Oho. Jotenkin löysin itseni tilanteesta, jossa matkustin työpäivän jälkeen junalla mökille, pöllämystyneenä. Ai miksi? Koska seuraava työpäivä on näillä näkymin vuonna 2017... Siinä sitä sulattelemista. Nyt ollaan vasta viikolla 26+4 ja toki tässä on kesälomat ensin välissä, mutta tuntuu silti melko ihmeelliseltä, että tässä on vielä käytännössä ainakin reilusti yli 10 viikkoa ja luultavasti lähempänä 16 viikkoa eli melkein 4kk ennen kuin pikkuveli syntyy. (Olen ihan satavarma, että tämäkin menee vielä käynnistykseen viikon 42 jälkeen, huippuoptimismi taas kehissä :)
Mutta nyt sitten edessä ainakin 1,5 vuotta poissa työelämästä. Ei suuria suunnitelmia uranmuutokselle (paitsi, että semmoinen olisi hyvä tehdä), mutta konkretia puuttuu. Olen vaan, opettelen uudestaan miltä tuntuu päivät lapsen kanssa kotona, koitan ehkä vähän opiskella. Ja ihan ensinnä nautin kesästä.
Raskaus etenee ihan kivasti nyt kun huolet ovat vaihtuneet "tavallisiin" vaivoihin: selkä menee SI-nivelen kohdalta lukkoon ja estää selällään nukkumisen, vatsa on jo valtaisan iso (taisi kyllä olla viime kierroksellakin näillä viikoilla) ja sikiö huvittelee menemällä vatsaan poikittain, mikä on välillä erittäin tukalaa/kivuliasta. Silti niin paljon mieluummin näinpäin kuin niiden huolien ja vuotojen kanssa... En nyt todellakaan voi sanoa, että oikeasti nauttisin raskaanaolosta tai jotenkin hehkuisin (en tajua niitä, jotka hehkuvat, mistä sen repii?), mutta kun ahdistus on poissa ja elämä rullaa ihan tavallisesti ilman, että koko ajan täytyy olla huolissaan, niin kyllä tämä ihan välttää. Olen jopa ihan pikkuisen elätellyt toiveita, että ehkä joskus meille se kolmonenkin voisi sitten tulla. Mutta katsotaanpa nyt ihan ensin tämä kakkonen terveenä ulos ja miltä elämä näyttää (ja tuntuu) kahden lapsen kanssa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Työt. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Työt. Näytä kaikki tekstit
torstai 9. heinäkuuta 2015
torstai 16. huhtikuuta 2015
14+4 Pelastava neuvolakäynti
Huh. Tämän päivän neuvolakäynti taas pelasti paljon. Mielenterveyden, perheen arjen, työtehon (ainakin hetkellisesti), uskoni julkiseen terveydenhuoltoon.
Näillä viikoilla on se neuvolakäynti, johon oli toivottu miestäkin mukaan ja Jii tuli mielellään, voimavaroista olisi hyvä jutella kunnolla ja halusin sinne jonkun, joka saa sanottua tärkeät asiat jos mä olisin totaalisti revennyt. No en onneksi revennyt, ainakaan totaalisesti, mutta ihan vähän vain. Sen verran, että heti ensikuulumisten (ja kyynelien) jälkeen neuvolantäti ehdotti, että kuunnellaan ne sykkeet nyt heti ja puhutaan sitten lisää.
Ja sykkeet löytyi vielä, mikä ilo! Ensin istukan puolelta (koska se todella on siinä ihan etuseinässä) ja sitten siitä vierestä myös itse pikkutyypiltä. Kuulin ne itsekin, vahvat sykkeet, tädin ei tarvinut kertoa. Ja itku tuli uudelleen. Ei sentään ihan turhaan olla kestetty tätä kaikkea, toivoa on!
Käytiin loppuaika läpi tätä tilannetta, saatiin Jiin kanssa kertoa juurta jaksaen tuntemuksia ja hätää ja lopulta sain jopa kannustusta soittaa kaupungin mt-palveluihin (josta aika ihan psykologille tuli jo kahden viikon päähän. Olen edelleen sitä mieltä, että tässä tapauksessa on välttämätöntä, että käyn jonkun ammattilaisen kanssa tämän vielä kunnolla läpi ja saan jotain opastusta tunteiden hyväksyntään). Ja mikä parasta, joku otti mut nyt looppiin sen sijaan, että vaan kohauttelisi harteitaan: Neuvolantäti lupasi, että saan soittaa suoraan hänelle jos taas alkaa vuotojen vuoksi ahdistaa, että kuunnellaan niitä sydänääniä niin tiuhaan kuin tarvitsen. Ja että jos kävisi niin, ettei niitä löydy, niin hän kirjoittaa suoraan lähetteen ultraan sitten. Mikä helpotus, joku oikeasti seuraa mun tilannetta ja on joku jolle soittaa! Melkein teki mieli halata tätiä siinä paikalla.
No, vuodot ovat aiheuttaneet myös sen, että hemoglobiini oli tippunut 108 hujakoille. Pitää siis aloittaa rautakuuri. Ja lakata soimaamasta itseään, jos vähän väsyttää. Paineet oli myös alhaiset 115/75 tai niillämain. Eka mittaus oli jotain 98/70, mutta siinä taisi mansetti vaan olla huonosti kiinni. Ja niin, painokin oli tippunut, olen tainnut tosiaan syödä vähän huonosti viime aikoina... Pissa sensijaan oli hyvä, sekä proteiinit että sokerit miinuksella. Proteiinithan oli viime raskaudessa jatkuvasti yhdellä plussalla, joten sikäli olin jopa hämmästynyt.
Iloa hiukan himmentää se, että töistä kotiin tultua lurahti ainakin ruokalusikallinen ihan vetistä, väritöntä vuotoa - toivottavasti valkovuotoa, mutten voi välttää sitä ajatusta, että se oli lapsivettä. Jotain kuivunutta ruskeaa tuli taas myös. Eli ei tässä vielä ihan kuivilla olla, mutta helpottavaa kyllä tietää, että ainakin yli 3 viikkoa pieni on sinnitellyt kaiken maailman vuotojen kanssa siellä ja silti on elossa.
Pomon kanssa oli myöskin keskustelu tänään, käytiin läpi normi työjutut, mutta myös se, että koska haluan jäädä jo elokuussa varhennetulle äitiyslomalle, niin tilanteesta huolimatta sijaishaku on käynnistettävä jo kohtapuoliin. Sen voi sitten pahimman sattuessa jättää kesken, mutta pakko se on alottaa nyt että rekrytointi ehditään tehdä ennen kesälomia. Ymmärrän kyllä, mutta eihän tämä nyt huikeista huikein skenaario ole... Päätin nyt kuitenkin olla liikaa sitä miettimättä ja keskittyä olennaiseen eli ylipäätään tämän raskauden kanssa pärjäämiseen. Siinäkin on jo tälle hetkelle ihan kylliksi.
Näillä viikoilla on se neuvolakäynti, johon oli toivottu miestäkin mukaan ja Jii tuli mielellään, voimavaroista olisi hyvä jutella kunnolla ja halusin sinne jonkun, joka saa sanottua tärkeät asiat jos mä olisin totaalisti revennyt. No en onneksi revennyt, ainakaan totaalisesti, mutta ihan vähän vain. Sen verran, että heti ensikuulumisten (ja kyynelien) jälkeen neuvolantäti ehdotti, että kuunnellaan ne sykkeet nyt heti ja puhutaan sitten lisää.
Ja sykkeet löytyi vielä, mikä ilo! Ensin istukan puolelta (koska se todella on siinä ihan etuseinässä) ja sitten siitä vierestä myös itse pikkutyypiltä. Kuulin ne itsekin, vahvat sykkeet, tädin ei tarvinut kertoa. Ja itku tuli uudelleen. Ei sentään ihan turhaan olla kestetty tätä kaikkea, toivoa on!
Käytiin loppuaika läpi tätä tilannetta, saatiin Jiin kanssa kertoa juurta jaksaen tuntemuksia ja hätää ja lopulta sain jopa kannustusta soittaa kaupungin mt-palveluihin (josta aika ihan psykologille tuli jo kahden viikon päähän. Olen edelleen sitä mieltä, että tässä tapauksessa on välttämätöntä, että käyn jonkun ammattilaisen kanssa tämän vielä kunnolla läpi ja saan jotain opastusta tunteiden hyväksyntään). Ja mikä parasta, joku otti mut nyt looppiin sen sijaan, että vaan kohauttelisi harteitaan: Neuvolantäti lupasi, että saan soittaa suoraan hänelle jos taas alkaa vuotojen vuoksi ahdistaa, että kuunnellaan niitä sydänääniä niin tiuhaan kuin tarvitsen. Ja että jos kävisi niin, ettei niitä löydy, niin hän kirjoittaa suoraan lähetteen ultraan sitten. Mikä helpotus, joku oikeasti seuraa mun tilannetta ja on joku jolle soittaa! Melkein teki mieli halata tätiä siinä paikalla.
No, vuodot ovat aiheuttaneet myös sen, että hemoglobiini oli tippunut 108 hujakoille. Pitää siis aloittaa rautakuuri. Ja lakata soimaamasta itseään, jos vähän väsyttää. Paineet oli myös alhaiset 115/75 tai niillämain. Eka mittaus oli jotain 98/70, mutta siinä taisi mansetti vaan olla huonosti kiinni. Ja niin, painokin oli tippunut, olen tainnut tosiaan syödä vähän huonosti viime aikoina... Pissa sensijaan oli hyvä, sekä proteiinit että sokerit miinuksella. Proteiinithan oli viime raskaudessa jatkuvasti yhdellä plussalla, joten sikäli olin jopa hämmästynyt.
Iloa hiukan himmentää se, että töistä kotiin tultua lurahti ainakin ruokalusikallinen ihan vetistä, väritöntä vuotoa - toivottavasti valkovuotoa, mutten voi välttää sitä ajatusta, että se oli lapsivettä. Jotain kuivunutta ruskeaa tuli taas myös. Eli ei tässä vielä ihan kuivilla olla, mutta helpottavaa kyllä tietää, että ainakin yli 3 viikkoa pieni on sinnitellyt kaiken maailman vuotojen kanssa siellä ja silti on elossa.
