maanantai 30. kesäkuuta 2014

Sivuvaunu!

Tämähän ei varsinaisesti ole mitenkään originelli idea ja voin lähinnä syyttää huonostinukkuneita imetysaivojani siitä, että meillä kesti yli vuosi tajuta sivuvaunun mahtavuus. Siis vuosi, aikajakso, jossa useimmat ylittävät jo sen pisteen, missä ylipäätään mitään sivuvaunuja tarvitaan. No, meillä kyllä edelleen tarvitaan... Ja virittelin meidän ihan tavallisesta Trollin pinniksestä parilla ruuvilla, laudalla ja narulla perjantaipuhteiksi sellaisen. Laitoin vielä varmuuden vuoksi meidän petarin ja pojan patjan alle yhden peiton poikittain, ettei kukaan ainakaan pääse mahdollisista koloista tippumaan. Tukevalta tuntuu, vaikka minäkin välillä imettäessä heitän ruhoani sinne sivuvaunun puolelle.

Nyt sentään koko perhe voi taas nukkua samassa huoneessa ja Jiin ei tarvitse enää kärvistellä olohuoneen lattialle viritetyllä patjalla, jossa reppana on ainakin kaikki arkiyöt nukkunut siitä lähtien kun meni taas töihin ja koki äkkiä, ettei kantapää otsassa vietetyt yöt enää tarjonneetkaan ihan kylliksi lepoa ajatellen sitä, että piti jaksaa kahdeksan tuntia keskittyneesti tehdä hommia.

Meidän  kapeaakin kapeampi makkari taipui hiukan kehnosti sivuvaunuun noin niinkuin sisustuksellisesti, nyt sänky on ihan keskellä huonetta ja Pikku-Ukon lipastoa saa auki 20cm. Ihan sama, viikonlopun sivuvaunukokeilun jälkeen pois ei enää vaihdeta, koska nyt mahdutaan samaan sänkyyn ja sivuvaunu-lipastovirityksen vuoksi Pikku-Ukko ei myöskään pääse enää putoamaan sängystä (viime viikolla tippui toistamiseen...) . Uskon, että vähitellen saadaan myös lapsi ihan omaan sänkyynsä, meidän halpispinnasängyssäkin oli nimittäin joku laita-alhaalla tyyppinen vaihtoehto, jossa ensin eroa  meihin tulisi se nimellinen 10 cm eli halutessaan vielä pääsisi ihan lähelle.

Kaksi ekaa yötä olivat jostain syystä tosi huonoja tällä virityksellä, mutta jostain syystä poika on maitoa halunnut kuitenkin iltasyötön jälkeen vasta puoli viiden aikaan, mikä on meidän mittapuulla tosi hyvin. Toivotaan, että myönteinen kehitys jatkuu!

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Se sano napa!

Just ehdin taas kaverille päivitellä sitä, että kävelytreenit veivät meiltä kokonaan sanat. Mietin sitäkin, että aliarvioinko vaan Pikku-Ukkoa kun en juuri nyt vain jaksa tyrkyttää niitä sanoja väkisin -  puhua päpätän kyllä edelleen kotona jatkuvasti, mutten siis erikseen kauheasti jaksa juuri nyt osoitella esineitä ja hokea niiden nimiä - kun ei toista ole jaksanut kiinnostaa.

Eilen päivällä olohuoneen lattialla käytiin kuitenkin hyvä keskustelu, kun poika kaivoi paidan alta mun mahan esiin. Silitin mahaa ja sanoin "maha" ja tökittiin yhdessä napaa ja sanoin "napa" monen monta kertaa peräkkäin tökkimisen tahdissa. Löydettiin myös Pikku-Ukolta vastaavat ruumiinosat ja nimettiin ne. Sitten poika otti spurttia ja lähti taas kävelemään ja ajattelin, että siihen taas jäi tämä juttelu.

Vaan illalla sitten kun yritin lasta nukuttaa ja nukahtaminen kesti ja kesti, kun tuo aina ponnahti uusin voimin hereille, niin jossain tiimellyksessä mun mahani näkyi taas paljaana pojalle. Pikku-Ukko otti oikein leveän hymyn, tökkäsi napaa sormellaan ja ilmoitti oikein kuuluvasti, että "-pa!". Juu, napanapa, minä nyökyttelin,  ja poika tökkäsi uudelleen ja sanoi ihan oikein "napa". Kerran vaan, koska sitten jäi levy päälle ja hokeminen oli yhtä "papapapapapapapa", mutta oltiin molemmat niin hyvällä tuulella sen jälkeen, että maltettiin kölliä ihan rauhassa kainolossa ja vaan antaa sen unen vihdoin tulla.

Nyt tietysti toivon, että niitä sanoja alkaisi vähitellen sieltä tulla lisää, meidän sanavarasto kun toistaiseksi on koostunut sanoista äiti, ei, hevonen, hyvähyvä ja kerran tuo on isikin sanonut ja tuijottanut Jiitä tiukasti, että kait sekin lasketaan. Kävely sujuukin jo niin, että ulkonakin tuo liikkuu jo valtaosin ihan pystyasennossa, joten ehkä kaistaa alkaa riittää jo johonkin muuhun. Tai mistäs minä tiedän, vaikka tuo päättäisi alkaa seuraavaksi harjoitella juoksemista :)

torstai 26. kesäkuuta 2014

Isyyslain uudistaminen

Yle uutisoi eilen, että isyyslain uudistaminen etenee eduskunnan käsittelyyn. Jee, miten hienoa (ja buu sille avioliittolain uudistuksen tyrmäykselle...)!

