsuista, parketin tunnusta pienissä, pulleissa käsissä. Ja tietysti kaikesta, minkä voi laittaa suuhun.

Missä välissä ihminen kehittyy noin valtavasti? Hämmästelen sitä uuden oppimisen määrää, joka meissä elämämme aikana tapahtuu - jo ihan noinkin lyhyen pätkän kuin Pikku-Ukko on elänyt. Samalla ollaan kasvettu kuusi kiloa massaa ja melkein parisenkymmentä senttiä - ihan valtavasti lisää ulottuvuutta kaiken muun kasvun ohelle, miten aikuinen hallitsisi enää ulottuvuuksiaan tuossa tahdissa?

Paljon onnea, rakas Pikku-Ukko! Ilolla olen seurannut kasvuasi tähän asti ja niin aion tehdä jatkossakin. Olet äidin ja isän valtavan hieno ja taitava kultapoika! Kasva vaan omaan tahtiisi kuten ennenkin, mutta säilytä jotain tuosta avarakatseisuudesta ja tyynestä tyytyväisyydestä myöhemminkin. Nyt katson pieniä kasvojasi kun nukut vielä ja silitän pyöreää poskea. Ihanaa, että olet siinä, pieni elämä.

Toipilas hakee konttausasentoa

Käsittämätöntä, miten nopeasti Pikku-Ukko toipui oksennuksistaan. Vieläkään ei osata sanoa, mikä sen oikein aiheutti (taudin tai toipumisen), mutta koko eilisen meillä oli niin pirteä poika, että meillä vanhemmilla oli vähän orientointivaikeuksia. Ja uskomatonta - vain reilu viikko sen jälkeen kun ylipäätään meillä alettiin kunnolla liikkua niin tuo alkaa hakea konttausasentoa. Se tulee yksittäisinä hetkinä, yleensä hirveän turhauman kanssa, mutta selvästi koko ajan vähän useammin ja vähän taitavammin. Ensin nostetaan peffaa, sitten nenä menee turpeeseen, sitten peffa muksahtaa alas, sitten pää ja koko yläkroppa nostetaan ylös ja niiden jatkeena poika yllättää itsensäkin ja löytää itsensä konttausasennosta, jossa sitten pari kertaa nytkitään eteen-taakse, kunnes taas romahdetaan ja koko homma alkaa taas alusta.

Lystikästä katsottavaa, mutta joko taudista tai uudesta taidosta johtuen poika väsähtää koko ajan ihan uskomattoman nopeasti ja haluaa sitten syliin. Arvatkaa kuinka paljon sain eilen aikaiseksi, vaikka tarkoituksena oli joulusiivouksen nimissä käydä läpi ja pakata varastoon ystäviltä saadut lapsenvaatteet ja lajitella ne? Siivousprojekti siis jatkuu joskus muulloin, ehkä parempi niin kun sitä on suoraan sanottuna ihan väsynyt kaikista viime aikojen huonosti nukutuista öistä.

Konttaukseen liittyen jännitän nyt kauanko Pikku-Ukolla kestää päästä ensimmäisistä asennon hakemisista varsinaiseen konttailuun. Kaverin muksu aloitti asennon haun jo nelikuisena, mutta siitä menikin kaksi kuukautta vielä liikkumiseen. Pikku-Ukkohan on muutenkin liikkunut vain pari viikkoa ja varsinaisesti etenee lähinnä sivuittain ja kääntyen napansa ympäri, ei eteen tai taaksepäin. Ai niin, paitsi selällään kantapäillä potkien ;) Hauskaa silti odotella, mitä tuleman pitää. Ehkä me liikutaan seuraavaksi kyljittäin?

Rajua oksentelua

Oivoi, meillä ne kriisit vaan jatkuu. Kun luulin, että Pikku-Ukon mahavaivat oli tältä erää voitettu, niin vähänpä tiesin millainen päivä eilisestä oli tulossa. Aamu lähti käyntiin ihan ookoo, pääsin juoksemaankin koiran kanssa kun Jii vahti poikaa ja sitten syötiin aamupäiväpuuroa luumusoseen kera ja mentiin nukkumaan. Poika nukkui ehkä viisi minuuttia ja heräsi itkien, yritin nukuttaa vähän lisää menemällä sänkyyn viereen ja syöttämällä. Aina välillä rauhoittui ja sitten taas känisi. Ajattelin vaan, että uni oli mennyt jo jotenkin yli, kun niin väsyneitä oltiin jo puuroa syötäessä, syötin vähän lisää, otin välillä oman mahan päälle, sitten viereen kyljelleen ja välillä selälleen. Yhtäkkiä Pikku-Ukko alkoi kakoa, ehdin nostaa pystyyn ja sitten sieltä tulikin eeppinen "koko poika, äiti, sänky ja lattia täynnä laattaa" -tyyppinen kohtaus. Voi päivää, miten paljon sitä oksentelua tuli. Hassua oli se, että poika näytti hetken tyytyväisemmältä kuin tuntiin, kunnes meni taas valkeaksi ja oksensi yhtä ison satsin uudestaan.

Minä siinä kädet täynnä oksennusta yritän pitää poikaa ja soittaa kauppaan menneelle Jiille, että hoitaa itsensä takaisin. Pikku-Ukko siinä kohti vaan nauroi ja laitoin hetkeksi omaan sänkyynsä katsomaan Barbapapa-mobileaan, jotta sain enimmät oksennukset pois hänen ja itseni päältä. Kun Jii tuli, luulin tilanteen jo rauhoittuneen, kunnes poika alkoi taas itkeä ja oksensi pian sarjassa pelkkiä nesteitä ympäri lattioita (eipä meistä kumpikaan älynnyt mitään lavuaaria tai ämpäriä miettiä siinä). Sitten taas rauhoituttiin, minä sain soitettua neuvolaan ja kerrankin pääsin heti läpi. Oikein kiva täti kehotti seuraamaan tilannetta kotona, mutta liikkumaan herkästi lääkäriin, jos näyttäisi siltä, ettei pojalla pysyisi nesteet sisällä. Ja eihän ne pysyneet, seuraavien kahden imetysyrityksen seurauksena oli välitön oksennusrumba ja poikakin alkoi väsähtää.

