Pieniä mutkia hoitokuvioissa...

Pää on aivan täynnä kaikkea ristiriitaista, harmittaa, olen surullinen ja iloinen yhtä aikaa. 

Pikku-Ukon hoito rullaa nyt parin viikon kokemuksella paljon sujuvammin. Lähtö on vaikea ja poika ihan selvästi reagoi siihen, koska yrittää nyt karata ovesta ja kiipeillä portaissa siinä missä ennen meni suoraan asuntoon leikkimään. Sanon silti reilusti aina moit ja että äiti rakastaa kovasti ja tulee sitten kolmelta hakemaan. Pari kertaa on tullut nyt itkua, mutta kuulemma se on loppunut jo ennen kuin mun hissi on päässyt alakertaan. Itse olen päässyt nyt kuitenkin paremmin jo tähän hoitojuttuun sisälle ja alkanut hyväksymään, että näin tämä sitten tässä menee.

Vaan kun hoitotäti eli hyvä ystäväni ilmoitti tänään, että on tehnyt positiivisen raskaustestin. Ja oikeasti olen iloinen heidän puolestaan, tiesin kyllä yrityksestä ja lapsi on kovin toivottu. Ja sitten samaan aikaan suren sitä, että nyt meni vaikeaksi tämä hoitokuvio, kun tammikuun jälkeen pitää sitten miettiä nämäkin uusiksi. Ja että juuri kun oltiin käytetty ihan älytön määrä aikaa ja vaivaa kaiken työsuhteisen hoidon järjestämiseen, niin tulee taas muutos. Ja että mitä me tehdään sitten tammikuun jälkeen? Olen edelleen sitä mieltä, että päiväkotiin poika on aika pieni, vaikka onkin tuommoinen sosiaalinen tapaus. Mutta mitä sitten? Huonoimmassa tapauksessa mies on taas työtön, jolloin asia ratkeaa (hetkeksi itsestään), toisena vaihtoehtona se, että minä jään kotiin. 

Ahdistaa tämän ajoituskin juuri ennen töihin menoa, vaikka arvostan samalla sitä, että sain kuulla tästä heti. Koin vaan, että ihan jo siinä pelkässä töihin menossakin ja ylipäätään tämän hoidon aloittamisessa olisi ollut ihan kylliksi käsittelemistä, ilman tätäkin. Epätoivoissani tein jopa oman raskaustestin, että josko olisi sieltä tullut "helppo" vastaus tähän kaikkeen - no eipä tullut. Menkkojakaan ei tosin ole kuulunut, mikä taitaa tarkoittaa sitä kaikkein huonointa vaihtoehtoa, eli että hormonit eivät sitten ole kunnolla käynnistyneet vieläkään, vaikka ne yhdet menkat jo tulikin. Hitto.

Nyt keskityn hengittämiseen ja siihen, että syksyksi kaikki pitäisi olla vielä ok ja niin kuin on suunniteltu. Katsellaan sitä kevättä sitten kun energiaa riittää vähän enemmän sinnekin. 

Nyt menen siivoamaan, pitää saada mieli irti tästä loopista kokonaan. 

Eroahdistusta

Viikon hoitorumba ja koville ottaa edelleen, koko perheellä. Pikku-Ukko tsemppaa edelleen hoidossa, mutta kotona varmistelua ja ärtyisyyttä on nähtävissä senkin edestä, eikä meininki loppunut viikonloppuna vaikka vaihdettiin maisemaakin mökille siinä välissä. Yhtäkkiä on erilaisia aggressioita, puremista ja läpsimistä, enemmän ja niihin varmaan pitäisi osata puuttua paremmin. Samoin väsyneenä ei jaksa niin rakentavasti suhtautua ihan jokaiseen "tahdontahdontahdon" raivariin. Ja yötkin on nukuttu nyt huonommin, kaiken muun kivan kukkuraksi.

Minullakin ottaa koville edelleen, päivisin on ikävä, enkä silti tunnu vapaa-ajallani saavan kauheasti aikaiseksi. Tuntuu siis turhalta ja surkealta yhtä aikaa. Olen öistä niin väsynyt, että edelleen mietin, miten ihmeessä pärjään näillä aivoilla täysjärkisestä viikon päästä töissä taas ja pinna tosiaan on kireällä vähän joka suuntaan. Sen verran olen älynnyt, että kun pojan kanssa on vaikeaa, keskityn vain poikaan. Tällä hetkellä oma aivo ei vaan veny multitaskaukseen (jos se nyt oikeasti koskaan on venynytkään...).