Pomon kanssa oli myöskin keskustelu tänään, käytiin läpi normi työjutut, mutta myös se, että koska haluan jäädä jo elokuussa varhennetulle äitiyslomalle, niin tilanteesta huolimatta sijaishaku on käynnistettävä jo kohtapuoliin. Sen voi sitten pahimman sattuessa jättää kesken, mutta pakko se on alottaa nyt että rekrytointi ehditään tehdä ennen kesälomia. Ymmärrän kyllä, mutta eihän tämä nyt huikeista huikein skenaario ole... Päätin nyt kuitenkin olla liikaa sitä miettimättä ja keskittyä olennaiseen eli ylipäätään tämän raskauden kanssa pärjäämiseen. Siinäkin on jo tälle hetkelle ihan kylliksi.
maanantai 6. huhtikuuta 2015
13+1 ja vuotaa edelleen...
Täällä siis toinen raskaus verenvuodoilla. Sillä erolla, että nyt tulee ehkä parin päivän breikkejä, mutta muuten ruskeaa vuotoa on tiputellut jo pari viikkoa. Ei mitenkään holisemalla, onneksi, mutta kuitenkin. Henkinen tila on vaihtelee lamaantuneesta ahdistuneeseen ja kaikki kotona kaatuu taas Jiin niskaan. Ihme, ettei se vielä ole ottanut eroa. Päässä on käynyt kaikenlaisia tunteita aina siitä lähtien, että pääsisinkö tältä kaikelta pakoon jos lähtisin vaan juoksemaan, kunnes vuotaisi kunnolla. Ei ihan kaikki muumit laaksossa siis. Toinen, mitä olen oikeasti miettinyt, on että ostaisinko kotiin sellaisen kotidopplerin, että löytyisivätkö ne sydänäänet sitten, ja lohduttaisiko se vai friikkaisinko vielä pahemmin, kun se istukka oli kuitenkin tuossa edessä. Enpä tiedä.
Tähän samaan yritän sumplia kesää ja Pikku-Ukon hoitokuvioita (tarkoitus oli jäädä hoitovapaalle kesästä, mutta jos en uskalla kumarrella vuotojen pelossa niin miten muka hoitaisin lastani?). Jos raskaus jatkuu, otan vanhempainvapaan varhennettuna, se olisi elokuun puolestavälistä. Vaihtoehto hoitovapaalle olisi pyytää esim. 2vkoa palkatonta lomaa kesäloman perään, jolloin voisin jäädä heinäkuun alusta ainakin kunnon lomalle, jos ei muuta.
Tässä samalla päässä pyörii koko uranvaihto. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta mennä enää syksyllä nykytöihin. Vaikka tässä taloustilanteessa kai pitäisi olla iloinen kun on töitä. Mutta en ole. Olen kiittämätön, kyyninen ja kamala. Ja tajusin, että unelma-ammatin pääsykokeisiin on enää reilu kuukausi. Miten ajattelinkaan, että vasta kesäkuussa? En ole kyllä ihan varma pystyisinkö henkisesti edes jättäytymään opiskelijaksi vai pelottaisiko sekin liikaa.
Joten taas kerran, sekavassa välitilassa ollaan. Jatkuuko raskaus vai ei? Vaihdanko työtä vai ei? Heittäydynkö opiskelijaksi vai ei? Kaikki pelottaa, kaikki ahdistaa. Huippufiilikset ja huippuäiti, joka nyt viimeiset pariviikkoa on lähinnä käpertynyt itseensä ja vaan miettii, että kuinkahan isot traumat tuolle Pikku-Ukolle tästäkin vaiheesta tulee.
Raskaus on oikeasti vahvempien ja kypsempien ihmisten hommaa. Tää sai olla vika kerta mulle tätä.
Tähän samaan yritän sumplia kesää ja Pikku-Ukon hoitokuvioita (tarkoitus oli jäädä hoitovapaalle kesästä, mutta jos en uskalla kumarrella vuotojen pelossa niin miten muka hoitaisin lastani?). Jos raskaus jatkuu, otan vanhempainvapaan varhennettuna, se olisi elokuun puolestavälistä. Vaihtoehto hoitovapaalle olisi pyytää esim. 2vkoa palkatonta lomaa kesäloman perään, jolloin voisin jäädä heinäkuun alusta ainakin kunnon lomalle, jos ei muuta.
Tässä samalla päässä pyörii koko uranvaihto. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta mennä enää syksyllä nykytöihin. Vaikka tässä taloustilanteessa kai pitäisi olla iloinen kun on töitä. Mutta en ole. Olen kiittämätön, kyyninen ja kamala. Ja tajusin, että unelma-ammatin pääsykokeisiin on enää reilu kuukausi. Miten ajattelinkaan, että vasta kesäkuussa? En ole kyllä ihan varma pystyisinkö henkisesti edes jättäytymään opiskelijaksi vai pelottaisiko sekin liikaa.
Joten taas kerran, sekavassa välitilassa ollaan. Jatkuuko raskaus vai ei? Vaihdanko työtä vai ei? Heittäydynkö opiskelijaksi vai ei? Kaikki pelottaa, kaikki ahdistaa. Huippufiilikset ja huippuäiti, joka nyt viimeiset pariviikkoa on lähinnä käpertynyt itseensä ja vaan miettii, että kuinkahan isot traumat tuolle Pikku-Ukolle tästäkin vaiheesta tulee.
Raskaus on oikeasti vahvempien ja kypsempien ihmisten hommaa. Tää sai olla vika kerta mulle tätä.
torstai 16. lokakuuta 2014
Taas pettymys
En tiedä mikä logiikka siinä on, että vaikka oviksen aikaan jo luovuttaa, niin silti on aivan maassa kun ne menkat sitten alkaa. Minä nyt en ole maailman loogisin ihminen muutenkaan, mutta tuntuu silti ihan kuin joku olisi taas lyönyt lekalla palleaan. Viides kierto ja siinä se meni sitten. Taas yksi kuukausi lisää, joka Pikku-Ukon pitää olla päiväkodissa. Taas yksi kuukausi, joka mun pitää olla töissä. Taas yksi kuukausi en edes tiedä mihin. En ymmärrä, miksi tämä pikkukakkostoive on niin akuutti ja tuntuu niin kovin kipeältä, enkä ymmärrä omaa kiirettäni muuten kuin näiden turhempien asioiden, lähinnä oman työuran rakentamisen ja tosiaan näiden lapsen hoitokuvioiden kautta. Kipuilen oikeasti sitä, että joudun Pikku-Ukon sinne päiväkotiin laittamaan - nyt vasta alkaa arvostaa todella sitä, että meillä oli mahdollisuus siihen, että tuttu ihminen jolla oli aikaa kunnolla hoiti edes tämän ensimmäiset 5kk hoitojaksoa.
Kaikki pettymykset ovat jotenkin taas yhtä aikaa päässä. Pettymys siitä, etten ole löytänyt itseäni tai sitä mitä haluan elämässäni tehdä. Pettymys siitä, että ruuhkavuosiarki alkaa realisoitumaan ja tajuan, että sitä aikaa itsensä toteuttamiselle on paljon rajatummin nykyään. Pettymys ruumiiseeni, ettei se vaan tajua nyt raskautua tai ainakin lopettaa tätä hormoniveivausta. Pettymys itseeni siitä, etten saa edes mentyä sinne lenkkipolulle ja lakkaamaan lappaamasta karkkia naamaan sen kun kerkiän. Pettymys Jiin työkuvioiden epävarmuudesta. Pettymys siitä, ettei vieläkään päästä etsimään uutta asuntoa. Pettymys siitä, että kaikki on niin kovin keskeneräistä ja jostain tästä pitäisi raapia se arjen onni, ja tällaisina päivinä en edes halua yrittää. Haluan mieluummin leikkiä 5-vuotiasta ja itkeä peiton alla, jättää tekemättä sekin vähä, minkä voisi.
Koitan muistutella itselleni, että hormonaalisista syistä olen usein ensimmäisen menkkapäivän maassa. Että huomenna voi näyttää ihan erilaiselta. Parempi mennä nukkumaan ja katsoa mitä uusi päivä tuo tullessaan.
Kaikki pettymykset ovat jotenkin taas yhtä aikaa päässä. Pettymys siitä, etten ole löytänyt itseäni tai sitä mitä haluan elämässäni tehdä. Pettymys siitä, että ruuhkavuosiarki alkaa realisoitumaan ja tajuan, että sitä aikaa itsensä toteuttamiselle on paljon rajatummin nykyään. Pettymys ruumiiseeni, ettei se vaan tajua nyt raskautua tai ainakin lopettaa tätä hormoniveivausta. Pettymys itseeni siitä, etten saa edes mentyä sinne lenkkipolulle ja lakkaamaan lappaamasta karkkia naamaan sen kun kerkiän. Pettymys Jiin työkuvioiden epävarmuudesta. Pettymys siitä, ettei vieläkään päästä etsimään uutta asuntoa. Pettymys siitä, että kaikki on niin kovin keskeneräistä ja jostain tästä pitäisi raapia se arjen onni, ja tällaisina päivinä en edes halua yrittää. Haluan mieluummin leikkiä 5-vuotiasta ja itkeä peiton alla, jättää tekemättä sekin vähä, minkä voisi.
Koitan muistutella itselleni, että hormonaalisista syistä olen usein ensimmäisen menkkapäivän maassa. Että huomenna voi näyttää ihan erilaiselta. Parempi mennä nukkumaan ja katsoa mitä uusi päivä tuo tullessaan.
tiistai 26. elokuuta 2014
Suunnitelmat sekaisin
Tänään piti olla se päivä kun Pikku-Ukko menee ensimmäistä kertaa hoitoon illaksi suoraan hoidosta. Mulla ja Jiillä molemmilla oli firman kickoffit ja kekkerit buukattuna ja Mummila valmisteltu iltaa varten. Vaan uusiksi meni, kun hoitotäti ilmoitti, että hänen lapsensa on kipeänä. Päästiin sitten tähän työssäkäyvän vanhemman arkeen kiinni kunnolla. Jii hoitaa nyt sitten aamun, Mummi vaihtaa vuoronsa päivään ja minä skippaan iltaohjelman.