Meikä oli jo melkein hysteerinen, joten Jii teki kuningaspäätöksiä ja vaikka minusta tuntui vähän liian aikaiselta niin lähdettiin läheiselle terveysasemalle kun se oli vielä tunnin auki, ettei sitten tarvitsisi Jorviin asti vääntäytyä heti. Minä en todellakaan ole parhaimmillani huolesta soikeana ja Jii parka sai kuulla aikamoista nalkutusta pojan vaatevalinnoista ennen kuin päästiin lähtemään. Pienen odottelun jälkeen päästiin ensin sairaanhoitajalle ja sitten vielä lääkärinkin, joka kiltisti tutki pojan (joka tässä kohti taas kiinnostuneena tutki ympäristöään eikä ollut moksiskaan tutkimuksesta). Nyt ei ainakaan minun tartte huolehtia tuon korvista enää, poika hiplaa niitä siis ihan muista syistä koska tulehdusta niissä ei ainakaan ole. Vatsatautia nyt kuitenkin epäiltiin, niiden kakkajuttujenkin vuoksi ja saatiin hoito-ohjeet (Osmosalia tms. jos pahaksi menee ja tihein välein pieniä annoksia maitoa, kiinteät on pannassa seuraavan viikon). Kuulemma kun poika oli vielä ihan hyvävointinen eikä nyt ollut akuuttia hätää, jos ei selvää yleiskunnon huononemista tulisi eli päästiin huojentuneina kotiin. Illalla tuli vielä yksi oksennus, mutta muuten alkoikin maito taas pysyä sisällä - alkuun imetin puolen tunnin välein ja sitten kun näytti, että pysyy sisällä niin niin usein kuin poika halusi. Ennen nukkumaanmenoa saatiin jo yksi pissavaippa ja vaikka ennen nukahtamistakin tuli komeat itkut ja ehdin jo pelätä uutta eeppistä kohtausta, niin onneksi siltä säästyttiin.

Poika on jo pirteä itsensä taas, mutta Jii ja minä suht rauhallisesta yöstä huolimatta kuolemanväsyneitä ja aivokaistat jumissa. Nyt sais vähän rauhallisempia päiviä mielellään tulla tähän seuraavaksi...

Semmoinen kakkakriisi sitten

Onhan tämä kiinteiden syönti pakko jokaisen meistä ihmisistä vain opetella, kun ei voi rintaakaan imeä iäti, mutta joskus käy vähän sääliksi pientä, ainakin silloin kun projekti ei mene ihan putkeen. Oltiin vedelty banaanipuuroa jo viikonpäivät ja juu, kyllähän se kovetti vähän masua, mutta aika pienellä siitä päästiin kuitenkin yli. Sitten päätettiin Jiin kanssa, että nyt olisi sitten aika kokeilla sitä lihaa myös. Aloitettiin kanalla ja minusta annos, jonka Pikku-Ukko söi ei edes ollut mitenkään erityisen merkittävä - siitä vain ensin yritettiin antaa liian karkeaa versiotä, jolloin ukko kakoi ja meinasi tukehtua siihen. Kun koostumus saatiin kohdilleen, poika söi sen pari teelusikallista urheasti, vaikkei selvästi ihan tykännytkään mausta, tai ainakin joutui miettimään tosi kovasti, että onpas outo uusi maku, mitähän mieltä tästä olisi. Seitsemäntoistakertaahan kaikkea kai pitäisikin (lapsena) maistaa, ennen kuin makuun tottuu, sanovat.

No, lihansyönnin todellisuus iski vasta seuraavana päivänä, kun ennen joka vaippaan kakannut poika vain ähisti ja ähisti eikä mitään tullut vaippaan koko yönä, aamuna tai päivänä. Illalla alkoi olla jo niin tuskainen poika, että hätäpäissäni sitten otin nopeutetusti meille luumun uudeksi tuttavuudeksi ja syötin sitä pojalle ison satsin. Sillä seurauksella, että yö meni sitten siinä, että ensin ähistiin ja ähistiin ja ähistiin ja itkettiin ja väänneltiin ja sitten kello kahdelta saatiin eka jättilasti aivan semmoista nestemäistä, luumunväristä kakkaa, sitten oltiin tunti onnellisia kunnes alettiin taas ähistä ja itkeä ja viideltä tuli toinen jättilasti. Sitten taas oltiin pari tuntia ihan kivasti ja jopa nukuttiin välissä ja seitsemältä tuli taas entistä enemmän luumulta haiseva satsi, taas vähän nukuttiin ja ysiltä vielä yksi, vaikken mitenkään olisi uskonut, että poikaan enää yhtään kakkaa voi mitenkään mahtuakaan. Se meni selän kautta lakanoille asti, niin paljon yllätti.

Koko eilinen meni tasaantuvissa merkeissä, mutta varmuuden vuoksi syötin päivällä lisää luumua ja luulen, että tästä eteenpäin meillä syödään banaanin sijasta puuron kanssa aina luumua tai päärynää. Pariin päivään ei varmaan nyt sitten uskalleta kokeilla sitä kanaa uusiksi, ja sittenkin kun kokeillaan niin tehdään niin että samassa yhteydessä saa poika myös sitä luumua sitten. Taitolaji näemmä tämäkin, ja varmaan tosi lapsikohtainen, mihin reagoidaan mitenkin. Mutta selvästi meidän pojalla proteiinit sulivat tosi hitaasti ja huonosti ja varmaan se banaani vielä edesauttoi systeemin jumittumista. Tästä nyt sitten vaan opitaan ja jatketaan, toivottavasti vähän vähäisemmin oirein.

Kipeät rinnanpäät

Tää on taas osastoa aijaa, mutta ihmettelen miksi melkein kuuden kuukauden imetyksen jälkeen mulla on vähitellen kipeytynyt nännit, niin että imetys on aika ei niin kivaa tällä hetkellä. Eikä tuolla ole edes hampaita vielä! Kaveri valitti, että hänellä alkoi rinnanpäiden kipeytyminen juuri samoihin aikoihin ja mietittiin yhdessä, että voisiko tuo johtua siitä, että tässä kohtaa lapsi on jo kasvanut niin isoksi, että imuteho on aika kova ja toisaalta kiinteitä ei vielä ole syötetty niin paljon, etteikö lapsi haluaisi kasvun myötä sitä maitoa enemmän kuin mitä rinta enää tuottaa. Vai ovatko ne heräilevät hormonit syynä sitten tähänkin?

Niin tai näin, kipeät ovat. Toivottavasti helpottaa, kun kiinteiden syöminen ei nyt suorastaan loistomenestys ole meillä vieläkään...