Mutta viikonloppuna oli monta ihanaakin hetkeä. Voitiin loputtomiin kylpeä puiden alla paljussa, läträtä ja roiskia sydämen kyllyydestä. Tutustuttiin kasveihin ja opittiin laittamaan kummisedän läppäri seinään (tämän Pikku-Ukko keksi ihan itse, en ehkä vielä olisi halunnut tuota oppivan...). Ja minä pääsin käymään asuntomessuilla oikein pitkän kaavan kautta, sekin oli kivaa - vaikkakin melko kuumaa hommaa.

Kohta lähdetään taas pojan kanssa hoitoon ja eiköhän tämä viikko mene ihan omalla painollaan siitä. Viimeinen lomaviikko on tietysti pakattu täyteen kaikkea tekemistä, kirppispöytä pitäisi saada pystyyn ja kierrätyskeskuksessa käydä, koiratreenejä olen sopinut taas ja pääsen ensimmäistä kertaa maksamaan lapsenhoitajalle palkkaa. Toivottavasti siinä on riittävästi, etten ihan koko aikaa märehdi ja sure vain tämän yhden aikakauden loppumista.

Ero ottaa nyt tosi koville

Pikku-Ukko on ollut nyt kaksi päivää hoidossa, sen viimeviikkoisen oopperapäivän ja eilisen. Ja hoitoharjoittelu jatkuu vielä nämä pari viikkoa ennen mun töihinmenoa ja hyvä onkin, että harjoitellaan - ottaa nyt pojalla ihan tosi koville. Ja niin ottaa minullakin, jos ihan totta puhutaan.

Molempina hoitopäivinä hoitovanhemmat ovat vieneet poikaa katsomaan nähtävyyksiä, Sea Lifeen ja Korkeasaareen. Ja itse hoitopäivän Pikku-Ukko onkin pärjännyt tosi hyvin, jossain siinä neljän tunnin kohdalla (=päikkäreiltä herättyään) on vaan kuulemma alkanut vähän kuikuilla, että jos äiti tai isä olisivat maagisesti ilmestyneet paikalle jo.

Ongelma ei olekaan (ainakaan vielä) siis ollut hoitoon menemisessä, sinne jäämisessä tai siellä olemisessa, vaan siinä mikä tapahtuu hoidon jälkeen: meidän koti-illoissa. Meidän ennen niin itsenäinen ja puuhakas lapsi roikkuu nyt koko ajan hihassa, haluaa olla lähellä ja sylissä, saa itkukohtauksia kun puen päälleni (ilmeisesti luulee, että lähden) tai jos huomio ei ole koko aikaa hänessä. Olin varautunutkin tiettyyn pisteeseen tähän, mutta kun Pikku-Ukko kuitenkin on ollut niin lunki ja joustava tätä ennen, olen hiukan yllättynyt reaktion vahvuudesta.

Mutta siltähän meistä tuntuu kuin tuntuu ja se on pienellekin sallittava. Ollaan nyt sitten oltu tosi lähellä, raivattu illoista ylimääräinen pois, yritetty tehdä kivoja yhteisiä juttuja koko perhe ja huomioitu pojan tarpeita erityishyvin. Väsynyt tuo on, joten päikkäreitä ollaan otettu nyt vielä illallakin, vaikka muuten jäivät pois jo ennen kesää (hengähdystauko tietty meillekin). Eilen aamulla köllittiin ennen hoitoon lähtöä 40 minuuttia sängyssä, naurettiin ja tuijotettiin kattoon, höpötettiin omiamme, tutkittiin molempien navat.

Omakin olo on surkea ja taas kerran kyseenalaistan koko päätöksen mennä jo töihin. Mutta katsotaan nyt kuinka tämä tästä lähtee jatkumaan ja mietitään sitten lisää. Nyt keskitytään tekemään tilanteesta mahdollisimman helppo pojalle.

