Taisi mennä kesken...

...onneksi ennen kuin edes kunnolla alkoikaan. Olen silti surullinen, ja taas kerran niin kovin kovin pettynyt.

Olimme lähdössä ennen joulua anoppilaan, kun vatsaa painoi ja pisti oikealta niin kovin, että hetken jo mietin, että lähdenkö sittenkin terveyskeskukseen tsekkaamaan umpisuolen (tai mahasyövän). Viime hetkellä keksin, että mulla oli niitä ovulaatiotestetejä ja ensimmäistä kertaa vuoteen (tai koskaan siis, Pikku-Ukon kanssahan niitä ei koskaan edes ehditty tarvita) sain oikein mojovan ovisplussan tikkuun. Testasin raskaudenkin, varmuuden vuoksi, ihan jos olisi ollut vaikka kohdunulkoinen. Mutta ei, ovulaatio se oli - kipeä sellainen.

Reilu nelisen päivää siitä, ja yötä kohti alkoi aivan järkyttävät menkkakivut ja ehdin jo itkeä täysin sekaisin mennyttä kiertoa. Kramppeja ja kivistystä jatkui nelisen päivää ja sitten vähitellen rauhoittui. Eikä tullut vuotoa. Aloin olla toiveikas, ehkä jotain saattoi olla aluillaan? Vatsaa nippaili aina välillä ja yksi yö heräsin hirveään närästykseen - ja kaivoin sen Strepsils-paketin esiin, jota käytin viimeksi odottaessani Pikku-Ukkoa. Päivisin oli paikoitellen hiukan ällö olo, muutamia hetkiä kerrallaan, mutta silti.

Viikko eteenpäin, ja krampit alkavat yhtäkkiä uudelleen. Kolme päivää ja yötä. Ehdin jo melkein luulla, että vuodolta olisi säästytty tälläkin kertaa, mutta alkoi se sitten kuitenkin maanantaina. Tosin hyvin paljon niukempana kuin normaalisti. Toivo alkoi viritä uudestaan: olihan mulla Pikku-Ukonkin kanssa yhdet ihan kunnon menkat. Mutta sitten keskiviikkoiltana tuli ihan superkipeitä kramppeja pari tuntia ja kuinka ollakaan, torstaina tuli vuotoa senkin edestä ja lopuksi vielä oikein kunnon klöntit.

En testannut raskautta, mutta olen melko varma siitä, että jokin ehti vatsassa pari viikkoa elää ja kasvaa - ja sitten kuolla. Näin muistaakseni päivää ennen niiden jälkimmäisten kramppien alkamista oudon unen, joka päättyi veren tulvimiseen. Siitä jäi etäinen, pahaenteinen olo. Ehkä vain kuvittelin kaiken, ehkä en. Koska en tehnyt testiä, en koskaan tiedä varmaksi. On vain se tunne.

Nyt olen kohdassa, jossa pitäisi tehdä päätös siitä, lähdenkö hakemaan uusia hommia. Meinasi kuuppa hajota, kun loppiaisen jälkeen piti mennä taas töihin. Vaikka ei se sitten niin pahalta tuntunut taas, kun oli toimistolla. Käväisin työhaastattelussakin, mutta tajusin että uuteen työhön vaihtamisessa kaikkein eniten mua silti pitelee se, että en taida olla valmis luovuttamaan vielä tämän lapsenteon suhteen. Halu toiseen lapseen on niin konkreettinen ja kipeä, että tämän pettymyksenkään äärellä en saa itseäni revittyä tilanteesta eteenpäin. Ehkä pitäisi. Ehkä vuoden päästä, kun edelleen yritämme sitä kakkosta ja olen taas moneen kertaan uupunut työhöni muistelen tätä hetkeä. Mutta silti en taida osata vielä päästää irti. Ja tänään voi tehdä vain tämän päivän päätöksiä.

Uutta kohti

Hyvää, Toivorikasta Ja Valoisaa Uutta Vuotta!