Ei oikeastaan edes harmita, mutta kylmäävä hetki tuli kun tajuaa, että jotain pitää nyt nopeasti keksiä. Ja siinä taas huomaa, miten pienenä sitä vielä lasta pitää ja miten ihan todella haluaa varjella muutokselta. Jo nyt vietettiin eilisilta sylikkäin Pikku-Ukon kanssa, kun muuten niin itsenäinen poika yhtäkkiä vaan kaipasi läheisyyttä.
Pitäisi silti muistaa, että kyllä nämä järjestyvät silti jotenkin. Huomisesta ei vielä tiedä, mutta eiköhän se illalla ratkea. Siinä välissä vaan hengitellään...
perjantai 15. elokuuta 2014
Katastrofiyöt ja toinen työviikko
Tätä viikkoa on ilahduttanut Pikku-Ukon kotiriehumiset ja ihan totaalisurkut yöt. Poika on vihdoin oppinut nukkumaan hoidossa, mutta pitkien päikkärien vuoksi minä en saakaan sitä toivomaani torkkutaukoa heti töistä tullessa. Väsyttää, muttei onneksi ihan niin paljon kuin eilen. Eilen olin valmis syömään käteni, jos vaan olisin päässyt nukkumaan keskellä työpäivää. Onneksi mulla on edes se lyhennetty työaika... Toistaiseksi se on näyttänyt vain hyvät puolensa, katsotaan kun eka palkka ropsahtaa tilille mitä mieltä sitten olen.
Öitä on huonontanut ilmeisesti hampaidentekokipu ja epäsäännölliseksi mennyt vatsa. Taas. Nyt ei ole edes ajatusta mikä sen voisi aiheuttaa ellei sitten hoidossaolostressi tai ne vihoviimeiset hampaat. Toissayö nukuttiin helmikuiseen tapaan vartin pätkissä huutaen ja kiemurrellen ja lasta sylissä lohduttaen. Välillä saatiin joku pidempi pätkä niin, että lapsi nukkui mun mahan päällä. Onneksi hoitopäivä oli eilen mennyt silti hyvin.
Tänään poika pääseekin retkelle Korkeasaareen. Ostettiin sen kunniaksi lapsivaljaat, jotka toimivat semmoisena minireppuna myös. Jos joku muu miettii sellaisen ostamista, ostakaa suoraan sellainen jossa on kaksi eri poikittaista hihnaa, jolloin se ei kurista lasta silloin kun valjaisiin kohdistuu vetoa. Minä näpräsin eilen vanhasta repunhihnasta sitä kakkoshihnaa sitten hyvän tovin. Ennen ostamista jos olis taas miettinyt, mutta nopeasta ostovietistä kärsii ajanhallinta, näemmä.
Muuten töissäoloeuforia on ehken hiukan ollut tasaantumaan päin. Voittopuolisesti silti kivaa! Viikonloppu on silti todella kaivattu juuri nyt, jos vaikka pääsisi nukkumaan tai jotain.
tiistai 5. elokuuta 2014
Töissähän onkin oikeastaan aika kivaa
Kaksi työpäivää takana ja oon ihan liekeissä. On tuntunut niin hyvältä olla taas töissä, että tänään kävellessäni bussilta hakemaan Pikku-Ukkoa hoidosta tajusin, että on melkein syyllinen olo. Siis siitä, että mulla onkin kivaa erossa mun perheestä. Mites tässä nyt näin kävi?
Tiedostan kyllä, että nyt eletään duunin kanssa kuherruskuukautta: pomotkaan eivät ole vielä tulleet töihin, nyt pidetään kivoja aloitus- ja perehdytyspalavereja, suunnitellaan ja koitetaan saada puhelin toimintakuntoiseksi. Sellaista visiointia ja pientäjahelppoo. Että eiköhän se stressi ja väsymyskin joskus tule, mutta sen verran pitkään on duunit ahdistaneet, että nyt kyllä ihan rehellisesti nautin kun kerrankin tuntuu hyvältä ja kivalta.
On ollut myös kiva huomata, että aivot palautuivat älyttömän nopeasti taas työmoodiin. Siinä missä koti-minä etsii sanoja ja unohtelee puolet jutuista, niin työ-minä on edelleen ihan pro. Huippua!
Kolikon kääntöpuolella on sitten poika, joka tekee hammasta ja on todella väsynyt iltaisin. Ei ihan auvoa, mutta kyllä se tästä toivottavasti vielä tasaantuu.
Tiedostan kyllä, että nyt eletään duunin kanssa kuherruskuukautta: pomotkaan eivät ole vielä tulleet töihin, nyt pidetään kivoja aloitus- ja perehdytyspalavereja, suunnitellaan ja koitetaan saada puhelin toimintakuntoiseksi. Sellaista visiointia ja pientäjahelppoo. Että eiköhän se stressi ja väsymyskin joskus tule, mutta sen verran pitkään on duunit ahdistaneet, että nyt kyllä ihan rehellisesti nautin kun kerrankin tuntuu hyvältä ja kivalta.
On ollut myös kiva huomata, että aivot palautuivat älyttömän nopeasti taas työmoodiin. Siinä missä koti-minä etsii sanoja ja unohtelee puolet jutuista, niin työ-minä on edelleen ihan pro. Huippua!
Kolikon kääntöpuolella on sitten poika, joka tekee hammasta ja on todella väsynyt iltaisin. Ei ihan auvoa, mutta kyllä se tästä toivottavasti vielä tasaantuu.
sunnuntai 3. elokuuta 2014
No ei niin helpot menkat
Riemuitsin vähän liian aikaisin niistä raskauden jälkeisistä tosi helpoista menkoista... Näemmä ne ekat oli vaan jotain käynnistelyä ja nyt kuukautta myöhemmin alkoi kunnon meininki. Verta tuntuu tulevan kainaloihin asti ja vaikka kipulääkettä en ole enää tarvinnutkaan, mikä on tosi hyvä, niin krampitkin tuntuvat nyt ihan eri tavalla kuin silloin viime kerralla. Perspektiivi on nyt vaan vähän eri, kun edelleen vertaa synnytyssupistuksiin - nämä helpottuvat vatsanalueen rentoutuksella ja hengityksellä aika kivasti :)
Suu on täynnä aftoja ja päätä huimaa. Tuumin itsekseni, että täytyy oikeasti aloittaa se raudan syöminen taas, jos tämä verenhukka on tätä tasoa. Ilmeisesti vieläkään ei ole kierto ihan kohdillaan, koska ennen raskautta mulla oli kierron pituus 21-24 päivää yleensä ja nyt oli jo 31 päivää - juuri sen verran, että melkein ehdin jo toivoa sitä positiivista tulosta. No ei pitänyt, tai jos jotain olikin, niin vain joku kemiallinen raskaus. Harmittaa kovasti, ettei nyt ekasta vielä tärpännyt, mutta minkäs teet. Ensi kierrossa uudelleen (tai tässä siis, kun eikö virallisesti menkat aina aloita sen seuraavan?).
Muuten keskitynkin lähinnä huomiseen työnaloitukseen. Vien Pikku-Ukon aamulla hoitoon ja siitä sitten töihin. Tosin mulla on kaksi harjoittelupäivää, kun pomot tulevat vasta keskiviikkona ja perehdytys pääsee kunnolla alkuun. Maanantai ja tiistai etsitään tietokonetta, istumapaikkaa ja kadonnutta muistia. Jännittää kovasti, mutta ihan hyvälläkin tavalla. Huomennahan sen näkee, miltä sitten oikeasti tuntuu, nyt sitä vaan arvailee vasta.
Suu on täynnä aftoja ja päätä huimaa. Tuumin itsekseni, että täytyy oikeasti aloittaa se raudan syöminen taas, jos tämä verenhukka on tätä tasoa. Ilmeisesti vieläkään ei ole kierto ihan kohdillaan, koska ennen raskautta mulla oli kierron pituus 21-24 päivää yleensä ja nyt oli jo 31 päivää - juuri sen verran, että melkein ehdin jo toivoa sitä positiivista tulosta. No ei pitänyt, tai jos jotain olikin, niin vain joku kemiallinen raskaus. Harmittaa kovasti, ettei nyt ekasta vielä tärpännyt, mutta minkäs teet. Ensi kierrossa uudelleen (tai tässä siis, kun eikö virallisesti menkat aina aloita sen seuraavan?).
Muuten keskitynkin lähinnä huomiseen työnaloitukseen. Vien Pikku-Ukon aamulla hoitoon ja siitä sitten töihin. Tosin mulla on kaksi harjoittelupäivää, kun pomot tulevat vasta keskiviikkona ja perehdytys pääsee kunnolla alkuun. Maanantai ja tiistai etsitään tietokonetta, istumapaikkaa ja kadonnutta muistia. Jännittää kovasti, mutta ihan hyvälläkin tavalla. Huomennahan sen näkee, miltä sitten oikeasti tuntuu, nyt sitä vaan arvailee vasta.
torstai 31. heinäkuuta 2014
Pieniä mutkia hoitokuvioissa...
Pää on aivan täynnä kaikkea ristiriitaista, harmittaa, olen surullinen ja iloinen yhtä aikaa.
Pikku-Ukon hoito rullaa nyt parin viikon kokemuksella paljon sujuvammin. Lähtö on vaikea ja poika ihan selvästi reagoi siihen, koska yrittää nyt karata ovesta ja kiipeillä portaissa siinä missä ennen meni suoraan asuntoon leikkimään. Sanon silti reilusti aina moit ja että äiti rakastaa kovasti ja tulee sitten kolmelta hakemaan. Pari kertaa on tullut nyt itkua, mutta kuulemma se on loppunut jo ennen kuin mun hissi on päässyt alakertaan. Itse olen päässyt nyt kuitenkin paremmin jo tähän hoitojuttuun sisälle ja alkanut hyväksymään, että näin tämä sitten tässä menee.