Vauvan kanssa oli huomattavasti helpompaa osallistua juhliin

Viime kesän häissä: vauva nukkui kiltisti seremoniat ja jos se vähän sattuikin havahtumaan, sen ääni oli sellaista pientä määh määh -protestointia, ettei se häirinnyt ketään. Silloin kun vauva oli hereillä, se ei tarvinut juurikaan viihdykettä sillä jo vieraiden tuijottelu oli sen elinpiirissä niin kerrassaan uusi juttu, että siitä riitti ja riitti riemua...  Lapsi pysyi siinä mihin sen jätti (vaunukoppa), eikä ihan joka hetki tarvinut tosiaan vilkuilla sinnepäin. Safkat kulki koko ajan näppärästi äidillä mukana, tosin mekko piti valita siten, että imettämään pääsi suht iisisti. Ja ne ihanat hormonit piti huolta siitä, että oli asiaankuuluvasti liikuttunut oikeissa kohdissa eikä väsy juuri haitannut menoa. Oli sellainen ihanan leppoisa meininki ja muistan miettineeni, että mitä ihmettä ne toiset puhuu, kun sanovat ettei mielellään ota lapsia mukaan juhlimaan.

Viikonlopun häissä: Tyyppi halusi juosta kirkossa, koskea jokaiseen penkkiin, repiä virsikirjat ulos telineistä ja ennen kaikkea testata paikan akustiikkaa useasta eri kulmasta. Eikä todellakaan nukkunut. Siis yhtään. Protestiääni kantautui yli juhlapuheiden ja yleisen puheensorinan, onneksi ääntelevän Muumi-kirjan vonkunat eivät. Mukana oli jos jonkinlaista viihdykettä, joihin jaksetiin keskittyä ehkä neljä sekuntia kerrallaan. Paitsi onneksi hääparin tarjoamaa saippuakuplaputkiloa jaksettiin yrittää kiertää auki ja kiinni pitkään ja hartaasti. Kunnes se meni rikki. Vieruspöydän setä tarjosi omaansa, ei kelvannut. Ruoat piti roudata mukana kylmäkalleen kytkettynä, tavaraa oli muutenkin noin kolminkertainen määrä edelliskesän juhliin verrattuna (vika saattoi olla väsyneissä ja kiireisissä pakkaajissakin). Mitään ei oikein ehtinyt pöytäseurueen keskustelusta kuunnella, kun aina kun huomio kohdistui johonkin muuhun, ehti Pikku-Ukko aloittaa jonkun uuden "ihanan" aktiviteetin, kuten servetin syömisen, lelujen paiskomisen, ohikulkijoiden läpsimisen tai uusien (kimeiden) äänien testaamisen. Ja kuten kunnon kesähäihin kuuluu, poika kähmi mua rinnoista koko loppuillan, vaikkei päivämaitoja ole enää vähään aikaan kuulunutkaan. Mutta kyllä se aina hyvän vireen iskiessä pyöri ympäri salia myös hurmaamassa muita vieraita.

Ja selvittiinhän me, kaikesta huolimatta.

Erossa!

Tajuan taas kipeästi äitiyden ja luopumisen yhteenkietoutuneen luonteen. Eilen oli pisin aika erossa pojasta, melkein jo vuorokausi. Vein lapsen aamulla hoitoon - samaan missä aloitamme maanantaina myös varsinaisen "hoitoharjoittelun" ja suuntasin itse Savonlinnan oopperajuhlia kohti. Ja vaikka meillä molemmilla oli oikein ihana päivä tiedossa, minulla siis Taikahuilun (hyvä oli!) ja Pikku-Ukolla hoitovanhempien kekseliäällä avustuksella päivä Sea Lifessa erilaisia mereneläviä katsellen ja sitten loppuilta isänsä hellässä hoivassa, niin raastoi kyllä sydäntä lähteä. Ei ollenkaan siksi, etten olisi uskonut pojan pärjäävän vaan no, lähinnä siksi että taas tajusin, että yhden ikä- ja elämänvaiheen päättyminen on ihan nurkan takana. En yritäkään huijata itseäni ajattelemalla, etteikö olisi valtava muutos koko perheelle kun alan käymään taas töissä ja poika menee päiväksi hoitoon. Reilut kaksi viikkoa enää, vai pitäisikö laskea vain viikonloppu, kun maanantaina kumminkin aloitamme pehmeän laskun kohti hoitokuvioita?

Siinä junan puksuttaessa koko ajan kauemmas ehdin miettiä monen montaa juttua. Siitä, miten kiitollinen tästä reilusta vuodesta olen, vaikka väsymys onkin ihan valtava edelleen. Pikkuveljen tyttöystävä on ranskalainen ja hänen tarinoistaan päätellen saadaan kyllä olla tosi iloisia siitä, että juuri Suomen yhteiskunnan kansalaisia ollaan - on merkittävä satsaus perheille, että tämän verran saa yhteiskunnan tukemana olla lapsen kanssa kotona.

