Ei, ei vieläkään olla jakauduttu, (anti)kiitosta kysymästä...

Eilen paloi käämi ihan totaalisti kaikkiin (varmasti hyvää tarkoittaviin) kyselijöihin. Liian paljon samalle päivälle. Ja varmaan tässäkin se, että itse niin toivoin, että jotain olisi tapahtunut, kun kerran toissayönä saatiin vähän esimakua niistä supistuksista. Mutta kun ei. Eilen oli yhtä pahoinvointikohtausta lukuunottamatta (joka todennäköisesti johtui vain siitä, etten syönyt aamupalaa kunnolla) koko päivä ihan normaalia oloa eikä yölläkään hiostavankuumaa oloa lukuunottamatta tapahtunut mitään. Ei sitten niin mitään.

Joten toivo ennen laskettua aikaa syntymisestä on täällä heitetty ja kaikille siitä kysyville irvistellään. Ettäs tiedätte. Menen nyt kuitenkin tänään uimaan, vaikka vähän mietin jaksamista sen osalta. Koitan päättää jo etukäteen, että jos ei tunnu hyvältä niin ei ole pakko uida sitä kilometriä, vaan voi tulla kotiin jo aiemmin. Eniten varmaan huolestuttaa se, että kun tätä valkovuotoa on ollut viimeisen kuukauden ajan aivan jäätävästi, niin entä jos vaan jotenkin tyhmänä missaan, missä vaiheessa siitä tuleekin lapsivettä ja aiheutan uimahallikeikoilla pysyvää vahinkoa infektion muodossa lapselle? Mistä sen sitten muka tietää? Toistaiseksi koostumus on aina tarkemmassa syynissä ollut ihan kunnon valkovuotoa, mutta kun vatsakin on jo niin pinkeänä, niin näen melkein joka yö unta siitä, että tyypiltä on loppunut lapsivesi jo ajat sitten.

Paitsi viime yönä näin unta siitä, että täällä mahassa asuikin kaksoset, joista toista ei vain oltu huomattu. Siksi mun maha on niin iso :)

Raskaustarina jatkuu: Verta, verta ja loppumatonta huolta

Raskaustarinan eka osa täällä. Ja disclaimerina tähän tarinaan, että kyseessä on aika puuduttavaa vuodatusta raskausviikoista 11-16, joka mun kuitenkin on saatava ulos. Sellaiselle, joka ei ole kuullut, että alkuraskaudessa verta voi tulla ja urakalla tai tuppaa muuten olemaan vähän huoleen taipuvainen ja on nyt alkuviikoilla omassa raskaudessaan, en myöskään suosittele.

Jos juuri oli ehditty toipua raskauden alkamisuutisista ja vähän jo ehditty päästä sellaiseen välillä huolestuneeseen, välillä toiveikkaaseen onnenhyrinään ja kerrottu tuleville isovanhemmille ja lähimmille tutuille, niin tuli viikko joka tuntui pysäyttävän ihan kaiken. Maanantaina käytiin molemmat ensimmäisellä neuvolakäynnillä, Jii ja minä, jouduttiin etsimään missä koko neuvola edes oli koska kumpikaan ei lähiterveyskeskuksessa ollut ennen vieraillut. Naureskeltiin sitä, miten epätodelliselta tuntui ja huokaistiin helpotuksesta että kamaliksi mainittuja alkuraskausoireita ei oikein edes ollut poislukien jännät menkkamaiset kivut ja pakonomainen syömisen tarve (ihmettelin työkavereiden sokeutta jälkikäteen, kun yhtäkkiä ronttasin duuniin ihan jäätävää määrää välipaloja, vaikka normaalisti pärjään ilman aamupalaakin myöhäiseen lounaaseen asti ihan hienosti). Yritettiin neuvolantädille sanoa nöyrinä kuitenkin, että toivotaan kaiken kuitenkin sujuvan ihan hyvin. Oltiin tässä vaiheessa jo 10+4 ja olihan sitä huolissaan siitä, että kaikki on niin haurasta ja epävarmaa, mutta päivien kuluessa alkoi kuitenkin tuntua siltä, että jee - kohta voidaan vähän huokaista helpotuksesta ja niinpoispäin. Vähänpä sitä silloin osasi varautua siihen, miten nopeasti kaikki voi muuttua. Vaan kun voi.

Heräsin seuraavana aamuna viiden jälkeen outoon tunteeseen, säntäsin vessaan mutten ihan ehtinyt ennen veritulvaa. Veri on kuulemma siitä jännä juttu, että se aina näyttää siltä, että sitä tulee tosi paljon enemmän kuin oikeasti tuleekaan. No, tätä tuntui tulevan, kirkasta punaista verta, sillä pikkuhousut oli veressä, vessan lattia oli veressä ja vessan pönttökin oli veressä. Muistan sen hädän tunteen, joka sydänalaan iski ja paniikissa huusin Jiitä. Siinä vaiheessa kun tämä säntäsi vessaan mun tuekseni, mun mieleni heitti jollekin automaatille ja tunteet häipyi sinne taka-alalle. Muistan viitanneeni vereen ja sanoneeni, että se taisi sitten olla siinä, että keskenmeno se nyt sitten kuitenkin meille tuli. Halattiin toisiamme, itkettiinkin ja vaikka olin jotenkin siinä tilanteessa silti epätyypillisen järkevä, oli suru silti jotain ihan järkyttävää. Mulla oli koko plan valmiina. Piti saada aika terveyskeskukseen, piti ilmoittaa pomolle etten tulisi töihin tänään, ja surullisempana juttuna piti vielä ilmoittaa porukoille ja niille muutamille, joille oli jo ehditty kerrottu. Äiti ja isä soittivat perään, itkin puhelimeen, he olivat tosi pahoillaan ja se kuului. Jii sanoi soittavansa omilleen vasta myöhemmin päivällä, jätin asian sikseen vaikka itse halusin vaan suorittaa kaikki ikävät tiedottamiset läpi ja käpertyä itseeni. Siinä siivotessa sitä kaikkea verta meillä kummallakaan ei ollut mitään toivoa enää siitä, ettäkö tyyppi olisi voinut siellä selvitä. Jii kysyi, halusinko, että hän jää kotiin myös, mutta lähetin miehen töihin. Tuntui siltä, että mitä nopeammin nyt vaan saan lääkäriltä lausunnon, että tää oli tässä, sen nopeammin pääsen oikeasti käsittelemään koko asiaa. Surin ennen kaikkea sitä, etten ollut osannut olla iloisempi siitä, että elämä ylipäätään minussa oli alkanut, vaan olin huolehtinut melkein joka asiasta tähän raskauteen liittyen siinä pelossa, että lapsi jotenkin otetaan pois, jos uskallan yhtään iloita. Ei olisi ollut oikeasti yhtään sen surullisempi olo, vaikka olisi jossain välissä kunnolla iloinnutkin siitä pienestä elämästä. Ei ihmismieli toimi kuitenkaan niin, vaikka sitä pelkääkin. Päätin, että jos joskus tulen uudelleen raskaaksi, koitan nauttiakin siitä.

Muistan matkan terveyskeskukselle, josta vasta eilen oltiin neuvolasta poistuttu vähän eri fiiliksissä. Samaiselta vaksilta, jolta eilen oltiin kysytty reittiä neuvolan puolelle, piti nyt kysyä ohjeet vastaanottavalle sairaanhoitajalle. Pääsin melkein ensimmäisenä sisään ja mut otti vastaan tosi lempeä terkkari, joka oli itsekin raskaana (vatsa näkyi jo) ja selvästi itse hämmentyneenä siitä. Meinasin saada ajan vasta puolen tunnin päähän mieslääkärille, mutta terkkari kikkaili jonoa jotenkin niin, että pääsin melkein heti toiselle erittäin mukavalle naislääkärille. Hänen kanssaan käytiin läpi jo toistamiseen sen päivän tutuksi käyvä litania. Kyllä, kirkasta verta tuli ja paljon. Ei, ei tullut hyytymiä. Ei, ei oikeastaan ole kipuja (paitsi sitten kun niitä alkoi miettiä, niin kyllähän sitten tuli). Ei, verta ei ole tullut aamun jälkeen enempää. Lääkärin piti itsensäkin tsekata, mitäs tällaisissa tapauksissa pitikään tehdä, mutta päätti sitten antaa lähetteen Naistenklinikalle. Ja ihan lopussa, kun olin hienosti pysynyt kasassa jo melkein kaksi tapaamista, hän sitten sanoi, että ei toivo vielä ole mennyt, joskus näitä verenvuotoja vain on ja että hän pitää peukkuja. Olin niin pyörällä päästäni, etten tajunnut edes laittaa Jiille mitään viestiä. Syvällä sisimmässä jopa vähän ärsytti, että joku antoi vielä toivoa, kun juuri ja juuri voimillani sain pidettyä itseni kasassa sen verran, että pystyin järkevästi selittämään, mitä oli käynyt ja ottamaan joka luukulta aina uuden lapun ja siirtymään seuraavan tahon vastaanottoon. Nyt matkustin bussilla Helsinkiin naistenklinikalle, matkan aikana googlettelin sen tarkan sijainnin, koska sielläkään ei koskaan (syntymäni jälkeen) ollut tullut käytyä. Naputtelin samalla lisää tietoa kavereille, jotka olivat saaneet ekan viestin ja lähettivät osaanottonsa.

Naistenklinikalla kerroin taas vastaanotolla samat tarinat ja annoin lähetteen. Minut ohjattiin samaan huoneeseen, missä selvästi raskaana olevat naisetkin odottelivat äitiyspolille pääsyä, mutta jostain syystä se ei sen kummemmin häirinnyt. Olin edelleen epätavallisen rauhallinen, paitsi sitten kun erittäin mukava kätilö viimein kutsui haastatteluun. Tämä oli ensikohtaaminen kätilön kanssa ja täytyy sanoa, että jos kaikki heistä tekevät työtään yhtä suurella sydämellä, niin aplodeja koko ammattikunnalle! Oltiin minulle sitäkin ennen oltu tosi ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, mutta kaikki olivat silti käsitelleet kuten potilasta - siis tunteet kaukana. Tässä oli ihminen, joka osasi kysyä kaikki ne oikeat kysymykset (nehän jo osasin) ja samalla ottaa myös tunteet mukaan siihen keskusteluun niin, ettei tuntunut itsestä siltä, että piti väkisin päkistää kyyneleet jonnekin kauas ja vaan unohtaa, että keskenmenoepäilyyn liittyisi mitään sen kummempaa. En oikein vieläkään tiedä, miten hän sen teki, mutta koin sillä hetkellä olevani tosi hyväksytty kaikkine ristiriitaisine tunteineni ja ihan hyvä, että pääsin äitiyspolille vasta tuntia myöhemmin, koska about sen verran kesti toeta tästä poikkeuksellisen sydämellisyyden kokemuksesta...

Sama kätilö tuli vielä erikseen sinne polille ja piti mua kädestä kiinni, kun ultraus aloitettiin. Itketti jo siinä kohti ja yhtäkkiä jännittikin ihan hulluna, vaikka luulin jo heittäneeni kaiken toivon minkään elämän jatkumisesta. Lääkäri oli nuori, tosi mukava ja tuntui hänkin pitävän hyvänä merkkinä sitä, ettei verta ole tullut enempää ja että kaikki oli kirkasta tullessaan. Eikä mennyt oikeasti varmaan kuin pari sekuntia, kun hän käänsikin jo monitorin muhun päin ja näytti, että kyllä siellä kaikesta huolimatta pieni sydän vielä lyö. Oli niin häkellyttävää olla siinä tilanteessa, varhaisultrassahan näkyy lähinnä vain möykky ja möykyn sisällä sydän - nyt oli pienestä kehittynyt jo ihan sellainen bilsankirjan sikiö, joka vielä kuvaruudulla näytti morjestavan äitiään, sillä pikkuruinen käsi sormineen oli ojossa ja liikkui villisti.