Vaan kun hoitotäti eli hyvä ystäväni ilmoitti tänään, että on tehnyt positiivisen raskaustestin. Ja oikeasti olen iloinen heidän puolestaan, tiesin kyllä yrityksestä ja lapsi on kovin toivottu. Ja sitten samaan aikaan suren sitä, että nyt meni vaikeaksi tämä hoitokuvio, kun tammikuun jälkeen pitää sitten miettiä nämäkin uusiksi. Ja että juuri kun oltiin käytetty ihan älytön määrä aikaa ja vaivaa kaiken työsuhteisen hoidon järjestämiseen, niin tulee taas muutos. Ja että mitä me tehdään sitten tammikuun jälkeen? Olen edelleen sitä mieltä, että päiväkotiin poika on aika pieni, vaikka onkin tuommoinen sosiaalinen tapaus. Mutta mitä sitten? Huonoimmassa tapauksessa mies on taas työtön, jolloin asia ratkeaa (hetkeksi itsestään), toisena vaihtoehtona se, että minä jään kotiin.
Ahdistaa tämän ajoituskin juuri ennen töihin menoa, vaikka arvostan samalla sitä, että sain kuulla tästä heti. Koin vaan, että ihan jo siinä pelkässä töihin menossakin ja ylipäätään tämän hoidon aloittamisessa olisi ollut ihan kylliksi käsittelemistä, ilman tätäkin. Epätoivoissani tein jopa oman raskaustestin, että josko olisi sieltä tullut "helppo" vastaus tähän kaikkeen - no eipä tullut. Menkkojakaan ei tosin ole kuulunut, mikä taitaa tarkoittaa sitä kaikkein huonointa vaihtoehtoa, eli että hormonit eivät sitten ole kunnolla käynnistyneet vieläkään, vaikka ne yhdet menkat jo tulikin. Hitto.
Nyt keskityn hengittämiseen ja siihen, että syksyksi kaikki pitäisi olla vielä ok ja niin kuin on suunniteltu. Katsellaan sitä kevättä sitten kun energiaa riittää vähän enemmän sinnekin.
Nyt menen siivoamaan, pitää saada mieli irti tästä loopista kokonaan.
maanantai 28. heinäkuuta 2014
Eroahdistusta
Viikon hoitorumba ja koville ottaa edelleen, koko perheellä. Pikku-Ukko tsemppaa edelleen hoidossa, mutta kotona varmistelua ja ärtyisyyttä on nähtävissä senkin edestä, eikä meininki loppunut viikonloppuna vaikka vaihdettiin maisemaakin mökille siinä välissä. Yhtäkkiä on erilaisia aggressioita, puremista ja läpsimistä, enemmän ja niihin varmaan pitäisi osata puuttua paremmin. Samoin väsyneenä ei jaksa niin rakentavasti suhtautua ihan jokaiseen "tahdontahdontahdon" raivariin. Ja yötkin on nukuttu nyt huonommin, kaiken muun kivan kukkuraksi.
Minullakin ottaa koville edelleen, päivisin on ikävä, enkä silti tunnu vapaa-ajallani saavan kauheasti aikaiseksi. Tuntuu siis turhalta ja surkealta yhtä aikaa. Olen öistä niin väsynyt, että edelleen mietin, miten ihmeessä pärjään näillä aivoilla täysjärkisestä viikon päästä töissä taas ja pinna tosiaan on kireällä vähän joka suuntaan. Sen verran olen älynnyt, että kun pojan kanssa on vaikeaa, keskityn vain poikaan. Tällä hetkellä oma aivo ei vaan veny multitaskaukseen (jos se nyt oikeasti koskaan on venynytkään...).
Mutta viikonloppuna oli monta ihanaakin hetkeä. Voitiin loputtomiin kylpeä puiden alla paljussa, läträtä ja roiskia sydämen kyllyydestä. Tutustuttiin kasveihin ja opittiin laittamaan kummisedän läppäri seinään (tämän Pikku-Ukko keksi ihan itse, en ehkä vielä olisi halunnut tuota oppivan...). Ja minä pääsin käymään asuntomessuilla oikein pitkän kaavan kautta, sekin oli kivaa - vaikkakin melko kuumaa hommaa.
Kohta lähdetään taas pojan kanssa hoitoon ja eiköhän tämä viikko mene ihan omalla painollaan siitä. Viimeinen lomaviikko on tietysti pakattu täyteen kaikkea tekemistä, kirppispöytä pitäisi saada pystyyn ja kierrätyskeskuksessa käydä, koiratreenejä olen sopinut taas ja pääsen ensimmäistä kertaa maksamaan lapsenhoitajalle palkkaa. Toivottavasti siinä on riittävästi, etten ihan koko aikaa märehdi ja sure vain tämän yhden aikakauden loppumista.
Minullakin ottaa koville edelleen, päivisin on ikävä, enkä silti tunnu vapaa-ajallani saavan kauheasti aikaiseksi. Tuntuu siis turhalta ja surkealta yhtä aikaa. Olen öistä niin väsynyt, että edelleen mietin, miten ihmeessä pärjään näillä aivoilla täysjärkisestä viikon päästä töissä taas ja pinna tosiaan on kireällä vähän joka suuntaan. Sen verran olen älynnyt, että kun pojan kanssa on vaikeaa, keskityn vain poikaan. Tällä hetkellä oma aivo ei vaan veny multitaskaukseen (jos se nyt oikeasti koskaan on venynytkään...).
Mutta viikonloppuna oli monta ihanaakin hetkeä. Voitiin loputtomiin kylpeä puiden alla paljussa, läträtä ja roiskia sydämen kyllyydestä. Tutustuttiin kasveihin ja opittiin laittamaan kummisedän läppäri seinään (tämän Pikku-Ukko keksi ihan itse, en ehkä vielä olisi halunnut tuota oppivan...). Ja minä pääsin käymään asuntomessuilla oikein pitkän kaavan kautta, sekin oli kivaa - vaikkakin melko kuumaa hommaa.
Kohta lähdetään taas pojan kanssa hoitoon ja eiköhän tämä viikko mene ihan omalla painollaan siitä. Viimeinen lomaviikko on tietysti pakattu täyteen kaikkea tekemistä, kirppispöytä pitäisi saada pystyyn ja kierrätyskeskuksessa käydä, koiratreenejä olen sopinut taas ja pääsen ensimmäistä kertaa maksamaan lapsenhoitajalle palkkaa. Toivottavasti siinä on riittävästi, etten ihan koko aikaa märehdi ja sure vain tämän yhden aikakauden loppumista.
tiistai 22. heinäkuuta 2014
Ero ottaa nyt tosi koville
Pikku-Ukko on ollut nyt kaksi päivää hoidossa, sen viimeviikkoisen oopperapäivän ja eilisen. Ja hoitoharjoittelu jatkuu vielä nämä pari viikkoa ennen mun töihinmenoa ja hyvä onkin, että harjoitellaan - ottaa nyt pojalla ihan tosi koville. Ja niin ottaa minullakin, jos ihan totta puhutaan.
Molempina hoitopäivinä hoitovanhemmat ovat vieneet poikaa katsomaan nähtävyyksiä, Sea Lifeen ja Korkeasaareen. Ja itse hoitopäivän Pikku-Ukko onkin pärjännyt tosi hyvin, jossain siinä neljän tunnin kohdalla (=päikkäreiltä herättyään) on vaan kuulemma alkanut vähän kuikuilla, että jos äiti tai isä olisivat maagisesti ilmestyneet paikalle jo.
Ongelma ei olekaan (ainakaan vielä) siis ollut hoitoon menemisessä, sinne jäämisessä tai siellä olemisessa, vaan siinä mikä tapahtuu hoidon jälkeen: meidän koti-illoissa. Meidän ennen niin itsenäinen ja puuhakas lapsi roikkuu nyt koko ajan hihassa, haluaa olla lähellä ja sylissä, saa itkukohtauksia kun puen päälleni (ilmeisesti luulee, että lähden) tai jos huomio ei ole koko aikaa hänessä. Olin varautunutkin tiettyyn pisteeseen tähän, mutta kun Pikku-Ukko kuitenkin on ollut niin lunki ja joustava tätä ennen, olen hiukan yllättynyt reaktion vahvuudesta.
Mutta siltähän meistä tuntuu kuin tuntuu ja se on pienellekin sallittava. Ollaan nyt sitten oltu tosi lähellä, raivattu illoista ylimääräinen pois, yritetty tehdä kivoja yhteisiä juttuja koko perhe ja huomioitu pojan tarpeita erityishyvin. Väsynyt tuo on, joten päikkäreitä ollaan otettu nyt vielä illallakin, vaikka muuten jäivät pois jo ennen kesää (hengähdystauko tietty meillekin). Eilen aamulla köllittiin ennen hoitoon lähtöä 40 minuuttia sängyssä, naurettiin ja tuijotettiin kattoon, höpötettiin omiamme, tutkittiin molempien navat.
Omakin olo on surkea ja taas kerran kyseenalaistan koko päätöksen mennä jo töihin. Mutta katsotaan nyt kuinka tämä tästä lähtee jatkumaan ja mietitään sitten lisää. Nyt keskitytään tekemään tilanteesta mahdollisimman helppo pojalle.
Molempina hoitopäivinä hoitovanhemmat ovat vieneet poikaa katsomaan nähtävyyksiä, Sea Lifeen ja Korkeasaareen. Ja itse hoitopäivän Pikku-Ukko onkin pärjännyt tosi hyvin, jossain siinä neljän tunnin kohdalla (=päikkäreiltä herättyään) on vaan kuulemma alkanut vähän kuikuilla, että jos äiti tai isä olisivat maagisesti ilmestyneet paikalle jo.
Ongelma ei olekaan (ainakaan vielä) siis ollut hoitoon menemisessä, sinne jäämisessä tai siellä olemisessa, vaan siinä mikä tapahtuu hoidon jälkeen: meidän koti-illoissa. Meidän ennen niin itsenäinen ja puuhakas lapsi roikkuu nyt koko ajan hihassa, haluaa olla lähellä ja sylissä, saa itkukohtauksia kun puen päälleni (ilmeisesti luulee, että lähden) tai jos huomio ei ole koko aikaa hänessä. Olin varautunutkin tiettyyn pisteeseen tähän, mutta kun Pikku-Ukko kuitenkin on ollut niin lunki ja joustava tätä ennen, olen hiukan yllättynyt reaktion vahvuudesta.