Kävin pojan hoitoonviennin jälkeen myymässä vanhalle opiskelukaverille turhat rattaat. Ehdittiin samalla hetki jutella. Hän oli neljättä vuotta kotona kahden lapsensa kanssa, kysyi miten hennon jo nyt mennä töihin. Melkein alkoi itkettää, kun sanoin etten oikein hennoisikaan. Kotiinpäin ajellessa kävi mielessä, että ollaankohan tässä nyt kuitenkaan niin köyhiä, etten olisi voinut kuitenkin jäädä kotiin. Valinnoistahan tässä on kyse. Haluan pitää perheen elintason tietyllä tasolla, siksi menen töihin. Nipistämällä monesta ja miettimällä lainanlyhennyksiä olisin varmasti voinut olla vielä pidempään kotona. Kaikesta huolimatta päätin kuitenkin mennä sinne töihin, jollain tavalla odotankin sitä, vaikka kyllä se jännittääkin - ja hiukan ahdistaa myös. Ehkä jos suunnittelisimme Pikku-Ukon jäävän ainokaiseksi lapseksi olisin tehnyt eri tavalla. Nyt, kun ainakin toista ja ehkä kolmattakin silti toivotaan, mietin että on hyvä jos äidillä on työtä, uraa ja rahaa on jäljellä vielä heillekin. Enkä tiedä jaksaisinko esimerkiksi yli viittä vuotta kotona kuitenkaan, putkeen ainakaan.

Pikku-Ukolla oli joka tapauksessa ollut hyvä päivä, sain junamatkalle kuvia nauravasta pojasta akvaariokalojen vieressä. Isänsä laittoi myös säännöllisesti tiedotteita siitä, että ilta sujui hyvin ja mökkimatkakin hienosti. Meillä oli kivaa oopperassa ja oli virkistävää olla hetki ilman, että piti miettiä mihin olikaan lapsen jättänyt ja mitähän se nyt oli keksinyt. Niinkuin joskus silloin ennen :)

Paluumatkalla, kun edellisestä imetyksestä oli 15 tuntia, huomasin ABC:llä vessassa käydessä, että siinä missä muu osa minusta vielä tsemppasi, alkoi rinnoilla mennä jo vähän kireästi. Silti mökille miehen ja pojan luo päästessä vastustin halua mennä heti imettämään, poikahan nukkui ja kaikki oli hyvin. Sillä seurauksella, että vaikka poika sitten jossain kohti yöllä heräsikin ja pääsin imettämään, on näemmä joku oikean rinnan tiehyistä mennyt ihan tukkoon taas. Pääsen siis tänään saunomaan. Mutta muuten selvittiin aika vähin vaivoin tuosta erosta, mitä nyt poika on tykännyt kelliä sylissä tai ihan lähellä koko aamun. En valita, ikävähän oli minullakin ;)

Pikkasen liian kiinnostunut koirasta

Koiraparka. Viimeisen viikon aikana Pikku-Ukko on kasvattanut aivan valtaisan kiinnostuksen sitä kohtaan. Kuten monilla muillakin ihmislapsilla (tai no, aikuisillakin), pätkällä ei ole minkään valtakunnan käryä siitä, miten koiraa tulisi kohdella tai edes lähestyä. Koira yrittää välittää hiljaisia singnaaleja sen kun kerkiää, kääntää päätä tai lapaa pois, nuoleskelee huuliaan, siristää silmiään, laittaa korvat luimuun, ylipäätään viestittää koko kropallaan, että jos nyt kiltti pysyisit vähän kauempana, jooko?

Vaan mitä tekee poika? Sinkoaa aina tilaisuuden tullen kädet ojossa ja täyttä päätä kiljuen kohti koiraa ja yrittää jotain sellaista vapaapainiliikkeeltä näyttävää päällekaatumista. Sanon uudestaan: koiraparka. Tosi hyvin se on toistaiseksi ottanut kaiken, tosin näyttää vähän onnettomalta ja vilkuilee alta kulmain, että voiskohan tuon palauttaa johonkin. Mutta kun koiran yrittää sulkea esimerkiksi koiraportin taakse "turvaan", niin se jää koko ajaksi siihen portille tuijottamaan, että milloinka täältä pääsisi takaisin porukoihin. Ja Pikku-Ukko yrittää taputtaa sitä kuonolle sieltä portinkaiteiden väli. Huokaus.