Huolineuroosi ja hemmottelua

Ei se vaadi paljoa, että saa väsyneen äidin tolaltaan. Pikku-Ukko yskäisi juhlissa kerran oudosti, ja sitten seuraavana yönä toisen kerran sai vähän oudonkuuloisen yskäkohtauksen, johon herättiin sekä minä että Jii. Ja sitten olinkin jo ihan varma, että pojalla on kurkunpääntulehdus ja nyt se välittömästi kuolee, enkä osaa tehdä mitään. Tsekkasin oireet (vinkkinä, että neuroottisille ja oikeasti apua tarvitseville vanhemmille sekä HUS:in neuvoja vanhemmille- sivuilla että Sairaslapsi.comissa on paljon hyvää tietoa niille, jotka eivät sitä Vauva sairastaa -kirjaa pääse lukemaan). Piti oikein käydä Youtubessa kuuntelemassa, että miltä kuulostaa merileijonan ääni (kun sen kaltainen yskä kuulemma kertoo kurkunpäään tulehduksesta). No, ei kuulostanut meidän pojan ääni siltä ja siltikään en pystynyt nukkumaan vaan vahdin ja vahdin, että hengittäähän siinä vieressä tuo pieni vielä. Valvoin varmaan reilu pari tuntia, ennen kuin poika vihdoin alkoi yskiä uudestaan - tällä kertaa ihan tavallisen kuuloista, lyhyttä yskää. Siinä vaiheessa vasta osasi päästää irti huolesta ja vaipua pariksi tunniksi uneen. Kohta en kyllä oikeasti voi lykätä väsymystäni pojan piikkiin, kun valvon itse milloin huolesta ja milloin kuvitelluista raskausoireista pää jumissa. Tai raha-asioista, niistäkin on nyt aivo ollut ihan ylikierroksilla.

Kaiken tuon vuoksi oli ihana päästä eilen jalkahoitoon. En ole koskaan käyttänyt oikeastaan muita hyvinvointipalveluita kuin ihan muutamaan kertaan hierontaa ja kerran Itävallassa duunissa ollessa hotellin jotain aromahässäkkää, josta jäi vähän epämääräinen kuva. Niin ja kampaajalla olen jokusen kerran käynyt kyllä myös. Mutta nyt sain työkavereilta mammalomalahjaksi kunnon hemmottelulahjakortin läheiseen kauneushoitolaan ja summa riitti justiinsa pitkään jalkahoitoon. Olisi varmaan voinut naamaakin värkätä, mutta ajattelin että herkkä iho ei ehkä kestä sitä enkä halunnut pilata kokemusta a) nalkuttamalla ensin käytettävistä aineista tai b) kärsimällä väärien tuotteiden aiheuttamasta poltteesta. Mutta tämä jalkahoito oli kyllä kiva, vaikka vähäsen alkuun nolottikin tunkea kovettuneet koipensa toisen syynäiltäviksi. Mutta teki kyllä ihmeen hyvää, päivät pitkät kun on jalkojensa päällä niin varsinkin 30 minuutin hierontaosio oli aivan taivaallista. Päätin, että joskus ensi vuoden puolella (jos Jii saa duunia) menen omine rahoineni vielä uudestaan. Tosin minun puolestani voisivat jättää lakkaukset ja muut piperrykset siitä alusta ja vaan hieroa koko ajan, mutta ihan niin se ei taida mennä..

Mutta jos vaikka vähän tasaisempia päiviä tälle viikolla jatkossa, kiitos. Kestän vähemmänkin hemmottelun, jos niihin ei ihan samalla tavalla tungeta sitä huolehtimistakaan.

Neljä sukupolvea

Eilen juhlittiin isoäidin 89-vuotispäivää koko suvun voimin. Päivänsankari jaksoi vointiinsa nähden yllättävän pirteänä koko kemuilut ja Pikku-Ukolla riitti töllistelemistä, kun joka puolella oli uusia naamoja. Olin pakannut mukaan jotain lelujakin, mutta ne jäivät käyttämättä koska lisäviihdettä ei todellakaan enää tarvittu. En sitten tiedä, alkaako poika jo vierastaa vai oliko vain kertakaikkiaan liian hämmentävää alkuun nähdä kerralla niin monta ihmistä (heti herättyään), mutta vähän jo huuli väpätti Pikku-Ukolla alkuun. Mutta kun oltiin aikamme kurkittu muita sylin turvista ja vähän kauempaa niin se meni ohi ja sitten oltiinkin taas muiden sylissä ja vieressä ihan ilman jännitystä ja hymyiltiin menemään. Saapi nähdä mihin tuo sitten kääntyy, sääli vähän olisi jos kova vierastus tulisi kun tuon kanssa on ollut niin helppo olla joka puolella, kun sitä ei ole tarvinut yhtään varoa, Pikku-Ukko on hymyillyt kaikille ja ollut tosi kiinnostunut uusista tuttavuuksista. Minä olen niin ujo, että jännää olisi jos ei pojalla mitään varautuneisuutta olisi, vaikka toisaalta Jii onkin sitten niin sosiaalinen, että ehkä tulee enemmän isäänsä.

Joka tapauksessa oli tosi kiva nähdä taas neljä sukupolvea kerralla koolla. Isoäiti, äiti, minä ja poika. Otettiin paljon kuvia niin, että Pikku-Ukko oli isoäidin sylissä. Tuntuu samalla hienolta ja ihan käsittämättömältä, että isoäidistä alkanut elämä jatkuu nyt ketjuna tuossa meidän pojassa. Ja miten erilaisia elämiä kaikki sukupolvet ovatkaan viettäneet! Jäi vähän päälle itsenäisyyspäivästä, mutta miten kovaa ottaa sydämestä kaikki sotakuvaukset nyt kun on oma lapsi ja koittaa kuvitella miltä olisi tuntunut laskea oma poika sinne taisteluun. Isoäidin ei onneksi pitänyt antaa poikiaan, mutta miestään odotti kyllä sodasta. Vähän toisenlainen elämä kuin itsellä. Silti silmissä tuikkii sellainen usko siihen, että elämä kyllä kantaa. Pikku-Ukollakin oli aika loistava ilme, kun kokeili siinä isoisoäitinsä sylissä, miltä vanhan ihmisen iho tuntuu ja kuinka naamanahka venyy. Onneksi isoäidillä on edelleen myös hyvä huumorintaju...