En saanut oikein mitään selitystä vuodoille tässä kohti. Se ihana kätilö lähti huoneesta heti kun oli katsonut, että mulla oli kaikki hyvin ja lääkärilläkin oli kiire (olinhan nähnyt sen päivän jonon odotushuoneessa, joten en ihmetellyt), mutta silti oli kaiken myllerryksen keskellä turhauttavaa saada niin vähän vastauksia. Koska np-ultraan oli vain reilu viikko, totesi lääkäri vain että tällaisia vuotoja tulee joskus ja että syytä ei juuri tälle minun vuodolleni tiedetä, mutta luultavasti jos verta oli paljon niin kyseessä on jokin istukkaan liittyvä seikka eikä limakalvovuoto ja että kyllä ne sitten siellä np-ultrassa tsekkaavat sen istukan kunnolla. Olin jotenkin niin tunnevyöryssä jo siitä, että lapsi edelleen oli sisällä ja elossa, etten osannut vaatia parempiakaan vastauksia, joten puin päälle ja lähdin. Soitin itkuisen onnelliset puhelut bussipysäkiltä Jiille, vanhemmille ja kavereille, enkä välittänyt yhtään vaikka ihmiset tuijottivat kun naama punaisena nyyhkin uutisiani uudelleen ja uudelleen.

Vasta kotona kun pahin tunnemylläkkä alkoi laantua, hyökkäsi huoli uudelleen. Tajusin, että olin nähnyt viisi eri julkisen terveydenhuollon ammattilaista ja kuluttanut koko työpäivän saamatta todellista vastausta sille, mikä alunperin oli kuohuttanut, sille miksi verta tuli ja miten tästä nyt jatkettaisiin. Olin todella helpottuneen onnellinen siitä, että tyyppi edelleen eli, mutta yhtäkkiä tajusin ettei se huoli todellakaan tähän loppunut. Ja vaikka ensimmäinen tunne luullun keskenmenon edessä olikin se, että voi kunpa olisin osannut nauttia koko raskaudesta silloin kun se oli mahdollista, seuraavasta viidestä viikosta en nauttinyt juuri yhtään vaan se on sulanut jonnekin selkäytimeni tietämille pelottavimman aikakauden muistona ikinä.

Tilannehan oli ok saman viikon perjantaihin, vuotoa ei tullut lisää ja koin, että elämä jatkuu. Mutta tuolloin töissä kesken yhtä tärkeää ja pitkää kokousta tunnen, miten jotain alkaa valua alapäässä. Vessassa näin, että ok, nyt tulee muuten niitä mustia klönttejä, joista kaikki jotka mua tuolloin haastattelivat olivat varoittaneet. Ihan sellaisia mustia kunnon verimöykkyjä, tosin ei sitten enää sitä kirkasta verta ollenkaan. Jotenkin pää pysyi taas kasassa kokouksen ajan, jonka jälkeen sanoin pomolle, että menen nyt kotiin. Olin sen tiistaisen poissaoloni vuoksi kertonut hänelle koko tilanteen ja tosi ymmärtäväisesti ja joustavasti hän suhtautui kaikkeen, mistä olin todella kiitollinen.

Seurannut viikonloppu oli aivan painajaismainen. Niitä klönttejä tuli jostain sieltä syvältä ja jokainen vessareissu pelotti entistä enemmän, kunnes oltiin siinä pisteessä, että Jii piti ottaa mukaan joka vessakäynnille. Koitimme tsempata toisiamme ajattelemalla, että se on vain sitä verta, joka sinne jonnekin kohdunkalvojen väliin oli tiistailta jäänyt, mutta silti ahdisti koko ajan vain enemmän. Päätimme kuitenkin selvitä seuraavan viikon np-ultraan asti ilman uutta poliklinikkakäyntiä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna en tiedä oliko se kuitenkaan noin niin kuin mielenterveyden kannalta kaikkein järkevin päätös. Ymmärsihän meistä molemmat, että veriklöntit saattoivat nyt kuitenkin kertoa, että vaikka tiistaina kaikki oli ollut ok, niin nyt homma oli mennyt kesken. Itkin, riehuin, kiukkusin koko viikonlopun - huusin, että menisi nyt sitten kesken jos oli mennäkseen, kuka kiduttaa tällä lailla ihmistä ja pitää jossain odotuslimbossa, missä jokainen vessakäynti pelottaa, sitä kuuntelee jokaista vatsakramppia ja missä nukkuminen on jotain utopiaa, koska ei kertakaikkiaan pääse yli siitä ajatuksesta, että juuri nyt mun sisälläni joku voi kuolla, eikä ole mitään, mitä kukaan voi asialle tehdä. Tilanne äityi jossain kohti niin pahaksi, että Jii ehdotti lähtöä mun vanhemmilleni, koska itse oli varmaan jo aika neuvoton koko tilanteen suhteen. Ja kyllä se helpottikin, vaikka itkin sielläkin lähes non-stop. Äiti oli luottavainen itsensä ja kehotti uskomaan, että elämä jatkuu. Isä oli pragmaatikko ja sanoi, että voihan siinä kummin vaan käydä, mutta että omalla huolellani en ainakaan edistäisi pienen elämän hyvää kasvua. Osasin jotenkin paremmin ottaa vastaan sen isän selityksen, vaikka molemmille ja Jiille tietysti myös olen kiitollinen siitä, että kaikki tukivat läpi koko sen viikonlopun sisäisen tuskan ja epävarmuuden.

Jotenkin siitä selvittiin ja kun lisää verta ei seuraavalla viikolla tullut, tilannetta pystyi juuri ja juuri sietämään. Np-ultra varmisti, että tyyppi on edelleen selvinnyt kaikesta vuodosta ja sillä on kaikki niin kunnossa kuin voi ruudulta nähdä, mistä olimme taas onnelliset ja helpottuneet. Mutta kun yritin tiukata ultraavalta kätilöltä istukan tilannetta, hän kuittasi yksikantaan, ettei sitä istukkaa tässä ultrassa vielä katsota vaan vasta sitten rakenneultrassa. Yritin vielä kysyä, että jos kuitenkin katsottaisiin, mutta en tiedä sitten onko heillä siellä jotkut määräykset olla katsomatta muuta kuin tietyt jutut vai kokiko kätilö, että hänen osaamisellaan ei voi sanoa/nähdä istukasta mitään, koska kätilö vaan toisti, että rakenneultrassa sitten vasta mutta että jos verenvuotoa tulisi lisää, niin sitten vaan uudestaan naistentautien polille. Ihan tiedoksi kaikille terveydenhuoltoalan ammattilaisille, että ihmiselle, joka on juuri elänyt elämänsä pisimmän ja vaikeimman puolitoistaviikkoa, on todella kovaa kuulla, että mieltä polttaviin ja sisuksia korventaviin kysymyksiin saa kuulla vastaukset vasta kahdeksan viikon kuluttua. Itkin kotimatkalla, kun mietin, että joulukin pitäisi nyt sitten viettää epävarmuudessa. Jii lohdutti, että aina oli yksityinenkin lääkäri, että päästäisiin viettämään joulu ihan rauhassa kyllä.

Viikonlopun yli päästiin ihan hyvin ja yllättävän rauhallisissa merkeissä. Hämmästyin itsekin, minkälaisessa tuskassakin uusi aamu koittaa silti aina, vaikka yöt tuntuisivat kuinka pitkiltä. Jossain vaiheessa sitä on niin väsynytkin, että saa nukuttua, vaikkei ikinä uskoisi, että voi. Huolehdin pienen voinnista edelleen ja kieltäydyin kertomasta tulevasta lapsesta enää kenellekään. Äiti kysyi, keille sukulaisille saa kertoa ja vastasin, ettei yhdellekään ennen rakenneultraa. En kestänyt ajatusta, että heti perään kerrotaan sitten, että ei muuten tulekaan. Tai että olisi kenenkään sääliä pitänyt vastaanottaa. Päivät kuluivat ja tilanne vakiintui, tuntui että melkein jo uskalsi taas mennä vessaankin rauhallisemmin mielin, kun työpaikan muuttopäivässä kyykisteltyäni vuoto alkoi taas uudelleen. Siinä kohti pomo jo kehotti, että olisiko nyt minun ja lapsen vuoksi parempi olla pari päivää sairaslomalla, kun en itse olisi osannut mennä. Soitin neuvolaan, jossa toistivat vain, että joskus näitä vuotoja on, eikä tätä julkisella puolella (ainakaan HUSin alueella) mitenkään erityisesti seurata. Vaan jos tulee akuutti tilanne, kipuja tai valtavaa vuotoa, niin voi mennä sinne naistentautien polille. Mitään uutta neuvola-aikaakaan ei tullut ja tuntui kyllä siinä kohden siltä, että julkinen terveydenhuolto pesi kätensä koko meidän perheen kriisistä aika tehokkaasti. Ymmärränhän minä, että vaikka rv 12 oli ohitettukin, ei vuotavan istukan suhteen kukaan olisi voinut tehdä mitään. Mutta minulle olisi varmaan riittänyt sekin, että olisin johonkin terveydenhoitajan luo voinut mennä itkemään tilannetta hetkeksi. Nyt tuntui siltä, kuin kukaan ei olisi kuunnellut tai ketään edes kiinnostanut.

Koska verenvuoto vain jatkui ja jatkui, päätin vihdoin ottaa lusikan kauniiseen käteen ja varata ajan yksityiselle lääkärille. Sain ajan seuraavalle päivälle, menin vastaanotolle ja viidessätoistaminuutissa olin jo ulkona kädessäni uudet ultrakuvat, joista lohduttavin oli - ei suinkaan taas uusi kuva ihanasta tyypistä, joka edelleen eli kuten olisi voinut luulla - kuva istukan revenneestä reunasta, joka kaiken verenvuodon aiheutti ja lääkärin lohduttavat sanat siitä, että tyyppi kasvoi kuten pitikin mikä kertoi siitä, että istukka toimi vuodosta huolimatta yhä hyvin, että repeämä tulisi vuotamaan vielä ainakin hetken, mutta että repeämä oli ihan istukan reunassa eikä keskellä. Luultavasti kohdun epätasainen kasvu oli saanut istukan repeämään, mutta että vuoto oli kuitenkin niukkaa ja tässä vaiheessa oli vain parempi, että se tulisikin ulos, eikä infektiovaaran vuoksi jäisi kohtuun. Olen ihan varma, että julkisellakin puolella olisi löytynyt osaamista sanoa kaikki tuo, mutta silti piti mennä yksityiselle asti kuulemaan nuo. Olen silti edelleen sitä mieltä, että tuo oli koko viime syksyn parhaiten sijoitettu raha, sillä nyt sen sijaan että vessassa käynnillä veri olisi pelottanut, otin mukaan ultrakuvan hematoomasta ja hoin itselleni, että parempi vaan jos ainakin se kaikki ultrakuvassa näkyvä hyytymä tulee ulos. Ei se ihan kaikkea pelkoa poistanut, mutta vasta tieto edes siitä, mikä siellä oli vialla edes jotenkin auttoi pärjäämään tilanteen kanssa.