Koira on urpo, koska se ei vieläkään älyä liikahtaa tieltä pois kuin pari askelta kerrallaan ja Pikku-Ukko on jo niin nopea, että pari askelta menee innostuksessa ihan heti. Eli heti kun koira pysähtyy, poika on sen kimpussa uudelleen. Jos sen spesifisti käskee lähtemään mäkeen, se menee kyllä toiseen huoneeseen, mutta tulee välittömästi takaisin tarkistamaan, että menihän nyt putkeen. Sama, kun yritän kehua vuolaasti joka kerrasta, kun se ei reagoi kuin väistämällä poikaan - se tulee takaisin lähelle. Toinen huokaus. Poika taas on urpo siinä suhteessa, että yritä nyt tuota kieltää. Tai siis kielletty on, noin satamiljoonaa kertaa eri asteisilla vihaisuuden sävyillä, eri oktaaveista ja naamaa rypistellen, mutta ei mene jakeluun. Kolmas huokaus.

Ei ole mitenkään helppo tilanne koiralle tämä ja annan kyllä ihan hurjasti pisteitä sille, että se on näin hyvin pärjännyt, etukäteen ajattelin että meillä olisi vielä vaikeampaa. Sillä ei onneksi ole (vielä) tuntunut olevan itsensä puolustusviettiä, mutta jossainhan ne koirankin rajat menevät. Tunnen hurjan vastuun niskassani siitä, ettei mitään pahempia tilanteita pääse syntymään.

Mansikkapäivä

Eilinen oli yksi niitä harvoja, kirkkaita, ihania päiviä, jolloin kaikki on just perfect eikä paremmin voisi toivoa. Otsikko tuli siitä, kun jäin miettimään, että jos mansikkapaikkaa voi käyttää terminä kuvaamaan jotain ihanaa suosikkipaikkaansa, niin onko olemassa myös mansikkapäivä? Tämä olisi ollut sellainen.

Ei ollut kiire, aurinko paistoi, mutta tuuli sen verran, ettei ollut liian kuuma. Oma fiilis oli jotenkin keveä koko päivän ja jaksoin mielestäni tosi hyvin pojan kanssa koko päivän. Aamulla poika ähersi taas sukkia omiin jalkoihinsa ja oikean jalan kohdalla melkein onnistui. Lounaan jälkeen Pikku-Ukko katosi pöydän alle ja oli siellä vartin ihan itsekseen kengän kanssa. Jäin oikein seuraamaan ja eikö tuo ährännyt koko ajan sitä kenkääkin jalkaan. Sen verran hankalat vetoketjukengät, että vähän piti auttaa. Mutta hattu sentään meni ihan itse päähän ja mitä silkkaa riemua voi äiti tuntea siitä, kun lapsi päättäväisesti yrittää pukea ja onnistuu sitten!

Mökin tienvierustan metsämansikat ovat myös kypsyneet. Kun oltiin jo päivä ahkeroitu, kävelty, heitetty koiralle palloa, tönitty kärryjä ja ihasteltu maailmaa vähän joka kulmasta, istuttiin mättäälle ja syötiin yhdessä mansikoita. Ei tarvinut kovin montaa marjaa syöttää, niin Pikku-Ukko oppi ihan itse etsimään ja poimimaan punaisia herkkuja sieltä lehtien joukosta. Katsoin onnellisena mansikoita mussuttavaa lasta ja mietin, miten hurjan ihanaa meillä nykyisin on. Mikä etuoikeus saada seurata, kun toinen tutustuu nyt kaksin käsin maailmaan. Ihan paras päivä.

MM-kisojen kunniaksi avasimme jalkapallokauden

No nyt tuo osaa jo potkia palloa. Olen ihan ymmyrkäisenä oikeasti tästä vauhdista, millä tuo hommaa nyt kaikkea uutta taitoa. Ehkä se on tuo aurinko, joka Pikku-Ukon villitsee, tai sitten nyt on vain joku herkkyyskausi. Pari viikkoa poika on viihdyttänyt itseään heittämällä meidän koiralle palloa (ei se pitkälle lennä, pari metriä, mutta koira reppana hakee sitä onnesta sikkurallaan silti) ja nauramalla päälle, kun koira on selvästi mukana hänen keksimässään yhteisleikissä.