Juhlien jälkeen olikin aika palata taas takaisin oikeaan kotiin neljän Tampereen viikon jälkeen. Voi ällö. Täällä on niin ahdasta, täyttä ja sekaista, että arki iski kyllä oikein voimalla naamaan heti kynnyksellä. Laitettiin poika taas pitkästä aikaa kunnolla kylpyyn, kun tilapäiskämpässä poikaa pystyi vain pesemään suihkussa. Syötiin iltapalaa, purettiin kamoja. Koira reppana raivasi tien omaan sänkyynsä ja heitti kiepille eikä suostunut liikahtamaan koko iltana. Ilmeisesti sekin oli ihan pikkuhimppasen väsynyt väisteltyään koko päivän alle kouluikäisiä serkunlapsia. Kyllä se tästä taas normiarki lähtee käyntiin, nyt on jo parempi fiilis kun on yhden yön saanut alle. Ja Pikku-Ukkokin viihtyy taas paremmin kotona, kun kodin seinät ei ole niin tutut enää kuin ennen reissua. Hyvä tästä tulee :)

Haksahdin tekemään raskaustestin

Olenhan minä syönyt niitä minipillereitä, vähän epämääräisiin aikoihin tosin aina välillä muistin pettäessä, mutta kuitenkin. Ja silti jostain syystä onnistuin saamaan päähäni, että oudot oireet - turvotusta mahassa, alavatsakipua, "outoa oloa" ja ennen kaikkea outoja raskausteemaisia unia jne. - johtuisivatkin alkaneesta raskaudesta. Kun tuohon liitetään vielä naamaan ilmestyneet finnit ja migreeninomainen päänjuilinta, saadaan ne oireet, jotka mulla yleensä kertoisivat nimenomaan menkkojen alkamisesta eikä puuttumisesta ja silti menin alkuviikosta apteekkiin hakemaan sen testin. Sain vielä puoli viikkoa pitkitettyä, kun tiesin itseni typeräksi ja että testi menisi ihan hukkaan, mutta pakko se oli sitten kuitenkin tehdä. Omassa luulottelussa taisi olla pientä toivetta toinen puoli, koskapa kyllä se negatiivinen testitulos vaan tosi pahalta tuntui vaikkei realistisia toiveita raskaudesta edes pitänytkään olla eikä nyt ihan vielä kannattaisikaan olla raskaana näin pian Pikku-Ukon jälkeen. Silti, alakuloinen fiilis jäi oikein roikkumaan niskaan. Mulla ihan oikeasti taitaa olla vauvoja jo päässä (vaikkei mahassa).

No, nyt saan taas hyvän syyn jatkaa kuntoilua oikein kunnolla ja viettää oikein superlaatuaikaa Pikku-Ukon kanssa. Nautitaan siitä, että olen hyvissä voimissa ja tuo ihana pieni on tuossa ja mulla on mahdollisuus olla vain hänen kanssaan. Nyt on nyt ja muita tilanteita tulee sitten kun tulee. Noista minipillereistä yritän kuitenkin ehkä päästä aika pian eroon. Ne ei kyllä ihan todella sovi mulle yhtään ja pillereissä on aina se vihoviimeinen muistaminen, joka on tällä imetysaivolla väliin ihan mahdottomalta tuntuva tehtävä.

Se vaan, että negatiivisesta testituloksesta huolimatta se ajatus, että olen raskaana ei vaan päästä otteestaan, vaikka pari päivää testistä jo on. Kuuntelen jokaista vatsannipistystä ja pientä ällötystä (joka mulla siis myös liittyy yleensä hormoneihin) ja riitelen päässäni, että se testi tehtiin ihan just ja kyllä ne tuppaa paikkansa pitämään (vaikka kuinka ostais sen halvemman version apteekista...). Että tämä on ihan nauretttavaa ja lopeta jo. Ja sitten yöllä sitä taas herää siihen uneen, missä on raskaana ja siitä itsensä herättäminen olisi ihan mahdottoman vaikeaa, ellei olisi tuota pientä tuossa, joka tuijottaa äitiä ihan siihen tyyliin, että mitäs sä nyt siinä säädät, nukutaan nyt vaan. Voi hormoneja, ne on aika vahva voima kun niikseen tulee. Nyt vaan pitäis jotenkin päästä tästä taas normaalimoodiin.

Miten elohiirelle vaihdetaan vaippa?

No en minä tiedä, mutta vähän tuntuu siltä, että nyt pitäisi tietää... Samalla kun tuolla liike on lisääntynyt, niin myös vaipanvaihdosta on tullut melko jännää puuhaa. Pepun pesu lavuaarissa on sitä ollut jo jonkin aikaa, kun Pikku-Ukon tavoite selvästi on tehdä vähintään yksi 360 asteen hyppäys siinä pesun aikana ja käyttää kaikki tarjoutuvat mahdollisuudet siihen, että ponnataan lavuaarin pohjasta tai reunasta johonkin suuntaan. Ihan kyllä ihmettelen, jos ilman vammoja päästään vielä vaipoista eroon..

No nyt uusin tempaus on siis alkaa kieriä ja pyöriä siinä hoitoalustalla. Ja kun samaan yhdistetään kakat, jotka välillä ovat kiinteiden aloituksen vuoksi jo ihan semmoista kiinteämpää kamaa (ja hankala puhdistaa) tai semmoista kunnon liisteriä (ja hankala puhdistaa), niin ainakin selvästi vähemmän sotkua tulisi, jos puhdistettava pitäisi ns pebansa penkissä. Vaan ei se pidä, kun pitää kääntyä. Pukemistakin on nyt tullut harjoiteltua niin, että poika on enemmän mahallaan tai kyljellään kuin selällään. Taitolaji selvästi tämäkin, lisää harjoittelua vaan kömpelöille vanhemmille!

Samaan syssyyn jouduttiin taas vaihtamaan vaippakoissa isompaan - nyt siis käytössä jo viitoskoon vaippa, huhhuijaa! Vaikka paino ei vielä ihan olisi siihen yltänytkään (Pampersilla ainakin vitosen raja on 11 kg), niin tuon reidet on sen verran jykevät, että nelosilla tuli jatkuvasti hiertymiä johonkin kohtaan. Olisi jo aiemmin pitänyt vaan hyväksyä, että isompi on kaikille helpompi ja kivempi. Ehkä seuraavan koon kohdalla sitten opitaan? (Tuleeko niitä kokoja vielä edes, tuo vitonenkin taisi olla jo joillekin jättiläislapsille tarkoitettu?)