Kyllä sitä verta sitten vielä pari viikkoa tulikin, mutta loppui sitten yhtä selittämättömästi kuin oli alkanutkin. Löysin Jiin kavereista kohtalotovereita, joilla istukka oli vuotanut läpi ensimmäisen ja toisen ja kolmannenkin raskauden ja terveitä lapsia oli silti syntynyt. Jotenkin päivä kerrallaan päästiin eteenpäin. Juuri ennen joulua tilanne oli jo niin rauhoittunut, että vaikka Jii kysyi, että haluaisinko vielä yhden ultran ennen joulunviettoa, pystyin vastaamaan jo ei. Huolen tullessa se ei nimittäin yhtään auta, että tietää lapsen olleen elossa eilen. Pitäisi saada se non stop-kamera kohtuun joka äidille :) Neuvolakäynti sentään osui siihen paikkeille ja sydänäänet saatiin kuuluville, sekin jo lohdutti vaikka käynti muuten jättikin aika kylmäksi kun oman neuvolantädin sijaan paikalla oli harjoittelija, joka ei antanut puhua lausetta loppuun. Mutta jotenkin siinä vaiheessa oli näemmä jo itse käsitellyt asiaa niin pitkälle, että tuolle (melkein) pystyi jo nauramaan. Melkein.

Eka supistusyö

Minä kun olen tässä manannut sitä, että vaikka olen riehunut menemään ihan urakalla tässä toisina päivinä, niin en saa aikaiseksi supistuksen supistusta. Rv 20 jälkeen niitä on tullut tasan yksi kunnollinen, sekin koiratreeneissä, joissa jännitin omaa BH-kokeen suoritusvuoroani (tehtiin siis leikisti, ei vielä oikea juttu) niin paljon, että alkoi supistaa.

Mutta eilen tuntui uiminen pahalta, menin uimahallille suurilla kuvitelmilla siitä, miten vetäisen kilometrin sijaan vaikka vielä neljänneksen enemmän, mutta täysin omasta radasta huolimatta (missä olivat kaikki koululaiset - vielä vika viikkohan tässä olisi kai koulua mutta yhdenyhtä luokkaa ei paikalla näkynyt, hmph) koko uinti tökki ja pahasti. Alavatsaa vihloi välillä oikein urakalla - eikä siis mistään liitoskohdasta vaan ihan reilusti siitä kudoksen päältä ja jotenkin oli semmoinen outo olo.

Päivällä en saanut oikein mitään tehdyksi, hengailimpa parvekkeella vaan ja joko auringosta tai sitten jostain muusta johtuen tuli iltaa kohti tosi outo olo. Siis ihan oksetti ja vatsassa kiersi. Ajatellen sitä, että mulla on ollut viimeiset 8 kk aika sairas ummetus non stop, oli outoa että vatsa toimi varmaan melkein viidesti päivän aikana. Vähän jo itsekseni mietin, että mitäs mitäs tämä oli, mutta ei se siitä sitten kehittynyt mihinkään.

Mutta yöllä kolmen aikaan vessakäynnin jälkeen sitten alkoi ekaa kertaa supistamaan ja yllätyin kyllä kovasti siitä, miten tosi erilaiselta (ja kokonaisvaltaiselta!) supistus tuntuikaan. Juuri todella sellaiselta "poltolta", mitä moni kuvaa. Tulivat vielä ihan epämääräisen ajan välein ja kestivät mitä sattuu, pari tuntia taisin olla hereillä, mutta joka tapauksessa juhlin nyt näistäkin vähistä, koska tekeehän se nyt konkreettisemmaksi koko homman ja lupailee jo vähän sitä, että jossain kohti tässä natiainen keksii tulla ulos. Hyvähyvä!

Nyt mietin tämän päivän gameplania. Ottaako iisisti (mikä olisi fiksua jos synnytys on jo tosi lähellä) vaiko riehua kunnolla (jos se jouduttaisi synnytyksen tuloa sitten - tosin joku sanoi, että jos vetää loppuraskaudesta kroppaa liian väsyksiin, se ei uskalla antaa lapsen syntyä ennen kuin äiti on vähän levännyt...). Ehkä aloitan varovaisesti sillä koiranulkoilutuksella ja kuuntelen olon kehittymistä...

Ei todellakaan tarvi mutku vaan haluu...

Oon minäkin yks oikee ekoihminen. Just kun on saanut tavaramäärän taloudessa siedettävälle tasolle ja hajoilee lapsen mukana tulemiin tavaravuoriin niin eikö sitä pidä sitten saada päähänsä, että sitä pitää itsellekin saada jotain. Mulla on selvästi liian tylsää, pitää mennä siivoamaan jotain. Nyt jäin kiinni Ellokselle vielä, kaikista maailman paikoista. No, saahan ne palautettua sitten, mutta uutena piti taas hommata ja klik klik selata alea ihan tunteella. Sain tilauksen sentään järjelliselle tasolle, kun päätin, että kaikkien vaatteiden pitää olla sellaisia, joita oikeasti voin käyttää heti synnytyksen jälkeen (kaverit kun on ystävällisesti vinkanneet, ettei ne omat kuteet ehkä silti mene päälle vielä vähään aikaan, että puristamattomat materiaalit ja leikkaukset sekä edestä avattavat napit on esim. imetykseen aika buenot) ja jotka on tehty jostain kunnon materiaalista, eikä sanoista, jotka alkavat poly-... Joku kuvasi tätä oloa ostoskiimaksi, tunnistan. Ja kiiman jälkeen tulee ostoskrapula, senkin tunnistan, about just nyt (miksei se krapula ala koskaan ennen kun painaa sitä osta-nappia, kysyn vaan?). Nyt menen sitten siivoamaan kaappia, jotta sinne jotain mahtuukin. Argh.

Raskaus ei tule kello kaulassa

En ole vielä synnyttänyt, joten teknisesti ottaenhan raskaus jatkuu edelleen. Mutta silti ajattelin, että omaa prosessia helpottaa, jos kertaa mitä kaikkea tässä onkaan mahtunut näihin yhdeksään kuukauteen - päätin sitten kirjoittaa ylös meidän raskaustarinan. Ihan päällimmäisenä mielessä on, että yhdeksän kuukautta odottamista on kyllä tosi, tosi pitkä aika. Meillekin tämä tuli sitten kuitenkin vähän yllätyksenä tämä raskaus ja mullisti kyllä oikeastaan kaiken - ja pieni ihminen ulos tullessaan mullistaa sen varmaan kokonaan uudestaan.

Kuten taisin jossain aiemmin kertoa, meidän raskaus alkoi siten, että lääkärikaveri tuuppasi jotain uutta ehkäisypilleriä kolme kokeiluboksia kouraan ja sanoi, että kyseessä pitäisi olla luonnonmukaisempaa hormonia sisältävä kama, että voisin kokeilla. En tiedä mikä vajaapäisyys iski, että vielä noudatin kehotusta - mä olen yleensä aivan älyttömän nihkeä vaihtamaan mitään hormonijuttuja mihinkään, kun totutteluaika on niin kamalaa ja taidan olla melkoisen herkkä eri hormonivalmisteille. No toisaalta - siis apua, kun mietin niitä kertoja jolloin vielä kondomeilla yritti pärjätä ja kahdesti joutui rikkimenneen tai pois luiskahtaneen tavaran vuoksi itkua vääntäen hakemaan sen katumuspillerin apteekista. Tai ekalla en ehkä uskaltanut vielä pelätäkään, siinähän on vain "pieni pilleri" (joka sisältää parin kuukauden hormonit, kerralla). Tokalla jo osasin odottaa kaikkea sitä pahoinvointia ja sekopäisyyttä, joka seurasi (ja kesti...).

No, koska tämän ei pitänyt olla mikään meikäläisen ehkäisymenetelmätarina, niin skipataan tämä ja sanotaan, että välissä oli kokeilu ehkäisyrenkaalla, joka huonomuistiselle sopi syklinsä vuoksi mutta joka veti limakalvot niin jäätävään kuntoon, että taisi olla pelastus kun sillä joskus pari vuotta sitten oli joku toimituskatkos, jonka vuoksi tuotetta ei mistään apteekista pariin kuukauteen löytynyt (pakko vielä kertoa tämä, uppoutunut mieleen niin se nuori farmeseuttiharjoittelijatyttö, jolta ensimmäisenä kuulin katkoksesta ja todella sydämestäni häkeltyneenä siinä änkytin, että siis mitä - ei muka saa (ja minulla tietysti olisi tyyliin seuraavana päivänä pitänyt alkaa uusi rundi) ja tyttö kirkkain silmin vastaa siihen, että ei saa ei mutta että onneksi tässä ei nyt ole kysymys mistään elämän ja kuoleman lääkkeestä kuitenkaan. Hetken aikaa mietin minkälaiset itkupotkuraivarit pitää heittää, että älyäisi olla möläyttelemättä tuollaisia idiotismejä maksaville (melko hormonaalisille!) asiakkailleen. Toivon, että parisuhde ja pari vuotta lisää kokemusta avartaa hänenkin perspektiiviään tämän suhteen ;) Tämän jälkeen päädyin siis pikapikana vaihtamaan ehkäisylaastariin, johon olinkin tosi tyytyväinen ja siksi edelleen mietin, että mikä sai mut sitten vaihtamaan noihin kokeilupillereihin..? Ehkä se ajatus lapsesta sitten jo siinä kohti kyti mielessä tai jotain.

Tajusin siis jo ensimmäisellä kierrolla, että o-ou, nyt muuten ovuloi ja kerroin miehelle, että nyt on sitten se vaara, että jos jatketaan ilman lisäehkäisyä, niin tästä jotain voi tulla. Yllätyksekseni suhtautuminen ei ollutkaan yhtään niin nihkeää kuin olisi voinut kuvitella ja reaktio oli enemmän tyyliin, että sitten tulee jos on tullakseen, hyvä niinkin (tai ehkä siihen saattoi vähäsen vaikuttaa sekin, että oltiin mökillä eikä kumpikaan jaksanut raahautua kauppaan...). No, menkat antoivat siinä kierrossa hiukan odotella itseään ja ostin apteekista sellaisen tuplaraskaustikkuhärpäkkeen, mutta aika definitiivinen ei oli tuloksena. Myönnän, että olin pettynyt, vaikka olihan se aika epätodennäköistä silti ja olin jo muutamalta gyneltä matkan varrella kuullut, että koska mun kiertoni on niin lyhyt, niin hedelmöittymisen kanssa saattaisi tulla ongelmia. No, se raskaustikku jäi jonnekin sinne kaapin perukoille ja elämä jatkui.

Pari kuukautta myöhemmin kokeilupakkaukset oli melkein lopussa ja olin juuri ehtinyt miettiä, että nyt tarttis vissiin vaihtaa takaisin siihen laastariin. Menkat oli tulleet ajallaan, joten en miettinyt sen kummempia. Tulevana loistoäitinä kävin työporukan kanssa "workshoppaamassakin" ja viikon päästä perjantaina jäin miettimään, että mikä ihme on kun ei se pieni krapulainen olo vaan hellitä. Ennen töihinlähtöä keksin, että hei - se toinen raskaustestihän on vielä kaapissa, kokeillaan varmuuden vuoksi. Nauroin jo itse reaktiolleni ja niin vähän taisi nauraa siippakin - kunnes sekopäinen tyttöystävä heittää raivarit siitä, että mitä tämmöisiä viallisia mittareita kehdataan myydä. Mittari oli siis sellainen perinteisempi, johon pitäisi tulla plussa jos on raskaana. Minä yritin tavata mittaria, jossa vaakasuuntaisen kontrolliviivan sijaan siinä oikeassa ruudussa oli ainoastaan pystysuuntainen viiva, ei vaakaviivaa lainkaan. Needless to say, kävin apteekissa lounastunnilla ostamassa sellaisen kunnon digimittarin, jota tosin hetken harkinnan jälkeen en kuitenkaan kehdannut kokeilla töissä. Olin töissä yllättävän rauhallinen, mutten tainnut oikeasti epäillä, että raskaana ollaan. Ei se oikein käynyt niiden menkkojenkaan kanssa yksiin, niistä kun oli vasta pari viikkoa.