Eilen aloitettiin sitten se jalkapallo, kun löysin mökiltä pikkuveljen vanhan nahkapallon. Roikotin alkuun Pikku-Ukkoa kainaloista ja heilautin niin, että jalkojen lentokaari pukkasi palloa eteenpäin. Ei tarvinut kovin montaa kertaa näyttää, kun tuo jo kiisi pitkin pihaa (palloa jaloissaan kuljettaen). Että uusi Messi on täällä kasvamassa, vähintään ;) Ei muuten tarvinut ihan kovin pitkään potkia sitä palloa, kun tuli jo sellainen väsy, että hyvä kun ehdittiin lounas saada suusta alas, niin Pikku-Ukko tilttasi totaalisti. Näemmä väsyttää myös tuo uuden opettelu.

Päiväunilta herättyään tuo otti muuten sukan käteen, venytti suuaukkoa ja yritti tunkea ihan oikeinpäin jalkaansa. Sukka ei ihan suostunut vielä kunnolla yhteistyöhön, mutta tässä joku päivä tulee senkin aika. Jännää :)

Paras aika on just nyt

Kesä. Mökki. Pikku-Ukon voi päästää ovesta suoraan pihalle melkein pukematta ja poika painaa pitkin nurtsia ja hiekkaa ja raksan soraa kuin höyryveturi. Ei tarvitse leikittää, riittää kun kulkee vierellä ja antaa sanoja kaikelle, mitä poika osoittaa, katsoo tai ihmettelee. Ja tsemppaa nousemaan ylös, kun pyllähdetään. Tosi pitkään tuo jo jaksaakin, ennen kuin kuukahtaa ja sitten voidaan ottaa yhdessä päikkärit. Jossain välissä syödään, noin kolmen - nelinkertaisia annoksia entiseen verrattuna ja mennään uudestaan pihalle nauttimaan lämpimästä säästä ja siitä, että virikkeitä on kylliksi. Eilen poika pääsi isovanhempien pyöräretkelle mukaan ja tuli takaisin naama loistaen. Suusta kuuluu koko ajan hirveää päpätystä ja nyt osataan jo oikeasti vilkuttaa, kun joku sanoo heihei, halata ja pusia jos sitä pyydetään, tuoda esineitä pyynnöstä (ja jalkapallomeiningillä myös filmata itkua jos harmittaa esim. kun olisi halunnut jo jatkaa leikkiä ja äiti olisi halunnut vielä pari lusikallista syöttää). Kaikenkaikkiaan poika vain tekee ja on juuri nyt niin paljon ja kehittyy, niin että sen huminan melkein kuulee. Ja rakastan sitä omaksi itsekseen kehittyvää tyyppiä koko ajan vain enemmän (vaikkei se vanhempiaan tule helpolla jatkossakaan päästämään, sen näkee jo nyt..)

Elämä on ihan parasta just nyt.

Avainleikki

Ollaan mökillä nauttimassa ihanista kesäsäistä. Elämä on leppoisaa ja koirakin nauttii, kun aurinko paistaa ja se saa juosta pallon perässä sydämensä kyllyydestä. Leikittiin Pikku-Ukon kanssa tässä yksi päivä avaimilla ja päätin sitten päiväunille mentäessä esitellä, kuinka avainnippuni avaimilla avattiin ensin mökin ovi ja sitten vierestä vielä varaston ovi. Poika näytti kovin mietteliäältä ja jotain ruksutusta siellä päässä onkin ilmeisesti tapahtunut, koska päivää sen jälkeen poika alkoi heti avaimet käteen saatuaan tunkea niitä ainoaan ylettämäänsä avaimenreikään, terassin oveen. Auton avaimet, papan avaimet, leikkiavaimet, kaikkia pitää kokeilla.

Viimeistään tässä kohtaa äidille ja isälle alkaa valjeta, miten paljon tuo jo tajuaakaan. Niin, että siis nää kaikki on avaimia ja nää on ovia ja että näillä toisilla avataan näitä lukkoja, niin sen oven saa auki. Aika mieletöntä.

Helpoimmat menkat ikinä

No siinä ne sitten olivat ja menivät, ekat oikeat kuukautiset synnytyksen jälkeen. Helpoimmat ikinä - tiistai-päivästä perjantai-iltaan, ohi alle 75 tunnissa. Ei kipuja tai kramppeja, mutta vuoto lähti päälle kuin hanan olisi avannut ja samoin se näemmä loppuikin. Nojuu, aika runsasta se vuoto oli, mutta sitä se oli ennenkin. Joten jos ovat jatkossakin tällaiset niin jee, olis pitänyt synnyttää paljon nuorempana jo, niin olisi jäänyt erinäinen määrä Buranaa ottamatta. Näin se kroppa muuttuu.