Kirjakulma: Vauva sairastaa

Vauva sairastaa (Tellervo Aho, Duodecim 2002) on kirja, joka olisi hyvä olla jokaisella ei-niin-paljon lasten terveydestä tietävällä vanhemmalla luku- tai ainakin silmäilylistalla esikoisen syntymän aikoihin. Tai ainakin siis itse koin, että oli kivaa kun yhdessä tiiviissä ja pienessä (kirja on jotain alle A5-kokoa ja siinä taisi olla satakunta sivua) koossa vauvan ensimmäisen ikävuoden kannalta tärkeä tieto terveyteen liittyen - minulla sitä ei ainakaan riittävästi ollut entuudestaan.

Kirja kattaa kuumeet, yleisimmät infektiot, oksennukset ja ripulit, atopiat, allergiat ja uniongelmat ja vaikka lähestymiskulma on (kuten ehkä hyvä onkin) tosi kliinisen lääketieteellinen, niin koki saavansa kättä pidempää, ettei tarvinut ihan joka jutusta soitella neuvolaan vaan löysi vastauksia kirjankin kautta. Meikäläinen kun on neuroottisuuteen taipuvainen, niin sitä mietittävää tuon pienen terveyteen liittyen löytyy...

Kirjasta opin mm.

• Alle 1 kk vanha vauva nukkuu noin 20h/vrk, yli kolmikuisena tämä vähenee jo 14-15 tuntiin
• Uniongelmien taustalla voi yli nelikuisella olla ns. opittu itku (joka juontaa juurensa rytmiongelmaan)
• 3kk eteenpäin lapsen tiheä pulauttelu ja raju itku syötön yhteydessä voi olla refluksia
• Lapsen kuume on tavallinen oire, joka voi aiheutua mm. ylähengitystieinfektiosta, ripulista, korvatulehduksesta, rokotuksesta, rokoista, hampaan puhkeamisesta tai ihan silkasta riehumisesta
• Jos lapsi on virkeä ja yleistila on hyvä, voi kuumeen antaa nousta 38,5 Celsiusasteeseen ennen kuin sitä pitää alkaa alentaa
• Kuumeen alentamisessa lapsen viilennys (vaatteita pois, huone viileäksi), nestettä ja Parasetamolia
• Kuume myös kuivattaa, joten lapsen nesteytyksestä huolehdittava
• 2-4% lapsista saa 6kk - 2v ikäisinä ns. kuumekouristuksen, joista 2/3 on ihan vaarattomia ja lyhyitä. Kouristus tulee kun kuume on alkanut nousta rajusti, mutta lapsi ei vielä vaikuta sairaalta ja kestää maksimissaan muutaman minuutin.  Kouristuksen tullessa tulee varmistaa, ettei lapsen suussa ole mitään, kääntää lapsi kyljelleen ja varmistaa hengitys, vähentää vaatetta ja viilentää huone, sekä antaa Parasetamolia (peräpuikkona, koska lapsi ei voi kohtauksen aikana niellä). Tämän jälkeen lapsi voi olla väsynyt, mutta jos taju palaa nopeasti ja lapsi ottaa normaalisti kontaktia, ei ole akuuttia hätää, mutta hyvä jutella lääkärin kanssa myöhemmin. 
• Jos kohtaus kestää pitkään, on raju tai siihen liittyy epäsymmetristä nykimistä, voi kyse olla epileptisestä kohtauksesta, joka vaatii EEG-käyräseurantaa
• Nuhakuumeen tavallisin oire on äkillinen välikorvantulehdus, joka alkaa 3pv - viikon nuhan alkamisesta
• Lapsi on usein kiukkuinen, nukkuu ja syö huonosti, ihan pienellä vauvalla voi myös aiheuttaa ripulia ja oksennusta. 
• Tyypillisesti oireet alkavat yöllä ja kipuun voi antaa Parasetamolia ja puuduttavia korvatippoja, sekä pitää lasta puoli-istuvassa asennossa
• Jälkitarkastus on tärkeä
• Virtsatietulehdus on yleinen sekä pojilla että tytöillä alle 1 vuotiaana
• Kuume ilman hengitystieoireita, lapsi huonokuntoinen ja itkuinen käsittelyssä, ruokahaluton, oksentelee, kärttyinen.
• Epämääräiset oireet aina aihe lähteä lääkäriin!
• Atopia=perinnöllinen taipumus herkistyä tavallisille ympäristössä oleville allergeeneille, kuten siite- tai eläinpölylle
• Vauva saa ihottumaa tai suolisto-oireita, leikki- ja kouluikäinen tyypillisesti heinänuhaa tai allerginen astma. Joskus myös oireeton.
• Atooppinen ihottuma ei tartu, muista hellitellä lasta!
• Vesi vanhin voitehista. Iho voi myös väsyä yhteen rasvaan, joten voi käyttää kahta rasvaa vuorotellen
• Allergia= elimistön haitallinen, epätarkoituksenmukainen puolustusreaktio jotakin elimistölle vierasta ainetta kohtaan
• Täysrintaruokinta 4-6 kk, pidempi ei vaikuta allergian ehkäisyssä
• Lisäruokien anto 1 ruoka-aine/viikko. Tuleeko atooppista ihottumaa? Jos välittömästi ruoan annon jälkeen lapsi pulauttelee tai alkaa ripuli, kyse voi olla ruoka-aineallergiasta
• Välttämisruokavalio ei vaikuta lainkaan hengitystieallergioiden ja astman ilmaantumiselle. Välttämisruokavalion haitta on ruokavalion tarpeeton supistaminen, jolloin lapselta jää monia hyödyllisiä valkuaisaineita, vitamiinejä ja kuituja turhaan pois 
• Tiettyjä ruoka-aineita on on syytä välttää vasta, kun allergia niille on todettu
• Ruoka-aineallergia häviää usein 1-5 vuoden kuluessa, joten kannattaa kokeilla vuoden välein uudelleen 

Milloin on syytä viedä lapsi hoitoon? (listaan tähän itselle, koska kuitenkin tulee jossain vaiheessa mieleen...)