Tein kuitenkin testin ja todella siinä vaiheessa kun mittarissa luki "raskaana 3+", heitin sellaiset voltit, ettei mitään rajaa. Päällimmäisenä oli epäusko siitä, että miten tuo ylipäätään oli mahdollista kun niistä menkoista ei oikeasti ollut kuin pari viikkoa. Ja sitten päälle hyökkäsi pyörryttävä huoli siitä viikontakaisesta työreissusta, jossa olin kyllä useamman annoksen nauttinut. Ajattelin, miten katkeraa on, että kun tässä yhtäkkiä tuleekin raskaaksi ja minkä pitäisi olla ihan ihanaa, niin sen menee itse pilaamaan juomalla pieneltä kromosomit solmuun heti kättelyssä. Soitin miehelle (joka oli iloinen ja Googletteli nopeasti, ettei tyyppiin kyllä vielä tässä vaiheessa alkoholin pitäisi vaikuttaa - mihin huusin ja kiukkusin, että niin muttakun useimmat tajuavat raskauden pikkasen nopeammin - oman nopean laskutoimituksen perusteella me oltiin siis jo tukevasti rv 7-8 puolella. En pystynyt tukemaan häntä lainkaan omasta mahdollisesta isyydestä). Soitin äidille (joka oli iloinen ja koitti hänkin vakuuttaa, että aika alkuvaiheissa mennään ja että kaikki menee vielä hyvin, näet sitten). Ja vihdoin soitin gynekaverille, jolle laskin sekavan sepustuksen tueksi päivämäärät   ja joka vihdoin antoi sellaisen synninpäästön, johon minäkin uskoin. Että elämän alku joka tapauksessa on tosi epävarmaa, että suuremmat ongelmat sikiönkehityksessä ovat niillä äideillä, jotka juovat usein ja että kaikista laskutoimituksista huolimatta todennäköisempää on, että sikiö ei workshoppauksen aikana ollut vielä kiinnittynyt ja että en minä niin monta ollut ottanut, että ilman yhteistä verenkiertoa olisin pienelle haittaa aiheuttanut. Tämän kuultuani itkin. Koko viikonloppu meni sulatellessa ja heti seuraavalla viikolla säntäsimme kaiken varalta varhaisultraan. Itkin uudelleen, kun pieni sydän sykki monitorissa ja vielä kerran uudelleen, kun kaikista menkkapäivien laskemisista huolimatta lääkäri pääsi pienen kokoarvion myötä lukuun 6+4, eli oltiin kuitenkin varhaisemmilla viikoilla kuin oli luultu. Välissä olleille "menkoille" tosin epäiltiin ikävämpää selitystä, eli kaksoset, joista toinen olisi välissä abortoitunut pois (onneksi siis ennen workshopia jo, muuten en varmaan olisi osannut päästää koskaan itseaiheutetun vahingonteon ajatuksesta irti). Nyt en osaa surra tai oikein suhtautuakaan tuohon, olen vain tosi iloinen tästä yhdestäkin, joka mahassa heiluu. Ilmeisesti toinen tyyppi on voinut myös vaikuttaa kiertoon ja se selittäisi myös sen, miksi tämä vatsaan jäänyt ei noudata mitään järkevää aikataulua vaan sen syntyhetki on ihan omintakeinen. Tai sitten mun kiertoni (tai elämä) vaan on mysteeri, joka aina ei noudata mitään kaavaa tai normaaliaikataulua. Joka tapauksessa onnellisesti päädyttiin raskaaksi, vaikka vähän yllättävää ja shokeeraavaa reittiä.

Piti kirjoittaa koko raskaustarina tähän, mutta kun tämä alkukin oli jo näin pitkä, niin pätkin vähän useampaan osaan - nyt pitäsi startata meidän huushollin Oman Siivouspäivän osa2 ;)

Kuva: Clearblue (klik)

EDIT: Mietin myös, että onko korrektia julkaista nimenomaan tämä alkutarina ja omat alkoholisyyllisyysselitykset heti jutun perään, jossa myönnän ottaneeni (vähäprosenttista) olutta. Koska näiden kahden juomingin väliin mahtuu tasan kaksi alkoholinnauttimistilannetta (molemmissa toisen lasista kulaus hyväksi kehuttua viiniä, toinen jouluna ja toinen huhtikuussa kaverin juhlissa), päätin että voin. Myönnän, että nyt kun tuli uudelleen kerrattua nuo ihan alkuraskauden tunnelmat alkoholin suhteen, olisin ehkä voinut jättää nuokin alkoholit ottamati, niin kovalle nuo alun syyllisyystunnelmat näemmä edelleen koskevat kun niitä aktiivisesti muistelee. 

Sokea shoppaaja ja raskauspahe

Ajattelin sitten vihdoin panostaa vähän ulkonäköönkin ja menin ostamaan viimeinkin sen BB-voiteen, josta kaikki ovat jo (pitkään) kohkanneet (meikä siis niin ratsastaa uusimpien trendien harjalla - siltikin koin että tää BB olis tähän kohtaan kun aurinko paistaa enkä kaipaa peittävyyttä paremmin kuin se CC-systeemi)...

Asiaa ehkä avitti vähän se, että tätä putelia sai ostaa marketista kaiken muun normishoppailun yhteydessä ja että se oli vielä aika kivassa tarjouksessa... Kröhöm. Meikähän ei koskaan juokse tarjousten perässä ei. Eikä mainonta vaikuta muhun myöskään, edes se, että blogeissa jauhetaan tuotteesta non stop (no okei, en mä sanonut että mä nopeasti reagoin, mutta tietty määrä toistoja näemmä tuottaa kuitenkin tuloksen). Sattui kuitenkin niin, että olin kovassa kiireessä kaupassa kun tätä testasin. Testeripullossa tuo voiteen sävy luki tuossa alaosan violetissa nauhassa ja kun tätä tuubia kääntelin, niin kertakaikkiaan ei silmään osunut, että mikä värisävy se oli. Mun ihoni todellakin on kalpea kuin kalkkilaivan kapteeni, joten tähän kesäpäivitykseenkin yritin silti valita sitä kakkosvaaleussävyä ja kun tämä purkki oli samassa rivissä kuin oikean sävyn testeri, nappasin sen mukaan. Vinkkinä muille sokeille, että tämä ei ole sitä Light-sävyä ja että kyllä se oikea sävykin aika selvästi ilmoitetaan tässä tuubissa, näinhän mäkin sen heti kun kotiin tulin. Mutta koska en kehtaa koskaan mitään palauttaa enkä tiedä olisiko tällaisissa annetukaan, niin pitää kärsiä. Yllätyksekseni aurinkoisten päivien neulontahetket parvekkeen uudella sohvalla ovat näemmä jeesanneet sen verran, että tuo medium-sävykin toimi. Pitää näemmä natiaista sitten imettää jotenkin myös siellä auringossa (tosin miten se pieni selviää auringossa on vielä mysteeri), jotta naama mätsää jatkossakin voiteeseen :) Syksyksi ehkä sitten pitää ostaa se oikea sävy tai ehkä oon siinä vaiheessa jo niin kotiäitiytynyt, etten mitään voiteita jaksa nassuun enää tunkeakaan. Jotenkin vaan naurattaa se, että kun taas enempi vähempi ostolakon (siis itselle tulevaan tavaraan liittyen, lapsikamaahan on tullut ostettua, kuten täällä jo luettelin) jälkeen päädyn jotain ostamaani niin ei mene ihan niin kuin strömsössä. Ilmeisesti nuokin taidot vähän tuppaa ruostumaan...

Ja sitten se pahe. Olin siipalle mennyt joskus aiemmin mainitsemaan, että Saksassa lomaillessa ja työskennellessä opin tykkäämään eteläsaksalaisesta vehnäoluesta (ainoa olut, joka oikeasti on hyvää, muita en nykyään edes vaivaudu maistamaan). Mies kävi siis eilen katsomassa niitä Hornetteja ja suuntaa tänään grillaamaan poikain kanssa. Ilmeisesti omatunto kolkutteli sen verran, että paluumatkalla Hornettilasta oli herra piipahtanut kaupassa ja bongannut raskaana oleville sopivampaa, alkoholitonta vehnäolusta - tai 0,5% prosenttista, jos nyt rehellisiä ollaan... Join sen tietysti eteläsaksasta oppimallani tyylillä, joka Jiin mielestä oli ilmeisesti melkein pyhäinhäväistys - radlerina omenamehun kanssa. Eli lasiin ensin puolet omenamehua ja sitten loput tuota. Oli meinaan auringossa ja kylmänä nautittuna ihan sairaan hyvää. En tiedä vaan oliko sitten se aurinko vaiko kuitenkin nuo alkoholin jämät siinä (Jii joi pullosta puolet, joten vähän epäilen), mutta koko illan oli ihan unelias ja raukea olo. Poika sen sijaan sai taas jonkun energiakohtauksen ja takoi vatsanseinää ihan urakalla, ja pitkään... Ihana nautinto tuo oli silti, vaikken ohjelmistoon vakituisesti uskallakaan ottaa, ainakaan ennen synnytystä (tosin joku taisi jossain sanoa, että iltaolut jeesaa sitten maidontuloa, ehkä pitää uudelleen arvioida tilannetta silloin - varsinkin jos aurinkoisia päiviä sattuu kohdalle ;)

Tutustumiskäynnillä Jorvissa (ja nyt vähän ahdistaa...)

Ei vieläkään mitään merkkiä siitä, että Hän haluaisi saapua ulkomaailmaan. Ei supistuksia ja kääntyminenkin on taas parin aktiivisemman päivän jälkeen rauhoittunut. Potkuja satelee yhä, varsinkin kello yhdeltätoista illalla... Mutta neuvolassa oli kerrankin kivaa, jopa vaa'alla. Jos en olisi valehdellut painonnousua 400 g edellisellä käynnillä siihen äitiyskorttiin (tuohan pyöristyy toki alaspäin..?), niin nyt oltaisiin vihdoin saatu 0g lisäys painoon. Ensi kertaa pehmustaakseni lykkäsin nyt todelliset luvut kuitenkin korttiin ja vaikken neuvolantädille voinutkaan paljastaa edelliskerran väärintekoja, niin sisäisesti juhlin. Kyllä mä nyt yritinkin liikkua enemmän, tosin en ehkä syömäpuolella vieläkään hillinnyt kuten olisi pitänyt... No, tänään taas uimaan, jahka on koira ensin viety aamulenkille - mies kun lähti katsomaan Hornetteja Pirkkalaan, hyvää työpäivää hänelle.

Neuvolassa oli muutenkin kaikki ihan ok, piti jopa vähän yrittää tehdä tikusta asiaa, etten olisi heti sydänäänien kuuntelun jälkeen juossut huoneesta veks. Verenpaineet normaalit, pissassa edelleen sama haalea + kuin aina ennenkin, paino vihdoin paikallaan (josko ensi kerralla vaikka vähän miinustakin..?). Ainoa tyhmä oli hemoglobiini, joka oli laskenut taas 107. Tiedostan kyllä, että nuo mittarit ovat epätarkkoja ja että sormenpäästä usein saa muutenkin vääriä lukuja, mutta kun ne luvut tuppaavat olemaan vielä korkeampia kuin pitäisi verrattuna muun kropan lukuihin niin lähestyvä synnytys edelleen jännittää sen verenhukan osalta. Täytyy siis jatkaa sitä raudan popsimista (ja käydä apteekista ostamassa taas lisää rautaa) ja koittaa rauhoittaa illat niin, ettei juo maitoa eikä limpparia kun sekä kalsium että sokeri estävät raudan imeytymistä.