Koska täytyy sanoa Pikku-Ukon isyyden tunnustamisen läpikäyneenä, että helkutin urpå systeemi tuo tällä hetkellä on. Otetaan esimerkiksi mun ja Jiin tilanne: oltiin avopuolisoita, kihloissa, menossa naimisiin ja Pikku-Ukko nyt vaan tuli ennen häitä, syystä että raskaus oli niin hankala että lykättiin häät ristiäisten kanssa samaan syssyyn (eri asia sitten oliko se morsiammelle yhtään sen helpompaa, mutta tyhmästä päästä kärsii ja niinpoispäin.. Naimisiinmeno itsessään ei kyllä kaduta edelleenkään, toim. huom.). Mutta oltiin kuitenkin siis tukevasti sitouduttu yhteen, lapsi oli toivottu ja kummallekin oli ihan selvää, että se on yhteinen. Jii kävi neuvola- ja ultrarumban kiltisti mun kanssa, tuki hysteeristä äitiä läpi raskauden, suunnitteli perheen taloutta ja luki isyysopuksia, osti meille kaikki pinnasängyt, rattaat ja muut isommat tilpehöörit, kävi kahdessakin synnytysvalmennuksessa, täytteli ne isyyslomakkeet (henkisiä voimavaroja jne.) siinä missä "virallisetkin" isät ja yritti kesken synnytyksen kysyä kätilöltä, saisko tämän jo tunnustaa. Ei saanut, piti odottaa. Heinäkuun lomien vuoksi jouduttiin itse asiassa odottamaan niin pitkään, että ehdittiin sitten jo siinä välissä mennä naimisiinkin.

Ja silti löydettiin itsemme pari viikkoa häiden jälkeen Espoon keskuksesta täyttelemästä niitä lapsiasiatädin papereita, joita sitten printattiin muistaakseni kahdeksaan kertaan uusiksi, koska aina oli joko mun tai Pikku-Ukon nimi väärin (kun molempien nimi vaihtui siinä hää/ristiäisrumbassa). Eikä kukaan edes tentannut meiltä, että harrastettiinko sitä seksiä ja miten ja oletteko nyt ihan varmoja, että tässä on oikea isä, vaan ihan tylsästi, että tunnustaako Jii tämän nyt omakseen. Tunnusti se.

Silti urpo systeemi, koska oikeasti: mikä meidän tilanteessa nyt oli niin erilaista verrattuna naimisissa oleviin? Ihan yhtä lailla voisi olla paikallaan, että kaikki isät tunnustavat lapsensa oltiin sitten avioliitossa tai ei, koska käsittääkseni vieraiden kanssa vehtaamista ei mikään avioliitto vielä estä. Ja sitä paitsi kun me kerran mentiin naimisiin siinä ennen tunnustamista, niin en oikein käsitä, että miksi paria kuukautta aiemmin tehty avioliittolupaus nyt olisi muuttanut sekään asioita mitenkään radikaalisti. No, uusi laki ainakin päällisinpuolin kuulosti fiksunsuuntaiselta kehitysaskeleelta  - esim. se, että näissä selkeissä tapauksissa sen voi tehdä etukäteen ja ihan tavallisen neuvolakäynnin yhteydessä. Kun 40% suomalaisista lapsista syntyy avioliiton ulkopuolelle ja näistä kuitenkin 75% avoliittoon, niin aika monen elämä sujuvoituisi tällä. Ja sitten taas kiusallisten perheneuvottelujenkin uhalla minusta on myös hyvä, että isäksi itseään epäilevällä on oikeus vaatia laajemmin niitä testauksia, eikä äiti voi enää sitä vastustaa, tässä kyse on minusta ennen kaikkea lapsen oikeudesta tietää oikeat vanhempansa. Toivotaan, että homma etenee sujuvasti, jotta voidaan tämäkin vanha byrokratiankukkanen haudata kaikessa hiljaisuudessa tyhmien lakien hautausmaalle.

Ja oikeastihan vain kiukuttelen sitä, että jouduin tämän vuoksi toistamiseen ajelemaan Espoon keskukseen (eka oli se esteettömyystodistus sitä hiivatin avioliittoa varten). Niin rumia alueita ei saisi musta rakentaa. Terveiset vaan kaupunkisuunnittelijoille.

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Rokotuksia taasen

Pikku-Ukko sai maanantaina taas rokotuksia: tehosteena kuutosrokotteen ja vähän laajemman meningokokin, ja koska edelleen ollaan tutkimuksen puolella niin otettiin myös verikoe, jolla varmistavat että vasta-aineet kehittyvät juuri niin kuin pitää. Jännitin itse vähäsen, että mitenköhän tuo lapsi nyt vanhempana reagoi näihin pistämisiin, mutta ihan turhaan huolehdin. Poika oli ihan supertsemppari, verikokeen otossa harmitti selvästi lähinnä se, että täti piti kättä paikoillaan (meillä oli kylläkin puudutelaastari, joka selvästi oli tehnyt taikojaan) ja itse rokottamisesta tuli sen pistämisen ajan pieni itku, joka loppui välittömästi piikin lähdettyä. Ja miten kivaa Pikku-Ukolla olikaan se 30 minuutin varoaika, joka piti vaan hengailla - ei suinkaan kivoilla leluilla leikkien vaan niitä käytäviä uudelleen ja uudelleen ees taas kävellen. Huippuhauskaa oli ja onneksi mitään kuumeita ei tällä kertaa jälkikäteenkään ole (ainakaan vielä) noussut, joten tämä kerta meni osastoon helposti ohi.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Järjestyi ne työtkin

Kävin tänään duunissa juttelemassa pomojen kanssa ja yhtäkkiä oonkin ihan innostunut, iloinen ja helpottunut. Hyvin kävi, 80% työaika järjestyi hyvin ja tehtävätkin muuttuivat kokonaan ja pääsen opettelemaan syksyllä taas uusia juttuja. Vähän arvasinkin kyllä, koska nykyinen esimies ei enää tähän palaveriin tullut mukaan. No, ei haittaa sekään että esimiehenä uratykki sinkkumies vaihtui erittäin pätevään ja mukavaan kolmen lapsen äitiin :)

En tiedä sitten, joku voisi sanoa että on tullut jotenkin vähemmän tulosvastuullisia tehtäviä, kun tuotepäälliköstä vaihdetaan sitten projektipäälliköksi. Mutta just nyt ja syksyä ajatellen mua ei haittaa yhtään. Pääsen töihin, tekemään jotain uutta ja itseäni kiinnostavaa ja palkkakin alkaa taas kulkea, vaikka tietty 80% palkka ei nyt ihan sama ole kuin 100%... Ja projektiluontoinen tekeminen varmaan nyt juuri sopiikin paremmin.