• alle 3kk lapsella kuume on aina syytä tarkistuttaa lääkärissä. Vanhemmilla riittää oireenmukainen hoito
• Kuume ja ripuli kuivattavat joskus hyvinkin nopeasti. Jos nesteen anto ei onnistu, vauvan yleistila on huono tai lapsi on poikkeuksellisen väsynyt -> lapsi heti lääkäriin
• Veriripulista heti hoitoon
• Kova, koliikkimainen vatsakipu kertoo joskus suolen tuppeutumisesta. Tällöin tyypillisesti itku voi hävitä 5-30 minuutiksi välillä, mutta palaa taas. Lapsi on kalpea ja oksentelee, ulosteessa veristä limaa. Lääkäriin on kiire.
• Jos tavallinen nuhakuume pitkittyy ja lapsi on väsynyt ja sairaanoloinen on syytä selvittää, mikä vaivaa.
• Jos hengitys vaikeutuu. Haukkuva, kuiva yskä voi kertoa kurkunpääntulehduksesta, kurkunpää voi tällöin jopa tukkeutua. Pitkät yskänkohtaukset, jolloin lapsen on vaikea saada henkeä ja kohtaus voi saada lapsen oksentamaan limaa taas indikoi hinkuyskästä. Molemmissa tapauksissa välittömästi lääkäriin.
• Jos lapsi itkee uikuttaen, nyyhkyttäen, toistuvasti tai heikosti ja valitten, eikä jaksa seurustella TAI lapsi ei suostu syömään ja on unelias TAI jos lapsi on levoton, kivulias ja vaikea käsitellä TAI pulauttelu lisääntyy yhtäkkiä TAI kuume ilman selvää syytä jatkuu TAI raajojen liikkeet vähenevät, vaikka vain toiselta puolelta. 
• Jos lähiympäristössä on hinkuyskää, aloitetaan vauvalle hoito vaikkei oireita vielä olisikaan.

Kirja oli siis minusta näppärä, yleistajuinen paketti, joka - päinvastoin kuin lääkärikirjat yleensä - lievitti mun ahdistusta Pikku-Ukon elinjäämismahdollisuuksista noin yleensä ja antoi perustietoa. Osa ohjeista esim. unihäiriöihin liittyen oli tosiaan vähän kliinisiä (tyyliin vauvaa ei haittaa vaikka se pari yötä itkisikin, että perhe pääsee raiteilleen), mutta ehkä se tosiaan tällaiselle kirjalle tyylillisesti sopikin. Minusta oli hyödyllistä myös kerrata, miten vauvalle tehdään puhalluselvytystä  (1 puhallus - 5 painallusta rintalastasta (varovasti), n. 2 painallusta/s) tai poistetaan vierasesineitä kurkusta. Toivottavasti koskaan ei joudu näitä käyttämään, mutta hyvä kuitenkin tietää. 

Ison pojan tuliaiset

Mamma ja Pappa tulivat Ameriikoista lomalta ja toivat Pikku-Ukolle meidän perheen klassikkotuliaiset: Osh-Koshin lappuhaalarit. En tiedä miksi, mutta koko meidän suku on pitänyt näitä jossain vaiheessa. Ja kylläpä näyttää meidän 5,5 -kuinen poikakin isolta mieheltä näiden kanssa, varsinkin kuin satuin saamaan kuvan kesken pojan seisontaharjoitusten :) Kuvan epätarkkuus on tietenkin tahallista (joopajoo - mutta ajaa asiansa, niin pojan netti-identiteetti pysyy vielä hetken hallussa).

Mutta vitsit, näissä hetkissä sitä tuntuu, että aika menee niin nopeasti. Varsinkin nyt kun tuo liikkuu niin ahkerasti ja tuntuu ihan siltä, kuin se olisi aivan eri tyyppi kuin vielä viime viikolla...

Montako maapalloa sinun tottumuksillasi tarvittaisiin?

Törmäsin Facebookissa tähän WWF:n kampanjaan hiilijalanjäljestä. Meidän perheen tulos oli se, että jos kaikki eläisivät niin kuin me tarvittaisiin 2,35 maapalloa resurssien osalta. On jäänyt tuo ekoprojekti vähän taka-alalle tässä vauvahälinässä, mutta nytpä tuli hyvä syy taas muistella tuota ja alkaa parantamaan tapojaan, kun tämänkin hiilijalanjälkitestin tulos oli noin surkea. Tuolla kampanjasivulla mainostivat, että on mahdollista ottaa WWF:n yhden viikon mittainen hiilijalanjäljen putsauskurssi ja ilmoittauduin hätäpäissäni mukaan, ihan sähköpostilla siis lähettävät viikon ajan vinkkejä siitä, miten voi pienentää arjessa hiilijalanjälkeään. Katsotaan, tulisiko meille jotain hyviä niksejä. Ihan kättelyssä tulosten perusteella tuo kamppissivu suositteli meille seuraavia:

• Vähennä lihan ja maitotuotteiden syöntiä
• Osta kausiruokaa
• Vältä ylipakattujen tuotteiden ostamista
• Kävele auton käytön sijaan

Päivitän vielä ennen vuodenvaihteessa sen ekoprojektin tilannettakin, mutta tässä vaiheessa jo voi sanoa, että kaikki kehitys ekoilun suhteen, jota meillä on tehty on tapahtunut enemmänkin raha edellä- syistä, siis siksi ettei ole ollut rahaa ostella mitään ja siksi, että olen yrittänyt nyt opetella kuluttamaan ostetut ruoat enkä vain heittämään puolia roskikseen. Ja tietysti myös siksi, että olen koittanut perustella Jiille sitä toisesta autosta luopumista ja siksi kulkenut julkisilla ahkerasti (myöskin rahakysymys). Vähän haljulta tuntuu, että sitä muka edes vähän vihertävänä ihmisenä on kuitenkin motivoitunut toimimaan vaan pakon edessä. Ensi vuonna paremmin sitten. 

Liikkuminen räjähti käsiin yhdessä yössä

Eilinen oli hengästyttävä. Siis ihan todella hengästyttävä.

Minähän olen täällä vinkunut, että voi kun tuo alkaisi liikkua ja ryömiä ja kontata ja mitäkaikkea. No,  en selvästikään ole ihan tarpeeksi nauttinut siitä, kun Pikku-Ukko ihan vaan tyytyväisenä köllii leikkimatollaan ja tutkii jotain leluaan, koskapa sitä tuli nyt ihan kamala ikävä kun koko eilisen kuten sanottua hengästyneenä ravasin pojan perässä ja katsoin, ettei pää kolahtanut lattiaan tai vasten tuolinjalkoja. Nyt meillä nimittäin käännytään ja ennen kaikkea kieritäänpyöritään niin perhanasti! Siis selältä mahalleen ja taas selälleen ja siitä mahalleen, kunnes - oho! - ollaankin ihan toisella puolen huonetta pöydän alla ja meikällä sydän on ehtinyt pompata kurkkuun, kun leikkimatto on ihan tyhjä enkä tajua etsiä poikaa parin metrin päästä. Aamu muuten alkoi sillä, että tuo meinasi kieriä alas sängystä.