Eritoten toivon sitä koko meidän perheelle, jolle viime vuosi oli hyvä, mutta rankin ikinä. Tai en tiedä Pikku-Ukosta miten hän asian koki, mutta mulle ja Jiille ainakin. 2014 oli oikea väsymyksen ja selviämisen teemavuosi ja toivon todella, että 2015 toisi mukanaan vähän parempia yöunia ja vähän enemmän mahdollisuuksia nauttia hetkestä (tai mahdollisuuksia kai aina on...). Ja sitä suuntaa elämälle, sitä taidan aina olla etsimässä.

Oli viime vuodessa hyviäkin puolia. Jii sai juuri ennen joulua itselleen uusia töitä - ja vielä vakiviran! Minä selvisin töihinmenosta ja olen pärjännyt ihan hyvin, vaikka aivo ei väsymyksestä oikeasti olekaan entisellään. Ja selvisin kuin selvisinkin myös niistä syksyn isoista projekteistani, molemmista, kunnialla ja aikatauluissa. Olen ylpeä itsestäni. Pikku-Ukko aloitti kaverin luona hoidossa ja siirtyy nyt viikon päästä päiväkotiin paljon valmiimpana kestämään isompaa ryhmää ja eroa meistä. Tutustumiskäynnillä poika halusi hetken muiden touhuja katseltuaan mukaan leikkiin ja tuntui pääsevän kivasti ryhmään sisään. Jii sopi uuden työn kuviot niin, että hän hoitaa pari viikkoa tutustuttamista uuteen hoitoon ja minä jatkan ainakin maaliskuun loppuun 80% työaikaa. Toivottavasti se onnistuu keväällä käytännössä vähän paremmin kuin nyt loppuvuodesta.

Koska en ole jaksanut kirjoittaa blogia viime aikoina samassa tahdissa, on  Pikku-Ukon kehitysaskeleista moni jäänyt kirjaamatta. Sanoja ja ilmaisuvoimaa on tullut lisää, me käydään jo ihan keskusteluita (vaikkakin edelleen lähinnä klingoniksi, mutta jos molemmat kerran ymmärtävät niin menköön) ja sosiaalisesti kasvua on myös tapahtunut. Ensimmäisiä todella friikahtavaan sfääriin kohoavia taaperokilareita on jo nähty ja ne ovat luoneet vanhemmille sellaisen olon, että mitenköhän selvitään puolen vuoden päästä tuon kanssa. Pääosin kuitenkin kaiken väsymyksen allekin on rekisteröitynyt se, että Pikku-Ukko todella on jo ihan oikea tyyppi, jonka kanssa alkaa olla oikeasti hauskaa (eikä niinkään sitä rakastan-lastani-joten-on-tää-päristelykin-ihanaa -tyyppistä hauskaa), tilanteesta löydetään jo yhteistä huumoria ja voidaan oikeasti leikkiä erilaisia leikkejä (jotka usein tosin vielä päättyvät siihen, että Pikku-Ukko kasaa kaikki lelut syliinsä ja kieltää mua tai Jiitä osallistumasta mitenkään ;)

Aion koittaa jättää muuten viime vuoden sinne mihin se kuuluukin, taakseni. Äitiyden kipuilut, tekemättömät kotiaskareet, riittämättömyys, turhautumiset ja kiukkuilut. En voita mitään märehtimällä niitä. Tein kaksi uudenvuoden lupausta. Toinen on sitoutuminen meille sopivien aamu/iltarutiinien kehittämiseen. Ja toinen on lupaus elää tietoisemmin. Syödä tietoisemmin, liikkua tietoisemmin, tehdä töitä tietoisemmin, olla tietoisemmin niin itseni kuin perheeni kanssa. Aion ottaa sivun mindfullness -kirjoista ja hokea, että on parempi olla rasittamalla jo ennestään väsynyttä itseään  turhilla kielloilla ja yrityksillä tsempata. Riittää kun yritän keskittyä siihen, mitä kulloinkin teen ja jättää arvottamiset hetkeksi vähemmälle. Antaa itsellenikin vähän armoa tälle vuodelle. Kyllä se tästä iloksi muuttuu.