Se vaan, että saan vastuulleni (erittäin mielenkiintoisen) projektin, jota jatkuisi sitten ensi vuoden elokuulle. Tjoo. Ei siis sekään harmita niin paljon, etten ole just nyt raskaana (tarkistin varmuuden vuoksi...) ja nyt pitääkin sitten miettiä, pitäisikö kuitenkin ottaa se ehkäisy tässä välissä taas käyttöön. Tietty ne menkat ei ole vieläkään alkaneet, joten sen puoleen ei huoltakaan.

Jännä fiilis vaan, tällainen yhtäkkinen töihinliittyvä ilo :) En näemmä ole tajunnut, miten kovasti stressasi se vanha duuni, kun olenkin näin helpottunut ja keventynyt kun tuli tieto, ettei siihen tarvitse enää palata. Nyt vaan pitää uskoa, että kaikki muukin järjestyy näin sujuvasti!

torstai 19. kesäkuuta 2014

Pikku-Ukko sai serkun!

Juhannuksen kunniaksi Pikku-Ukko sai ensimmäisen serkkupojan, juurikin laskettuna aikana. Nyyttiä ja tuoreita vanhempia päästään katsomaan vasta kun vatsavaivat on taltutettu, mutta kuva ja strategiset mitat on jo nähty ja alustavaa synnytyskertomusta on kuultu :)

On se vaan huikea juttu, tuo syntyminen. Karu ja groteski ja käsittämättömän ihmeellinen. Ja lopputuloksena on ihan oikea ihminen, sitä mun on varmaan kaikkein vaikeinta käsittää. Mutta sen pohtimista voikin jatkaa sitten Juhannuksenvietossa, mökille lompsis!

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

2 viikon mahavaivat

Taas ollaan kipeänä, jo toista viikkoa. Ihan löysä, haiseva kakka. Parani juuri kivasti ennen synttäreitä, tai sitten syötettiin niin paljon banaania, että sitä ei vain huomannut. Ja osittain epäilimme helteitä tai sitten niitä iänikuisia hampaita. Onneksi kukaan vieraista ei ole ainakaan vielä valittanut sairastuneensa, eikä me Jiinkään kanssa olla saatu mitään oireita.

Neuvola oli maanantaina sitä mieltä, että ei ole huolta. Samaa sanoi eilen lääkäri, kun veimme itkevän lapsen korvatulehdusepäilyn ja tämän vatsavaivan vuoksi katsottavaksi. Varmaan vaan sitten jotain vatsatautia. Silti tosi kurjaa, kun Pikku-Ukko herää yöllä kakkahätäänsä ja uni silmässä koko perhe odotellaan, että kaikki varpuset saadaan päkittyä pönttöön. Ja jos sattuukin menemään vaippaan jotain, niin roskat pitää viedä heti, koska se haju on ihan karsea. Googlettelin, että voi tietty olla rotaviruskin. Jotkut rokotetut kuulemma saavat lievänä silti ja kahden viikon löysä, haiseva kakka olisi juuri oireenmukainen.

Tänään tuli aamusta jo kolmet kakat ja säntäsin kauppaan ostamaan lisää banaaneja ja keitän jossain välissä vähän riisipuuroa, ne ainakin ovat ennen kovettaneet sitä masua. Ihan sassua, kun meillä nimenomaan on ollut sitä ummetusta ja hysteerisesti ollaan vältetty kaikkia banaaneja, riisiä, perunaa jne. Ja nyt taas yritän lappaa ruokavalioon niitä, ettei ihan vesiripulilla oltaisi. Samoin aloitin Osmosal-liuoksen antamisen, ihan vaan varalta, ettei pitkä löysyys veisi ihan kaikkia kivennäisiä kropasta.

Pikku-Ukko ei tunnu noiden heräämisten lisäksi ihan kauheasti muuten ressaavan tilastaan vaan treenaa kävelyä sen kun kerkiää ja on noin niinkuin muutenkin väsyneelle äidille aivan huippua vahdittavaa... En tiedä mikä eilen sitten oli, huolestuttiin itkuisuudesta ja väsymyksestä ja vietiin kuitenkin näytille, vaikka poika pääosin silloinkin oli reipas ja puuhakas, jotenkin vaan "outo".

Toivotaan, että kotihoito tehoaisi nyt mahdollisimman pian ja vatsakin rauhoittuisi. Vaihdoin suosiolla takaisin taas kertsivaipat, kosken jaksa tiskata sitä ripulia irti kestoista. Silti harmittaa jokainen roskiin päätynyt vaippa. Tosin eniten tietysti se, että tuon vatsa on alvariinsa

maanantai 16. kesäkuuta 2014

1-vuotisneuvola

Käytiin äsken neuvolassa ja ihan turhaan olin huolestunut, että parin viikon löysä maha ja hirveä jumppa olisi verottanut kasvua. Ilmeisesti pojan solakoitunut olemus johtuukin hurjasta pituuskasvusta, viimeisen parin kuukauden aikana olikin tullut melkein neljä senttiä lisää eli nyt pituus oli 80,5 cm yhteensä. Voi olla, että mitta oli ihan inasen väljä, mutta jossain 80 sentin hujakoilla pyöritään kuitenkin. Painoakin oli vähäsen, nyt 12,33 kg - hiukan vähemmän suhteessa pituuskasvuun, mutta sen nyt olin arvannutkin. Tärkeää, että sentään oltiin plussalla siinäkin, vaikka poika teki eilisen maissia sisältävän soseen jälkeen kakat sekä 03 yöllä että vielä aamulla just ennen neuvolaa, eikä aamupala kiinnostanut sitten yhtään.

Pikku-Ukko oli muutenkin ihan liekeissä koko neuvolakäynnin, leikki leluilla, käveli ympäri neuvolahuonetta ja yritti yhdessä vaiheessa päästä terkkarin syliinkin kädet ojossa vaatien. No, tosin siinä vaiheessa kun täti olisi ottanut syliin, iskikin ujopiimä ja käännyttiin kipin kapin äidin luo. Olin silti tosi iloinen käytöksestä, eikä pokka oikein pitänyt siinä vaiheessa kun poika otti lelupuhelimen luurin käteen, pisti korvalleen ja soitti ilmeisesti taas Mummille (sitä ollaan harjoiteltu kotona) ja haloon sekainen älämölö täytti koko huoneen pitkäksi pätkäksi.

