Yhtäkkiä maistuu se mahallaan olokin

Tää on niin jännä juttu tämä kehitys. Nyt viikon verran Pikku-Ukko - joka siis ennen veti hirveät kilarit kun yhtään sitä yritti pitää mahallaan - on yhtäkkiä alkanut viihtyä enemmän ja enemmän mahallaan. En tiedä johtuuko esim. kaurapuuron aiheuttamasta vatsavaivasta vai mikä on, mutta sängyssä tuo saattaa yöllä jo kääntyä mahalleen, mitä keskoskuolemariskin pelossa vahdin nyt hysteerisenä ja kääntelen takaisin selälleen heti kun poika nukahtaa. Ja päivisin kyllä edelleen tuo on kääntymässä selälleen heti kun käsistä loppuu voima, mutta nyt on kyllä selvästi enemmän yritystä kuin ennen. Tekniikkaa tosin ei ole sitäkään vertaa, mutta nyt on taas vähän enemmän toivoa siitä, että tuo joskus (mielellään ennen kuin opettelee kävelemään tms.) oppisi ryömimään ja vaikka konttaamaankin ;)

Vuosipäivää juhlimassa

Eilen oli tasan 4 vuotta meidän ensitreffeistä Jiin kanssa. Paljon on mahtunut päiviä ja tapahtumia tuohon aikaan (yhteen olympiadiin, kuten kaveri lohkaisi), yhtäkään en oikeasti vaihtaisi pois vaikka laskujeni mukaan tuosta melkein kaksi vuotta on ollut jonkinlaista etäsuhdetta toisen asuessa työn tai opiskelujen vuoksi eri kaupungissa tai maassa. Aika rankkaakin siis, mutta ehdottoman antoisaa, jos lasketaan kaikki ne jutut, joista yhdessä ollaan yli selvitty ja osasta kovasti nautittukin.

Kun oli kerrankin saatavilla lastenvahti helposti ja tänä vuonna todella koettiin, että nyt olisi kiva tätä myös  juhlistaa (ja päästä hetkeksi pois talosta ilman lasta), niin mentiin ravintolaan nauttimaan pitkästä aikaa kunnon kolmen ruokalajin setti niin, että molemmat pystyivät käyttämään molempia käsiään ja keskittymään ihan vaan toisiimme. Sitäkin kummasti oppii arvostamaan, vaikka valitettavasti taisi olla meidän kohdalla noin 5,5 kk sen jälkeen kun siitä tuli vähän hankalampaa ;)

Sen lisäksi, että onnistuttiin saamaan ihan sairaan hyvää ruokaa, oli myös ilo huomata, että tunsihan sitä nyt vielä toisen ja puhuttavaakin löytyi vähintään entiseen malliin. On parisuhde tässä vauvan myötä muuttunut ja ollut tietty aika kovalla koetuksellakin, kun on etsitty uusia rooleja ja taisteltu uudenlaiseksi muodostuneen arjen, kodin siivouksen ja näiden raha-asioiden kanssa. Mutta hyvällä pohjalla mennään. Jos olisin neljä vuotta sitten tiennyt, miten helposti kaikki sitten kuitenkin järjestyi ja miten onnellinen parisuhteessa olisin, niin olisin tuskin jännännyt niitä treffejä ihan niin kovin. Ei kuitenkaan mennyt ihan kauhean kauan, ennen kuin tajusin itsekin, että tämän tyypin kanssa saa olla oma itsensä, mitä se nyt kullakin hetkellä sitten tarkoittaakaan. Vain kerran ollaan kriiseilty oikein kunnolla ja siitäkin selvittiin, kun vihdoin alettiin puhua kunnolla. Sen jälkeen ollaan yritettykin puhua, puhua ja puhua. Parasta tässä taitaakin olla se, että vaikka arjessa molemmat tupeksisivat ihan urakalla, niin molemmilla on kuitenkin vilpitön halu setviä asiat ja puhua ne läpi. Toivon, että se kantaa pitkälle - vaikka tietysti Pikku-Ukon vuoksi toivon, että pikkaisen enemmän pinnaa ja toista kunnioittavaa viestintää stressitilanteissa opeteltaisiin tässä tulevien vuosien saatossa.

Vaikka en osaa yhtään kuvitella, mitä seuraava olympiadi nyt sitten tuo kun meillä on tällä hetkellä kaikki niin auki, niin toivon kyllä, että meillä olisi ne ainekset, joilla rakentaa meidän perheelle hyvää, rikasta arkea jatkossakin. Ja että muistettaisiin juhlistaa, kun siihen on aihetta ja mahdollisuus!

Poika kiinnostui koirasta

Oon tässä nyt pari viikkoa katsonut vähän ristiriitaisin tuntein sitä, kun Pikku-Ukko yhtäkkiä hokasi, että meidän koira on a) olemassa ja b) tosi kiinnostava. Aina, jos koira menee ohi, pitää yrittää kurottaa kättä sinnepäin ja koskea. Ja kun koira sitten välillä tulee nuuhkimaan, niin poika tarraa kiinni karvoista, korvista tai mistä nyt kiinni saa. Kaksi episodia on ollut jo, jolloin en ole ollut ihan kyllin tarkkana ja olen vain joutunut (taas kerran) kiittämään onnea, että meidän koira on aika lempeä ja ymmärtäväinen. Toisen kerran koira nuoli tuon kättä ja eikö poika napannut pienellä kourallaan kiinni siitä kielestä. Hetki oli aika priceless ja tilannekomiikkaa olisi riittänyt, jos en olisi ollut niin kauhusta jäykkänä, että mitähän se koira nyt tekee. Onneksi veti kiltisti kielensä takaisin ja pakitti vähän loukkaantuneen oloisena vain omiin oloihinsa. Huh. Toisen kerran poika oli sylissä ja annoin silittää vähän karvaa. Taas kerran kun silmä vältti, niin tuo nappasi oikein tiukan otteen kainalokarvoista ja väänsi kunnolla. Koira värähti ja katsoi mua anovasti, minäkin oikein vaistomaisesti karjaisin pojalle "Ei" ja riensin irroittamaan otetta. Oikeasti pitäisi kyllä viimeiseen asti valvoa, ettei juuri noita tilanteita tule. Vaikka koira on kiltti, ei senkään pinnaan voi iänkaiken luottaa. Hirvittää vaan, kun Pikku-Ukko katsellaan oikein metsästää koiraa välillä, että mitähän se puuhaa kun pääsee vihdoista viimein liikkeelle. Kaverin konttaava lapsi metsästi nimittäin heidän koiran häntää kaikki päivät, heti kun silmä vältti... No, onhan meillä edelleen se koiraportti - tosin ehkä se pitää mieluummin lapsiportiksi nimetä, kun se joka halutaan pitää ulkona on tuo tiitiäinen?

Nyt mun hiukset putoo

Ehdin jo toivoa, että se paljon puhuttu imettäjän hiustenlähtö ei jostain mystisestä syystä koskisikaan mua. Ehdin olla jo niin voitonriemuinen ja kiittää kaikkea sitä vitamiininpopsintaa, kun muilla kavereilla raskauden tuuhentama tukka alkoi pudota paljon aiemmin, jossain siinä neljännen kuukauden tietämillä. Vitsailin, että juu kyllä meilläkin hiukset lähtee, nimittäin Pikku-Ukon juuriltaan kiskomina (mikä on sekin ihan totta - miksi voi miksi se metsästää mun hiuksia heti kun yrittää pitää hiuksia muuten kuin turvaponnarilla...).

Voin kertoa kyllä, että nyt irtoaa ihan ilmankin. Parin viikon sisään niitä on lähtenyt harjaan ja kampaan ihan älytön määrä, hiusten pesun yhteydessä sairaasti ja siis mikä pahinta, aivan tolkuttomasti nukkuessa tyynylle. Se on kaikkein ikävintä, koska kun tuo lapsi nukkuu vieressä, se jotenkin onnistuu yön aikana keräämään kaulansa ympärille hirveät sattumat, joita sitten aamuvaipanvaihdossa nolona yritän irroitella, ettei Jii näe.

Harmittaa vain, kun olin niin kamalan iloinen hyväkuntoisista, tuuheista hiuksista. Oli siinä tietty sekin, että kun tässä väsymyksessä nyt ei ihan kauheasti jaksa siihen ulkonäköön panostaa ja kun tukka oli pitkään kunnossa aivan minimaalisella värkkäämisellä (=harjaus) niin nyt pitäisi nähdä vaivaa ihan älyttömästi, että saisi tuon elottomaksi yhtäkkiä menneen mopin valumisen aisoihin. Ja kun ei jaksa, niin sitä jättää sen peilailun väliin ja koittaa mennä hälläväliämoonäiti -asenteella vaan. Alan ymmärtää, miksi tuoreita äitejä kritisoidaan huonosti pukeutuviksi ja liian vähän ulkonäköönsä panostaviksi. No kai nyt, kun väsyttää koko ajan ja uusi kropanmuoto ei suoraan sanottuna innosta hommaamaan mitään kivoja vaatteita (koska imetysrajoitteet pitää huomioida ja kaikki on yhtä vaaka- ja kolmiopaneelipaitaa). Ja se tukkakin lähtee päästä.

Masentava lipsahdus kuntoprojektissa

No ei se näemmä paljon vaadi, että hyvällä mallilla oleva kuntokuuri saadaan sössittyä - toivottavasti tilapäisesti. Katsoin viime viikolla Koko suomi leipoo -ohjelmaa Katsomon kautta ihan hulluna ja keksin siitä leipoa kaverille synttärilahjaksi pistaasibrownieita (minä, joka viimeksi on leiponut vuonna nakki...). Ja piti tehdä samalla kertaa tuplataikina, kun en täältä tilapäislukaalista keksinyt sitten millään pientä vuokaa. Brownieista lähti torstaina puoli pellillistä kaverille, missä niiden kanssa vedettiin aika kiva setti myöskin niitä Lidlin minipizzoja. Seuraavana aamuna vaaka näytti taas yli 80 kiloa, mutta hei - ei se haittaa kun sehän varmaan oli vaan turvotusta niiden pizzojen suolasta tai jotain. Joopajoo.