Ihan pöntöllä

Seikka, mistä olen tosi ylpeä on se, että meillä tulee nykyään kaikki kakat pönttöön tai pottaan. Tai ainakin 9/10 ja joskus ennen kuin ollaan ehditty kiikuttaa Pikku-Ukko pöntölle ja riisua housut, sukkikset ja vaippa niin joku nykäre on saattanut jo ehtiä vaippaan, mutta loppu on pyydystetty onnistuneesti pönttöön.

Olen tosi ylpeä tästä siksi, että se tarkoittaa myös sitä, että seuraan lapseni touhuja edes sen verran tarkasti, että bongaan kakkasignaalin ja jaksan tehdä sen vaivan, että mennään istuksimaan sinne pöntölle, vaikka samaan aikaan poika pääsääntöisesti yrittää joko repiä koko vessapaperirullaa auki, tunkea sormiaan pöntönrenkaan alle tai tehdä lähempää tuttavuutta vessaharjan kanssa.

Olen tästä ylpeä myös siksi, että vessassa käynti oli sen ummetuksen aikaan Pikku-Ukolle ihan traumaattista ja aiheutti hysteeristä itkua ja nyt me jaksetaan istua pöntöllä hymyillen ja uusia sanoja harjoitellen vaikka kuinka.

Ja koska me ollaan tätä nykyisin iloisia kestovaippojen sekakäyttäjiä, olen kakanpyydystämisestä aina myös käytännön puhtaanapidon vuoksi tosi iloinen, se nyt vaan helpottaa elämää jos kakka tulee vaipan sijaan sinne, minne se kuuluukin.

Valitettavasti vastapainoksi tuon lapsen pissasignaalit on ihan hukassa. Kokeilin ekaa kertaa pikkuhousuja tällä viikolla ja meni noin 5 minuuttia kun ne (+lattia) oli märkänä. Hmm.

Suuhygienistillä

Sanoisin, että Espoon hammashoidon varoja voisi käyttää vähän paremmin, kuin mitä nyt käytetään. Oltiin Pikku-Ukon kanssa eilen siinä 1-vuotissuuhygienistikäynnillä sillä tuloksella, että istuin 10 min vastaamassa kysymyksiin (pesettekö 2 kertaa päivässä - no pestään, käytättekö fluoritahnaa - juu, sitä 0-2 -vuotiaiden Muumitahnaa niin kun kaikki muutkin ja sillointällöin xylitol-pastilleja kanssa). Sen jälkeen pidinkin 2 minuuttia kiinni rimpuilevasta lapsesta, joka totaalisesti kieltäytyi näyttämästä niitä hampaita sille hoitotädille. Luotettiin sitten siihen, että minä olin nähnyt siellä ylhäälläkin kaksi hammasta. Sain käteen lapun, jossa sanottiin, että tervetuloa sitten 3- vuotiaana uudestaan ja tädiltä lisäterveiset, että sitten pitäisi osata käyttäytyä ja näyttää ne hampaat. No kiitti!

Nythän kai on ajatus se, että tuo sama (kysymysten esittäminen, jo tiedettyjen asioiden jankkaaminen ja hampaisiin katsomattomuus) voitaisiin tehdä neuvolassa. Kannatan lämpimästi. Tämänkin käynnin eteen piti tehdä hommia, kun tapaamisajankohtaa veivattiin kahteen otteen uudestaan ja lopulta aika saatiin ei-todellakaan-lähihoitolaan.

Käynnin hyödyt oli totuttaa Pikku-Ukkoa siihen hammashoitohuoneen hajuun ja keskustella filosofisia yöimetyksestä. Mietin siinä, että olisi se hienoa, jos voisi ajatella koko asian vain hampaiden kautta. Niin, että joo, yöllä ei tuu niin paljon sylkeä ja se maito reikiyttää silloin tehokkaammin, joten lopetanpas tän yöimetyksen nyt kun noita hampaita tuli tuohon. Kun se oliskin noin helppoa.

Kp1, vihdoin!

Meni viikko siitä, kun totesin, että uuden duunin vuoksi just nyt ei saisi tulla raskaaksi hetkeen, niin nythän ne menkat sitten poksahti päälle. Elämä on kyllä oikeasti mysteeri, ja vielä huvittava sellainen.