Eilen oli myöskin heti perään tutustuminen Jorvin synnäripuoleen. Lähdettiin liian myöhään kotoa, mistä äksyilin matkalla - huomasin, että jännitti se käynti kuitenkin. Olenkin ollut vähän liian zen tämän synnytyksen suhteen viime aikoina, ilmeisesti kyseessä onkin ollut puhdas denial-vaihe. Eli heti kun alkaa ajatella asiaa, niin johan jännittää. Lisäksi tuli sellainen epämiellyttävä olo, että täällä haisee sairaalalle. Ja että yök, minkä väriset pinkit seinät niissä saleissa on (yritin katsoa seiniä kun ahdisti ne erilaiset instrumentit ja mittarit siellä). Se mikä oikeasti oli tärkeää eli että sinne oli helppo tulla ja kaikki kätilöt vaikuttivat mukavilta ja täyspäisiltä sekä käytävällä kulkiessaan huumorintajuiselta ja nauravaiselta sakilta, jäi jotenkin sinne mielen taakse sen kliinisen sairaalaympäristön jänskätyksen alle. Mutta ajattelen tämän nyt niin, että olen sitten kuitenkin valmiimpi menemään sinne, kun tiedän etukäteen että hajuista ja väreistä ja yleisestä ei-kodikkuudesta varmaan otan synnytyksessäkin pienet pultit. Moni kaveri on kylläkin koittanut lohduttaa, ettei niitä siinä vaiheessa enää samalla tavalla huomaa, mutta itseni tuntien nuo ovat kyllä juurikin niitä tekijöitä, jotka vievät multa itsevarmuutta ja mukavuutta olosta. Ehkä siis yritän pysyä originaalisuunnitelmassa ja pysyä kotona mahdollisimman pitkään synnytyksen alettua.

Jos mahdollista, niin etukäteen ahdistavampi ajatus kuin sinne itse synnärille meno on sinne synnyttäneiden osastolle siirto. Yhtä ystävää kävin katsomassa siellä perhehuoneessa ja sehän oli ihan kiva se. Mutta niissä useamman odottavan äidin huoneissa tuntuu kyllä etukäteen ajateltuna tosi vaikealta saada mitään lepoa. Ja ne sängytkin oli niin kapeat, että miten ihmeessä sitä pitäisi sitten saada nukuttua samassa punkassa sen lapsen kanssa ìlman, että se putoaa tai jää mun synnytyksestä turran kroppani alle? Olihan siellä niitä läpinäkyviä vauvankuljetusvehkeitä, joihin kaiketi sitä lasta voi sitten paikoittaa, mutta entä jos en osaa edes nostaa sitä lasta siihen? Siinä sitten möllötetään kroppa jäykkänä just siinä asennossa kuin hoitaja on sen syliin antanut, kuten kävi toissapäivänä kun mentiin katsomaan kaverin vastasyntynyttä.

Ehkä ihan hyvä, että tässä on kuitenkin aikaa prosessoida synnytystäkin vielä hetki. Koko yön näin synnytyksen starttaus-unia, että jotain aivoissa hurisi kyllä päällä nukkuessakin. On tylsää kohdata ne omat rajoitukset ja tajuta, että jo se on iso asia, että joutuu olemaan vieraassa ympäristössä poissa tutuista kuvioista. Sitä en voi (ainakaan tällä aikataululla) muuttaa itsessäni, mutta sen tiedostaminen auttaa jo vähän. Kaikesta angstaamisesta huolimatta siis ehdottomasti hyvä, että käytiin tutustumassa ja voin valmistautua myös muuhun kuin siihen "pelkkään" synnytykseen. Mutta kyllä se tästä. Menen hakemaan toiselta kaverilta lainaan TENS-laitetta tänään ja ihastelemaan heidän viikonvanhaa poikaansa. Kaikkien näiden vastasyntyneiden ympärillä on pakko myöntää, että kyllähän se lopputuotos tuntuu olevan kovasti kaiken vaivan ja epämukavuuden arvoista, vaikkei vielä osaa omalle kohdalle konkreettisesti ajatellakaan. Nyt on enää viikko laskettuun, eli korkeintaan kolmen viikon päästä meillekin se H-hetki (vai pitäiskö sitä joksikin alfa-hetkeksi kutsua, siitähän vasta kaikki alkaa?) koittaa.

Hormonihirviö

Olen minäkin ollut aika rasittava tässä raskauden aikana, mutta otsikossa viittaan kyllä meidän toiseen hormonihirviöön, jonka tittelin vie kirkkaasti tällä hetkellä taloudessa meidän koira.

Tyttöhän on collieiden tapaan ehkä maailman vaivattomin koira arjessa. Kiltti, välillä vähän ylivireeseen ja hermostukseen taipuvainen, mutta ehkä maailman kultaisin ja miellyttämishaluisin otus planeetalla. Ei tykkää rapsutteluista kovinkaan paljon, mutta tykkää olla perheen lähellä ja katsoa, että hommat ns. hoituu. Pirteä ja yleisesti elämäniloinen koira, vähän virastobyrokraati tosin, ei siis mikään luovin tai huumorintajuisinkaan tapaus. Maanantaina alkoi sitten juoksut, vihdoin. Jo niitä oltiin kaksi kuukautta odotettukin, seurattu ensin kun lenkillä tehtyjen pissojen määrä tuplaantuu, triplaantuu ja lopulta kasvaa siihen määrään, että lähes joka risteykseen pitäisi saada lorotella. Ja vatsa menee sekaisin ja kevään edetessä myös reppanan kuuppa kajahtaa. Ei se oikein itsekään taida aina tietää, miksi se käyttäytyy niin kuin käyttäytyy. Lenkillä menisi tuntikausia ihan vaan maan ja ilman ja vastaantulijoiden nuuhkimiseen, mikä tietysti tavallaan sopii mulle kun en nopeasti jaksais enää taapertaakaan ja huilitaukohan käy aina ;) Mutta jotenkin toisen puolesta käy sääliksi, sillä aika koville tuntuu juoksut ottavan ja taitaa tyttö olla vähän kipeäkin - lenkillä sitä piti pari viikkoa ihan melkein raahata hihnanmitta perässä, kotona oleminen on yhtä suurta huokailua ja masentunutta makaamista sekä yhtäkkiä ihan jäätävää läheisyydenkipeyttä, koko ajan pitäisi päästä viereen ja ne yleensä inhotut rapsutuksetkin käyvät nyt paremmin kuin hyvin. Siinä se makoilee keskellä meidän punkkaakin, vaikka olin luvannut itselleni, että nyt vauvan tullessa se ajetaan sieltä veks. Mutta nyt ei henno mitenkään heittää sitä poiskaan kun toinen on pöksyineen niin maansa myynyt.

Se inhoaa syvästi noita housuja, mutta toisin kuin kahtena edellisenä kertana (nämä on siis vasta neidin elämän kolmannet), se ei sentään ole koko ajan repimässä niitä pois. Mutta collien ruumiinrakenteeseen kun kuuluu tuo luiska pehva, niin ei sillä siltikään nuo pysy kuin jonkun hassun tunnin kyydissä - eikä sitäkään vähää, jos se yhtään erehtyy esim. heiluttamaan häntäänsä tai tiskaamaan alaosastoa (jota tehdään nyt huolella... Pusuja, anyone?). Kolmet lakanapyykit ehdin pestä ennen kuin tajuttiin, että silloin kuin ollaan pois, ei makkarin koiraporttia voi jättää auki, kun todennäköisyys sille että koira löytyy poissaolon aikana ilman pöksyjä sängystä on noin 110%...

Shh... Peto nukkuu. Ja kerrankin pöksyt jalassa...

Vaikka koiraa käy sääliksi kaiken tuon hormonimyrskyn keskellä, on samalla musta jotenkin lohdullista (itselle siis) nähdä, että ei se ole helppo elää niiden hormonien kanssa koirankaan. Jos mustakin tuntuu yleensä menkkojen aikaan, että maailma on ihan ahteroosista ja kukaan ei rakasta ja tulevaisuudessa ei ole toivoa eikä jaksais kertakaikkiaan yhtään mitään tehdä, niin ei se ole vain mun pääni viritelmää. Ihan samat reaktiot näen koirassakin. Ja mikä parasta, myös mies näkee ;) Parasta valistusta hormonien ihanaan maailmaan, sanon minä. Ei tarvitse yrittää selittää mitään - sen kun hyrisee, kun mieskin äityy päivittelemään, miten kurjan oloinen koira onkaan ja miten juoksut muuttaa sen käytöstä.

Ehkä selvitään koiran juoksuista ennen kuin lapsi keksii tulla ulos, mutta jännä tietysti tällä ajoituksella erityisesti nähdä, miten koira reagoi nyt lapseen. Toivoisin sellaista paimenkoiran omistautuvaa, lempeää lapsen vahtimista (sen ylivireän kauheemikäihmetoionviekääsepois -reaktion sijaan...). No, toisaalta koira on ihan selvästi huomannut, että olen raskaana, joten ehkei se lapsen tulo ole sille niin suuri shokki kuin muutoin voisi ajatella. En muista kirjoitinko jo jossain, että sehän tajusi mun raskauden jo paria viikkoa ennen kuin minä ja Jii, koska mulla tuli vielä ne valemenkat tai mitkä ikinä olikaan - ja vaihtoi samalla minun koirastani sujuvasti Jiin koiraksi - isäntä on nyt parhautta siinä missä joskus aurinko ja kuu olin minä. Ihmettelin ja olin alkuun tosi loukkaantunutkin, reaktio nimittäin oli ihan selvä - Jiin kanssa sopi pötköttää sängyllä kylki kyljessä, mutta jos minä yritin tunkea siihen, niin se lähti mielenosoituksellisesti koko huoneesta. Ja treeneissä ei yhtäkkiä mikään toiminutkaan. No, verenvuotojen myötä treenit olivat pari kuukautta kokonaan jäissä ja sen jälkeen ollaan varovaisesti aloitettu uuden suhteen luominen, mutta sitä se todella on ollut - koira ei enää yhtään samalla tavalla suostu olemaan kuin mun ajatus niinkuin ennen ja se näkyy kyllä siinä että käytännössä kaikki piti aloittaa keväällä puolentoista vuoden treenauksesta huolimatta vähän niin kuin alusta.. Tässä on siis saanut ihan kunnolla seurata hormonien vaikutusta elämään, puolin ja toisin. On ne hormonit jänniä, kertakaikkiaan. Ja me elolliset kappaleet täällä paljon monimutkaisempia, kuin ensi silmäyksellä voisi luulla..

Vesi on raskaana olevan paras kaveri

Oikeasti, vesi on ihan paras juttu. No senkin takia tietty, että pitää meidät ihmisinä toiminnassa, mutta olen myös muuten tullut nyt vasta raskaana siihen lopputulemaan, että vesi on kyllä erittäin jees.

Ensinnäkin: oikeasti mikään ei tehoa siihen himputan turvotukseen niin kuin säännöllinen veden juonti. Huomaa kyllä heti, kun jättää juomatta. Ja suihkut tuntuvat ihanalle, kun lämmin vesi valuu mahan yli ja rentouttaa kunnolla (toivottavasti myös silloin, kun synnytys käynnistyy...)

Mutta kaikista ihanimmalle tuntuu tällä hetkellä uiminen. Mä en edes ennen ole ollut mikään himouimari, hyvä kun kerran vuoteen olen saanut uimahallille raahauduttua, mitä nyt Jiin kanssa sympatiakurssille väänsin itseni, kun katsoin että aikuisen miehen pitää osata mökkirannassa uida muutakin kuin koiraa. Nyt osataan molemmat, tosin mun voimat ei perhoseen riitä eikä kroolikaan tunnu omalta, vaikka teoriassa sujuukin.