Hyvällä omallatunnolla nassuttelin sitten perjantaina ja lauantaina loput browniet omaan naamaan (Jii kun ei juuri leivonnaisia syö. Miehet?!?). Sunnuntaina sitä sitten olikin jo semmoinen nälkä, että kun käytiin tuttua morjestamassa Ikaalisissa, vedin jättipekoniaterian Pepsillä huiviin ihan kasnoin helposti kun käytiin paikallisessa kuppilassa syömässä. Ja eilen kaverin kanssa Ideaparkissa mätin ensin ison lasagnen ja päälle jätskiströsseliunelman (rahansäästökin oli aika kaukana mielestä siinä kohti..) ja illalla vaelsin koko ajan jääkaapille katsomaan, olisiko sinne kuitenkin ilmestynyt jotain namia.

Onneksi ei ollut, sillä vasta siinä viidettätoista kertaa kokeillessa edes älysin, että niistä viattomista brownieista jäin taas kerralla sokeri- ja rasvakoukkuun, enkä selvästi hanskaa vielä tilannetta niin nopeasti, että osaisin heti sen katkasta. Parempi siis oikeasti vaan olla syömättä nyt makeaa tai muuten epäterveellisiä, kun ei se syömisen nautinto vaan todella ole tämän hatutuksen arvoista. Näistä parista päivästä jäi käteen taas pari kiloa extraa, jotka joutuu juoksemaan veks heti kun tämä flunssa vihdoin lähtee. Peilikuvakin on jäätävä, kun suola ja kalorit turvottivat heti sellaiseen kuntoon, että kyllä tietää syöneensä. Ja kuvittelenkohan mä vaan vai turpoaako myös tää raskauden jälkeinen maha ihan eri tavalla pienestäkin? Tiesin kyllä, että kakkoslapsi näkyy mahasta välittömästi, mutta näemmä myös kaikki nämä ruokasynnit ;)

Näillä tuulilla siis tähän viikkoon, mutta kyllä se vielä tästä. Itsekuria kasaillessa taas.

Peffa nousee ja äänteitä tapaillaan

Pikku-Ukon kehitys on mennyt sellaiseksi näemmä, että kahteen viikkoon ei tapahdu mitään ja sitten yhtäkkiä tapahtuu taas kauheasti. Nyt kahtena peräkkäisenä päivänä tyyppi on siinä mahallaan yhtäkkiä alkanutkin kohotella peräänsä siten siis, että pää on pysynyt ilmassa. Selkeä kehitysaskel taas :) Oltiin juuri eilen Jiin lapsettoman kaverin luona kun Pikku-Ukko nosti sitä takapuolta sen kaksi senttiä irti maasta ja kaveri ei ehkä ihan ymmärtänyt mitä siinä vanhemmat yhtäkkiä alkoivat hihkua huikeasta kehityksestä. Mutta itsestä tuntuu siltä kyllä, että kyllä siellä aivoissa taas joku piuha uudella tavalla yhdistää.

Samoin Jii ehti viikonloppuna jutella pojalle oikein kunnolla ja sai sieltä ulos ensimmäisiä äännetapailuja. Jii hoki pojalle "hauva, hauva" ja poika alkoi hengittää ihan hurjan tiheästi (mistä aina luulen, että nyt sillä alkaa hinkuyskä rokotuksesta huolimatta, mutta ilmeisesti se on vaan innostumisen merkki) ja sai hirveällä tohinalla muodostettua "au". Tai ehkä se oli enemmän "äy", mutta tilanteesta huomasi, että sekä isä että poika olivat nyt aivan todella jännän äärellä ja jaksoivat toistaa samaa monta monituista kertaa.

Nyt ollaan siis vaiheessa "melkein". Melkein jo haetaan konttausasentoa ja melkein tapaillaan äänteitä. Mutta siitä on hyvä jatkaa ja äiti ja isä on taas tosi ylpeitä pienestä ;)

Gluteeni, keliakia ja 1-tyypin diabetes

Vietin edellisen vauvanruokapostaukseni jälkeen pari iltaa Pikku-Ukon nukkumaanmenon jälkeen PubMedissä  ja muuallakin internetissä yrittäen etsiä tietoa liittyen gluteenin ja optimaaliseen aikaan tuoda se vauvan ruokavalioon. Ihan vaan noin niinkuin yleisellä tasolla hämmentää, miten vähäistä loppujen lopuksi on ihan oikea tutkimus, jota vauvan ruokavalion vaikutuksesta terveyteen on tehty. Sitä semi- ja pseudotiedettä sitten löytyy sitäkin enemmän. No, haksahdinhan siihen itsekin, kun menin uskomaan alkuun kaverin varmaksi tietämää juttua siitä, että kaura pitäisi alkuun syöttää luontaisesti gluteenittomana. Kaiken kahlaamisen jälkeen en löytänyt varmasti tutkituksi kuin seuraavat asiat liittyen gluteeniin (aika kivasti samat koottuna v 2011 tehdyssä reviewssä täällä):

• Ns. normaaliväestöllä ei ole tutkittu gluteiinin tuomisen ajoitusta vauvan lisäravintoon lainkaan. Kaikki tutkimukset on tehty perheissä, joilla on ennestään tiedetty riski joko keliakiaan tai 1-tyypin diabetekseen. Lisäksi kokeita on voitu tehdä vain havaintoihin perustuen, eli loppupäätelmissä on tiettyä epävarmuutta. 
• Ennen 4 kk alkua syötetyllä gluteiinilla on todettu kohonnut riski sairastua keliakiaan. Tämä tosin on päätelty vain yhdestä havaintoihin perustuvasta tutkimuksesta (Norris et al, 2005 - ns. DAISY -tutkimus USA:sta seurantavuosilta 1994-2004) ja tutkimuksen käytännöissä on tiettyä väljyyttä (esimerkiksi gluteenin aloitusajankohta on merkitty 3kk haarukoissa, eikä tarkasti). 
• Vasta 6 kk jälkeen aloitetusta gluteenin annosta keliakian aiheuttajana on taas vain kaksi tutkimusta (yllä mainittu Norris et al ja Ziegler et al, 2003 - ns. BABYDIAB -tutkimus) ja nämä antavat ristiriitaista tietoa ja siksi netissä paljon puhetta herättänyt päätelmä siitä, että gluteiinin anto pitäisi aloittaa nimenomaan 4-6 kk välillä ei ole selvä. Käsittääkseni tästä syystä niin Suomen kuin WHO:n suositukset ovat edelleen 6 kk täysimetys.
• Akobenging 2006-tutkimuksessa löytyi viitteitä siitä, että jos gluteenia tuodaan ravintoon samalla kun ei imetä, keliakiariski kasvaa. Tätä ei ole tutkittu kuitenkaan suhteessa siihen ikään, jolloin gluteeni tuodaan ruokavalioon.
• 1-tyypin diabeteksen osalta tutkimuksissa ei ole osoitettua kuin hyvin heikkoja yhteyksiä gluteenin aloitusikään, eikä niistä voida vetää kunnon johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen (Norris et al 2003, Ziegler et al 2003 ja Virtanen et al 2006). Myöskään imetyksen vaikutuksesta diabeteksen syntyyn on hyvin ristiriitaista tietoa (esim. Virtasen ja Knipin 2003 tutkimus)
• Myöskään ennen käytetty tapa jättää kaikki gluteiini pois riskiryhmissä olevien lasten ravinnosta koko ensimmäiseksi vuodeksi ei suojaa merkittävästi diabetekselta (Hummel et al, 2011, ns. BABYDIET -tutkimus).

Sama review muuten lyttäsi paljon tämän keliakiakeskustelussa viitatut Ivarssonin ja Carlssonin ja muiden Umeån yliopiston tutkijoiden päätelmät siitä, että Ruotsin keliakiatapaukset v. 1985 jälkeen olisivat johtuneet pelkästään imetyssuositusten muutoksesta, koska keliakiatapaukset kääntyivät laskuun jo ennen suositusten muutosta takaisin 6 kk täysimetykseen. 

Epäilen, että nämä kaverin puheet gluteenittomista puuroista juontaa juurensa siihen, että kun Amerikoissa aloitetaan usein kiinteät nimenomaan viljoista, niin hyvänä on pidetty suositella ensimmäiseksi jotain, minkä ei tiedetä olevan kovin allergisoivaa. Siksi siis gluteenitonta puuroa. Kaikesta tästä vedän kuitenkin itse siis sen johtopäätöksen, että me mennään kauppaan ja ostetaan ihan tavallista kaurapuuroa ja aloitetaan sen maistelu ihan hyvillä mielin, ja jatketaan siinä samalla imetystä. Ja seuraavan lapsen täysimetän suositusten mukaan 6kk vanhaksi, jos niikseen tulee ;)

Vuosi sitten elettiin aika erilaisissa tunnelmissa

Olen miettinyt tässä pari viime viikkoa sitä, miten paljon vuosi voi tehdä ihmisen elämässä. Viime marraskuussa elettiin ensimmäisen raskauskolmanneksen loppua ja istukan verenvuoto tuntui pitävän ajatukset koko ajan siinä, jatkuuko raskaus vai ei ja uskaltaisiko sitä toivoa edes mitään. Aika meni sellaisessa pelon ja ahdistuksen ihmismankelissa, että tuntuu melkein kornilta miten nopeasti elämäni ehdottomasti vaikein kuukausi unohtuikin. Silloin sitä kuulosteli kroppaansa joka hetki peläten, että kaikki vihlaisut ja nipistykset olivat merkkejä keskenmenosta ja seuraava vessareissu paljastaisi ikävän totuuden. Mietin, olisiko silloin lohduttanut tieto edes siitä, että kävi miten kävi, vuoden päästä pitäisi oikein keskittyä, että muistaisi sen kaiken synkkyyden. Hyvä vaan, että se on nyt takana ja ihana ja kertakaikkisen rakashan tuo tuhisija on, joten kannatti kärsiä kaikki tuo. Enemmänkin, jos niikseen olisi tullut.

