Jälkitarkastus ja alapään tila

Synnytys oli kertakaikkisen iisi (ja ajallisesti lyhyt) kokemus verrattuna sen jättämiin tuhoihin muuten tuolla alakerrassa. Jos synnytyksestä jaksetaankin jauhaa kyllästymiseen asti, niin minua hämmästyttää se, miten vähän puhutaan siitä, miten kauan voi kestää siitä paraneminen siedettävään kuntoon ja toisaalta siitä, että onnekkaita ovat ne, joiden alakerta näyttää edes jotain sinnepäin kuin ennen.. Tein itse sen virheen, että menin katsomaan omaani jo kuukauden päästä synnytyksestä kun halusin tietää mikä siellä ei suostunut paranemaan. Katsoin peiliin, katsoin uudestaan ja, no, itkin.

Tiesinhän minä, että tikkaus kesti synnytyksen jälkeen kolme varttia, mutta vaikka itse tikit paranivat hyvin, eikä mikään paikka lerpata, oli silti järkytys huomata, että ennen piilossa ollut emätinaukko on nyt valtaisa avomonttu ja sieltä pilkottava kanava on riemukkaasti laskeutunut sen verran, että seinämääkin on vähän näkyvissä (virallineen termi taitaa olla kystoseele). Ei ihme, että kun yritin pari viikkoa sitten ottaa muutaman juoksuaskeleen tuntui siltä kuin elimet olisivat yrittäneet alakautta ulos.. Lisäksi suihkuttelusta huolimatta ihan siinä emättimen vieressä välilihassa on kuulemma jotakin limakalvon liikakasvua, joka ei ota parantuakseen ja on pirun kipeä.

Kaiken tämän jälkeen en tiedä oliko helpotus vai kauhistus kuulla, että tää on ihan normaalia ja oikeastaan siellä alhaalla näyttää ihan hyvältä. Jälkivuoto on nyt kuusi viikkoa synnytyksestä vihdoin loppumassa vaikka edelleen tarvitsen pikkuhousunsuojia, tikkausten ansiosta toosa on about siinä mallissa kuin teknisesti ottaen pitääkin, emättimen etuseinä on vähän laskeutunut mutta sitä sattuu ja lantionpohjalihasharjoittelulla voi korjata jotain ja lapsiluvun ollessa täynnä sitä voi halutessaan hakeutua myös korjausleikkaukseen. Ja kun sanoin, että lisäksi tuntuu siltä että paikat eivät ole paikoillaan tuolla niin lääkäritäti iloisesti kommentoi siihen, että kestää helposti vuoden ennen kuin ne oikeasti ovatkaan paikoillaan, sen verran raskaus ja synnytys niitä siirtelevät ja venyttävät.

Nyt, kuusi viikkoa synnytyksestä pystyn siltiistumaan ja kävelemään (vaikka lääkäri ei suositellut juoksua), käymään vessassa ilman että itkettää (vaikka se liikakasvun kohta kirveleekin) ja suoli on vihdoin toiminnassa (vaikka se vaatii päivittäistä annosta Levolacia ja Visibliniä). Seksistä ei vielä tiedä, koska niin kauan kuin alhaalla on märkivä, kirvelevä avohaava ei tee mieli kokeilla, mutta mitään varsinaista estettä ei kyllä ole, eli kaikki on omasta sinnikkyydestä ja yrittämisen halusta kiinni.

Joten tässä sitä nyt ollaan, synnyttäneenä naisena. Lantionpohjaharjoitteet ovat tästä lähtien oikeasti jokapäiväinen kaveri, että virtsanpidätyskyky pelittää myös tulevaisuudessa ja värkki on mitä on. Tuntuu vain jälkikäteen hurjalta, että jaksoin etukäteen surra että vatsa jää pömpölle ja mahdollisia raskausarpia (niitäkin muuten tuli, ilmestyivät näkyville vaan vasta vatsan pienennyttyä), kun elämänlaadun (ja parisuhteen...) kannalta alapään toipuminen on niin paljon isommassa roolissa. Ja silti, voisi kai olla huonomminkin - vaikka mistä siitäkään tietää, kun harva näistäkään mitään koskaan puhuu. Kiinnostavaa tietoa lantionpohjaongelmien vaikutuksista löytyy silti onneksi netistä, esimerkiksi tästä opinnäytetyöstä. 

Jälkitarkastuksessa lääkäri lohdutti, että kyllä se siitä. Näin se on vaan paras itsekin uskoa, että ajan kanssa elimet palautuvat kyllä. Ja tehdä kiltisti ne lantionpohjan lihasten harjoitukset. Joka päivä.