Saatiin muuten eilen 1-vuotissynttärilahjaksi sitten se neljäs ylähammas. Kova leipä maistuu nyt niin hyvin, että taitaa ien olla edelleen vähäsen kipeänä. Elin jo toivossa, että yö olisi mennyt vähän paremmin, mutta sitten tuli se maissikakka. No, josko ensi yönä sitten, äiti on nimittäin taas vähän väsynyt. Jännitin ilmeisesti niiden 1-vuotisjuhlien järkkäämistä, siivousta ja leipomisia sen verran, että ensinnäkin tuli ihan tyhjä olo kun vieraat sitten lähtivät ja toiseksi olen ollut ihan superväsynyt sen jälkeen. Kaikki meni kuitenkin niidenkin osalta hyvin, porukka viihtyi ja Pikku-Ukko oli ihan elementissään ja esitteli uusia lelujaan kaikille, jotka suostuivat katsomaan. Yllätyksekseni mulla itsellänikin oli ihan kivaa.

Kaikenkaikkiaan kiva nyt, että saatiin vähän niin kuin tuon neuvolan osaltakin eka vuosi pakettiin. Hyvän kasvun merkeissähän sitä on menty, se on kiva. Rokotuksia joudutaan odottamaan juhannuksen yli, koska me lupauduttiin taas rokotetutkimukseen ja se käynti on vähän myöhemmin. Silloin pienempänähän ne rokottamiset meni ihan tuskatta, samoin kuin verikokeetkin, mutta nyt vähän jännittää :)

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Vuosi maailmassa, onnea Pikku-Ukko!

Vuosi sitten makasin synnärin sängyllä ja pidin sylissä ihanaa, lämmintä nyyttiä, joka yllätyksekseni osasi jo nostaa vähän päätäänkin ja siristellä silmiään äidin suuntaan. Minut täytti jo silloin aivan valtava onnen ja rakkauden tunne, vaikka olinkin jännittänyt ja valmistautunutkin siihen, ettei se ehkä  ihan heti tule. Tuli se, ihan välittömästi. Osasin vain sopertaa, että "voi, meidän rakas poika" ja silitellä pehmeänhaurasta ihoa, nuuhkia vauvantuoksua ja suukotella lasta joka välissä, pitää poskea vasten toisen pientä poskea. Elämäni elämysrikkain päivä, tunne- ja hormonimyrsky muistuu kyllä edelleen mieleen :)

Jokaisen päivän olen tuon kanssa tästä vuodesta elänyt, intensiivisesti ja arjessa kiinni, välillä rankempia päiviä ja välillä helppoja ja ihania. On ollut käsittämättömän hienoa saada katsoa jonkin noin rakkaan kasvua ja kehitystä, odottaa jotain kehitysvaihetta ja silti yllättyä kun se aivan äkkiä purskahtaa päälle, ihan kuin joku olisi vain painanut nappia ja "kato nyt se kääntyy", "oho, se muuten osaa jo tarttua ja heiluttaa esineitä", "nythän se jo kävelee!". Pikku-Ukko on ollut äidille ja isälle ihana harjoittelukappale, joka on kerta toisensa jälkeen osoittanut, että ihminen kasvaa just siten kuin kasvaa, ei suinkaan vähän kerrallaan vaan just silloin kun oikea aika on. Ja että kasvu on yllätyksellistä myös siinä suhteessa, että juuri kun ajattelee, että sitä tuntee tuon lapsen, niin henkisestikin sieltä löytyy ihan uusi vaihde. Vanhemman osa taitaa olla vain sen kasvun aavistelu ja prosessin kunnioittaminen sekä tukeminen, vaikkei ymmärtäisikään aina mitä juuri nyt on tapahtumassa. Siinä on kyllä itsellä vielä tekemistä, ne kaikki kerrat kun on harmittanut rikkonaiset yöt (kun toinen on juuri harjoitellut vaikka sitä kävelyä) tai epätyypilliset huomionvaatimiset (kun on hammas on juuri tullut ikenen läpi ja onkin kaivattu syliin). Pitäisi osata olla kärsivällisempi ja luopua siitä ajatuksesta, että voin tietää aina mitä tapahtuu ja mistä mikäkin johtuu ja sen sijaan olla enemmän läsnä ja seurata mitä tänään tapahtuu ja mitä tuo tarvitsee, ja reagoida sitten sen mukaan, vaikkei ihan ymmärtäisikään.

Viimeisen kuukauden aikana on otettu valtavia harppauksia kävelyn osalta. Eilen juhlittiin jo varaslähtönä syntymäpäiviä (vähänkö oli ihana herätä siistiin kotiin!) ja oikein hätkähdin, kun tajusin että tuohan kävelee/on pystyasennossa enemmän kuin konttaa. Nyt päästään kävellen jo melkein koko kierros kämpän ympäri ja sitä treenataankin aina kun voidaan. Ehkä juuri sen vuoksi kroppakin on yhtäkkiä muuttunut hiukan pulleasta vauvankropasta soukempaan, urheilevan taaperon kroppaan. Huomenna on neuvola, jännittää vähän että mitenhän se kasvu on nyt mennyt - toivottavasti ei painon osalta olla ihan negatiivisilla luvuilla.. Tätä kirjoittaessa Pikku-Ukko ääntelee erittäin kuuluvasti keittiössä, viime viikolla mukaan tulivat uudet äänteet "Gok-kok-gog" ja "gag-gag" ja oikeastaan kuulostaa lähinnä siltä, että lapsi huutaa kakkaa koko ajan ;)

Suurin muutos on kuitenkin mielestäni henkisellä puolella. Oma tahto ja halu ovat aivan olennainen osa Pikku-Ukkoa tätä nykyä ja varsinkin kiireessä aina välillä unohtuu se, miten hienoa on, että lapsi jo ihan itse alkaa muodostaa mielipidettä siitä, että onkos tämä nyt kiva juttu vai ei. Se on oikeasti iso juttu matkalla omaksi itsekseen kasvamisessa. Poika on hellyyttävä yhdistelmä kärsimättömyyttä ja piinaavaa kärsivällisyyttä, esimerkiksi jos joku kiva vahvistimen on-off -nappi on löytynyt, se ei tuota pienintäkään vaikeutta muistaa se koko vierailun ajan ja pyrkiä jatkuvasti sitä rämpyttämään vaikka epätoivoinen äiti kantaisi aina napilta pois ja toisiin huoneisiin. Toisen kerran vierailulla poika jaksoi valehtelematta yli 30 min säätää talon kaihtimia, kun ylettyi juuri ja juuri siihen nappulaan, joka piti ensin laittaa juuri kohdilleen ja sitten vääntää. Ja sitten taas kotona voi mennä hermo jos ei äiti justhetinyt ota syliin, vaikka on ihan selvästi ojentanut kädet ja koko ilmeellä kertoo, että nyt pitäis päästä. Ja kun äiti vihdoin nostaa syliin, voi olla, ettei sitten enää halutakaan juuri sitä, vaan sitten pitäisi päästä alas.