Mutta siltähän meistä tuntuu kuin tuntuu ja se on pienellekin sallittava. Ollaan nyt sitten oltu tosi lähellä, raivattu illoista ylimääräinen pois, yritetty tehdä kivoja yhteisiä juttuja koko perhe ja huomioitu pojan tarpeita erityishyvin. Väsynyt tuo on, joten päikkäreitä ollaan otettu nyt vielä illallakin, vaikka muuten jäivät pois jo ennen kesää (hengähdystauko tietty meillekin). Eilen aamulla köllittiin ennen hoitoon lähtöä 40 minuuttia sängyssä, naurettiin ja tuijotettiin kattoon, höpötettiin omiamme, tutkittiin molempien navat.
Omakin olo on surkea ja taas kerran kyseenalaistan koko päätöksen mennä jo töihin. Mutta katsotaan nyt kuinka tämä tästä lähtee jatkumaan ja mietitään sitten lisää. Nyt keskitytään tekemään tilanteesta mahdollisimman helppo pojalle.
torstai 17. heinäkuuta 2014
Erossa!
Tajuan taas kipeästi äitiyden ja luopumisen yhteenkietoutuneen luonteen. Eilen oli pisin aika erossa pojasta, melkein jo vuorokausi. Vein lapsen aamulla hoitoon - samaan missä aloitamme maanantaina myös varsinaisen "hoitoharjoittelun" ja suuntasin itse Savonlinnan oopperajuhlia kohti. Ja vaikka meillä molemmilla oli oikein ihana päivä tiedossa, minulla siis Taikahuilun (hyvä oli!) ja Pikku-Ukolla hoitovanhempien kekseliäällä avustuksella päivä Sea Lifessa erilaisia mereneläviä katsellen ja sitten loppuilta isänsä hellässä hoivassa, niin raastoi kyllä sydäntä lähteä. Ei ollenkaan siksi, etten olisi uskonut pojan pärjäävän vaan no, lähinnä siksi että taas tajusin, että yhden ikä- ja elämänvaiheen päättyminen on ihan nurkan takana. En yritäkään huijata itseäni ajattelemalla, etteikö olisi valtava muutos koko perheelle kun alan käymään taas töissä ja poika menee päiväksi hoitoon. Reilut kaksi viikkoa enää, vai pitäisikö laskea vain viikonloppu, kun maanantaina kumminkin aloitamme pehmeän laskun kohti hoitokuvioita?
Siinä junan puksuttaessa koko ajan kauemmas ehdin miettiä monen montaa juttua. Siitä, miten kiitollinen tästä reilusta vuodesta olen, vaikka väsymys onkin ihan valtava edelleen. Pikkuveljen tyttöystävä on ranskalainen ja hänen tarinoistaan päätellen saadaan kyllä olla tosi iloisia siitä, että juuri Suomen yhteiskunnan kansalaisia ollaan - on merkittävä satsaus perheille, että tämän verran saa yhteiskunnan tukemana olla lapsen kanssa kotona.
Kävin pojan hoitoonviennin jälkeen myymässä vanhalle opiskelukaverille turhat rattaat. Ehdittiin samalla hetki jutella. Hän oli neljättä vuotta kotona kahden lapsensa kanssa, kysyi miten hennon jo nyt mennä töihin. Melkein alkoi itkettää, kun sanoin etten oikein hennoisikaan. Kotiinpäin ajellessa kävi mielessä, että ollaankohan tässä nyt kuitenkaan niin köyhiä, etten olisi voinut kuitenkin jäädä kotiin. Valinnoistahan tässä on kyse. Haluan pitää perheen elintason tietyllä tasolla, siksi menen töihin. Nipistämällä monesta ja miettimällä lainanlyhennyksiä olisin varmasti voinut olla vielä pidempään kotona. Kaikesta huolimatta päätin kuitenkin mennä sinne töihin, jollain tavalla odotankin sitä, vaikka kyllä se jännittääkin - ja hiukan ahdistaa myös. Ehkä jos suunnittelisimme Pikku-Ukon jäävän ainokaiseksi lapseksi olisin tehnyt eri tavalla. Nyt, kun ainakin toista ja ehkä kolmattakin silti toivotaan, mietin että on hyvä jos äidillä on työtä, uraa ja rahaa on jäljellä vielä heillekin. Enkä tiedä jaksaisinko esimerkiksi yli viittä vuotta kotona kuitenkaan, putkeen ainakaan.
Pikku-Ukolla oli joka tapauksessa ollut hyvä päivä, sain junamatkalle kuvia nauravasta pojasta akvaariokalojen vieressä. Isänsä laittoi myös säännöllisesti tiedotteita siitä, että ilta sujui hyvin ja mökkimatkakin hienosti. Meillä oli kivaa oopperassa ja oli virkistävää olla hetki ilman, että piti miettiä mihin olikaan lapsen jättänyt ja mitähän se nyt oli keksinyt. Niinkuin joskus silloin ennen :)
Paluumatkalla, kun edellisestä imetyksestä oli 15 tuntia, huomasin ABC:llä vessassa käydessä, että siinä missä muu osa minusta vielä tsemppasi, alkoi rinnoilla mennä jo vähän kireästi. Silti mökille miehen ja pojan luo päästessä vastustin halua mennä heti imettämään, poikahan nukkui ja kaikki oli hyvin. Sillä seurauksella, että vaikka poika sitten jossain kohti yöllä heräsikin ja pääsin imettämään, on näemmä joku oikean rinnan tiehyistä mennyt ihan tukkoon taas. Pääsen siis tänään saunomaan. Mutta muuten selvittiin aika vähin vaivoin tuosta erosta, mitä nyt poika on tykännyt kelliä sylissä tai ihan lähellä koko aamun. En valita, ikävähän oli minullakin ;)
Siinä junan puksuttaessa koko ajan kauemmas ehdin miettiä monen montaa juttua. Siitä, miten kiitollinen tästä reilusta vuodesta olen, vaikka väsymys onkin ihan valtava edelleen. Pikkuveljen tyttöystävä on ranskalainen ja hänen tarinoistaan päätellen saadaan kyllä olla tosi iloisia siitä, että juuri Suomen yhteiskunnan kansalaisia ollaan - on merkittävä satsaus perheille, että tämän verran saa yhteiskunnan tukemana olla lapsen kanssa kotona.
Kävin pojan hoitoonviennin jälkeen myymässä vanhalle opiskelukaverille turhat rattaat. Ehdittiin samalla hetki jutella. Hän oli neljättä vuotta kotona kahden lapsensa kanssa, kysyi miten hennon jo nyt mennä töihin. Melkein alkoi itkettää, kun sanoin etten oikein hennoisikaan. Kotiinpäin ajellessa kävi mielessä, että ollaankohan tässä nyt kuitenkaan niin köyhiä, etten olisi voinut kuitenkin jäädä kotiin. Valinnoistahan tässä on kyse. Haluan pitää perheen elintason tietyllä tasolla, siksi menen töihin. Nipistämällä monesta ja miettimällä lainanlyhennyksiä olisin varmasti voinut olla vielä pidempään kotona. Kaikesta huolimatta päätin kuitenkin mennä sinne töihin, jollain tavalla odotankin sitä, vaikka kyllä se jännittääkin - ja hiukan ahdistaa myös. Ehkä jos suunnittelisimme Pikku-Ukon jäävän ainokaiseksi lapseksi olisin tehnyt eri tavalla. Nyt, kun ainakin toista ja ehkä kolmattakin silti toivotaan, mietin että on hyvä jos äidillä on työtä, uraa ja rahaa on jäljellä vielä heillekin. Enkä tiedä jaksaisinko esimerkiksi yli viittä vuotta kotona kuitenkaan, putkeen ainakaan.
Pikku-Ukolla oli joka tapauksessa ollut hyvä päivä, sain junamatkalle kuvia nauravasta pojasta akvaariokalojen vieressä. Isänsä laittoi myös säännöllisesti tiedotteita siitä, että ilta sujui hyvin ja mökkimatkakin hienosti. Meillä oli kivaa oopperassa ja oli virkistävää olla hetki ilman, että piti miettiä mihin olikaan lapsen jättänyt ja mitähän se nyt oli keksinyt. Niinkuin joskus silloin ennen :)
Paluumatkalla, kun edellisestä imetyksestä oli 15 tuntia, huomasin ABC:llä vessassa käydessä, että siinä missä muu osa minusta vielä tsemppasi, alkoi rinnoilla mennä jo vähän kireästi. Silti mökille miehen ja pojan luo päästessä vastustin halua mennä heti imettämään, poikahan nukkui ja kaikki oli hyvin. Sillä seurauksella, että vaikka poika sitten jossain kohti yöllä heräsikin ja pääsin imettämään, on näemmä joku oikean rinnan tiehyistä mennyt ihan tukkoon taas. Pääsen siis tänään saunomaan. Mutta muuten selvittiin aika vähin vaivoin tuosta erosta, mitä nyt poika on tykännyt kelliä sylissä tai ihan lähellä koko aamun. En valita, ikävähän oli minullakin ;)
tiistai 24. kesäkuuta 2014
Järjestyi ne työtkin
Kävin tänään duunissa juttelemassa pomojen kanssa ja yhtäkkiä oonkin ihan innostunut, iloinen ja helpottunut. Hyvin kävi, 80% työaika järjestyi hyvin ja tehtävätkin muuttuivat kokonaan ja pääsen opettelemaan syksyllä taas uusia juttuja. Vähän arvasinkin kyllä, koska nykyinen esimies ei enää tähän palaveriin tullut mukaan. No, ei haittaa sekään että esimiehenä uratykki sinkkumies vaihtui erittäin pätevään ja mukavaan kolmen lapsen äitiin :)
En tiedä sitten, joku voisi sanoa että on tullut jotenkin vähemmän tulosvastuullisia tehtäviä, kun tuotepäälliköstä vaihdetaan sitten projektipäälliköksi. Mutta just nyt ja syksyä ajatellen mua ei haittaa yhtään. Pääsen töihin, tekemään jotain uutta ja itseäni kiinnostavaa ja palkkakin alkaa taas kulkea, vaikka tietty 80% palkka ei nyt ihan sama ole kuin 100%... Ja projektiluontoinen tekeminen varmaan nyt juuri sopiikin paremmin.