Nyt Pikku-Ukon kehitystä seuratessa ja tietysti myös näiden uusien vauvatoiveiden kanssa sitä tietysti ajattelee, että missähän sitä sitten vuoden päästä oikein on, jos yksi vuosi toi jo näin valtavan muutoksen. Niin optimisti minäkään en ole, että ajattelisin, että meillä noita tuhisijoita olisi jo silloin kaksi, mutta olisipa ihanaa olla edes raskaana. Ja samaan aikaan sitä kuitenkin muistaa kaiken sen huolen ja pelon, joka jäyti koko raskausajan verenvuotojen loputtuakin. Onkohan sitä kuitenkaan ihan valmis siihen uudestaan? Nyt vielä kun tietää, miten käsittämättömän kallisarvoinen se sisällä kasvava itunen on. Tietysti positiivista, että Pikku-Ukko pitää nyt (ja varmaan jatkossakin) vanhemmat sen verran kiireisinä, ettei sitä samalla tavalla ehdi märehtiä ja fiilistellä omaa kroppaansa, mutten toisaalta haluaisi tuoda lapsen arkeen edes murto-osankaan verran siitä ahdistuksesta, jossa viime vuonna elin. Tähän mennessä sitä on ajatellut lähinnä vain sitä, onko kroppa valmis uuteen raskauteen. Ehkä syytä on vakavasti pohtia myös päänupin tilannetta.

Tai ehkä pitäisi nimenomaan osata lopettaa märehtiminen ja lakata ajattelemasta?

Ei mitkään talvirattaat nämä

Eilen saatiin täällä ensilumi, kuten ilmeisesti melkolailla muuallakin Suomessa. Katselin parvekkeelta aikani, hihkuin ja fiilistelin ja sitten ajattelin, että kyllä sentään täytyy juhlia tätä pojan merkkipaalua kävelemällä lumessa kauppaan. Sinne on 2,5 kilometriä suuntaansa, mikä on aika kiva lenkki noin niinkuin ilman sitä lunta.

Pari huomiota ja kysymystä liittyen tuohon "ihanaan ensilumikävelyyn":

• Miksi meidän tyhmissä rattaissa on pienet, kääntyvät etupyörät, jotka toimivat käytännössä pieninä auroina siinä rattaita (a.k.a. kivireki) lykkiessä
• Jos meillä kerran on jotkut talvirenkaatkin noihin rattaisiin, miksei ne ole alla? Ja miksei niitä saa itse asentaa niin että rattailla voisi edes yrittää järkevästi liikkua talven tultua?
• Miksi rattaiden kopan oma pintamateriaali ei kestä homehtumatta vettä? Tuntui urpolta joutua laittamaan sadesuoja lumisateen vuoksi päälle? Ja miten se kestää ylipäätään pakkasella?
• Miksi rattaiden alakori on samaisesta huonosti vettä kestävästä kankaasta, varsinkin kun ne edellämainitut pienet, kääntyvät eturenkaat aurasi jatkuvasti sitä suojalunta sinne sisään?
• Ja vielä noin niinkuin henkilökohtaisea pohdintana - miksi lähdin lumeen lenkkareilla? Kyllä jo siitä pihalta näki, että se on suojalunta, ei mikään otollisin olosuhde lenkkareille niin kosteuden kuin pidonkaan osalta.

Ei mikään hehkein matka siis. Olin ihan rättipoikki jo tuosta matkasta kun pääsin Prismaan ja aikaa kului ihan tuhottomasti. Paluumatkalle päätin napata bussin ja se veikin lähemmäs kotia tosi sujuvasti, kuski oli vielä kiltti toisin kuin pääkaupunkiseudulla ja niiautti sen bussin kunnolla sisään mennessä ja tullessa, niin että oli helppo saada ne rattaat sohjosta huolimatta sisään ja ulos. Ei tarvinut enää lykkiä kuin yksi vähän jyrkempi mäki ylös ja pikkupätkä kävelytietä ja sitten selvittiin kotiin asti. 

Tämä vain osoittaa sen, että siihen ratasvalintaan kannattaa käyttää aikaa ja sitä omaa pohdintaa. Muuten saa vaan  kalliilla sellaiset kiesit, jotka on kyllä nätit ja toimii kaverilla (esim. siellä Prismassahan noilla mieluusti pyörii kyllä) mutta omaan tarpeeseen ei toimi.

No johan löytyi maku, josta tuo tykkää!

Nimittäin päärynä.

Mietin jo, että olisin kuitenkin ottanut seuraavaksi vaikka parsa- tai kukkakaalia, mutta kun hedelmävadissa neljä päärynää alkoi ilmoitella vanhenemisesta, kuorin ne, iskin palasiksi ja keitin pikapikaa (liian isossa vesimäärässä, mikä siinä on, ettei voi vaan ymmärtää miten paljon hedelmistä itsestään tulee keitettäessä vettä...?). Lopputuotteesta pystyi (ylimääräisen veden kaatamisen jälkeen) haarukalla mössätä just hyvää sosetta, jossa oli jo vähän biittejä ja kuiturihmoja. Ei tuntunut makeamman syömisen kanssa haittaavan epätasalaatuinen koostumus sitten yhtään, Pikku-Ukko melkein hyökkäsi kiinni lusikkaan ja halusi taas itse lusikoida mössöä sisään - toisin kuin tässä viime aikoina perunan ja porkkanan kanssa..

Eli iloisia uutisia kiinteiden ruokien rintamalta. Seuraavankin olen jo päättänyt, nimittäin (gluteeniton) kaura. Kuulemma se pienikin määrä gluteenia, jota tavallisissa puurokauroissa on, voi altistaa keliakialle kun alle 1-v syöttää, joten koitan etsiä kaverin mainostamaa luontaisesti gluteenitonta kaurahiutaletta jostain. Sitten päästäisiin iltapuuron makuun, toivottavasti!

Kuolalappua kerrakseen

Muistan ajatelleeni ennen Pikku-Ukon syntymää, että kuolalaput ne on kyllä semmoinen turhake, että niihin en sitten haksahda varmana. Vähänpä tiesin synnyttäväni sellaisen kuolamonsterin, että vaihtoehdot on olla vaihtamassa pojalle bodyä parin tunnin välein tai sitten pitävänsä (ja vaihtavansa) sitä kuolalappua.. Olen edelleen hämmentynyt siitä, miten voin edes imettää tuota niin paljon, että suusta tulee ulospäinkin vielä ihan järjestön määrä kuolaa (eikä poika kuitenkaan vaikuta olevansa kuivunutkaan). Elämän mysteerejä. 

Kuolalapuista sen verran, että meillä meni aikaa löytää sellaisia kuolalappuja, jotka meni tuolle meidän pikku sikaniskalle kuristamatta kiinni. Kaveri suositteli sitten Briteissä toimivaa Funky Giraffea, jolla todella noita kuolarättejä löytyy joka makuun ja tilaisuuteen ja jonka laput ainakin meillä ovat osoittautuneet tosi kestäviksi ja toimiviksi. Niissä on takana sellaista kivan pehmeää fleecen kaltaista materiaalia, joka lämmittää vaikka lappu vähän kastuisi (ja kastuuhan se). Yhteistilauksella noista joutui pulittamaan vähän vajaa kolme euroa per rätti, mikä ihan kohtuulliselta minusta tuntui (ainakin käyttötiheyteen suhteutettuna). Kuvassa on osa meidän lappuvalikoimasta, kuten näkee niin vähän eri tunnelmiin noita on. 

Eli jos teiltäkin löytyy kotoa kuolamonsteri, niin suosittelen näitä lappusia lämpimästi! (Ja tää ei sitten ollut mikään maksettu mainos, nih!)

5kk neuvola

Eilen siis käytiin viisikuisneuvolassa ja eipä siellä nyt mitään isompia tullut. Pikku-Ukkoa ei voitu rokottaa influenssaa vastaan, kun sitä varten pitäisi olla puolivuotias, mutta sen sijaan rokotuksen sain minä ja Jii sai kehoituksen rokottaa itsensä myös. Se kuulemma vähentää pienenkin influenssariskiä kun vanhemmat on suojattu, jos ei ole vielä päivähoidossa ole tai muuten kauheasti treffaile vielä väkijoukkoja. Annan kyllä jatkossa Pikku-Ukon mielihyvin meidän neuvolantädin rokotettavaksi, kosken edes tuntenut sitä piikkiä, siis oikeasti.

Virallinen paino oli 9,3kg ja pituus 69,5cm, mikä tarkoittaa sitä, että pituuskäyrältä ollaan taas tiputtu. Neuvolan täti ei tuntunut olevan siitä huolissaan, vaikka esittelikin mulle sitä droppaavaa kasvukäyrää, kuulemma pienenä isot vauvat usein sieltä vähän tulevat alas. Joten en nyt sitten huolehdi minäkään, vaikka olisi ollut tietty kiva jo rikkoa tuo 70 cm.. Enkä huolehdi siitäkään, että kaikkien muiden vauvat konttaavat jo, koska ihmisen kehitys kuulemma on tosi vaihtelevaa. Meillä 6kk -neuvola on sellainen ryhmäneuvola, jossa kuulemma on kiva kun näkee, miten erilaisia samanikäiset lapset voivat olla. Konseptina minusta se oli ainakin tosi kivan kuuloinen, joten odotan kyllä innolla!