Pikku-Ukko myös tahtoo ihan kamalasti. Tahtoo syödä itse, riisua itse, auttaa äitiä ja isää, saada huomion juuri nyt, leikkiä juuri sillä värikkäällä palikalla, painaa hississä nappulaa, ottaa hatun pois päästä, tulla mukaan vessaan, ryömiä sängyn alle, vaikkei sinne enää mahtuisikaan, kuulla just se kiva biisi levyltä, hyppiä ja seistä rattaissa, mennä nukkumaan, olla valveilla, kaataa mukin ja heittää banaanin mäkeen, soittaa pianoa, syödä kokonaista nektariinia ja olla syömättä puuroa. Tahtomiset eivät vielä ole aina kovin loogisia, sen sijaan että niissä olisi vielä oikea mielipide (tai sitten tuo on tuuliviiri, jonka mielipide vain vaihtuu), niissä on selvästi sitäkin enemmän sen tajuamista ja harjoittelua, että ylipäätään minulla on joku mielipide ja pidän siitä kiinni ja koitan sen maailmalle ilmaista. Ja iloa siitä, kun maailma ymmärtää (tai raivoa siitä, ettei ymmärrä tai ainakaan halua noudattaa herran vaatimuslistaa).

Hienointa kuitenkin on se, miten monimutkaisia asioita tuo lapsi selvästi jo alkaa hahmottaa. Ristiriitaisiakin tai monivaiheisia syy-seuraussuhteita. Kohta päästään siihen vaiheeseen, mitä minä jo kieli pitkällään odotan: että saan auttaa tutustumaan (sanojen ja mielikuvituksen avulla) tähän maailmaan ja seurata miten lapsi kaiken sen kokee. Ja hienoa on myös se, kun tuo könyää syliin, rauhoittuu siihen ja sitten ihan hiljaa hyräillään laulun sanoja tai vaan halataan. Että meillä on jo suhde ja tykätään olla lähekkäin. Että hankalinakin päivinä kaiken voi yhtäkkiä muuttaa se, että toinen katsoo silmiin ja sipaisee poskea (äitikin on sulaa vahaa tämän edessä).

Oman lapsen saaminen oli erilainen juttu kuin olin ajatellut, kuitenkin. En jotenkin ajatellut loppuun asti, miten valtavan kiinni lapsi on vanhemmissaan, miten avuton ja pieni. Enkä myöskään ajatellut, miten ihan arkiset asiat voivat kuluttaa ja miksi melkein kaikki lapsiperheet todella ovat enempivähempi väsyneitä. Mutten myöskään osannut kuvitella todella, mitä iloa on kun talossa asuu kahden sijaan kolme ja mitä huumorin ja epätoivon hetkiä siitä välillä syntyy. Olen vilpittömän hämmästynyt siitä, miten järkyttävän väsyneenä on silti mahdollista kokea tällaista tunnemylläkkää äärilaidasta toiseen, ei todellakaan mitään masennusta täällä. Upea vuosi <3

Paljon onnea, rakas poikani, ja monia armorikkaita vuosia tästä eteenpäinkin!

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Omituinen höpöttäjä

Otsikko ei suinkaan viittaa Pikku-Ukkoon vaan sen äitiin. Musta on tullut juuri se, mitä joskus lapsettomana lupasin, se omituinen höpöttäjä, joka kulkee läpi kauppakeskuksen höpöttäen koko ajan selostaen ääneen tapahtumia ja omaa ajatuksenkulkua lapselle. Gonahtanut, siis. Ei mitään käryä kauanko olen vapautuneesti painellut maailmalla höpöttäen, mutta heräsin tilanteeseen tänään kaupan liukuhihnaa körötellessäni, kun toiseen suuntaan lipuva setä katsoi toooodella pitkään ensin mua ja sitten Pikku-Ukon suuntaan, että et oo tosissas, tuolleko sä kaikkea tuota selität. Poika vielä sillä hetkellä teki jotain ihan muuta, eli minä ihan todella pöpisin siinä täysin itsekseni, kunhan oli vain jäänyt nauha kotoa lähtiessä päälle. Enkä edes ollut moksiskaan, nauroin vain!

Nyt alkaa olla kaikki valmiina h-hetkeen, eli tuon synttärijuhliin. Vietetään niitä aikataulusyistä jo tänään, päivää etukäteen. Katsotaan kuinka meidän pikkukaksio venyy tilaisuuteen. Ja mitä Pikku-Ukko tuumaa. Tykkäsi ainakin, kun löin serpentiinit ja ilmapallot kämppään koristukseksi jo eilen. Jäi niitä jotain jäljellekin, vaikka yritys välittömään tuhoamiseen olikin aika kova..

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Kaameaa narskuttelua

Oioioioi, mun korvat soi.

Pikku-Ukko, jolla siis on 3,5 hammasta (sitä oikeanpuoleista etuhammasta siis odotetaan edelleen kuin kuuta nousevaa... Hohtaa ikenen läpi, pullottaa ja ei vaan tule esiin) on keksinyt uuden, karmaisevan taidon: hampaiden narskuttelun. Luulisi jo, että sattuisi kun niin kovin narskuttelee, mua sattuu jo ainakin. Ei taida olla noista hampaista edes kestämään meidän heinäkuiseen 1-vuotistarkastukseen, tai siltä tuntuu. Ihan kamala ääni ja poika menee ihan keskittyneeksi koko toimituksen ajaksi, eikä mikään kielto tai ohje tehoa, yritetty on. Harhautus on ainoa konsti ja täytyy olla kyllä todella mielenkiintoinen juttu, että tuo siitä innostuisi kesken narskuttelun.