Se vaan, että saan vastuulleni (erittäin mielenkiintoisen) projektin, jota jatkuisi sitten ensi vuoden elokuulle. Tjoo. Ei siis sekään harmita niin paljon, etten ole just nyt raskaana (tarkistin varmuuden vuoksi...) ja nyt pitääkin sitten miettiä, pitäisikö kuitenkin ottaa se ehkäisy tässä välissä taas käyttöön. Tietty ne menkat ei ole vieläkään alkaneet, joten sen puoleen ei huoltakaan.
Jännä fiilis vaan, tällainen yhtäkkinen töihinliittyvä ilo :) En näemmä ole tajunnut, miten kovasti stressasi se vanha duuni, kun olenkin näin helpottunut ja keventynyt kun tuli tieto, ettei siihen tarvitse enää palata. Nyt vaan pitää uskoa, että kaikki muukin järjestyy näin sujuvasti!
En tiedä sitten, joku voisi sanoa että on tullut jotenkin vähemmän tulosvastuullisia tehtäviä, kun tuotepäälliköstä vaihdetaan sitten projektipäälliköksi. Mutta just nyt ja syksyä ajatellen mua ei haittaa yhtään. Pääsen töihin, tekemään jotain uutta ja itseäni kiinnostavaa ja palkkakin alkaa taas kulkea, vaikka tietty 80% palkka ei nyt ihan sama ole kuin 100%... Ja projektiluontoinen tekeminen varmaan nyt juuri sopiikin paremmin.
Se vaan, että saan vastuulleni (erittäin mielenkiintoisen) projektin, jota jatkuisi sitten ensi vuoden elokuulle. Tjoo. Ei siis sekään harmita niin paljon, etten ole just nyt raskaana (tarkistin varmuuden vuoksi...) ja nyt pitääkin sitten miettiä, pitäisikö kuitenkin ottaa se ehkäisy tässä välissä taas käyttöön. Tietty ne menkat ei ole vieläkään alkaneet, joten sen puoleen ei huoltakaan.
Jännä fiilis vaan, tällainen yhtäkkinen töihinliittyvä ilo :) En näemmä ole tajunnut, miten kovasti stressasi se vanha duuni, kun olenkin näin helpottunut ja keventynyt kun tuli tieto, ettei siihen tarvitse enää palata. Nyt vaan pitää uskoa, että kaikki muukin järjestyy näin sujuvasti!
perjantai 6. kesäkuuta 2014
Unelmaduuni sivu suun
Tiedättekö sen fiiliksen, mikä tulee kun kirjoittaa työhakemusta työpaikkaan, joka olisi just niin juuri mun juttu, ihan nappiprofiili ja toiveet linjassa ja mitä kaikkea? No, tänään tuli kylmää vettä naamaan, kun unelmaduunin HR-osasto ilmoitti, etten päässyt edes haastatteluun. Ei se mitään, ei päässyt 90 muutakaan hakijaa, mutta silti harmittaa ihan vietävästi. Kun se olis ollut just niin täydellinen homma mulle, sopiva seuraava askel, vähän uranvaihtoa, vähän enemmän mua.
Nyt pitää sitten keksiä jotain muuta. Mutta toisin kuin ennen, en aio lannistua. Olen tässä kevään aikana tajunnut sen, ettei kukaan muu tee mulle sitä elämää mitä haluan mun puolestani. Tämä ovi ei nyt auennut, pitää vaan jatkaa etsimistä ja kolkuttamista. Ehkä se löytyy mun nykyduunista jos osaan pitää silmät auki. Mutta kunnes löydän, en lopeta.
Uudella puhinalla tähän päivään. Ugh.
Nyt pitää sitten keksiä jotain muuta. Mutta toisin kuin ennen, en aio lannistua. Olen tässä kevään aikana tajunnut sen, ettei kukaan muu tee mulle sitä elämää mitä haluan mun puolestani. Tämä ovi ei nyt auennut, pitää vaan jatkaa etsimistä ja kolkuttamista. Ehkä se löytyy mun nykyduunista jos osaan pitää silmät auki. Mutta kunnes löydän, en lopeta.
Uudella puhinalla tähän päivään. Ugh.
tiistai 27. toukokuuta 2014
Hoitovapaalla ja ostolakko
Tänään on siis ensimmäinen hoitovapaan päivä ja seuraavaan palkkapussiin on 3 kk. Koska lainanlyhennykset menevät silti kellontarkasti tästä eteenpäinkin, päätin että meillä supistetaan hoitolakon kunniaksi menoja. Ihan lanseeraamalla yksinkertainen tavaroidenostolakko. Eli palveluita ja ruokaa sopii ostaa entiseen malliin (toki fiksusti katsoen), mutta tavaroille tuontikielto. Koska aikaikkunaan osuu mm. töihinmeno ja melkein kaikki meidän perheen juhlat, olen valmis joustamaan tarvittaessa hiukan. Lievennyssäännöt ovat seuraavat: kesälle on käytössä yhteensä 30 ostopistettä. Aina jos ostaa jotain kokonaan uutta, vähennetään 3 pistettä. Jos ostaa käytettyä, lähtee 1 piste. Toivon, että sillä saisin jotenkin tämän ostelun kuriin tai ainakin suunnattua second handiin.
Eilinen työpalaveri menikin sitten vähän eri merkeissä kuin luulin, ei ollut valmista mietintöä vaan käytettiin ihan kolmen hengen voimin tunti minun uratoiveideni ja vahvuuksien miettimiseen. Eli pohdittiin enemmänkin sitä, mitä kaikkea voisin tehdä ja olisiko se kiinnostavaa. Isot plussapisteet työnantajalle, tuli ziljoona kertaa parempi mieli koko töihinpaluusta ja ahdistus väheni huomattavasti. Harmi vaan, että kun en ollut valmistautunut tällaiseen, niin vähän huonosti osasin lonkalta sitten kuitenkin kertoa, mitä se konkreettisesti olisi mitä haluaisin tehdä. Jotain sain kuitenkin ulos ja syteen tai saveen, sanoin myös että teen mieluummin kiinnostavia hommia vaikka se tarkoittaisi hiukan projektiluontoisempaakin tehtävää. Voihan se olla, että seuraavissa yt:issä olen sitten ensimmäisenä lähdössä tuollaisella tehtävänkuvalla, mutta ehkä sitä pitää sitten suhtautua siihen niin, että se on se viimeinen potku persuksille hakeutua johonkin muihin tehtäviin.
Ja niin, se eka ylähammas tuli vihdoin läpi ikenestä. Jippiaijee! Meno rauhottui huomattavasti, mikä oli just hyvä koska Pikku-Ukko oli eilen melkein 6 h Mummin hoidossa - ensin tuo työjuttu ja sitten koiratreenit siihen päälle. Hyvin oli sujunut. Kyllä tämä tästä vielä.
Eilinen työpalaveri menikin sitten vähän eri merkeissä kuin luulin, ei ollut valmista mietintöä vaan käytettiin ihan kolmen hengen voimin tunti minun uratoiveideni ja vahvuuksien miettimiseen. Eli pohdittiin enemmänkin sitä, mitä kaikkea voisin tehdä ja olisiko se kiinnostavaa. Isot plussapisteet työnantajalle, tuli ziljoona kertaa parempi mieli koko töihinpaluusta ja ahdistus väheni huomattavasti. Harmi vaan, että kun en ollut valmistautunut tällaiseen, niin vähän huonosti osasin lonkalta sitten kuitenkin kertoa, mitä se konkreettisesti olisi mitä haluaisin tehdä. Jotain sain kuitenkin ulos ja syteen tai saveen, sanoin myös että teen mieluummin kiinnostavia hommia vaikka se tarkoittaisi hiukan projektiluontoisempaakin tehtävää. Voihan se olla, että seuraavissa yt:issä olen sitten ensimmäisenä lähdössä tuollaisella tehtävänkuvalla, mutta ehkä sitä pitää sitten suhtautua siihen niin, että se on se viimeinen potku persuksille hakeutua johonkin muihin tehtäviin.
Ja niin, se eka ylähammas tuli vihdoin läpi ikenestä. Jippiaijee! Meno rauhottui huomattavasti, mikä oli just hyvä koska Pikku-Ukko oli eilen melkein 6 h Mummin hoidossa - ensin tuo työjuttu ja sitten koiratreenit siihen päälle. Hyvin oli sujunut. Kyllä tämä tästä vielä.
maanantai 26. toukokuuta 2014
Työkuvioiden veivausta
Jännittää näemmä niin, ettei tule uni silmään. Huomenna (tai no, näemmä siis tänään) on treffit uuden pomon ja hänen esimiehensä kanssa aiheesta "mitä minä tulen tekemään palattuani töihin". En tiedä mitä pitäisi olettaa, meneekö keskustelu kovin ikäväksi vai sujuuko hyvissä merkeissä. Tuntuu ihan huikealta työntekijältä tämä oma olo, kun on pari hommaa, joita en haluaisi ottaa vastaan suurin surminkaan enkä ole ihan varma onko ylipäätään saada joku sellainen homma, josta olisin jotenkin tyytyväinen. Pianhan sen näkee.
Lisäksi hiukan pelkään sitä, että tein mokan kun kerroin etukäteen haluavani keskustella siitä, että jos tekisin ainakin alkusyksyn 80% työaikaa, että saataisiin meidän arki rullaamaan paremmin aluksi. Pelkään, että siihen vedoten saan jotain kurahommia. Grr. Täytyy koittaa sanoa, että mieluummin sitten 100% ja jollain fiksulla työnkuvalla kuin 80% itkua vääntäen.
Olisi oikeasti niin paljon helpompaa, kun tietäisi mikä ja kuka haluaisi "isona" olla. Lähetin viime viikolla taas työhakemuksen, paikkaan jonka oikeasti haluaisin. Se vaan, että mun taustakoulutus on ihan väärä ja palkkatoive pian 10 vuotta työelämässä olleen eikä junnupestiin pyrkivän. No, silti mulle itselleni oli tärkeää hakea sitä ja nähdä, että maailmassa on vielä kaikenlaisia vaihtoehtoja. Joku sopiva tulee vielä eteen. Miten, siitä ei olekaan mitään käryä. Katsotaan nyt ensin, miten tuo nykyinen työnantaja tähän töihinpaluuseen suhtautuu.