Tunnustin samalla, että ollaan nyt maisteltu niitä pottuja ja porkkanoita vähäsen, että päästäisiin sitten kuuden kuukauden jälkeen sujuvasti kiinni niiden syömiseen ja saataisiin toivottavasti sitä yötä vähän ehjemmäksi (kun nyt herätään parin tunnin välein). Sainkin käteen hyvät ohjeet siitä, miten siitä jatketaan eteenpäin. Ilmeisesti vaan jotenkin kommunikoin hassusti tai liian painokkaasti tuon, että haluan puolesta vuodesta kunnolla startata ne kiinteät tai sitten neuvola todella on vähän imetysvastainen puolen vuoden täysimetyksen jälkeen (kuten joku on valittanut), koska viesti oli suurinpiirtein, että olisi se ihan hyvä se seitsemäs kuukausi vielä vähän imettää. Siis täh, enhän mä nyt sitä meinannut, että kokonaan kiinteille vaihdan vaan sitä, että jos saisi sen iltapuuron mukaan tähän ruokarytmiin, niin voisin saada vaikka neljän tunnin yhtäjaksoisen pätkän unta. Se vasta luksusta olisi. En minä sitä yöimetystä vielä haluakaan lopettaa ja muutenkin muksun olin ajatellut ainakin vuotiaaksi imetellä, ellei nyt sitten jotain ihan ihmeellistä tapahtuisi. Kyllä ekan vuoden pääasiallinen ravinto meillä voi hyvin olla se äidinmaito. Olin vaan niin häkeltynyt, etten sitten osannut tädille mitään sanoa, mikä jäi harmittamaan.

Epälaadukasta aikaa tien päällä

Joo että semmoinen matka meillä eilen taas, vieläkin melkein itkettää. Koska tänään on se neuvola heti aamusta, pidin parhaana siirtyä Tampereelta Espoon suunnille hyvissä ajoin. Se vaan meni mönkään suunnittelussa, ettei tuo päivän toisten päikkäreiden lyhyydestä huolimatta ollut vielä puoli yhdeksältä valmis yöunille. Sillä seurauksella, että Pikku-Ukko karjui Hämeenlinnaan asti. Taas sellaisia "vähänkö oon hyvä äiti"-hetkiä, joita tallettaa muistoihinsa...

Ei auttanut mikään. Minä yritin laulaa ja jutella (sai vain raivon vähän lientymään, mutta alkoi joka kerta uudestaan), yritin silittää päästä mitä nyt ratissa ollessa pystyy (terve vaan kaikille kanssamatkustajille, turvallista menoa meillä), laitoin takapenkin valon päälle että poika sai irvisteltyä takapenkkipeilin kautta itselleen (ja minä näin, että kyllä se taitaa hengissä olla - niin kuin sitä ei huudosta olisi kuullut). Lopulta pysähdyin, totesin että huuto kyllä loppuu välittömästi kun pojan irroittaa turvakaukalosta, mutta jatkuu myös heti kun sen laittaa sinne takaisin. Luovutin, ja jatkoin matkaa huudon saattelemana, kun ei sinne huoltoaseman pimeään pihaankaan voinut oikein jäädä. Voin kertoa, että ne on pitkiä kilometrejä ne huutamalla kuorrutetut, siinä sitä rukoilee ja maanittelee että toinen lopettaisi sen huudon ja melkein itsekin itkee, kun toisella on niin paha mieli eikä sille siitä kuskinpenkiltä oikeasti voi kauheasti mitään tehdä.

Hämeenlinnan jälkeen se huuto tosiaan asettui ja sen takapenkkipeilin kautta varmistelin, että poika on edelleen elossa, vaikka nikottelikin aika rajusti kaikesta siitä itkemisestä. Takapenkkipeiliä voin muuten lämpimästi suositella kaikille autoileville isille ja äideille, tuossa iässä kun natiainen matkustaa nassu perää kohti on tosi kivaa, kun sen kautta helposti voi vilkaista, ettei naama ole sinipunainen tai muuta kivaa.

Ensi kerralla kyllä en usko mitään sisäistä kiirettäni vaan jos pitää matkustaa yksin, se tehdään pojan päiväuniaikoihin tai kunnolla yöunien aikaan. Toista tällaista reissua ei ihan heti äidin sydän kestä. Tääkin oli vähän niitä juttuja, joista muistelen jonkun urbaanilegendan kertovan, että kaikki vauvat kyllä viimeistään rauhoittuu sitten autossa. Katin kontit, valhetta kaikki tyynni.

Synnytyskivun tarkoitus

Kuten jo aiemmin kirjoitin, luen Tiina Kaitaniemen luonnollinen lapsuus- kirjaa ja olen yrittänyt kasata siitä kokonaista juttua, mutta siinä on vain liian paljon pureskeltavaa yhdelle istumalle. Niinpä poimin kirjasta mielenkiintoista tietoa synnytyskipuun liittyen, koska tätä minäkin olen miettinyt.

Mihin siis synnytyskipua tarvitaan?

• Supistukset lisäävät hapentarvetta ja kipu vuorostaan lisää hapensaantia, koska se saa hengityksen kiihtymään. Kun verenkierto tehostuu, myös vauvan hapensaanti tehostuu synnytysponnistusta varten.
• Kipu hidastaa mahan ja suolen toimintaa, mutta toisaalta kivun vuoksi lisääntyneet kasvuhormonit lisäävät vapaiden rasvahappojen määrää veressä ja niiden käyttöä energiaksi. Kasvuhormonit ja lisääntynyt glukagonin tuotanto sekä laskenut insuliinin tuotanto lisäävät veren sokeripitoisuutta. 
• Kipu saa aikaan noradrenaliinin ja adrenaliinin tuotannon, jotka säätelevät sileiden lihasten (esim. kohtu) ja rauhasten toimintaa, parantavat toimintakykyä ja lisäävät voimaa.
• Kipu vaikuttaa virtsaneritykseen ja kehon elektrolyyttitasapainoon, laskee kehon testoseronipitoisuutta ja nostaa kortisolitasoja. Synnytyskipu siis vähentää aggressiivisuutta ja herkistää äidin havainnoimaan tarkemmin lapsensa viestejä.
• Synnytyskipu vapauttaa endorfiinejä, jotka lievittät kivuntunnetta sekä lisäävät kehon synnytyshormonien, kuten oksitosiinin määrää. 
• Kipu helpottaa synnytystä saamalla synnyttäjän liikkumaan ja pystyasentoon ja se myös helpottaa ponnistamista.

 Kipu - niin veemäinen kuin se onkin - liittyy siis synnytyksen fysiologiseen etenemiseen ja valmistaa äitiä lapsen emotionaaliseen kohtaamiseen.

Hyvä tietää, koska mikään synnytys (jossa synnyttäjä ei oo taju kankaalla) ei taida olla ihan kivuton. Sille on siis syynsä.

Kiinteiden aloittamisesta

Hmm, olisi ehkä kannattanut kuitenkin odottaa niiden kiinteiden aloitusta siihen, että saadaan neuvolasta ohjeet. Siinä missä ajattelin (tyhmästi), että kyllähän tätä voi vaan vähän tässä kokeilla ja lopettaa sitten, niin eipä tullut mieleen, että se bakteerifloora vauvan mahassa alkaa muuttua sillä hetkellä kun suuhun laittaa jotain muuta syötävää kuin sitä maitoa. Lääkärituttu ystävällisesti totesi, että yhtä hyvin voidaan sitten jatkaa makuannoksia kun kerran homma on käyntiin laitettu. Ei sitten ole täysimetetty puolivuotiaaksi tämä poika, ja harmittaa kyllä keuliminen näiden suhteen. Älkää te tehkö samaa mokaa kuin minä, ainakaan tietämättömyydestä.

Pikku-Ukko on nyt sitten muutamaan kerran kokeillut perunaa ja pari kertaa porkkanaa. Alkuun tuo sai aivan valtavia vatsavaivoja, kun tein perunasoseen vastikkeeseen. Minultahan ei irtoa maitoa oikeastaan enää pumpulle, vaikka poika sieltä tarvittavat maidot saakin revittyä. Ajattelin siis, että vastikkeesta saa tuttua makua uuteen ruokaan. No, sen johdosta itkettiin yöt, syytin itseäni miljoonanteen kertaan typeryydestä näiden kiinteiden aloittamisen osalta, ja pidin poikaa pahimmat kohdat vatsan päällä makuulla. Muutenhan tuo ei juuri ole antanut pitää mahallaan sylissä, mutta nyt asento ilmeisesti helpotti oloa sen verran, että sekin kävi. Sitten älysin, että voisikohan osasyy tuohon olla se vastike, jätin sen pois ja Pikku-Ukko on taas ihan happy boy. Ilmaa tulee edelleen ihan tajuttomasti aina kun on syöty soseita, mutta se ei tunnu vääntävän vatsaa ja tuo nukkuu yötkin taas ihan hyvin.

Peruna meni systeemistä läpi yleisesti ottaen paremmin, ilman sen kummempaa vaikutusta. Porkkana taas on toistaiseksi tullut iloisina oransseina biitteinä läpi ja saa vatsan käymään vähän hitaalla, kun aamukakkailu on siirtynyt iltaan. Ilmeisesti tosiaan mitään ei tässä vaiheessa vielä oikein imeydy tai sula, vatsa vasta totuttelee uuteen ravintoon. Eipä meillä mitään kiirettä olekaan, kun en nyt halua sitä virhettä tehdä, että kauheasti lisäisin annosta ennen sitä puolen vuoden ikää. Tai katsotaan nyt mitä neuvolassa sanotaan, kun kuulevat että ollaan vähän maisteltu (ja siitä, että tuo joutuu tankkaamaan yöt läpensä...).

Seuraavaksi kokeillaan varmaan luumua tai mustikkaa, jotain hedelmää kuitenkin vaihteeksi. Luumu ja päärynä tietysti olisi hyviä, jos vatsan toiminta hidastuu tästä vielä enemmän. Mutta ensin siis kuunnellaan neuvolan tuomio koko hommasta ja odotellaan vähän lisäohjeita siitä, miten tästä kannattaisi jatkaa.