Tänä aamuna toimi mun huulirasvapuikkoni. Poika oppi avaamaan sen ja laittamaan putken takaisin kuoreen. Hyvää sorminäppäryys ja silmä-käsi-koordinaation treenausta. Kesti vartti ja tuo aloitti sen narskuttelun uudelleen. Aamupala ei käy, kun on niin paljon kivempi vaan narskuttaa. Pitääkin viedä koira ja poika ulos ja katsoa, josko sade olisi tarpeeksi kiinnostava ilmiö - usein nimittäin poika on ihan haltioissaan saadessaan olla sateessa. Onneksi keli vaihtui :)

torstai 12. kesäkuuta 2014

Ei vieläkään menkkoja

Nojoo, taas valituslinjalla, mutta ei auta. Kun oikeasti, ei ne mun menkat ole vieläkään alkaneet. Vähän tässä siivotessa tällä viikolla tuntui siltä, että alavatsalla kramppaa, mutta ei kun ei. Kohta siis synnytyksestä vuosi ja ei vaan tule. Poikahan toki on rinnalla tukevasti edelleen ja maitoa tuntuu tulevan, se se varmaan taustalla on edelleen.

Mulla on oikeasti taas se itkupotkuraivari olo. Miksi minä? Kun kaikki ne jotkeivät todella halua sitä toista lasta tuntuvat saavat ihan heti ne menkat. Taas tuntuu siltä, että Face on täynnä ihania tuoreita vauvauutisia. Me ei päästä edes yrittämään.

No nyt on taas valitettu. Annan itselleni luvan valittaa tästä seuraavan kerran taas kvartaalin kuluttua. Taas on aika keräillä itsensä ja jatkaa elämää. Ja sitä siivousta.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Velattomuus vielä kaukana

Olen tässä viime aikoina pähkäillyt näitä oman talouden laskelmia ja vihdoin päätynyt siihen, että ensisijainen taloudellinen tavoite mulla on velattomuus. Mietin muuta sijoittamista siinä vaiheessa kun lainat on makseltu. Muita lainoja nyt ei tällä hetkellä olekaan, autolainaa luultavasti vielä otetaan ja asuntolainaakin mahdollisesti tulee vähän lisää jos muutetaan Jiin kanssa pykälää isompaan kämppään, johonkin missä olisi koiralle myös piha. Tai elättelen kyllä toivoa siitä, että voi olla vähemmänkin asuntolainaa, nythän asutaan mun kokonaan omistamassa asunnossa ja jos ei liian isoon kämppään (=kolmio tai pieni neliö, isompaa ei jaksa siivota) törsätä niin puoliksi maksettu laina voisi olla tosiaan jopa mun osalta hiukan pienempi tai suht samankokoinen. Siis jos nykykämppä menee sitten vaihtotilanteessa kaupaksi johonkin järkevään hintaan.

Täällä oli kiinnostava artikkeli siitä, minkälaisilla säästöprosenteilla voi jäädä eläkkeelle minkäkin ajan kuluessa. Minä en varsinaisesti kaipaa etukäteiseläkkeelle, toivon edelleen että se kipinä johonkin työhön syttyisi, mutta laskelmat antavat osviittaa siitä, miten tietyn tasoinen säästäminen antaa tietyn ajan kuluessa aika paljon enemmän vapausasteita elämään, toisin kuin päätön kuluttaminen. Varsinkin, kun toiveissa on edelleen saada lisää niitä lapsia ja jollain pitäisi myös kustantaa se vähän pidempi kotonaolo.

En taaskaan saanut viime yönä unta, joten päädyin sitten tutkailemaan verkkopankkiani ja tekemään laskelmat viimeisen vuoden aikaisesta kulutuksesta ja säästämisistä. Osoittautui, että vaikka oon pitänyt sitä kuluseurantaa lokakuusta lähtien, yllätyin monessa suhteessa. Esimerkiksi:

  1. Tienasin äitiyslomasta huolimatta yhteensä enemmän kuin olin ajatellut
  2. Meidän pikkuruisiin häihin meni kaikesta huolimatta aika iso osa vuoden "löysistä" (mitään löysiä meillä ollut kun miinukselle kerran meni)
  3. Jos olikin yhteensä luultua isommat tulot niin menot ne vasta isot olikin. Jotenkin aika lailla hirvitti kun veteli vuoden maksut yhteen jonoon ja alkoi laskea niitä yksi kerrallaan yhteen... 
  4. Säästöprosenttini ei todella ole sillä tasolla, millä sen pitäisi olla
Eniten tässä aiheessa säästäminen häiritsee se, että kaiken sen ajan kun olin sinkkuna tai parisuhteessa, mutta ilman lapsia olisi ollut niin helppo säästää vaikka mitä summia ja opetella taloudenpitoa, jossa ei mene hukkaan rahaa eikä resursseja. Nyt Pikku-Ukon kanssa tuntuu siltä, ettei aivoparka millään ehtisi ja jaksaisi ajatella ja opetella kaikkea tätä. Silti haluan yrittää. 

No, laskelmat paljastivat mm. sen, että viimeisen vuoden ajan ollaan tonni miinuksella, eli ei säästöjä. Tämän vuoden alusta laskien säästöprosentti on ollut 26%. Artikkelin mukaan silläkin tasolla joutuu olemaan töissä seuraavat 32 vuotta. Käytännössä siis työurani olisi sillä about normaalin mittainen. Ja jollen olisi nähnyt sitä kilometrin pituista kululistaa kaikista törsätyistä ostoksista, niin olisin varmaan tähän ihan tyytyväinen - neljännes sentään jää säästöön. Vaan kun oikeasti tuo summa pienenee vielä koska siitä säästöstä maksetaan vielä seuraavan 3 kk:n kulut ja lainanlyhennykset (joka on säästöä juu, mutta ne korot ei) nyt kun ollaan hoitovapaalla. Todellinen säästöprosentti on siis jossain 15% huituvilla eikä lähimainkaan kyllä sillä tasolla, jota toivoisin. 