Olen järjettömän iloinen siitä, etten ole parin viime viikon aikana kuvitellut oireita, vaan oikeasti kierto on käynnistynyt, koska oikeasti: turvotus, makeanhimo (ja muut himot..), jäätävä valkovuoto ja  tänään viimeiseksi aamulla aftat suussa olisivat muuten saaneet mut epäilemään, että oikeasti mun kropassa on joku vialla. Mutta kaikki onkin hyvin. Nyt vaan sitten pitäisi miettiä, että ottaako se raskautumisen riski, jolloin ei taas pääse hoitamaan sitä duuniprojektia loppuun vai yrittää pikkukakkosta siitä huolimatta - sen verran ainakin olen jo omista ja kavereiden kokemuksista oppinut, että uusi elämä ei todella ole mikään itsestäänselvyys..

Aion kuitenkin juhlistaa sitä (ehkä ainoaa) päivää, jolloin todella iloitsen siitä, että nyt ne alkoi! (Helppo juhlia, kun aftojen ja turvotuksen lisäksi ei ole (vielä) muita oireita - erityisinhokit ahdistus, masennus ja kivuliaat krampit kun loistavat vielä poissaolollaan.)

Project 333

Selkeästi alkaa taas olla energiaa lisää, kun himo kaikenlaisiin projekteihin alkaa salakavalasti vaania taas. Kuulin tästä vasta viime viikolla kaverin Facebook-päivityksessä, ja olen silti jo ihan lumoutunut. Project 333, mitä mahtavuutta vaatekaappiin! Ideana on siis lyhyesti tiivistää seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi käytettävien vaatteiden määrä 33:een tai alle. Siis poislukien alus- tai urheiluvaatteet, jne. Mutta semmoiset ns. ihmistenilmoilla - vaatteet.

Kaveri kehui olleensa hommassa mukana jo pari kautta ja löytäneensä tämän avulla oman tyylinsä - kun joutuu tiivistämään ja todella miettimään, mitä vaatteistaan rakastaa niin paljon, että haluaa sen mukaan kolmeksi kuukaudeksi, sitä myös alkaa kuulemma hahmottamaan paremmin, minkälaisista vaatteista oikeasti tykkää ja miksi.

Meikäläinenhän on vaateasioissa oikein klassinen "koko vaatekaappi tursuaa, mutta mitään järkevää ei aamulla löydä päälleen"-tyyppi. Mulla on vaatteita ostaessani vaikeuksia hahmottaa, mikä käy yhteen minkäkin kanssa ja varsinkin, että mikä olisi kyllä tavallaan ihana - mutta vain jos olisin eri mallinen ja mahtuisin esim. pillifarkkuihin, jotka ainoana sopisivat noiden kanssa.

Kävin innostuttuani läpi vaatekaappiani ja sen lisäksi, että sieltä ylipäätään taas karsiutui melkoinen läjä kierrätykseen (ja lumppuihin) menevää vaatetta, niin huomasin, että:

1. Multa puuttuu selkeä, oma pukeutumistyyli
2. Multa puuttuu ns. perusvaatteet (mm. kaiken kanssa yhdisteltäviä housuja ja paitoja)
3. Ja koska ne perusvaatteet puuttuvat, mun on vaikea muodostaa hyviä asukokonaisuuksia
4. Mulla on ihan sairaasti "sitku"-vaatteita (sitku oon laihempi, sitku meen johonkin iltajuhliin, sitku mun hiukset on taas punaiset niin käytän tätä)
5. En näemmä mieti vaatetta ostaessani ihan kauheasti myöskään sen toimivuutta (materiaali, hoidettavuus jne.)

Perkauksen jäljiltä kaappiin jäi edelleen liian paljon, mutta toivon, että joskus olen tarpeeksi kypsä päästääkseni irti niistä ehkä- vaatteistakin. Mutta nyt n. 40 vaatetta roikkuu nätisti henkareissa ja odottaa käyttöä. Aion päästä tuohon viralliseen 33:een myös, mutta koska nämä pukeutumisjutut eivät ole mulle kaikkein luonnollisin juttu ja pääsin mukaan vähän myöhässä, aion antaa itselleni luvan pähkiä vaatekaappia vielä pari viikkoa. Kunhan töiden alkuun olisi mietitty. Nyt oikeastaan odotan innolla niitä aamuja ja helpottuuko se valinta todella tämän avulla. Pitäisi kai jo sen vuoksi, että niitä vaatteita ei ole esillä enää niin paljon kuin ennen, kun loput lähti laatikoituna kellarikomeroon ;)