Pikku-Ukko 5kk: Pyörii, istuu ja höpöttää

Aloitan varmaan jokaisen näistä kuukautispäiväjutuista näin, mutta voi vitsi tuo kasvaa nopeasti! Vaikka musta tuntui tuossa neljännen kuukauden ohituksen jälkeen, että ekaa kertaa on vaihe, missä ei tapahdu mitään uutta. Mutta sitten yhtäkkiä taas laitettiin vaihdetta silmään ja nyt Pikku-Ukko on viikon vaan kierinyt pyörinyt lattialla, roikkunut varpaissaan ja ollut vähän innostuneempi siitä makuullaan olostakin. Käsien käyttö on edennyt huimasti ja tavaraan osataan tarttua yhdellä ja kahdella kädellä ja siirrellä sitä toisesta kädestä toiseen ihan sujuvasti. Jo tuolla kuvan taustalla olevan taksi-auton kokoiset tavarat nousee yhdellä kädellä ihan kevyesti. Ja niin kuin kuvasta myös näkyy, meillä osataan istua. No joo, se kyllä päättyy aina siihen, että tuo johonkin suuntaan heilahtaa, mutta kun poika on niin kamalan ylpeä siitä, niin ollaan sitä silti istumassa pidetty pienistä muksahteluista huolimatta. Itse se reppana ei vielä pääse istumaan, paitsi että sitterissä se onnistui kinkeämään pystyyn turvavöistä huolimatta ja saamaan päänuppinsa lelukaaren alta ja huusi kuin syötävä kun ei saanutkaan sitä enää takaisin. Siinä oli vanhemmillakin hetki mietittävää, että saatiin poika ehjänä pois sitteristä. Sittemmin päätettiin ruuvata koko lelukaari pois...

Painoa pojalla on melkein 10 kiloa kotivaa'an mukaan ja pituutta melkein 70 senttiä. Saadaan tarkemmat mitat ensi viikolla neuvolassa. Poika tosin oli syönyt juuri ja teki heti punnituksen jälkeen valtavat cacat, joten luultavasti joku 9,5 kiloa on lähempänä totuutta. Iso se on silti, edelleen. Ja syö ihan sairaan usein, tai sitten huudetaan. Kuten öisin, siinä on vielä tosi paljon opettelemista. Mutta yleisesti Pikku-Ukko näin viiden kuukauden iässä on ihan kamalan hyväntuulinen, lunki tapaus. Se ei ole yhtään sellainen härväpetteri kuin moni muu ikäisensä, mikä ehkä selittää meidän pientä jälkeenjääntiä tuon konttimisen osalta, mutta toisaalta mikään ei vieläkään ole siitä mukavampaa kuin istua seuroissa, nauraa, kirkua ja höpöttää. Kirkuminen on kokonaan uusi juttu, mutta sitäkin ihanampaa, ilmeisesti. Ylipäätään kaikki uusi on jännää ja ihanaa, eikä vielä vierastamisesta ole jälkeäkään. Sen kanssa on tosi helppo liikkua kaupungilla ja kahviloissa, kavereilla ja tien päällä ylipäätään (paitsi autossa, välillä). Omissa silmissä se tuntuu jo ihan kamalan isolta pojalta.

Ja niin, se aika kuluu edelleen ihan häkellyttävän nopeasti :)

Harjoitellaan nukahtamaan ilman rintaa

Treenikämpiltä kaikuu Pikku-Ukon huuto, toivottavasti pian vähenemään päin. Nyt täytyy myöntää, että alkaa itseä väsyttää aika lailla tämä kahden tunnin välein herättely ja siitä puhutaan ihan varmasti ensi viikon neuvolassa. Mutta nyt jo ensiaskeleena täällä tilapäiskotona treenataan sitä, että poika oppisi nukahtamaan matkasänkyyn itse, ilman rinnalle nukutusta. Mietitään sitten vasta neuvolan ohjeiden mukaan sitä, milloin maitobaaria aletaan laittaa kiinni, voihan se olla että pojalla vaan on nälkä, että sen pitääkin saada syödä vähän tiuhempaan. Ei siis vielä uskalla kajota siihen.

Mun logiikka (jos sitä nyt tästä harapäästä enää löytyy) on se, että jos tuo oppisi nukahtamaan masu täynnä ja vaippa vaihdettuna itse sänkyynsä vähitellen, niin joku yö tulee se hetki myös, jolloin poika tajuaa herätessään, että eipä tässä ole hätää kun ei vielä ole nälkäkään, nukahdanpa uudestaan. Kai. Ehkä. Toivottavasti.

Tai sitten meillä kiusataan pientä ihan turhaan, koska rinnallehan tuo haluaisi nukahtaa aina ja kilarit tulee, kun tyhmät vanhemmat ei sitä tajua. Se vaan, että samaan aikaan tuo herää välittömästi kun sen rinnalta koittaa johonkin siirtää. Mahdoton yhtälö siis, ellei osaa nukkua istualtaan lapsi sylissä (makuuimetyksessä pojan taas herättää röyhtäily).

Taas kerran vaan toivon, että sitä tietäisi mikä olisi pojan ja koko muun perheen kannalta se paras ratkaisu (ja että se yksi olisi kaikille toimivin). Nyt joka toinen ilta tuntuu siltä, että kas se nukahti tuonne ja joka toinen ilta taas menee kuunnellessa tuon huutoa, silittäessä, laulaessa ja mitä kaikkea. Vaan kun ei kävis kuin rinta, vaikka just äsken imettäessä syljettiin vaan nänniä veke ja haluttais katsoa kaikkea muuta. Ota noista nyt sit selvää.

Ekat kuukautiset synnytyksen jälkeen

Siis miten mä luulin, että tää päivä ei tuu eteen ennen kuin ensi vuonna aikaisintaan? Joo, kyllä ne hoki ja hoki ja hoki sairaalassa, että imetys ei sitten ole mikään ehkäisy, mutta silti ajattelin, että meidän imetys se sujuu niin kivasti, että ei tässä mitään menkkoja saada - tälleenhän sitä ehkäistään kehitysmaissakin ja toimii kuin häkä (no toimiipa...).

Ja katin kontit, nyt ne sit alko. Kai. Tai ainakin jotain vuotoa on, enkä halua ajatella mitä se sitten on jos ei menkat. Kai ne minipilleritkin kyllä jotain voi aiheuttaa, mutta kaipa tämä kuitenkin indikoi, että hormonitoiminta on siellä jossain startannut? Luulin, että kaikilla täysimettäjillä kuitenkin ainakin yli sen puoli vuotta kestää, mutta pieni Googletus ilmoitti, ettei todella näin olekaan vaan aika monilla alkaa aiemmin, jopa 2-3 kk synnytyksestä (no oli siellä niitäkin onnellisia, joilla tosiaan oli menkkataukoa koko imetysaika).

Ennen raskautta vuosin kuin seula 21 päivän välein, kovaa ja kivuliaasti. Ja oirehdin hyvin vahvasti psyykellä kierron mukaan - Jii nimesi päivän ennen menkkojen alkua mun Mustaksi Päiväksi, kun masennuin ja kiukkusin poikkeuksetta silloin niin rajusti. Kesti melkein kymmenen vuotta, ennen kuin itse opin, että mitään tärkeitä päätöksiä tai elämää luotaavia analyysejä ei kertakaikkiaan tehdä sinä päivänä, koska jälkikäteen kyllä kaduttaa (niin että hei hei vaan niille poikaystäville, joista erosin juuri näin pystymättä korjaamaan jälkikäteen tuhoja). Ja Mustasta Päivästä seuraavat 5 päivää oli väsynyttä, alakuloista ja melkoisen kipeää aikaa vuodon kanssa. Siitä viikko eteenpäin ja iski ihan hirveä himotus ja mania. Tämän vuoristoradan kanssa oppi kyllä elämään, olin vain autuaasti jo unohtanut sen.

Nyt ei kyllä ollut mitään ennakoivia masennusmerkkejä ilmassa, eilen oli ihan hyvä päivä, vähän vaan väsytti ja huimasi mutta mitäs uutta se nyt on... Eikä nyt tunnu siltä, että pitäisi käydä kiskomassa Buranaa (tai joo, nyt Panadolia) naamariin, vähän vaan turvottaa ja itse se vuoto tuntuu hassulta, onhan edellisistä aikaa yli vuosi. Äiti lohdutti aina pienenä kuukautiskipujen osalta, että se helpottaa kyllä kun oot synnyttänyt. Nyt se sitten testataan. Bring it on!

Ja sitä paitsi ei voi väittää, ettäkö olisin ihan kamalan pettynyt. Ajatellen sitä vauvakuumetta, on ihan rohkaisevaa, että nyt jo alkoi menkat. Voi sitten oikeasti alkaa toivoa, että tuossa keväällä kun olen vähintään siihen 75 kiloon ja parempaan lihaskuntoon päässyt, että jotain voisi alkaa toivoakin.

Välitavoite saavutettu: alle 80 kg!

Jesjesjesjes, nyt alkaa olla tekemisen meininkiä tässä kuntoonpääsyssä. Edelleen tuntuu siltä, että jokaikinen gramma vähenee vain juoksemalla tai reippaalla kävelyllä, mutta nyt on ainakin päästy juoksemaan ja kävelemään, kun vaaka vihdoin ja viimein antautui ja näytti alle 80 kg. Se tarkoittaa seitsemää pudotettua kiloa ja olen kyllä jokaisesta tosi ylpeä.

Nyt suunta on kohti 75 kilon tavoitetta, mutta hetken nautiskelen tästäkin vaan. Hyvä minä, suunta on oikea, kyllä se siitä!

Olikin sitten tapahtumarikkaampi Isänpäivämatka

No selvittiin kuitenkin, huh! Onneksi on Jii, jos olisin itse ollut kuskina olisi paniikki ollut vähän reippaampi...

Juotiin aamusta kunnon Ensimmäisen Isänpäivän aamukahvit ja sitten jo hoputinkin Jiitä pakkaamaan auton kuntoon. Kamaahan oli, koska oltiin Isänpäivän lisäksi lähdössä kuukaudeksi Tampereelle asumaan Jiin opintojen vuoksi. Auto oli siis ääriään myöten täynnä ja jonnekin sinne tavaroiden lomaan tungettiin myös kaksi aikuista, Pikku-Ukko turvakaukalossa ja se koira. Näine hyvineen lähdettiin liikkeelle. 