Jos säästöprosentti olisi 50, pitäisi tehdä 17 vuotta hommia eläkkeeseen. 65% tasolla vain 10,5 vuotta. Lapset tietysti hiukan monimutkaistavat kuviota - ei sitä matematiikkaa tietystikään, mutta sitä kuinka paljon voi ja kannattaa säästää. Mutta jos laskisi, että Pikku-Ukko on kouluikään asti melko tasakuluinen, ei vielä kauheasti harrastuksia tai isompia "haluja", niin tässä olisi vielä kuusi vuotta aikaa kerätä rahaa melko hyvää tahtia ja maksaa velkaa pois. Siinä ajassa ehtisin teoriassa maksaa lainan kokonaan pois. Pitäisikö se ottaa tavoitteeksi? Velaton ennen kuin Pikku-Ukko menee kouluun? Mutta entä ne muut lapset, jos sellaisia tulee? Ja äitiyslomat, hoitovapaat päälle? Huh. Velaton 10:ssä vuodessa? Vai lähtisikö siitä, että säästöprosentti vähintään 50% ja katsotaan mihin se riittää? Ei jotenkin motivoi ollenkaan samaan kuin tuo velaton 10 vuodessa, mutta jättää vähän pelivaraa osastoon lapset ja työttömyys jne. 

Pitää vähän miettiä. Varmaa on kuitenkin se, että pitää entistä paljon tarkemmin katsoa mihin ne rahansa tunkee ja pyrkiä vähän päättäväisemmin säästöihin. Ja selvitellä, mitä vaihtoehtoja olisi "sitten kun" - eli kun ei ole enää velkaa. Osa-aikaduuni tai jotain muuta hidastamista?

sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

Paniikkisiivousta

Nythän on niin, että tasan viikon päästä Pikku-Ukko täyttää 1vee. Sitä varten meillä on juhlat, mikä siis meinaa, että tänne meidän hulppeaan kaksioon tuppaa väkeä kuin pipoa. Kriittistä väkeä, niinkuin äiti ja siivoushullut kaverit. Ja niin, me ei Jiin kanssa sitten taas olla sitä maailman siisteintä väkeä noin niinkuin perusasetuksilta, eikä siivous ole prioriteettilistan kärjessä varsinkaan silloin kun ollaan väsyneitä - niin kuin ollaan oltu kohta se vuosi ;)

Siivosin silloin ennen synnytystä ihan hulluna kotona (koska ei ollut odottaessa muutakaan tekemistä), joten kaikki vauvanihailijat pääsivät vielä suht siistiin lukaaliin ja uskalsin avata oven ilman paniikkia. Mutta nyt... kröhöm. No sanotaanko vaikka, että aika paljon hommaa on vielä, ennen kuin ollaan juhlakunnossa. Siivosin eilen Pikku-Ukon nukahdettua keittiötä ihan paniikissa ja aivan sairaasti aikaa saa kulumaan, kun oikeasti tekee sellaista tehoputsausta, jossa hinkuttaa kaakelit, mikron, järjestelee kattilahyllyt että saa kaiken kunnolla mahtumaan jne. Tälle päivälle olisi luvassa sama tehoputsaus vessalle ja jos ehdin, illalla ajan Jiin ja pojan anoppilaan ja imuroin ja vahaan parketin. Sitäkään ei ole pariin vuoteen tehty...

Siinä välissä käydään vielä juhlistamassa kälyn babyshowerit. Sinne meni taas kolme ostopistettä, koska hommasin hänelle uutena lämmitettävän kaurapussin - siitä kun on mulle ollut niin kivasti hyötyä niin supistuksiin, jälkikramppeihin ja rintatulehdusten hoitoon sekä ihan siihen normi imetysniskan hoitoon. Tiedän, olisi voinut helposti tehdä sen itse ja säästää pisteet johonkin muuhun, mutta minkäs teet kun keksin lahjaidean niin myöhään. Heidän LA on muuten melkein sama kuin Pikku-Ukon syntymäpäivä. Saas nähdä milloin ensimmäinen serkku sieltä haluaa putkahtaa. Toivottavasti kuitenkin malttaa vielä nämä juhlinnat odotella rauhassa, koska tarvitsen sen hetken hengähdystauon kaikesta tästä siivoamisesta...

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Tyynyrosvo

Joku sanoi joskus, että kun lapsi alkaa itse hakea päätään korkeammalle, laittaa käsiään päänalle jne. voisi siirtyä lastentyynyn käyttöön. Meille pitäisi ilmeisesti sitten hankkia jostain se tyyny, koska Pikku-Ukko on nyt viikon joko varastanut härskisti mun tyynyn (tunkemalla vaan siihen) tai sitten käyttämällä mua vielä härskimmin tyynynä. Käsi, rintakehä, vatsa, kaikki käy aluseksi ja jos äiti nyt sattuu heräämään niin aina parempi. Jotenkin ihan liikkistä - ja toisaalta: parempi hommata se tyyny asap, koska yö yöltä meno on ollut raisumpaa ja päätuen etsiminen tomerampaa. Tämä on vähän sellainen asia, jota ostolakosta ja ekohuolista huolimatta en haluaisi ostaa käytettynä, joten eiköhän suunta ole lähimarkettiin...

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Unelmaduuni sivu suun

Tiedättekö sen fiiliksen, mikä tulee kun kirjoittaa työhakemusta työpaikkaan, joka olisi just niin juuri mun juttu, ihan nappiprofiili ja toiveet linjassa ja mitä kaikkea? No, tänään tuli kylmää vettä naamaan, kun unelmaduunin HR-osasto ilmoitti, etten päässyt edes haastatteluun. Ei se mitään, ei päässyt 90 muutakaan hakijaa, mutta silti harmittaa ihan vietävästi. Kun se olis ollut just niin täydellinen homma mulle, sopiva seuraava askel, vähän uranvaihtoa, vähän enemmän mua.

Nyt pitää sitten keksiä jotain muuta. Mutta toisin kuin ennen, en aio lannistua. Olen tässä kevään aikana tajunnut sen, ettei kukaan muu tee mulle sitä elämää mitä haluan mun puolestani. Tämä ovi ei nyt auennut, pitää vaan jatkaa etsimistä ja kolkuttamista. Ehkä se löytyy mun nykyduunista jos osaan pitää silmät auki. Mutta kunnes löydän, en lopeta.

Uudella puhinalla tähän päivään. Ugh.

torstai 5. kesäkuuta 2014

Vihdoin kunnon yöunia!