Joo. Poika oli niin innoissaan uudesta taidostaan, että iltamaidot piti jostain syystä juoda mahallaan mun rinnassa roikkuen, mikä oli uutta ja suoraan sanottuna vähän hämmentävää. Siihen poika sitten simahtikin, mahalleen. Liikkis. Mun ihana, touhukas poika.

Mutta nyt ymmärrän ihan hyvin, miksi toiset äidit ovat sanoneet, että vie tosi paljon energiaa yrittää pysyä tilanteen tasalla kun nuo pallerot lähtevät liikkeelle. Olen tosi iloinen siitä, että meillä nyt liikutaan (tai ainakin yhden päivän verran, näistähän ei koskaan tiedä), mutta kyllä taas kerran hämmästynyt siitä, miten kehitys tulee useammin hyppäyksinä eikä lineaarisesti vähän kerrallaan, niin kuin aina oletan.

Jännityksellä odotan, mitä tämä päivä tuo tullessaan ;)

Vasuriko?

Vaikka alkuun Pikku-Ukko olikin tosi vahvasti oikea edellä -miehiä, päätä käännettiin sinne ja oikea käsihän löytyi monta viikkoa ennen vasenta, niin nyt koko sen ajan, kun käsien hienomotoriikka on kehittynyt on vasuri ollut se hallitseva. Vasurilla tehdään tarkkuutta vaativat jutut, oikea tukee. Jos laittaa lelun oikealle puolelle, yritetään siihen ensin tarttua vasemmalla kädellä oikean yli, ennen kuin edes kokeillaan sitä oikeaa (jos kokeillaan, usein se lelu vähän niin kuin unohtuu siinä jos ei ensimmäisellä yrityksellä saada kiinni). Mietin jo, että nyt meille on kehittymässä vasuri.

No onneksi kuulemma kätisyys voi vaihdella ja vakiintuu vasta 2-4 vuotiaana, vaikka se määräytyminen yleensä alkaakin jo alle 1-vuotiaana ilmetä. On tässä näemmä aikaa vielä vaihtaa tuota monta monituista kertaa. Mutta kiehtovaa, miten se sitten oikeasti määräytyy ja miksi, jos kerran se ei ole mikään tuollainen alusta asti preferoitu juttu, niin kuin luulin. Pojilla vasenkätisyys on muuten tyttöjä yleisempää (5,8% vs. 4%, (viite: Laaksonen ML, Vasenkätiset, 1985)).

Jännä nähdä kuinka käy :)

Poika syö kiinteitä ;)

Juu niinkuin näkyy, meillä vedetään jo kunnolla lihaa ja muuta kiinteää. Ehhehee, ehhehee. Täällä on aika halvat huvit, sen verran huonosti nukuttuja öitä taas takana...

Mutta viime viikon uudet kokeilut kaurapuuro ja banaani menivät ihan hyvin. Kaurapuurosta tuo sai ensimmäiset allergiset oireet - poskiin ilmestyi pariksi päivää punaiset laikut - mutta kun sitkeästi syötti, niin ne hävisivät. Aluksi syötettiin puuroa päärynän kanssa tai paljaaltaan ja Pikku-Ukosta kyllä näki, että se se ei ollut mikään suosikki, lähinnä syljettiin kaikki suuhun menevä rekyylinä ulos. Ilmeisesti se päärynän maku kuitenkin on niin mieto, että puuron maku pääsee läpi. Vasta kun loppuviikosta otettiin ensin banaani yksin ja sitten puuron kanssa, alkoi homma toimia ja nyt banaanipuuro on ihan selkeä ykkössuosikki. Poika oikein hyökkää siihen lusikkaan kiinni, kun sitä tarjotaan, vaikka aika pieniä annoksia vasta alas meneekin, tuo kyllästyy niin nopeasti ja ehkä hyvä niin. Puolivuotispäivä on parin viikon päästä vasta, aletaan sitten ensin ottaa kaksi kertaa päivässä kiinteitä ja sitten vähän isompia määriä vasta.

Seuraavaa uutta tulokasta mietin vielä. Kukkakaali? Bataatti? Avokado? Joku energia- ja ravinnepitoinen olisi hyvä. Ehkä parsakaali? No, katsotaan. Pidän nyt vielä pari päivää vain tätä banaanipuuroa, kun selvästi banaani vähän ummettaa, josko masu tottuisi siihen paremmin. Tai ehkä ihan vähän päärynää mukaan helpottamaan?

Seksi synnytyksen jälkeen

Tästä aiheesta vähän mietin, että pitääkö nyt tästäkin oikeasti kirjoittaa, mutta minun bloginihan tämä on, tätä olen ehtinyt useaan kertaan tässä pohtia ja toistaiseksi olen anonyyminä pysytellyt enkä jakanut blogin osoitetta edes äidille tai kavereille, niin menköön nyt. Tämänkin osalta melkein kuusi kuukautta, joka siis siitä synnytyksestä on, teki ihmeitä ja asiat ehtivät muuttua ihan valtavasti. Siinä välissä olisin ehkä kirjoittanut aika toisenlaisen jutun...

Ajatellen, miten loppuraskaudessa sitä himotti ihan sairaasti ja koko ajan, oli aika järkytys (siinä kaikkien muiden synnytykseen ja sitä seuranneitten järkytysten sivussa), miten yhtäkkiä ei haluttanut sitten yhtään. Mulla ainakin hormonit kävi niin kierroksilla, että sitä oli yhtäkkiä Äiti ja vaan Äiti, rinnat oli tarkoitettu vauvan imettämiseen ja alapää oli niin soosina, että ei olisi pieneen mieleenkään tullut lähteä heti kokeilemaan. Tiedän kyllä, että naiset ovat tässä tosi erilaisia, mulla on muutamia ystäviä joilla kuulemma tällaista hormonimyrskyä ei tullut ja joiden synnytyksestä toipuminen oli nopeaa, jotka ovat päässeet hommailemaan melkein heti. En kyllä itseni osalta jälkikäteen hämmästynyt yhtään tästä, kun ihan normaalin kuukautiskierron aikanakin se halukkuus vaihtelee (tai ainakin ennen vaihteli, nythän ei ole vielä hajua siitä, miten kierto alkaa pelittää sitten kun siihen asti taas päästään) ns. nollasta sataan tai ainakin melkein.