Matka eteni hienosti Linnatuuleen asti, jossa Jii kävi kahvilla, jotta jaksoi ajaa kaameassa kelissä ja kuulemma oudontuntuisen auton kanssa. Siihenhän siis vaihdettiin se laturi tällä viikolla, joten ajateltiin että ehkä se vaan on erilainen tuntuma sitten nyt. Ei ajateltu sitä enempää, ennen kuin päästiin vähän matkaa eteenpäin ja auto alkoi vilkuttaa yksi kerrallaan yhä uusia hälytysvaloja kunnes sitten yhtäkkiä mikään valo ei palanut ja pyyhkimet jättivät liikkeen puolitiehen. Ja sitten moottorikin sammui, siinä satasen vauhdissa. Jii sai pysäytettyä melko hyvään kohtaan, mutta siinähän sitten höyrystyvässä autossa motarin vilinässä tuumattiinkin, että mitäs tehdään, kun kävi selväksi, että tähän jäätiin. Virtaa ei riittänyt kunnolla hätävilkkuihinkaan, nekin sammuivat pian (eli luultavasti kyseessä oli sulakevika tai sitten orjaamo tyri sen laturihomman - siihen palataan vielä). 

Jiillä onneksi leikkasi polla ja ennen kuin minä ehdin edes hätääntyä, oli mies soittanut vakuutusyhtiöön ja meille hinausauton. Taksin kohdalla yritin selittää, että pitää sitten saada sellainen, mihin saadaan poika, rattaat ja koira - että tilaa kyllin ison auton varmasti. Onneksi Jii oli ottanut huomioliivit mukaan ja pienen moottoritien vieressä ohjailun jälkeen saatiin kiltti taksisetä ja hinausauto löytämään perille. Onneksi Hämeenlinnassa palvelu pelasi pyhänäkin! 

Poikakin heräsi juuri oikealla kohdalla - vasta kun soitot oli tehty, mutta juuri sopivasti että ehdin sekä imettää että vaihtaa vaipan ennen kuin siirryttiin taksin kyydillä korjaamon pihalle, johon se meidän biilikin tuli. Kiitin onneani myös siitä, että poika ei vielä vierasta vaan hekotteli menemään ja oli vain iloinen kun taas pääsi eri auton kyytiin. Toisinkin olisi voinut olla. 

Tunnelma pysyi hyvänä ja mietittiin sitten niitä jatko suunnitelmia, että mites tästä sitten eteenpäin sinne Tampereelle ja Isänpäivän viettoon. Sattui käymään niin hyvä munkki, että hyvä ystäväni asuu Hämeenlinnassa ja vaikka luulin, että he ovat muualla juhlimassa isänpäivää, he olivatkin kotosalla ja kaveri kurvasi hetken päästä kulman takaa, auto imuroi meidän valtaisan tavaramäärän kokonaan ja sitten matka jatkui heille ison teekupin ääreen. Pääsin näkemään kummipojankin, joten ei ihan huono tuuri kuitenkaan Ystävä vielä tarjosi auton meille illaksi käyttöön ja niinhän me sitten koko konkkaronkka ja kaikki tavarat selvittiin kunnialla Tampereelle. 

Vaikka auto nyt sitten hajosikin ja siinä moottoritien vilinässä ehdin jo miettiä, että millä hemmetillä täältä selvitään vauvan ja leikkauksesta toipuvan koiran kanssa, niin onni oli kyllä myös niin monessa suhteessa meillä mukana, että pitää olla kiitollinen kuitenkin, kun niin näppärästi sitten kuitenkin kaikki vaan järjestyi. Silti naurettiin Jiin kanssa, että tulihan ikimuistoinen ensimmäine isänpäivä hänelle kun teki auton palautuksineen matkaa yhteensä melkein 12 tuntia. No, jotain kerrottavaa jälkipolville... 

Ensimmäinen isänpäivä

Rakas Jii, 

kiitos siitä, että olet jakanut kanssani perheen perustamisen ja vanhemmuuden. Tiedät, miten tärkeää  minulle on se, että meitä on tässä kaksi yhdessä kulkemassa, jakamassa, tukemassa ja kokemassa. 

Sinusta tuli Isä 15.6. ja mikä ihana Isä pojallemme oletkaan! Tie isyyteen ei ole ollut kevyin tai helpoin -  tiedän, että se on herättänyt paljon ajatuksia ja sisäistä myllerrystä - ja varmaan haasteita riittää vielä edessäpäinkin. Jo nyt meille molemmille taitaa olla selvää, ettei tämä niin helppoa ollutkaan, vaikka antoisampaa ja kasvattavampaa hommaa ei olekaan. Miten nautinkaan niistä hetkistä, jolloin köllöttelemme yhdessä perheenä sängyssä tai syödään porukalla ruokaa. Tai kun pidät poikaa sylissäsi ja katsotte toisianne. On selvää, että teidän välillenne on kehittymässä hieno suhde ja olen niin ylpeä sinusta, että olet uskaltanut heittäytyä kaiken muun meidän arkea sekoittavan lisäksi kuitenkin täysillä tähän uuteen, kaikkein tärkeimpään rooliisi. Jatka samaa rataa, löydät kyllä itsestäsi sen miehen ja Isän, joksi sinun on tarkoitettu kasvaa. 

Haluan tänään myös kiittää siitä, miten olet tukenut minua koko suhteemme ajan. Autoit ujoa tyttöä ulos kuorestaan, olet aina hyväksynyt minut sellaisena kuin olen - silloinkin kun se itselleni on ollut vaikeaa, tuit kun täydellinen työuupumus oli vain askeleen päässä ja kun raskauden tullessa pelot ja huoli melkein söivät elävältä. Kiitos siitä, miten tuet minun äitiyttäni, kerrot miten arvostat imetystäni ja sitä, että leikin ja laulan pojan kanssa, tai teen loputtomiin soseita tai siivoan, ja muistutat että olen kaiken äitiyden lisäksi myös edelleen täysi nainen. Kaikessa tässä ja muussakin olen voinut luottaa siihen, että sinä olet ja pysyt, jaksat silloinkin kun minä en jaksa. Arki ajaa välillä ahtaalle, ollaan molemmat rättiväsyneitä ja kumpikaan meistä ei käyttäydy aina niin kuin olisi hyvä, mutta meistä se olet usein juuri sinä, joka jaksat ojentaa kättä silloinkin kun minä vain nillitän bunkkerissani. Sinun - ja pojan - vuoksi haluan kasvaa näidenkin tilanteiden tasalle. Anna minun puolestani jaksaa välillä sinunkin puolestasi, silloin kun arjessa on vaan liian paljon yhdelle tai kun päässä myllertää liian isot vaihteet. Olen tässä sinua varten. 

Hyvää ensimmäistä Isänpäivää, Jii, mun oma aarre. Rakastan sinua. 

Nyt on taas tilaa!

Pitää kyllä antaa pisteet rakkaalle miehelleni, että kaikessa se kyllä mua jaksaa ja viitsii ja tekee tosi paljon mun päähänpistojen mukaan ihan mukisematta. Koko loppuraskauden itkin ja kiukkusin kotia, johon ei mahdu mitään - meillä on siis pieni kaksio, jossa kaksi aikuista, kaikki neliöt tavaroineen nielevä vauva ja koira, joka kylläkin tyytyy pöydänaluseen nykyään.

Olin tyhjentänyt kämppääni kolmisen vuotta sitten kun vihdoin Jiin kanssa lyötiin hynttyyt yhteen ja silloin lähti mäkeen oikeasti puolet kamoista, mikä olikin ihan hyvä koska tallella oli ala-asteen kirjoista asti ihan kaikki. Seuraava tavaraherätys tuli pari vuotta sitten joulun jälkeen ja silloin lähti lopuista kolmannes ja raskauden viimeisellä puolikkaalla siirrettiin esim. koko seinällinen kirjoja mökille, kavereille ja kierrätykseen. Lajittelin vaatteet, laatikoin ja sortteerasin. Kävin läpi kuivakaapin, jääkaapin, vaatekaapit, laitoin kaikki imettäjälle sopimattomat vaatteet pois ja luovuin kaikista puristavista kengistä. Teki hyvää.

Ajattelin vielä ennen synnytystä, että onpa kiva että tänne nyt mahtuu. Ja hahhah. Vauvan mukana eteisen valtasi rattaat, saunan kaikki tulevat ja mahdolliselle seuraavalle säästettävät tavarat, tuoleilta ja sohvilta löytyi adapteria ja jos jonkinmoista härveliä. Ihanaa saada lahjoja, mutta voi taivas niiden määrää - ihan kun syntyvä lapsi meinattaisiin hukuttaa vaatteisiin ja muuhun sälään heti kättelyssä. Olen mielestäni ollut kohtuullisen hillitty ostamaan niitä vauvaleluja (unohtakaa eilinen postaus), mutta niin vaan kun iski leikkimaton olkkariin ja siihen lelukaaren ja pari lelua, niin ei vaan mahtunut enää kääntymäänkään ilman, että johonkin Pikku-Ukolle kuuluvaan esineeseen törmäsi.

Vaadittiin siis radikaaleja toimia. Mummilta peritty Singer-pöytä vähän nieleskelytti, mutta kun Huudossa näkyi niitä olevan kymmenittäin myynnissä suht huokeaan hintaan, totesin että arvoesineestä ei ole kyse ja muistot säilyy ilmankin. Ja eilen käytiin heittämässä meidän pikkusohva ja 4 ruokapöydän tuolia sekä iso peili mökille säilöön. Appiukko ja Jii lastasivat meikäläisen ohjeiden mukaan kiltisti peräkärryn ja Jiin kanssa pimeällä mökillä purettiin lasti (ja yritettiin printtailla vähän huonolla menestyksellä huomisia isänpäiväkortteja). Selvittiin siitäkin keikasta elävänä, Pikku-Ukko vähän ihmetteli kyllä että mitä ihmettä sen vanhemmat puuhaa, kun puhkuttiin sohvaa alas peräkärrystä ja varastoon.