Lisäksi hiukan pelkään sitä, että tein mokan kun kerroin etukäteen haluavani keskustella siitä, että jos tekisin ainakin alkusyksyn 80% työaikaa, että saataisiin meidän arki rullaamaan paremmin aluksi. Pelkään, että siihen vedoten saan jotain kurahommia. Grr. Täytyy koittaa sanoa, että mieluummin sitten 100% ja jollain fiksulla työnkuvalla kuin 80% itkua vääntäen.
Olisi oikeasti niin paljon helpompaa, kun tietäisi mikä ja kuka haluaisi "isona" olla. Lähetin viime viikolla taas työhakemuksen, paikkaan jonka oikeasti haluaisin. Se vaan, että mun taustakoulutus on ihan väärä ja palkkatoive pian 10 vuotta työelämässä olleen eikä junnupestiin pyrkivän. No, silti mulle itselleni oli tärkeää hakea sitä ja nähdä, että maailmassa on vielä kaikenlaisia vaihtoehtoja. Joku sopiva tulee vielä eteen. Miten, siitä ei olekaan mitään käryä. Katsotaan nyt ensin, miten tuo nykyinen työnantaja tähän töihinpaluuseen suhtautuu.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2014
Tasan vuosi kotona
Tajusin nyt herätessä, että hyvänen aika, tuli tasan vuosi tätä kotioloa täyteen. Ihan todella outoa. Samaan aikaan vuodessa on tapahtunut tietyillä elämänalueilla ihan hirveästi ja toiset ovat olleet ihan pysähdyksissä. Luulin etukäteen, että olisin jotenkin valmiimpi nyt taas töihin ja elämään perheen ulkopuolella, mutta sama vanha minä se olen edelleen, ihan yhtä uunona, mutta vuoden vanhempana.
Näemmä se toinen, itsenäinen elämä pitää elää ja rakentaa, ei se itsestään sieltä vaan tipu. Onhan asiat mullistavasti eri tavalla nyt kuin viime vuonna, koska Pikku-Ukon tulo on muuttanut perspektiiviä pysyvästi. Mutta niistä muista kysymyksistä (työ, ura, mitä elämältä haluan, raha, omat unelmat) ei ole tullut yhtään helpompia, päin vastoin. Nyt ne ovat sidoksissa tuohon ihanaan uuteen pieneen elämään ja ne täytyy samalla lomittaa myös tähän omaan elämään, jota nyt vuoden verran olen saanut elää.
Vähän sellainen aamu, että eksistentiaaliasiat painaisi takaisin peiton alle, jos ei arki ja poika pakottaisi ylös. Parempi varmaan niin.
Näemmä se toinen, itsenäinen elämä pitää elää ja rakentaa, ei se itsestään sieltä vaan tipu. Onhan asiat mullistavasti eri tavalla nyt kuin viime vuonna, koska Pikku-Ukon tulo on muuttanut perspektiiviä pysyvästi. Mutta niistä muista kysymyksistä (työ, ura, mitä elämältä haluan, raha, omat unelmat) ei ole tullut yhtään helpompia, päin vastoin. Nyt ne ovat sidoksissa tuohon ihanaan uuteen pieneen elämään ja ne täytyy samalla lomittaa myös tähän omaan elämään, jota nyt vuoden verran olen saanut elää.
Vähän sellainen aamu, että eksistentiaaliasiat painaisi takaisin peiton alle, jos ei arki ja poika pakottaisi ylös. Parempi varmaan niin.
lauantai 12. huhtikuuta 2014
Siippa sai töitä, jeee!
Olihan päivä, eilen. Jii hoki varmaan miljoona kertaa tämän viikon aikana, miten ihan käsittämätöntä, että ensin ollaan 3 kk työttömänä ilman juuri ainuttakaan kutsua työhaastatteluun (no, yksi lupaava oli, muttei tärpännyt) ja sitten yhtäkkiä samalle päivälle törähtää kaksi. Jännitettiin perjantain tuloa varmaan molemmat ihan soikeina. Asetelmat oli vielä ne, että aamuinen haastattelu oli nopeasti täytettävään duuniin, joka ei kuitenkaan ihan vastannut koulutusta ja iltapäivästä sitten enemmän omaa koulutusta vastaavan ja ehkä vähän enemmän kiinnostavan.
Eka haastattelu meni putkeen ja mies tuli silminnähden rentoutuneena lounaalle kotiin ja lähti sitten uudelleen maailmalle. Ja juuri ennen kuin toisen haastattelun piti alkaa, tuli WhatsAppiin hätääntynyt viesti, että sieltä ekasta soitettiin ota tai jätä -puhelu (=tuutko hommiin, päätä heti). Oli nyt kuitenkin saanut pari tuntia miettimisaikaa ja kaikki kreditti miehelle, että oli toipunut siitä nopeasti ja mennyt seuraavaan haastatteluun reilusti sanoen, että nyt on se tilanne, että tarvitsisi nopeasti tietää, mikä hänen status tämän duunin kanssa on ja olivat luvanneet päättää vielä saman päivän aikana.
Kun Jii soitti ja kysyi mitä tehdään, jäädäänkö odottamaan toisesta tietoa vai ottaako hän sen ekan, niin sain vain juuri ja juuri pidettyä kieleni. Hyökkäsi kaikki pelot niskaan yhtä aikaa ja teki mieli huutaa vaan, että oletko ihan idiootti kun edes harkitset kieltäytymistä varmasta duunista tällaisessa suhdanteessa? Sen sijaan sanoin vain, että meidän perhe pärjää kyllä päättipä Jii mitä vaan ja jos nyt duunit menisivätkin sivu suun niin mikäänhän ei eilisestä olisi muuttunut. Ja että rakastaisin kumminkin. Lopetettiin puhelu, Jii jäi arpomaan oikeaa päätöstä ja minä kotiin ihan tärinöihin, että kuinkahan tässä nyt käy.
Kaksi minuuttia ennen kuin Jii oli päättänyt soittaa sinne toiseen paikkaan, soittivat sen jälkimmäisen haastattelun osalta, että tervetuloa töihin. Mikä ilo ja helpotus (ja jee Jiin hermot)! Tuli käyttöä sille pikkuskumppapullolle, jonka hyvin epäluonteenomaisessa optimismissani olin aamusta kauppareissun yhteydessä hommannut.
Meillä on nyt tässä vielä pari viikkoa ennen kuin työ alkaa, joten ehditään miettiä myös lastenhoitokuviot. Näinköhän mä enää edes osaan hoitaa Pikku-Ukkoa yksin, niin paljon Jii on nyt auttanut tässä? Pitää äidinkin hiukan ryhdistäytyä ja miettiä rutiineja (esim. nukkumisen osalta) uudelleen. Tuli myös semmoinen outo fiilis, että jos ei sitä pikkukakkosta nyt ala kuulua ennen imetyksen loppua niin pitäisköhän kumminkin yrittää itsekin etsiä vaan se uusi duuni?
Eka haastattelu meni putkeen ja mies tuli silminnähden rentoutuneena lounaalle kotiin ja lähti sitten uudelleen maailmalle. Ja juuri ennen kuin toisen haastattelun piti alkaa, tuli WhatsAppiin hätääntynyt viesti, että sieltä ekasta soitettiin ota tai jätä -puhelu (=tuutko hommiin, päätä heti). Oli nyt kuitenkin saanut pari tuntia miettimisaikaa ja kaikki kreditti miehelle, että oli toipunut siitä nopeasti ja mennyt seuraavaan haastatteluun reilusti sanoen, että nyt on se tilanne, että tarvitsisi nopeasti tietää, mikä hänen status tämän duunin kanssa on ja olivat luvanneet päättää vielä saman päivän aikana.
Kun Jii soitti ja kysyi mitä tehdään, jäädäänkö odottamaan toisesta tietoa vai ottaako hän sen ekan, niin sain vain juuri ja juuri pidettyä kieleni. Hyökkäsi kaikki pelot niskaan yhtä aikaa ja teki mieli huutaa vaan, että oletko ihan idiootti kun edes harkitset kieltäytymistä varmasta duunista tällaisessa suhdanteessa? Sen sijaan sanoin vain, että meidän perhe pärjää kyllä päättipä Jii mitä vaan ja jos nyt duunit menisivätkin sivu suun niin mikäänhän ei eilisestä olisi muuttunut. Ja että rakastaisin kumminkin. Lopetettiin puhelu, Jii jäi arpomaan oikeaa päätöstä ja minä kotiin ihan tärinöihin, että kuinkahan tässä nyt käy.
Kaksi minuuttia ennen kuin Jii oli päättänyt soittaa sinne toiseen paikkaan, soittivat sen jälkimmäisen haastattelun osalta, että tervetuloa töihin. Mikä ilo ja helpotus (ja jee Jiin hermot)! Tuli käyttöä sille pikkuskumppapullolle, jonka hyvin epäluonteenomaisessa optimismissani olin aamusta kauppareissun yhteydessä hommannut.
Meillä on nyt tässä vielä pari viikkoa ennen kuin työ alkaa, joten ehditään miettiä myös lastenhoitokuviot. Näinköhän mä enää edes osaan hoitaa Pikku-Ukkoa yksin, niin paljon Jii on nyt auttanut tässä? Pitää äidinkin hiukan ryhdistäytyä ja miettiä rutiineja (esim. nukkumisen osalta) uudelleen. Tuli myös semmoinen outo fiilis, että jos ei sitä pikkukakkosta nyt ala kuulua ennen imetyksen loppua niin pitäisköhän kumminkin yrittää itsekin etsiä vaan se uusi duuni?
lauantai 22. helmikuuta 2014
Korkokenkäpäivä ja yötaputuksia
Pari huonompaa yötä alla taas, kipulääkkeestä huolimatta. Mikähän siinä on, että juuri kun ehdin toivoa, että jostain tulee meille pysyvä apu ja saataisiin koko perhe levätä taas - niin palataan taas normitilaan, jossa herätään alvariinsa ja keinutellaan poikaa vain eessuntaas läpi yön, tai siltä tuntuu.