Kun vauvan kanssa oli pari viikkoa elelty, sitä alkoi itsekin miettiä, että ohhoh, missähän ne halut on? Ja kun samaa jatkui pari viikkoa lisää, sitä alkoi vähän huolestuakin jo, kun ihan todella niitä ei tuntunut kuuluvan missään. Se, että sain sen märkivän granulaatiokudoksen tuonne alas antoi hyvän syyn odotella rauhassa, vaikka jälkitarkastuksessahan lääkäri ihan suoraan sanoi, että jos kerran tarvit tekosyytä niin toimiihan tuo, mutta mitään oikeaa estettähän ei ole. Loukkaannuin vähän lääkärille, ihme kommentointia melko herkästä aiheesta kuitenkin - tai ehkä se vaan niissä hormoneissa edelleen tuntui siltä. Luojan kiitos ollaan aina voitu Jiin kanssa puhua, myös seksistä ja myös näistä tuntemuksista. Jos olisi vielä joutunut jotenkin häpeilemään ja oikeasti kehittämään niitä tekosyitä, niin en tiedä minkä trauman tästäkin olisi vetänyt.

Mulla varmaan vaikutti kaikkeen myös se, kun niitä raskauskiloja oli aika iloisesti ja silloin ensimmäisenä kuukautenahan sitä tuli syötyä ihan sairaasti suklaata ja muuta sokeria. Käsittääkseni myös ruokavaliolla on vaikutusta, vaikka oletankin että oma minäkuva uudenkarhean äitiyden tultua kuvaan oli vaan vielä niin hakusessa ja tosiaan ne hormonit kyllä sai pään surisemaan aika kivasti muutenkin. Ja se jäätävä väsymys, tietty. En tiedä sitten mikä tarkalleen vaikutti eniten, mutta samaa tahtia kun ne kilot alkoivat vihdoin pudota ja ainakin ruokavalio vähän järkeistyi ja pääsin vihdoin lenkille ja liikkumaan ihan kunnolla, niin sieltä vähitellen kaivautui ne halutkin takaisin.

Täytyy kyllä myöntää, että "eka kerta" jännitti aivan sikana - ja olo oli sen jälkeen melkein yhtä voitonriemuinen, tosin enemmän siitä "jes, kaikki toimii sittenkin"-syystä. Tosin homma olisi ollut ehdottomasti kivempaa niillä imetyksen ohentamilla limakalvoilla, jos olisi älynnyt hommata jotain muuta ehkäisyä kuin ne äitiyspakkauksen kondomit, minähän jäin miettimään sitä kierukkaa enkä sitten saanut aikaiseksi mitään ennen kuin yksi ilta pojan nukkumaanmenon jälkeen vaan päätettiinkin kokeilla onnistuisiko vielä. Silloin oli siis pari kuukautta synnytyksestä takana. Mutta oli melkein mykistävää silti kokea, että jees - mussahan on edelleen tämä toinenkin puoli, että Äitiyden lisäksi olen edelleen myös se Nainen. Itketti. Onneksi Jii on siihenkin tottunut, että meikä tirauttelee (varsinkin hormonipäissään) vähän mistä syistä vaan.

Vaikka nuo minipillerit ei sovi mulle yhtään, pääsi niillä sentään kumeista eroon ja niiden ja Vagifem-kuurilla (paikallisestrogeeni, suosittelen) parantuneiden limakalvojen avulla elämä (ja seksikin) alkoi taas maistua, vaikka niin - onhan tuo alapää erilainen kuin ennen. Ei sellainen, mistä jossain keskustelupalstoilla änkyrämiehet huutavat, että kun ei tunne emännältä edes reunoja vaan nimenomaan just toisinpäin, paikoitellen liian ahdas. Ja vaikka gyne väitti, ettei ole kuin fysiologista laskeumaa ja sitäkin aika vähän, niin pikkasen tuntuu siltä kuin värkki olisi jotenkin pienellä mutkalla tai se alkaa vähän tuolta alempaa kuin ennen. Ja sen vuoksi ongelma (vaikkei nyt iso olekaan) on siinä, että sisääntyöntö pitää ottaa aika paljon varovaisemmin kuin ennen tai tekee edelleen aika kipeää. Ja muutama asento tuntuu myös tosi oudolta nykyjään. Noihin on toki jo tottunut, mutta elän siinä toivossa, että tuo vaiva myös niiden lantionpohjan lihasten treenillä poistuu itsekseen, niin kuin kaikki muukin on tässä tehnyt. Käsittämätöntä, mistä kaikesta kroppa menee läpi ja palautuu.

Nyt vaan pitäisi totutella siihen, että se yhteinen aika pitää todella ottaa sieltä mistä voi. Onnea vaan heille, joiden lapsi nukkuu ja mahdollisesti omassa huoneessa vielä, mutta meillä mahdollisia aikoja ovat päikkärit ja illat kun tuo vihdoin nukahtaa ja kovin kauas lapsesta ei kaksiossa pääse, kun ei parvekkeellakaan kehtaa vehdata :) Päikkäreissä pojan unen laatu on ollut vähän mitä on ja illalla ainakin meikäläinen on usein todella väsynyt. Mutta monasti sitä silti koittaa priorisoida jos nyt yhtään tekee mieli. Tuo on kuitenkin niin olennainen osa parisuhdetta, että kun näiden ensimmäisen lapsen saantiin liittyvien tunnemylläköiden, uusien roolien ja totaalisti erilaisen arjen kanssa koittaa pärjäillä niin on jotenkin helpottavaa, kun on edes joku tärkeä yhteinen juttu, joka toimii. Ja en tiedä miten muilla on, mutta itsellä seksi saa tuntemaan olon hehkeämmäksi ja kun toinen vielä usein muistaa siinä yhteydessä kehaista kaunista, ihanaa vaimoaan, niin kyllä se hyvää tekee päänsisäisestikin.

Mutta siis pari vinkkiä kaikille muille synnyttäneille, joilta tuntuu halut kadonneen tai ovat tätä muuten pohtineet:

• Anna itsellesi aikaa ja odota, että hormonit vähän tasaantuu
• Käy hyvällä gynellä ja tsekkaa, mikä tilanne on, jos jokin epäilyttää
• Jos et ennen ole jutellut miehesi kanssa seksistä, nyt on viimeistään hyvä aika aloittaa. Kaikesta voi ja saa puhua.
• Meillä ainakin huumori on vienyt ohi pahimpien probleemien. Se voi myös mennä överiksi, niin kuin meillä, jotka tekee ylävitosia jos saadaan pikasuoritus putkeen tuon päikkäriaikaan (sori, olisi pitänyt varoittaa ällöjutuista...). Mutta oikeasti aika monia asioita mieluummin katsoo yhdessä nauraen kuin esim. itsekseen häpeillen. Taitaa päteä aika moneenkin juttuun, mutta ainakin nyt tähän.