Mutta nyt täällä on kuulkaas tilaa. On harmi, ettei kaikki unelmien kapistukset mahdu meille nyt, mutta arvostan sitä, että täällä pystyy taas hengittämään ja eteisestä pääsee läpi, ilman että törmää kaikkeen tavaraan... Sisustuksellisesti tämä nyt ei edelleenkään kerää plussapisteitä, mutta arki sujuu taas. Ja veikkaanpa, että parin kuukauden päästä en edes muista, että täällä mitään muita huonekaluja on koskaan ollutkaan. Vielä kun pääsis eroon tuosta pianosta, niin mahtuisi ruokatilaankin ilman änkemistä. Mutta jees. Helpotti. Tavara ei todellakaan tee ihmistä onnelliseksi.

Kirppis- ja Huutolöytöjä lelulaatikkoon

Osastoa "ei kyllä vielä pitänyt, mutta hankinpa kuitenkin". Kun teki mieli. Fisher Pricen lääkärileikkilaukku ja Black&Deckerin lasten työkalupakki Huutonetistä, läjä Duplo primoja lähikirppikseltä. Kustansivat yhteensä alle 20 euroa, mikä oli hyvä.

Primoilla leikitään jo nyt ja harjoitellaan kunnon pinsettiotetta, mutta muut taitavat mennä vielä lelulaatikon pohjalle odottamaan pariksi vuodeksi. Mitähän ajattelin taas? (No tietysti, että tuo on hurjan varhaiskypsä lapsi ja että meillä on jotenkin taianomaisesti tullut yhtäkkiä valtavasti lisää säilytystilaa...).

Kavereilta sain muutenkin lahjoituksena kolme säkkiä vanhoja leluja, jotka pitäisi lajitella ja pestä. Nyt vois sitten hetkeksi vaikka lopettaa sen jatkuvan Huudon kyyläämisen, kun melkein näiden kaikkien edellisten lisäksi meille muutti vielä keinuhevonen. Justjust sain itseäni niskasta kiinni sen verran, että laitoin koneen kiinni ja menin tekemään pojalle soseita vähän lisää. Poika tuskin pääsee kärsimään virikkeettömyydestä, vaikka seuraavat lelut ostaisin vasta vuoden päästä...

Melkein unohtui koko lapsilisä...

Joo-o, oltiin anoppilassa seuraamassa leikkauksesta toipuvaa koiraamme, joka omakotitalon pihalta ulkoilutetaan vähemmällä vaivalla kuin meidän kerrostalosta. Anoppi antoi luettavaksi jotain vauvalehtiä, joita Jiin serkku oli jättänyt ja tarttui silmiin artikkeli lapsiperheiden rahatilanteesta (Kaksplus 3/2012). Kuulemma lapsiperheillä on tyypillisesti 2000-4000 euroa kuussa käytettävänään,  niin ja ne lapsilisät. Lapsilisät! Tässä minä olen vonkunut meidän rahatilanteesta ja kertakaikkiaan unohtanut koko etuuden.

No, pikaisella surffailulla Kelan sivuille kävi ilmi, että ihan kokonaan emme ole kävelleet onnemme ohi, koska Kela maksaa 6 kuukauteen asti takautuvasti niitä lisiä. Ja hyvä onkin, koska ensimmäisestä lapsesta saa 104,19 euroa/kk, joka kuten aiemmin todettu, on meille tällä hetkellä jo ihan kiva lisä talouden pyörittelyyn. Hakemus lisistä lähti siis vähän vilakasti liikenteeseen ja samalla kertaa ne mun kotihoidontukihakemukset ensi keväälle/kesälle.

Jäin vain miettimään sitä, että toisissa perheissä kai on perustettu pienelle tili ja kerätty lapsilisät sinne - lapsi on tiettyyn ikään mennessä sitten saanut mukavan pikku potin käyttöönsä. Tällä korkotasolla tietty oikeasti ei kannata ainakaan millään tilillä kannata rahaa jättää hautomaan, mutta tietysti ideana tuo on ihan kiva. Sitä vaan, että jos sitä ei nyt ala laittaa sinne tilille, niin mistäs kaivat reilut 21 tuhatta euroa sitten kun tuo täyttää 17 vuotta...? Ehkä parempi kuluttaa ne rahat lapsen hyvinvointiin muuten tässä ihan perusarjessa, mietitään tulonsiirrot sitten kun (tai jos) sitä rahaa ihan hurjasti parinkymmenen vuoden päästä on...

EDIT. Niin sitä lapsilisää olis siis voinut hakea lasketun ajan perusteella jo syntymättömällekin lapselle. Fiksu olis varmaan tehnytkin niin, vaan tuliko silloin tärinöissä luettua niitä Kelan ohjeita ja lomakkeita niin tarkkaan? No ei tod.

Imettäjälle sopimattomat ruoat (meillä)

Olen tainnut joskus aiemminkin mainita, miten nöyräksi vetää, kun oman syömisen seuraukset näkee usein aika ikävällä tavalla oman lapsensa hyvinvoinnissa. Meillä tosi vahva reaktio on saatu useasta eri ruoka-aineesta ja vaikken suoranaista allergiaa epäile, niin selvästi näissä on jotain ainesosia, joita Pikku-Ukon ruoansulatus ei vain hanskaa. Ilmavaivoja, hyvin jännittävää kakkaa ja selkeästi tukalaa oloa seuraa kaikkien näiden syömisistä.

Ongelmia meillä aiheuttavat:

• Chili
• Tomaatti
• Sipuli (isoina määrinä)
• Pavut ja linssit (tosin vähentyy, jos liottaa ja keittää ja heittää nämä vedet mäkeen enne loppukäytttöä)
• Kaali
• Soija
• Salmiakki (varsinkin turkinpippurit)
• Suklaa (isoina määrinä)
• Valkosipuli (jo valitettavan pieninä määrinä)
• Ruisleipä (myös kuivattuna, pöh)
• Hiilihapolliset juomat

Olen sitkeästi vähäsen koittanut näitä kaikkia syödä, jotta tuon vatsa tottuisi niihin vähitellen, mutta esimerkiksi viikonloppuna tortilloja varten tehty jauheliha-soijarouhe-papu-tomaattisörsseli oli pojan systeemeille selkeästi vähän liikaa ja yölliset itkut raastoivat äidin sydäntä ja omaatuntoa, ennen kuin ne saatiin pierujen muodossa ulos... Kokeilu jatkuu, koska en ruokavaliota kokonaan aio muuttaa - se kun ei olisi hyväksi minulle eikä pojalle noin niinkuin pitkällä tähtäimellä. Mutta jokainen ylilyönti korpeaa ja sitä syyttää itseään, ettei taaskaan ollut itsekuria ottaa vain vähän, kun piti vetää sitten esim. kunnon kulhollinen tomaattikeittoa (minkä sankaroin tässä viikko takaperin). 

Vaikka imetys jatkuu ja toivon sen jatkuvan vielä pitkään, olen silti iloinen kun painotus siirtyy myös muuhunkiin syömiseen ja ruoansulatusjärjestelmäkin tästä vielä kehittyy (ja minä pääsen syömään ilman syyllisyyden tunteita...).

Kirjakulma: Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi

Sanna vinkkasi mielenkiintoisen kirjan, jonka kävin lainaamasta viime alkuviikosta kirjastosta ja huitaisin imetyslukemistona läpi. Nimittäin Anna Luodon Kun ei ollut rahaa, tehtiin lapsi. Kunnankätilö muistelee. (Tammi 1991)

Minulle, joka kahlaan täällä keskellä first world probleemeja harva se päivä oli herättävää lukea, millaista elämä perheissä ja yhteisöissä on ollut sotien jälkeen ja miten konkreettisesti kätilönä on oltu siinä mukana. Tulehduksia torjuttiin mahalle laitettavin jääpalapussein, neuvolatoiminta oli ihan alkutekijöissään ja synnytyskivut (joista viime viikolla kirjoitin) kuuluivat prosessiin (vaikka kirjailija myöntää teoksen loppupuolella olevansa kiitollinen nykyajan tehokkaista kivunlievityskeinoista). Aika toisenlaista touhua, aika toisenlainen aika. Teksti on lyhyistä pätkistä koottu, mutta maalaa hienovaraisen kuvan sitkeästä kansasta ja ennen kaikkea siitä, mitä me naiset olemme ennen kestäneet ja jaksaneet. Sitkeää sakkia.

Teksti oli rehellistä ja niin, elämänmakuiseksi sitä kai tupataan sanomaan. Kuten nykyisinkin, on äitejä, joilla on helppo synnytys ja jotka muutenkin pyörivät koko kylän valona. Ja sitten on loppuun asti uupuneita äitejä, kaltoinkohdeltuja tai elämäntiellä muuten ahtaalle jääneitä. Silti lapsen syntymä kuvataan herkistävänä ja yhdistävänä kokemuksena, ja jokaisen lapsen menetys, vaikka yleisempää kuin nykypäivänä, jätti myös jälkensä niin perheeseen kuin kätilöönkin.

Minäkin suosittelen tätä kirjaa lämpimästi kaikille, joita kiinnostaa katsaus naisena olon ja perheenlisäyksien  lähimenneisyyteen. Kirjoittaja sanoo olleensa mukana yli tuhannessa synnytyksessä. Vaikka en kirjan luettuani kaipaakaan enää ihan samalla tavalla 50-luvulle maatalon emännän rooliin, ottaisin kirjoittajan ainakin synnytyskuvauksiensa perusteella ilomielin mukaani synnytykseeni, jos sellainen vielä tulee. Juuri sellaista osaamista ja myötäelämistä peräänkuulutin edellisessä synnytystekstissäni. Helpottavaa, että ajalla jolloin synnyttäviä äitejä kuskattiin sydänmailta milloin milläkin paariviritelmällä saamaan lääketieteellistä apua, on heidän mukanaan sentään kulkenut osaava, ehtivä ja jaksava kätilö. Vähän lisää sitä tähän nykymeininkiinkin, kiitos.