Mutta se rintauinti tai sammakko, se on ihanaa. Oon käynyt nyt pari viikkoa melkein joka toinen päivä uimassa ja kyllä tekee hyvää! Ja varsinkin nyt kun selkä muuten kiukuttelee ja kaikki liikkuminen kävelystä lähtien on yhtä töksähdystä ja läähätystä, on sammakossa se lähtöliuku (jos saa vielä ponnistaa seinästä) kaikkein paras kokemus. Sitä sukeltaa ja on veden ympärillä eikä tätä himpuran mahaa edes huomaa. Ja sitä hengittää hyvin ja tasaisesti. Parasta on, kun on uinut jo 700 metriä tai niillämain, kun kroppa on oikeasti pehmeä, joustava ja kaikki liike vain soljuu. Sitä menee vaan kierros toisensa perään ja nauttii siitä, kun joka liike on niin helpon ja kevyen tuntuista (tai saa siinä lihakset tehdä työtä, mutta se painottomuuden tunne on parhautta!). Harmi vaan, että lähiuimahalli menee puolentoista viikon päästä remonttiin, joten pitää uida nyt varastoon niin paljon kuin jaksaa.

Apropoo, jossain synnytysoppaassa kehoitettiin "sukeltamaan" jokaiseen supistukseen. Pitääkin katsoa, mitä se tarkalleen ottaen oli. Kaikkea sitä altaassa miettiikin. Tänään mietin tuota ja euriborkorkoja. Näppärää...

Kuumaa ja tukalaa..

Oon aina tykännyt alkukeästä ihan mielettömästi, mitta näin raskaana pitää kyllä sanoa, että viimeiset pari päivää ovat olleet vähän liian tukalia mun makuuni. Tuntuu, ettei kämppää saa niin viileäksi kuin haluaisi ja varsinkin nukkuminen on tukalaa. Päätäkin on särkenyt niin paljon, että hakeuduin anoppilaan mittaamaan verenpaineitakin tänään, ihan vaan varmuuden vuoksi. Ekalla mittauksella numerot oli 120/85, mikä on mulle korkeat, mutta vävyn koiranpentu hyppi mittauksen ajan niskaan, joten se lienee vaikuttanut tilanteeseen. Tämän jälkeen numerot tasoittuivat jonnekin sinne 110/75 tasolle, jossa ne muutenkin ovat pyörineet. Ei siis akuuttia hätää, mutta ärsyttäähän se särky. Eikä huvita tehdä yhtään mitään, köllöttää vaan. Mutta kun mä makaan, poika alkaa kääntyä akselinsa ympäri taas, joten pelottaa olla liikaa vaakatasossakaan, ettei lapsi vaan kiepsahtaisi perätilaan näin lähellä synnytystä... Tällä viikolla käännöksiä oli neljä, potkut vaan vaihtavat puolta. Kai tämäkin sitten on normaalia (tai sitten hänelläkin on kuuma ja tukala...).

Yritän valmistautua tulevaan viikkoon, jolloin pitäisi saada siivousprojekti päätökseen, tehtyä se vika (vähään aikaan) kierrätyskeskus- ja kaatiskeikka, uida ja käydä vihdoin tutustumassa Jorvin synnytyspuolelle. Vähän loppupuolelle raskautta meni, mutta kunhan nyt tutustutaan ennen itse synnytystä niin hyvä ;) Lisäksi olis huomenna treffit pankin kanssa, pitäisi jutella mammaloman raha-asioista ja asuntolainasta, jos vaikka sais kipinää siihen säästämiseenkin sitten. Tosin heti perään oon suunnitellut kauppareissun, isompi kattila ja kunnon keittiöveitsi olisi hakusessa. Ja imetystoppeja, jos tämä kuuma meinaa jatkua niin kohta en muuta suostu päälle kiskomaan. Mun vatsa nousee niin ylös, että mitään järkeviä rintsikoita (imetyssellaisiakaan) ei ole enää, kaikki puristavat rinnan alta, eikä lähikaupoissa ainakaan löydy enää suurempia rinnanympäryksiä. Missä yli 90 -ympäryksiset ylipäätään shoppaavat??

No, kastelin yöpaidan josko niin pärjäisi tämän yön vähän sujuvammin. Tekisi mieli ottaa Panadoliakin, mutta kokemuksesta tiedän, ettei se ukkospäänsärkyyn tepsi. Ei tepsi ibuprofeenitkaan kyllä, ainakaan mulla. Joten ehkä vain yritän nukkua tämän olon veks.

Mitä se (meidän) vauva sitten maksaa?

Liian paljon aikaa selvästi, kun ehtii tällaisiakin ynnäillä, vaikka varmaan parempi tietää raaka totuus kuin piilotella epätiedossakaan. Laskin siis huvikseni yhteen, mitä tämä meidän vauva on maksanut tarvikkeissa ja raskauteen liittyvissä kuluissa jo ennen syntymäänsä. Jii huomautti, että ilollahan nämä kaikki on maksettu ja yhdyn kyllä siihen mielipiteeseen, mutta kun pääsin loppusummaan, joka tässä vaiheessa kellottaa jo päälle 3000 euroa, teki kyllä mieli nieleskellä useampaan kertaan. Että olikohan kaikki ostetut jutut nyt tarpeellisia kuitenkaan? Ja minä kun luulin säästäneeni pitkän pennin, kun lastenvaatteet ovat tulleet pääsääntöisesti kavereilta tai ostettu Huudosta. Tai varmaan olenkin säästänyt, mutta kun niitä muita kuluja on sitten ollut niin kivasti siihen lisäksi...

Eli mistä vauvakulut koostuvat so far:

Äidin kulut (=raskauteen ja tulevaan imetykseen liittyvät kulut) yhteensä n. 600€:

• Raskausvitamiinit ja lääkkeet n.150€ (käsittämätöntä, mutta totta. Eikä mullakaan ole tässä kuin 1 antibioottikuuri sekä perusmonivitamiinit ja öljyt, maitohappobakteereita seonneeseen vatsaan ja sitä rautaa, rautaa, rautaa. Lisä Deetä olen myös ottanut samoin kuin magnesiumia kramppaaviin jalkoihin, mutta ne olivat jo valmiiksi hyllyssä eivätkä siten laskuissa)
• Äitiys/imetysvaatteet n.150€ (hinnasta valtaosa menee kolmiin imetysliiveihin, joita on kasvaneen rinnanympäryksen vuoksi ollut pakko ottaa käyttöön jo raskauden aikana. Muuten on kavereilta saatu lainaksi ja pari ostiin Huudosta)
• Kertakäyttösiteet, satsi kestositeitä ja liivinsuojia n. 100€ (koska valkovuodon määrä on vaan jotain ihan jäätävää, päätin leikkiä ekoa ja satsata kestositeisiin noin raskauden puolivälissä. Samalla tilasin liivinsuojat)
• Poliklinikkamaksut ja lisäultrat julkisella ja yksityisellä n 200€ (alkuraskauden verenvuotojen ja puolivälin supistuskontrollin vuoksi tämä vähän kalliimpi kuin perusodottajalla)

Lapsen vaatteet yhteensä n. 150€

• Huudosta ja kavereilta bulkkina ostettu/saatu. Ja riittää ihan varmasti ainakin koko ensimmäiselle ikävuodelle... Jossain vaiheessa tajusin, että poika on saanut oman lipaston samalla kun äiti on lähettänyt kassitolkulla omia vaatteitaan joko varastoon tai kierrätykseen...

Lapsen hoitoon liittyvät kulut yhteensä n. 500€

• Harsot, froteealusta, kuivaliinat, sappisaippua jne. n. 80€ (täh?, sanon minä. En tajunnut ostaessani tätä hintaa...)
• Kestovaipat 300€ (kallista on, tässä 12 kpl Bumgeniuousin taskuvaippoja neppareilla, kavereiden suosituksesta. Parempi ottaa käyttöön tällä hinnalla! Newborn-koon vaippoja on myös runsaasti kavereilta lainassa. Luultavasti jotain lisäimuja pitää vielä näiden lisäksi myös hankkia)
• Valmiiksi vastikkeita, kertsivaippoja jne. hyllyyn n. 20€ (jotten heittäisi kilareita kun näitä kuitenkin tarvitaan...) 
• Rintapumppu, tuttipullot, newborn-tutit n. 100€ (kyllä, yritän epätoivoisesti saada muksun syömään myös pullosta ja käyttämään tuttia. Haluan päästä ulos talosta vauvan syntymän jälkeenkin ja näppärintä olisi, jos Jii voisi silloin tällöin hoitaa vauvaa myös yli ruoka-ajan...)

Yleiset/sekalaiset vauvakulut yhteensä n. 2000€

• Vauvan mobile n. 30€ (malli Barbapapa. Ihan vaan koska se oli niin söpö)
• Rattaat, pinnasänky, turvakaukalo ja adapterit autoon ja rattaisiin, hoitolaukku, hoitoalusta, rintareppu jne.n. 1600€ (eli Jiin tekemät isot ostokset, joita olen turvakaukaloa lukuunottamatta alkanut tässä kovaa vauhtia kyseenalaistaa. Esim. rattaiden mahtuvuudesta meidän autoon ei ole viekäkään havaintoa ja ainakin homma poiki myös metallisen koiraverkon ostamisen - siitä muuten tulee sitten se 230€ lisäkuluja joka ei vielä ole laskettuna yhtään missään...)
• Kantoliina Huudosta, n. 90€ (tässä tuhlasin, mutta kun halusin hyvän)
• Sitteri ja lelukaari sekä matkasänky n. 40€ (kavereilta)
• Vauvanvakuutus n. 500€ (eikä suinkaan vain 80€, kuten luulin alunperin - se olikin vain varausmaksu ja loput laskutetaan kun bebe on rantautunut ulkomaailmaan... No, ryssimme Jiin kanssa koiranvakuutuksen ottamalla sen liian myöhään, jolloin käytännössä kaikki koiran taudit on jo rajattu pois koko hemmetin vakuutuksesta (ja kuluja oli kertynyt 2xostohinta jo ennen kuin tuo täytti puolta vuotta) - mitä ehdottomasti ei haluttu toistaa vauvan kanssa, joten kiltisti maksamme tämänkin. Nyt voi ainakin huoleti porhaltaa sinne yksityislääkärille aina kun vauva huutaa pidempään yhtäjaksoisesti, jos ei muuta...) 

Lisänä tänään ostettiin valmiiksi D-vitamiinitippoja ja ainakin korvakuumemittari ja nenänniistin ovat vielä hankintalistalla, tosin nuo (kuten aika moni muistakin jo ostetuista jutuista) voivat hyvin odottaa vauvan syntymään asti. By the way, apteekin hyllyssä oli 4€ tippoja vaikka kuinka - jännää, että silti kaverin kehoittamana päädyimme siihen 20€ pulloon, jossa on myös niitä maitohappobakteereita. Näemmä lapsen parempaan hyvinvointiin edes hatarasti liittyvällä argumentilla saa helposti niistettyä meistä nelinkertaisen hinnan.. 

Lisäksi ilmaiseksi ollaan saatu vauvanamme, ovenkarmeihin kiinnitettävä kiikku lainaksi, sairaasti vaatteita, toinenkin sitteri ja epämääräinen kasa kaikenlaista muuta, jolle en vielä tunne nimeä tai käyttötarkoitusta. Ahdistaa tämä tavara ja ahdistaa rahanmeno. Ja tämä taitaa olla vasta alkua...  

38+0, eikä loppua näy...