Pikku-Ukko on nukkunut viime päivinä ihan sairaan hyvin. Ja siten myös minä. Mulla ei ole ainakaan minkäänlaisia muistikuvia siitä, että me oltaisiin herätty kuin yhden kerran viime yönä ja sitten aamusta taas vasta. Iloitsen näistä öistä ja toivon, että sama meno jatkuu! On tässä tullut univelkaa siihen malliin kerättyäkin, että kunnon yöunet kelpaavat kyllä hienosti.

Pari syytä, jotka keksin tähän:

  1. Kävelemään oppimisen jälkeen tuon villit heilumiset loppuivat kuin seinään - nyt nukutaan rauhallisesti paikallaan
  2. Toinenkin ylähammas on jo ikenen läpi (eka piikki). Ilmeisesti sen johdosta toissayönä pojalla oli lämpöä ja eilinen kiukuteltiin, mutta yö oli jo hyvä
  3. Kävelyn myötä ruokahalu kasvoi - kakka on nyt tullut tiheämmin ja pierutkaan eivät ole niin vaivanneet. Vai liekö se suolistokin vihdoin päässyt kunnolla vauhtiin (vihdoinvihdoinvihdoin)?
  4. Laitoin pimennysverhon kunnolla meidän ikkunasyvennykseen, joten makuuhuoone on oikeasti pimeä myös aamuisin. 
Oli syy mikä tahansa tai kaikki edellisistä, minä menen pirteänä tähän päivään!

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Tomera kävelijä

Toisayö oli aivan katastrofaalinen, Pikku-Ukko kääntyili, heittelehti, nousi unissaan kontilleen, potki, kieri mun ja Jiin päälle ja muutenkin venkoili niin, että mä sain unta vasta puoli kuudelta kun poika vähän rauhoittui ja lapsi itsekin oli ihan uninen koko päivän. Päikkäreille oltiin valmiita jo kun vasta pari tuntia oltiin oltu hereillä (nykyisin menee yleensä 4-5 tuntia), mutta nekin unet jäivät kesken kun viiden päivän ummetuksen jälkeen saatiin koko potallinen kakkaa huudon ja itkun kera. Reppana. Yritän saada neuvolasta lähetteen ummetuslääkärille, sen verran ikävää tuo meidän meno on siitä pehmentävästä lääkkeestä huolimatta.

Päivän järkytyksistä huolimatta tokat päikkärit sujuivatkin jo sitten hienosti ja kippaskappas, sen jälkeen tuo rohkaistui kävelemään taas. Nyt tuli pitkiä kävelysarjoja jo, ja ihanan tomeralla, keskittyneellä asenteella. Kun koko ilta oltiin harjoiteltu, uskalsi Pikku-Ukko jo alkaa itsekin tuuletella kävelyn päälle ja iloita uudesta taidosta, sitä oli ihanaa seurata.

Yöllä nukuttiin yli 13 tuntia ja oikein hyvää unta (ihanaa, sai äitikin nukkua, vaikka heräilyjä muutamia tulikin). Nyt jännitän, tuleeko tälle päivälle kävelytreeniä vai oliko se eilisen juttuja. Tai ehkä jotain kokonaan muuta?

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Ei niin kivuton vaihto turvaistuimeen

Ostettiin jo taannoin Pikku-Ukolle turvaistuin kun tuolle meidän 12+ kiloiselle jässikälle kävi turvakaukalo aika nopeaan pieneksi. Ollaan sitä jemmailtu tässä kun ei jaksettu perehtyä asennukseen  ja poika kuitenkin vielä meni siihen kaukaloon (ja onhan se se turvallisin, vaikka jalat olis koukussakin). Päätettiin eilen ottaa härkää sarvista ja vaihtaa se istuin autoon nytheti ja testata matkalla illan grillijuhliin ja takaisin. Minä jäin nukuttamaan poikaa ja Jii meni manuaaliin tutustuttuaan säätämään istuinta - ja palasi takaisin melkein tuntia myöhemmin, kiroillen että ensi kerralla kun asentaa, ottaa mukaan kolme kaljaa asennusta varten ja sitten vielä toiset kolme toipuakseen siitä. No, saatiin poika istuimeen ja mietittiin, että on kyllä pysty tämä istuin - varsinkin paluumatkalla, kun poika nukahti ja pää retkotti niin hervottomana, että tuin hiukan kädellä ja toivoin, ettei tulisi kovin äkkinäisiä kaasutuksia.

Kirottiin koko istuin alimpaan maanrakoon ja minä mietin jo uuden istuimen hommaamista. Kunnes Googletettiin vähän enemmän ja ihan päin hemmettiähän se oli se asennus meillä. Että tittidii. Asennettiin kunnolla ja nyt toimii, jatkoa ajatellen laitan tähän videon asennuksesta, jotta kun ensi kerralla olen sormi suussa istuimen kanssa, voin sitten taas tarkistella. Eli näin asennetaan Britax Multitech II autoon, vauva-asentoon (eli siihen ei-niin-pystyyn) ja selkä menosuuntaan kallistettuna, voilá!


Päädyimme ko. istuimeen, koska meillä ei ole autossa isofixiä ja kuulemma pelkkä turvavyökiinnitteinen on silloin turvallisempi (oikein asennettuna, kröhöm...). Lisäksi halusimme selkä menosuuntaan -vaihtoehdon myös turvallisuussyistä ja kilot riittävät meidän jättiläislapsellekin vielä pitkään. Eri asia sitten, riittääkö jalkatila kuinka pitkään. Istuin ei ole saanut huippupisteitä enää naama menosuuntaan -vaihtoehdossa, joten luultavasti kun sen aika on, mietimme taas uutta istuinta. Silloin Pikku-Ukolla kuitenkin toivottavasti on jo pikkusisarus, joka voi ottaa tämän istuimen sitten taas käyttöön.

Kuten sanottu, oikein asennettuna tuntuu nyt ainakin taas hyvältä penkiltä, luottamukseni palasi. Vaan ihan semmoiset pikku terveiset sinne Britaxille, että käyttöohjeenne ovat kuraa. Siis ihan todella. Tämä video oli kertakaikkiaan paljon havainnollisempi, nyt se asennus ei tunnu enää lainkaan vaikealta.