Lapsen kasvun seuraaminen sivusta on jotenkin ihanaa. Aina kun luulee päässeensä siihen parhaaseen vaiheeseen, tuleekin uusi vaihe, joka onkin vielä parempi. Luulin, että puhe ja sanat olisivat parasta, mutta nyt loppukesän jälkeen tullut mielikuvituksen esiinmarssi on ehdottomasti hulvattomin vaihe. Katsotaan, mitä sitten tulee seuraavaksi :)
Mielikuvituksen tulo on tarkoittanut myös sitä, että pelkoja on tullut enemmän. Pikku-Ukko hokee usein itselleen (ja meille, ja nukkevauvalleen), että ei tarvi pelätä Avantia (Papan minitraktori), ammuja (käytiin elokuussa kaverin maitotilalla ja navettarivistö teki pieneen lähtemättömän vaikutuksen), pimeää (tämä tuli iltojen pimetessä) ja milloin yläkerran remppakohteesta kuuluvaa poranääntä tai uunia tai vessan ovea, jonka osaa laittaa itse sisäpuolelta lukkoon (mutta avata vain ihan epäsäännöllisesti, onneksi tiirikointi sujuu vanhemmilta jo ihan sujuvasti).
Mielikuvituksesta kertoo tuttuihin asioihin yhdistetyt pienet kertomukset ja kyselyt, laulujen säkeistöjen tai riimittelyjen herättämät mietteet ja ennen kaikkea itsenäinen leikki, jota on vihdoin (vihdoin!) tullut - poika makaa lattialla kyljellään ja pärisyttää autojaan tai leikkii Fisher-Pricen sairaalalla ja selittää samalla voiceoverina, mitä kulloinkin tapahtuu. Täti tulee ja vauva menee ja setä on potilas ja hissi jäi jumiin ja jokohan Pikku-Ukolla on ehkä nälkä. Ja kohtapuoliin keittiöön ilmestyy pieni ihminen, joka toteaa, että juustoleipä maistuisi. Tai avokoodo...
Huumoriakin on tullut. Vaikka imetys loppuikin ihan sujuvissa merkeissä silloin maaliskuussa, lapsi on edelleen kiinnostunut mun rinnoista. Ja laskee joka kerran, että äiti sulla on yksi-kaksi-kolme rintaa. Ja nauraa päälle. Xylitol-pastillit ovat herkkua, pieni käsi hiipii kohti purkkia ja kun kysyn montako annetaan, poika laskee niin moneen kuin osaa (tällä hetkellä kahdeksaan). Ja nauraa päälle. Sanon, että kaksi saa ottaa, poika tuijottaa takaisin ja tinkii kolmea :) Hyvä olisikin, jos neuvottelutaidot kehittyisivät paremmiksi kuin äidillään...
Mutta kaikki tuo ja nämä ihanat vapauden päivät, jolloin ehtii vielä esikoiseen keskittyä kunnolla, pelkästään. Mulla on syksyn tuomaa haikeutta, vaikka odotankin jo Pikkuveljeä kovasti. Jonkun uuden alku taas, muutoksia luvassa. Koitan nauttia nyt urakalla kaikista päivistä, jolloin on vielä leppoisaa ja yksinkertaista.
Kun kolmekymppinen insinööri yhtäkkiä löytää itsensä äitiyslomalta, se ei ole ihan helppoa kohdata se. Ei täällä mikään ekomutsi asu eikä talousihme varsinkaan, mutta kokonaan uudenlaisen arjen keskellä sitä huomaa itsekin muuttuneensa ja pohtivansa aivan erilaisia juttuja kuin ennen. Niinkuin nyt kakkavaippoja, lastentarvikkeisiin käytettyä rahanmenoa ja yllättäen myös parempia tapoja selvitä taloudenpidosta. Ja sitä tärkeintä tietysti, miten olla omalle lapselleen hyvä äiti?
maanantai 7. syyskuuta 2015
2-vuotiaan mielikuvitusmaassa
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Niinpä! Ihanalta kuulostaa :-) onneksi itsekin tajuaa hetkeksi aina välillä pysähtyä ihmettelemään pientä ihmistä. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, miten totta, ja miten mahtavaa seurata sitä kaikkea ihan vierestä. Ja huumori, se on parasta :-D meillä vuotiaan huumorijutut on lähinnä kukkuuleikkejä, mutta hauskaa tuntuu olevan. Onnellisia hetkiä (vielä vain) esikoisen kanssa!
VastaaPoistaKiitos toivotuksista (ja anteeksi pitkä viive - mihinhän mun ajantaju on hävinnyt?) Uhman noustua pitää kyllä välillä oikein pakottaa itsensä siihen moodiin, jossa yrittää bongata ne ihanimmat hetket väsymyksenkin läpi sieltä arjen keskeltä. Niitä on valtavasti ja ihan nyt alkaa tulla sellaista tekstiä ja tilannetta eteen, joka myös kyseenalaistaa omia mietintöjä (tai ehkä pikemminkin miettimättä jättämisiä...). Mikä rikkaus saada oma viihdyttäjä ja kasvattaja lapsen muodossa kotiin :) Onnen hetkiä myös sinne teille, kukkuu kehittyy nopeasti kaikenlaiseksi muuksikin - mutta nautitaan siitä, mitä nyt on käsillä!
Poista