Tänään siis 38+0. Sais jo poika tulla, minun mielestäni. Nyt parin viikon siissään näitä uutisia onkin saatu tai ainakin odotettu kolmin kappalein - yhdestä kaverista en vielä mitään ole kuulutkaan joten häntä jännäämme yhä, mutta paras kaveri synnytti kakkosen eilen yöllä 03, kahden ja puolen päivän supistelujen jälkeen. En hennonut rupeaman jälkeen vielä hätistellä lisäkuulumisia irti, soitellaan huomenissa sitten lisää infoa siitä, miten synnytys lopulta meni ja miltä tuntui. Ensimmäinen kun syntyi sektiolla ja nyt oli toiveissa perinteisempi alatiesynnytys, mutta katsotaan mikä oli lopputulos. Kummipoika sai pikkuveljen - siinäkin olin ihan varma, että saavat tytön ja poika sieltäkin sitten tuli :) Osoittaa vaan, miten meikäläisen vaistot menevät kyllä näissä aina ihan mönkään, kun olen lähes kaikille kavereille povannut väärää sukupuolta ja omasta varmuudesta huolimatta ainakin kätilön mukaan on aika selvää, että täällä minunkin mahassani keikkuu pieni poika.

Poika, joka ei vieläkään ole lopettanut sitä rundaamista. Näin ihan kummallisia unia viime yönä - yksi työkaveri oli vampyyri ja Joku Jossain oli päättänyt, että minustakin tulee. No, työkaveri sitten ystävällisesti avusti tapahtumassa ja minäkin olin, että joo - mitä nopeammin päästään muutoksessa eteenpäin, sen parempi. Purema tuntui ikävältä unessakin ja kauhuissani tajusin sen jälkeen, että nyt kun musta tulee vampyyri niin mähän kuolen ja ei tää lapsi voi sitten enää mun vatsassa selvitä. Loppu-uni menikin sitten valtavassa paniikissa, että miten mun lapseni käy - se tunne kantoi vielä yli heräämisenkin ja aika huolella kuulostelin, että tuntuiko elonmerkkejä. Kesti aika pitkään tajuta, että lapsi oli taas onnistunut (toivottavasti vain) akselinsa ympäri pyörähtämään ja potkuja tuntuikin tällä kertaa taas vasemmalla puolella. En ymmärrä, kun minusta vatsa on jo ihan pinkeä, että miten se vielä mahtuu, mutta näemmä ihan sujuvasti siellä voidaan ainakin tuota liikettä harrastaa ilman, että siitä seurauksena on muuta kuin äidin oudot unet.

Unista huolimatta neuvolassa taas kerran kaikki mitattiin ookooksi, virtsassa nyt oli proteiineissä sama yksi plussa kuin koko raskauden, hemoglobiini oli vähän noussut viime viikosta (108-> 114) kun sitkeästi olen muistanut taas rautaa popsia ja ylläripylläri, paino oli taas noussut kilolla. Nyt sitten ollaan +17 kg tuntumassa (tai on mahdollista, että ehkä himppusen valehtelin siihen varhaisultran painoon, jolloin ehkä puhutaan +15kg lisäyksestä kokonaisuudessa). Siltikin se on paljon, eikä nyt oikein voi enää tuota viime viikon kilon lisäystä selittää millään flunssilla tai muilla. Liikaa karkkia ja Cocista, kaava taitaa olla aika yksinkertainen... Tällä viikolla vielä luulin, että olisin saanut koiranulkoilutuksella ja kahdella uimareissulla vähän otettua takaisinkin. Ensi viikolla vaaka ei saa näyttää enää lisäkiloja, mä en enää voi elää mun kaksoisleuan kanssa kohta. Muuten oli kiva neuvola, Jiikin tuli mukaan kuuntelemaan sydänääniä, jotka ihan tasaisena sieltä löytyikin. Tosin yön melskaamisen jälkeen poika pysyi sitkeästi unitilassa koko mittauksen, ensimmäinen kerta sekin.

En muuten kohta yhtään ihmettele, miksi raskautta kutsutaan myös odotusajaksi... Koska aika moiselta odottamiselta tämä tuntuu, ainakin tämä aika ennen synnytystä. Tavallaan on tosi outoa miettiä, että hetkinen - maksimissaan 28 päivää enää (tai joskushan käynnistelyjä tehdään vasta 42+1 tai 42+2, mutta lähestyvä Juhannus varmaan pitää julkisen terveydenhuollon aika tarkasti pitäytymään meillä tuossa 42+0 -aikataulussa.  Samaan aikaan se tuntuu ikuisuudelta (vaikka voi pojat, tekemistähän kyllä vielä olisi, TO DO-lista etenee yksi juttu päivässä) ja sitten toisaalta mietin nytkin neuvolakäynnillä, että oho, taas meni viikko - miten tää aika vaan humpsahtaa ohi? Nyt on vielä ollut niin kesäinen sää, että tuntuu että päivä kuluu ihan vaan uudesta partsin sohvasta nauttienkin ja jos sitten muistaa tehdä ruokaa ja ulkoiluttaa koirankin siinä välissä, niin päivä onkin jo aika kivasti pulkassa. Tänään tosin oon ilmeisesti saanut pienen aurinkomyrkytyksen, koska menin jo puol ysiltä nukkumaan ja heräsin ihan nestehukkaisena puoli kahdeltatoista, kun Jii tuli nukkumaan. Nyt ei enää tietystikään nukuta, mutta ehtiihän tässä nyt sitten bloggaamaan ja kastelemaan kukkia. En tiedä mitä plussapisteistä voisin Jiille antaa, koska sängystä noustessa ajattelin että laitan tiskit koneeseen. Ihana mies olikin jo laittanut ne mun puolestani! Ihana, ihana, ihana, ihana Jii!

Ehdin varmaan kirjoittaa kunnollisemmankin sepustuksen synnytykseen liittyvistä ajatuksista vielä tässä ennen itse H-hetkeä, mutta tietysti kaverien lähipäivien kokemukset aika paljonkin värittää tätä omaa suhtautumista koko hommaan. Tiedostan kyllä, että jokaisen synnytys on omanlainen ja että se, että toisten kohdunsuu aukeaa tosi hitaasti tai jotenkin ei etene enää tietyn vaiheen yli, ei tarkoita että minullekin käy niin. Kävimme Jiin kanssa synnytysvalmennuksessa tutustumassa hypnosynnytykseen (suosittelen!) kahtena viikonloppuna ja vaikka oma toive edelleen olisi mahdollisimman luonnollinen synnytys, on mieleen alkanut nyt ihan loppuvaiheessa tulla huolia esim. lapsen voinnin suhteen, jonka vuoksi olen kyllä ihan kiitollinen siitä, että saan sairaalassa synnyttää ja että lapsen vointia on mahdollista tarkasti homman aikana seurata ja tarvittaessa siihen myös puuttua. Itse synnytykseen koitan suhtautua mahdollisimman avoimin mielin, otetaan se mitä eteen tulee sellaisena kuin se tulee, mutta yritän silti treenata tässä samalla erilaisia rentoutumistekniikoita ja muistutella itselleni, että supistuksilla ja sillä kivulla on joku funktio ja että pyrkisin pitämään itseni mahdollisimman rentona hommassa ja antaa kehon tehdä tehtävänsä. Silleen jännää, että tosiaan maksimissaan enää se 28 päivää ja sitten kokemus on plakkarissa tai ainakin käynnissä :)

Odotus siis jatkuu ja ihan ok-voinnilla jopa, paitsi selän suhteen, joka taas ärtyi tiistaina oikein kunnolla - kääntymiset sängyssä piti suorittaa konttausasennon kautta kun ei selän kautta vaan pystynyt. Päivä kerrallaan tässä kai kaikkien pitää eteenpäin mennä, joten sitäpä opettelemme täällä mekin.

Lapsettomien lauantai

Käytiin Jiin kanssa tänään Tapiolassa hakemassa neppareita, vauvaonnittelupaketti ystäväperheelle (vaippoja, harsoja ja skumppaa - vähän niin kun arkeen ja juhlaan -ajatuksella) ja kahvilla kuluttamassa Stockmannilta hyvityksenä saatu lahjakortti, kun toiselle kaverille häälahjapalvelun kautta tilaamani tuotteet jäivät ilman tuloilmoitusta ja hormoneissani intouduin aika teräväsanaisesti kyselemään paketin perään. Hävettää vähän vieläkin..

Koska sää oli suorastaan kesäinen, kiskoin päälle topin, jonka ei raskauden tässä vaiheessa enää peitä mitään vaan enemmänkin mainostaa, että tässä menee yks ihan viimeisillään oleva. Puolustuksekseni sanon vaan, että mulla ei ole enää kovin montaa vaatetta, johon edes mahtuisin. Jälkikäteen nimittäin vasta bongasin lehdestä, että tänään vietetään lapsettomien lauantaita, siis päivää niille joka viidennelle suomalaiselle, jotka jäävät tahattomasti lapsettomiksi joko elämäntilanteen tai hedelmättömyyden vuoksi. Ei siis todellakaan sopiva päivä korostaa omaa raskauttaan. Meillähän tämä oli vähän niin kuin yllätysraskaus, vaihdoin pillereitä ja ehken osannut ihan tehdä vaihtoa oikein tai sitten ne uudet eivät vaan oikein minulle toimineet, niin tai näin, tiedostimme kyllä ekasta kokeilukuukaudesta jo että ovulaatio tuli ja että riski on raskaaksi tulemiselle, mutta päätimme sitten että tulkoon sitten jos on tullakseen. Ja yllätyksekseni tulinkin, toisesta kierrosta vaikka mulle oli vähän varoiteltu sitä, että vaikeaa voi olla kun mun kierto on vain 21 päivää ja ilmeisesti vähän outo. Tiedä sitten, vaikka nuo pillerit olisivat helpottaneetkin hommaa pidentämällä kiertoa. Tai sitten elämä vaan on mysteeri, jonka alkua ei pysty käsittämään. Niin tai näin, me siis tulimme raskaaksi ja vaikka aika monta viikkoa kului, ennen kuin tajusimme koko asian (koirakin tajusi jo paljon ennen meitä) niin voi kuitenkin sanoa, että raskaaksi tulo ei ollut meille mikään ongelma (raskaana olo taas vähän enemmän, mutta siitä lisää myöhemmin..)

Kaveripiirissä on kuitenkin monta, jolla ei todellakaan tie vanhemmuuteen olo ollu näin helppo tai onnistunut vielä ollenkaan. Pääsääntöisesti aihe tuntuu olevan niin kipeä, että siitä ei juurikaan ole edes kerrottu ennen kuin raskaus on ollut käynnissä jo melkein puoliväliin asti. Joukkoon mahtuu keskenmenoja, hedelmöityshoitoja ja monen monta odotuksen alkua ja toivetta, ikävä kyllä niitä niiden murskaantumisia myös. Siinä joutuu välillä myös mittaamaan omaa ystävyyttään ja kykyään  myötäelää kun läheiseksi ajattelemasi henkilö kertoo oman raskausuutisensa perään, että tämä on muuten jo kolmas raskaus, ainoa vaan joka on näille viikoille jatkunut. Ennen omaa raskauttani koko aihe tuntui tosi kaukaiselta ja epätodelliselta, enkä varmaan kyllä osannutkaan olla ystävien tukena, kun ei itsellä ollut vielä toiveita lapsista tai tajunnut sen merkitystä ihmiselle. Häivähdyksiä tästä tuli omien raskausvaikeuksien kautta, kun aidosti joutui miettimään, että entä jos tämä pieni elämä sisälläni kuoleekin nyt.