Sanoin Jiille ei-ihan-vähän-katkerana, että on se nyt kun silloin kun hänellä on tärkeitä menoja niin me singotaan Pikku-Ukon kanssa mökille niin, että hän saa nukkua kunnolla. Esimerkiksi juuri torstain vastaisena yönä, jolloin Jii valmistautui työhaastatteluun. Ja siis hyvä, että sai valmistautua ja hyvä, että ylipäätään oli joku haastattelu, johon mennä. Mutta kun meikäläisellä oli eilen se tapaaminen uuden esimiehen kanssa, niin mihinkäs minä pääsen jatkuvaa yöheräämistä varten pakoon? No en minnekään. Silmät ristissä puksutin aamujunalla takaisin Helsinkiin ja kättelin uuden esimieheni nukkavieruna ja tooodella huonossa headspacessa..
Koko tapaamisesta jäi itselle se fiilis, että yritin vaan koko ajan liikaa. Yritin peittää sitä, että jo syöminen muualla kuin omassa keittiössä ja korollisten kenkien ja suorien housujen pukeminen oli taas vaihteeksi iso juttu. Sitä, että aivot oli todella vaikea kääntää taas työvaihteelle ja keskustella työpaikasta, tehtävistä, ihmisistä. Sitä, että ollaan selvästi ihan todella erilaisia ihmisiä esimiehen kanssa ja siten ihan tosi eri aaltopituuksilla. Ja ennen kaikkea hokemaan itselleni sitä, että keskity nyt siitä huolimatta hoitamaan tämä tapaaminen hyvin ja itkemään vaikka junassa.
Uusi esimies oli fiksu, nopea uramies. Lapseton. Viettää aikansa työpaikalla, omien sanojensa mukaan. Ennen Pikku-Ukkoa oltaisiin tultu hyvin juttuun. Mutta enhän minä halua enää laittaa koko elämääni pelkkiin töihin. Korostan kuitenkin, etten siis usko, että meille mitään draamaa tulee, oikein mukava mies hän oli. Mutta tajusin siinä vasta lounaalla istuessani, miten kovasti olen itse muuttunut. Ja miten työkyvytön olen, juuri nyt. Siinä missä esimies kertoi ylpeänä, miten on tuonut nopeamman tekemisen mallia ja tehokkuutta työpaikalle, minussa joku särähti ja kirkui, ettei minussa kerta kaikkiaan ole juuri nyt mitään, mistä ottaa niitä tehoja, varsinkaan juuri nyt kun nukuin taas alle neljä tuntia yöllä. Ammatillisesti fiilis oli siis ihan crap ja sen sijaan, että olisin edes itse hyväksynyt sen, yritin vaan puskea kovempaa jotain tosi ammattilaisroolia ja kuulostin omissakin korvissani superteennäiseltä. No, sain nyt välitettyä sen viestin, että olen tulossa sitten elokuussa hommiin. Luulin tehneeni sen selväksi ihan keskustelun alussa, mutta jossain kohti kahveja esimies meni kehumaan juuri, miten kiva tiimi heillä on juuri nyt. Totesin vain siihen, että toivotaan että minullekin on sitten elokuussa joku paikka siinä. Ei olisi pitänyt, mentiin molemmat vaivaantuneiksi.
No, kyllä tästä vielä jotenkin noustaan ja katsotaan sitten uutta tapaamista lähempänä kesää, kun voi oikeasti jo keskustella siitä, mitä sitten tulen elokuussa tekemään. Ehkä olen itsekin taas paremmilla fiiliksillä siihen mennessä, nyt vaan oli jotenkin aivan todella surkea päivä.
Pikku-Ukko palkitsi surkean päivän fiilikset surkealla yöllä. Minä heräsin ziljoona kertaa ja jossain vaiheessa Jii otti pojan ja meni toiseen huoneeseen tunniksi leikkimään, kun ei lapsi muuten rauhoittunut. Pikku-Ukko on kuulemma oppinut taputtamaan, huippu juttu. Sitä oli sitten tehty pitkään ja hartaasti, ja ennen kaikkea tunteella. Ehkä silti olisin valinnut sen nukkumisen, jos olisin voinut.
Sanoin Jiille ei-ihan-vähän-katkerana, että on se nyt kun silloin kun hänellä on tärkeitä menoja niin me singotaan Pikku-Ukon kanssa mökille niin, että hän saa nukkua kunnolla. Esimerkiksi juuri torstain vastaisena yönä, jolloin Jii valmistautui työhaastatteluun. Ja siis hyvä, että sai valmistautua ja hyvä, että ylipäätään oli joku haastattelu, johon mennä. Mutta kun meikäläisellä oli eilen se tapaaminen uuden esimiehen kanssa, niin mihinkäs minä pääsen jatkuvaa yöheräämistä varten pakoon? No en minnekään. Silmät ristissä puksutin aamujunalla takaisin Helsinkiin ja kättelin uuden esimieheni nukkavieruna ja tooodella huonossa headspacessa..
Koko tapaamisesta jäi itselle se fiilis, että yritin vaan koko ajan liikaa. Yritin peittää sitä, että jo syöminen muualla kuin omassa keittiössä ja korollisten kenkien ja suorien housujen pukeminen oli taas vaihteeksi iso juttu. Sitä, että aivot oli todella vaikea kääntää taas työvaihteelle ja keskustella työpaikasta, tehtävistä, ihmisistä. Sitä, että ollaan selvästi ihan todella erilaisia ihmisiä esimiehen kanssa ja siten ihan tosi eri aaltopituuksilla. Ja ennen kaikkea hokemaan itselleni sitä, että keskity nyt siitä huolimatta hoitamaan tämä tapaaminen hyvin ja itkemään vaikka junassa.
Uusi esimies oli fiksu, nopea uramies. Lapseton. Viettää aikansa työpaikalla, omien sanojensa mukaan. Ennen Pikku-Ukkoa oltaisiin tultu hyvin juttuun. Mutta enhän minä halua enää laittaa koko elämääni pelkkiin töihin. Korostan kuitenkin, etten siis usko, että meille mitään draamaa tulee, oikein mukava mies hän oli. Mutta tajusin siinä vasta lounaalla istuessani, miten kovasti olen itse muuttunut. Ja miten työkyvytön olen, juuri nyt. Siinä missä esimies kertoi ylpeänä, miten on tuonut nopeamman tekemisen mallia ja tehokkuutta työpaikalle, minussa joku särähti ja kirkui, ettei minussa kerta kaikkiaan ole juuri nyt mitään, mistä ottaa niitä tehoja, varsinkaan juuri nyt kun nukuin taas alle neljä tuntia yöllä. Ammatillisesti fiilis oli siis ihan crap ja sen sijaan, että olisin edes itse hyväksynyt sen, yritin vaan puskea kovempaa jotain tosi ammattilaisroolia ja kuulostin omissakin korvissani superteennäiseltä. No, sain nyt välitettyä sen viestin, että olen tulossa sitten elokuussa hommiin. Luulin tehneeni sen selväksi ihan keskustelun alussa, mutta jossain kohti kahveja esimies meni kehumaan juuri, miten kiva tiimi heillä on juuri nyt. Totesin vain siihen, että toivotaan että minullekin on sitten elokuussa joku paikka siinä. Ei olisi pitänyt, mentiin molemmat vaivaantuneiksi.
No, kyllä tästä vielä jotenkin noustaan ja katsotaan sitten uutta tapaamista lähempänä kesää, kun voi oikeasti jo keskustella siitä, mitä sitten tulen elokuussa tekemään. Ehkä olen itsekin taas paremmilla fiiliksillä siihen mennessä, nyt vaan oli jotenkin aivan todella surkea päivä.
Pikku-Ukko palkitsi surkean päivän fiilikset surkealla yöllä. Minä heräsin ziljoona kertaa ja jossain vaiheessa Jii otti pojan ja meni toiseen huoneeseen tunniksi leikkimään, kun ei lapsi muuten rauhoittunut. Pikku-Ukko on kuulemma oppinut taputtamaan, huippu juttu. Sitä oli sitten tehty pitkään ja hartaasti, ja ennen kaikkea tunteella. Ehkä silti olisin valinnut sen nukkumisen, jos olisin voinut.
lauantai 1. helmikuuta 2014
Työkavereiden kanssa iltaa istumassa
Tuli eilen vähän sellainen fiilis, että apua - pitääkö mun ihan tosi mennä takaisin töihin? Oli aivan kertakaikkisen ihanaa nähdä kavereita kunnolla, mutta samalla kuuntelin juttuja työelämästä hetki hetkeltä ahdistuneempana. Uusi esimies, muutoksia, nihkeä taloustilanne, vaihtuvat työkaverit, kaikenlaista draamaa. Kovasti kyseltiin, milloin minä olen palaamassa. Vastasin, että elokuussa, mutta jäin miettimään, että niinköhän olen. Niin kovasti toivoisin, että Jii saisi töitä ja minä voisin miettiä vielä vähän pidempään, mitä teen ja olla Pikku-Ukon kanssa rauhaksiin kotosalla. Heräsin vasta siihenkin, että meidänhän pitää hakea sitä päivähoitopaikkaakin, neljä kuukautta olisi hyvä varata Espoon kaupungilta siihen eikä elokuuhun nyt enää niin kovin kauaa ole. Vai pitäisiköhän etsiä perhepäivähoitaja?
Onneksi tänään on lauantai, eikä tarvitse miettiä mitään työjuttuja ainakaan valmiiksi asti. Vähän kyllä pyörii päässä (ja unissa) silti.. Kertoisiko joku mulle, mikä musta piti tulla isona? Jotain muutakin kuin koiranulkoiluttaja ja äiti? Minä olen ahkera tekemään töitä, nyt pitäisi vain keksiä se, mihin tuo tekemisen energia kannattaisi suunnata.
Onneksi tänään on lauantai, eikä tarvitse miettiä mitään työjuttuja ainakaan valmiiksi asti. Vähän kyllä pyörii päässä (ja unissa) silti.. Kertoisiko joku mulle, mikä musta piti tulla isona? Jotain muutakin kuin koiranulkoiluttaja ja äiti? Minä olen ahkera tekemään töitä, nyt pitäisi vain keksiä se, mihin tuo tekemisen energia kannattaisi suunnata.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)