Poika joogaa

Muistan kun aloin odottaa lasta ja päätin, että minä en sitten koskaan ikimaailmassa vertaile lastani muiden lapsiin ja mikä ikinä kehitystahti sillä sitten onkaan niin vaan lempeän hyväksyvästi suhtaudun siihen enkä yhtään mieti, että ollaanko me nyt jäljessä tai jotain ja vaikuttaako tämä nyt johonkin tulevaan kehitykseen vaan odotan ihan rauhassa. Ja tiedänhän minä, että normaali haitari esim. nyt konttailulle on että kunhan nyt tulee ennen sitä yhdeksännen kuukauden alkua niin ok. Tai kait senkin jälkeen on ihan hyvä, toisethan skippaavat tylysti koko konttailun ja siirtyvät siistimpiin puuhiin kuten juoksemiseen ja kuperkeikkailuun.

Ja onhan tuo verbaalisesti monia ikäisiään edellä ja käsien tarkkuus on erittäin hyvä ja meillä osataan istua ja mitä kaikkea. Silti, kun kavereiden lapset alkoivat jo viisikuisina konttailemaan mietin vaan, että milloinkohan tuo hyväksyisi vihdoin vaaka-asennon omakseen ja alkaisi toimia sen puitteissa? Kun se vaan makaa lattialla ja huutaa, jos ei lelulla harhauta, mitään omaa kivaa siinä ei keksitä. Vai onko sillä reppanalla jo massaa sen verran, ettei kädet oikein enää kannata? Ei tuo ryömimättömyys tai konttailemattomuus sitä itseään häiritse niin kauan kuin on sylejä, joissa saa pom-pom-pomppia, mutta kun se konttaus tuntuu olevan se, mistä kaikki nyt kyselevät. Joko teillä kontataan? Ei, ei meillä kontata, meillä vain joogataan.

Meillä nimittäin ainoa "vähän sinnepäin"-toiminto, jota on toistaiseksi esiintynyt on tämä joogasta tuttu kulma-asento, mikälie alas katsova koira olikaan. Tosin toisin kuin joogassa, tämä ei esiinny seesteisen hengittelyn kera vaan aivan järjettömän itkuraivarihuudon saattelemana. Koska jos peffa pitää saada ylös, painuu nenä kiinni mattoon, ja sekös harmittaa vietävästi. 

Älä huoli, Pikku-Ukko. Äitikin vielä tästä kasvaa kypsäksi ihmiseksi ja lakkaa huolehtimasta turhia ja keskittyy olennaiseen, niin kuin siihen, miten ihanasti sä hekotat, kun sun pientä vatsaa pärisyttää tai kun heiluttelee harsoa pään yli. Joogaa sinä rauhassa siihen asti.

Pikku-Ukolla on asiaa

Meillä asuu pieni papupata. Todisteitakin löytyy. Tämä papupata on aktiivisimmillaan aamuisin ja ihan loppuillasta, mutta klingoninkielistä jäpätystä riittää kyllä muillekin kellonajoille ihan tasaisesti. Kuten esimerkiksi yölle, jolloin tämä nimenomainen video on otettu. Siinä ei näy yhtään mitään, koska on pimeää. Mutta tuo vain höpöttää. Onhan se jotenkin hellyyttävää kun kainalosta starttaa selitys, mutta tietysti toivoisi aina että lähetys ei käynnistyisi ihan yösydännä.... No, vielä riittää huumorintaju, koska kyseessä on kuitenkin vielä niin uusi taito, että vähän hykerryttää silti ;)

Nipistelijä

On se juu kiva, että tuolla motoriikka kehittyy ja kaikkea, mutta sanon vaan että tätä nimenomaista vaihetta ei kyllä jää ikävä. Nimittäin tuosta on ihanaa, kun se saa sormiensa väliin vähän ihoa (tai hiuksia) ja sitten nipistetään niin, että toisella melkein itku tulee. Kasvoista, korvista, kädestä tai (mikä ihaninta) kesken imetyksen suoraan nännistä, pojoing. Ja nauretaan päälle (tai syljetään, koska sitä kuolaa tulee ihan tu-hot-to-mas-ti...). Ihanahan se on nähdä, miten poika ottaa kontaktia ympäröivään maailmaan, mutta mistäs tuolle kasvattaisi vähän lempeyttä touhuihin?

Tällä viikolla tavattiin useaakin kaverin (tyttö)vauvaa. Jokaikisen tuo sai itkemään. Yhtä raapaistiin käteen, yhdeltä vietiin sukka ja yhden puntissa roikuttiin niin pitkään, että toisella meni hermo. Kun sitten viimeisen tapauksen kohdalla osasin muka pitää varani ja pidin pojan suosiolla vähän kauempana kanssaeläjistä, niin se alkaa karjua tytölle kuin hinaaja jotain omaa klingonikieltään. Tyttö purskahti ihan lohduttomaan itkuun. *huoh* Tuon ikäiseltä ei kai voi vielä vaatia juuri käytöstapoja, mutta silti ei oo oikein voittajaäiti olo.

Piti säästää lokakuu, mutta toisin kävi

No ihan todella ei alkanut tämä rahansäästö niin kuin Strömsössä, vaan hyvistä aikeista huolimatta rahaa paloi niin älyttömästi, ettei mitään jakoa. Tai niin, kyllä me yritettiinkin, mutta kaikenlaista kyllä sitten vaan tuli. Jos Espoossa kotihoidontuki on kuntalisällä reilut 500 euroa niin yli kolminkertaisesti meni se summa kyllä, vaikka nimenomaan sillä piti pärjätä. Että silleen. Hävettää ja samaan aikaan ihan hirvittää. Mä olen kohta (maaliskuussa) jäämässä hoitovapaalle ja Jiin duunikuviot ovat vuodenvaihteen jälkeen ihan auki. Ihan oikeasti joudutaan siis pian käymään käsiksi meidän hätävaratiliin ja tyypit vaan törsää. Ennen kaikkea hävettää, kun vielä julkaistaan tällaisia artikkeleita oikeasta köyhyydestä ja toiset ajaa itseään samaan tilaan vaan ihan urpouttaan ja laiskuuttaan. Tästä maaliskuuhun ollaan siis säästökuurilla (ja sittenhän vasta se oikea säästäminen alkaakin). Ei kannata odottaa meiltä joululahjoja, paitsi kummipojan. Lapset ovat poikkeus.

No mitä sitten meille tuli, että tuo budjetti noin räjähti?

• Autosektori vei lähes 280 e sisältäen renkaanvaihdon ja säilytyksen sekä polttoaineet. Voisi juu vaihtaa itse, paitsi että meillä ei ole sellaisia vehkeitä, joilla maasturin saisi nostettua ilman että astinlauta menee päreiksi. Säilytys oli ehdottomasti hintaansa nähden ihan turha, tässä oltaisiin voitu ruikuttaa vaikka anoppilasta säilytystilaa niille renkaille. Autoasiat ovat muutenkin nyt vahvasti mietinnän alla, koska niihin uppoaa älysti rahaa. 
• Meikän vaateostokset reilu 120e. Urheilurintsikat uudelle koolle, että uskallan juosta ilman ettö rinnat tästä enää valahtaa ja esiintymismekko johon mahdun kuoron keikalle. Siisti jakku ja hame alennusmyynnistä -70%. Viimeisten kohdalla myönnän, että turhempaa, mutta kun ei mulla ole tällä hetkellä mitään siistiä mikä mahtuis päälle. No, marraskuussa ei näitä tule. 
• Jauhokoisainvaasio kuiva-ainekaapissa 70 e, uudet kuiva-aineet pilalle menneiden tilalle ja IKEAsta tiiviitä purkkeja, ettei sama toistu enää ikuna (sen verran ällöä oli)
• Koira 240 e, ruoka ja loukkaantuneen selän hoito. Tälle nyt ei vaan voi mitään, mutta toivottavasti tulee kuntoon. Ensi kuussa tämä sektori on ainakin tuplat, koskapa reppana joutuu vielä steriloitavaksi, ettei elokuussa lusittu kohtutulehdus pääse enää uusimaan.
• Meikän hampaat reilu 200e: näin S-tarjouksen hammastarkastuksesta 19e, mutta kun sitten otetaan vähän röntgeniä ja paikkaillaan, niin eihän siitä ihan ilmaiseksi selviä. Lokakuulla vielä suuhygienistikin hammaskiven vuoksi, vihloo hampaita seuraavat viisi vuotta taas, brh.
• Apteekkiin valutettiin vielä aikuisten ostoksia käsittämättömät 180e. No on siinä reseptilläkin jotain, mutta miten onnistuin poistumaan sieltä kerran tajuamatta, että maitohappobakteerit maksavat melkein 40e???
• Hiivatin vessan loisteputken vaihto. Eka ostat uuden putken vilkkumaan alkaneen tilalle. Väännät sen rikki paikalleen laittaessa. Ostat uuden. 20e. Potuttaa.

Niin että kyllä se raha vaan joka suuntaan hupeni. Jatkoa ajatellen auto, hammashoito (yksityisellä) ja apteekki pitää miettiä. Eikä näemmä taloudellisesti auta omistaa koiraakaan, en oikein tiedä kumpi meidän pienistä (koira vai Pikku-Ukko) on toistaiseksi meille enemmän maksanut. Halpoja ei ole kumpikaan, mutta eihän niitä kukaan siksi taida hommatakaan. 

Marraskuuhun osuu siis vielä pari tiedettyä isoa kuluerää (koiran sterkka, ykkösauton lisähuolto kun laturin hihna huutaa hallelujaa ja se kakkosauto tarvitsisi yhä talvirenkaat), joten ihan ilmainen siitäkään ei tule. Silloin myös asutaan valtaosin toisten nurkissa Jiin opiskelujen vuoksi. Tehdään siis muun kulutuksen osalta se, mikä voidaan. En halua itkeä ensi kesänä kaikkia niitä euroja, jotka nyt kului ihan turhaan.

EDIT. Ykkösauto oli ehkä sekuntin tänään huollossa. Laturi rikki, pitää tilata uusi. Crap, crapcrapcrap! Plussaa se, että Jiikin suostui nyt, että kakkosauto saa mennä. Kun ei olis varaa edes tuohon yhteen...