Mutta siltikään en varmaan oikeasti ymmärrä, meillähän jatkuu kuitenkin raskaus edelleen, peloista huolimatta, ja joka päivä toivon vähän enemmän, että elävän lapsen saisin ja että voisin hänen kasvuaan seurata läpi oman elämäni. Sekään kun ei ole itsestäänselvyys, tuttavaperheen ensimmäinen (ja runsaasti ennenaikainen) synnytys oli komplikaatioita täynnä (lapsi onneksi selviytyi) ja seuraava lapsi eli vain muutaman päivän synnytyksen jälkeen. En rehellisesti pysty edes kuvittelemaan, miten tuosta vaan enää jatketaan, vaikka eloonjäänyt esikoinen varmasti pitää perheen elämässä ja arjessa kiinni.

En tiedä miten sitten näin raskaana (tai joskus toivottavasti lapsellisena) tätä Lapsettomien päivää pitäisi osata huomioida. Ehkä tämä kertakaikkiaan on päivä lapsettomille jakaa asioita keskenään ja tehdä oma kaipaus ja suru näkyväksi näin äitienpäivän alla. Ehkä kaiken jakamiseen täällä ei pystykään, vaikka kuinka haluaisi. Kohtalot ovat niin moninaiset täällä, eikä tasan mene kaikki, lähimainkaan. Tällaisten asioiden edessä tuntuu olo aika pieneltä. Eikä kai sitä muuta voi kuin tallata omaa elämänpolkuaan, sellaisena kuin se eteen avautuu.

Tavarat pois! No, turhat ainakin...

...ja niitähän riittää. Varasin kirpputoripöydän, jolla yritän päästä eroon mökille jo vuonna nakki kuskaamistani tavaroista, jotka hiukan prinsessaisilta tuntuivat jo silloin ennen opiskelemaan lähtöä ja nyt jo ihan turhakkeilta (hevosaiheisia posliineja, hempeitä sisustustauluja, erilaisia puisia lippaita jne.). Useinmiten heitän poistuvaa tavaraa ihan vain kierrätyskeskukseen, nyt päätin taas ihan vaihtelun vuoksi yrittää kirpputoria, vaikka suoraan sanottuna inhoan kirpputorilla myymistä ihan täydestä sydämestäni. Mikään paikka ei saa omaa oloa tuntumaan ihan niin halvalta ja nololta kuin kirpputori, jossa ihmiset naama norsunveellä hypläävät sun tavaraa ja tinkaavat. Nyt otin pöydän itsepalvelukirppikseltä jotten joudu seuraamaan prosessia, mutta epäilen, että siellä taas ei liiku kuin lastentarvikkeet, koska väestö oli lähinnä isoäitejä ja äitejä kun niitä tavaroita sinne vein.. Mutta ihan sama, tiistaina haetaan jämät veks ja sitten mietitään mitä niille lopuille tavaroille tapahtuu.

Tässä välillä lastasimme viime viikolla jo auton täyteen kaatiskamaa ja eilen kierrätyskeskukseen lähti loput turhat kirjat, vähän keittiötarvikkeita, liinavaatteita ja laukkuja. Sekä yksi kellarin kaappi, jonka tilalle kokosin kirjahyllyjen jämistä vielä yhden Lundia-yksikön, loput lähtivät vappuna mökille. Sitten sinne kellariin tarvitsisi vielä pienen vaaterekin ja pohja alkaisi toimiakin, mutta olkoon nyt hetken noin. Siellä odottaa vielä kuljetusta kaverille menevä imuri, mökille menevät sitteri ja matkasänky sekä lukuisia kohtaloaan odottavia tuotteita, kuten ensipäivänkuoret ja jotain ihme mitaleja, joita isovanhemmat tunkivat lahjaksi jossain vaiheessa. Tuollaiset ovat vaikeita, koska en yhtään tiedä onko niillä mitään arvoa vai ei. Samaa ahdistusta kävin, kun tajusin, että lapsena saatu posliini olikin jotain Lomonosov- tehtaiden  hienoa venäläistä posliinia - jos se on minulle arvotonta henkisesti, niin paljonko kuitenkin pitäisi saada korvausta ihan vaan siksi, että voi?

No, tyhjäysreissujen jälkeen tuntuu jo siltä, että meillä on taas olohuone, vaikka se onkin erilaisilla tavarapinoilla varustettu.. Nyt viikonlopun urakka voisi olla se, että siirrän (Jiin avustuksella) viimeisen kirjahyllyn (Boknäsin pyörivä juttu) toiselle puolelle olkkaria, niin tavaroita voi todella alkaa laittaa niiden lopullisille paikoilleen. Vauva ei vieläkään indikoi mitenkään tuloaan, joten leikin, että mulla on tässä vielä kuukausi aikaa ennen ja ehdin vetäistä kaiken maailman projektit tässä välissä..

P.S. Onneksi Jii lupautui tiistain tavaranhakukeikalle mukaan henkiseksi tueksi. Ahdistaa se jo etukäteen ja meinasin jo eilisen kierrätyskeskuskeikan osalta saada sellaisen hepulin, että näinköhän olisin yksin pärjännytkään.. Siinä kierrätyskeskukseen ajaessa kun väkisin tuppasin itseni mukaan etupenkille, jossa joutui tavaramäärän vuoksi istumaan jalat korvissa mahan kanssa, ehti miettiä luopumisen filosofiaa pariin otteeseen. Totesin, että tämä herättää tunteita siksi, että olen jotenkin nolo siitä, että tällaista turhaa sälää on joskus minulle ylipäätään päätynyt. Ja että jotenkin tulen sen kautta arvosteltavaksi, kun yritän saada sen työnnettyä toisille ihmisille nyt. Samaahan ei tulisi, jos yrittäisin vain dumpata jutut kaatikselle, mutta sitä taas ei psyyke kestäisi ekologisista syistä. Vaatii siis vain hiukan työstöä tämä(kin) aihe vielä..

Vihdoin oikeinpäin!

Vihdoin hyviä uutisia tyypin asentoon liittyen! Neuvolalääkäri yllätyksekseni sanoi, että vauva onkin pää alaspäin ja niin alhaalla kaiken lisäksi, että sieltä tuskin enää nouseekaan. Varmuuden vuoksi vielä ultrattiin, ja toden totta, jostain häpykummulta kun ultrasi niin siellä oli meidän ihanan pienen jo ihan melkein täydellinen pää! Raivotarjonnassa tällä hetkellä siis ainakin, tosin poika kääntyilee edelleen lähes päivittäin (tai ainakin potkut vaihtaa puolelta toiselle), joten uskon lopullisesti tän vasta sit synnytyksen jälkeen ;)

No, sitten hyvien uutisten jälkeen tää itsetutkiskelua vaativa osa... Kiloissa pääsin nyt sit toisellekin upouudelle kymmenluvulle, eli päälle ysikympin ollaan. Teki mieli itkeä sen nähtyäni, mutta minkäs teet. Painoa on siis tullu nyt +15kg ja vielä melkein kuukausi olis aikaa laskettuun. Tiedänhän minä, että se on paljon ja tiedän senkin, että viime aikoina cocista ja mässyä on mennyt päivittäin. Kuuden kilon vauvaa odotellessa... Apua! Sen lisäksi äitiyslomalle jääminen ja flunssa ova näemmä sekoittaneet mun rutiinit niin, että oon unohtanut ottaa rautaa ja vitamiinejä - sillä seurauksella että hemoglobiini oli nyt vain 106.. Ei hyvä. Ja niin, pukamankin sain. Sellaisen, joka vähän yrittää peräaukosta ulos, mutt onneksi vuoda. Tajsin sen olemassaolon sunnuntaina, pienen ummetuspätkän jälkeen. En sitten voinut syödä sitä kuitua, vaikka käskettiin. Tai juoda kunnolla vettä. Siitäkin melkein itkin. Kun mailmassa tapahtuu kaikkea kamalaa, ensikivääärien tappamia pikkusiskoja ja 10 vuotta kaapattuna olleita tyttöjä, on idioottimaista itkeä yhtä peräpukamaa. Ja silti se tuntuu ikävältä. Kun tajuaa, että kaikki raskauden aikaiset jutut ei ehkä välittömästi synnytyksen jälkeen häviäkään (kilot, pukamat, selkäongelmat). Tarttis varmaan tehdä jotain..

Ja siitä selästä velä. Kaveri epäili, että kun selkälipu tuntuu niin alhaalla selässä, melkein jo pakarassa   asti, voisi kyse olla SI-liitoksen toiminnallisesta häiriöstä. Mikä ei kait ole ihan niin simppeli sitten korjata.. Pitänee tehdä sillekin jotain, eilisen kellarikomerosiivouksen älkeen kun Jii joutui mut auttaman koko ajan istuma-asennosta tai makuulta ylös, kun muuten teki niin häijyä..

Anteeksi, säälin vain ensin vähän itseäni..

Hyvää vappua! Ja toukokuuta! Käsittämätöntä, että nyt jo todella ollaan siinä samassa kuussa, kuin missä (ainakin) laskettu aika on. Huijaan itseäni siinä vähän, koska meidän eka laskettu (siis se, mikä varhaisultrasta tulee) oli vasta 4.6., Mannerheimin syntymäpäivänä. Jostain syystä np-ultrassa siirsivät viidellä päivällä kuitenkin eteenpäin. Itse toivoisin, että tää syntyisi vähän jo ennen, sen verran isoksi on maha käynyt ja olo jo suoraan sanottuna aika tukala..

Mistä pääsenkin tärkeämpiin aiheisiin, eli itsesääliin. Kuneitäätautilähe!!! Nyt tasan viikko takana, ei vieläkään kuumetta, mutta olo on niin kurja ja tukkoinen, että kaiken suoritamisen on saanut kyllä unohtaa. Poskiontelot taitavat jo kerätä kavereita ja päätä särkee. Huomenna on viikon 36 neuvolalääkäri, jossa katsotaan miten päin tyyppi nyt haluaa tuolla majailla, ehkä kysyn samalla, että eihän päänsäryt ole indikaattoria mistään muusta (vaikka sen taitaa nähdä kyllä verenpaineesta ja pissastickseistä itsekin).

Oltiin Jiin kanssa pari päivää mökillä. Vietiin loput kirjat kirjahyllyistä ja itse kirjahyllyt, sekä broidin pyörä, joka oli asunut meidän partsilla hänen ulkomaille muutosta lähtien, eli pian puolitoista vuotta... Äidin kyllä koko ajan piti tulla se hetikohta hakemaan, mutta aina oli sitten jotain muuta. Nyt saatiin appiukon peräkärry lainaan ja vielä apua lastaamiseen, joten homma sujui suht kivutta molemmissa päissä. Joten on tässä saatu asioita aikaiseksikin, vaikka pääsääntöisesti oon vaan olla möllöttänyt ja niin, säälinyt kovasti itseäni.. Ensi viikolle on varattu kirppispöytä, joten sen verran pitäisi sykkiä että saisi sen kuormattua ja hinnoiteltua. Ja makkarissa pitäisi koottu pinnasänky saada vaihtamaan paikkaa piirongin kanssa, silloin pohja voisi toimiakin ja piirongista saisi sen toivotun hoitopöydän. Mutta nyt on pakko mennä sen jaksamisfiiliksen mukaan..

Kävin aamulla viemässä koiraa lenkille, ihana vappuaurinko paistoi ja oli niin keväinen olo! Oltiin ehkä 45min ja tosi hiljaksiin mentiin, ja silti kotiin päästyä tuntui että koko päivän jaksamiset oli siinä ja pää poksahtaa. Luulen, että niihin psykologian pääsykokeisiin lukeminen jää kyllä nyt... Joten menen ja otan taas puolikkaan Panadolin, ja säälin vähän lisää itseäni.

P.S. Laskin uudelleen. Tänään on vasta 6. sairastuspäivä... Säälin silti itseäni ihan yhtä suurella sydämellä.