tiistai 3. marraskuuta 2015

Kahden lapsen äiti täällä hei!

Pitkä hiljaisuus taas, koska kaikkea on mahtunut viimeiseen 3,5 viikkoon. Aloitetaan iloisista: Pikkuveli syntyi Aleksis Kiven päivänä ja hän on ihana! 3,5 kiloa, 51 cm ja hirveä hinku kasvaa. Synnytys oli iisipiisi, sairaalassa 2h josta valtaosa tyypin punkemista avotarjonnassa (mikä oikeasti ei ollut yhtään iisipiisiä, mutta niiiiiiin paljon helpompaa kuin raskaus ja jälkijutut, joihin vertaan). Viikko kotona hormonien kanssa jälkivuodon klönttejä ihmetellessä ja sitten akuutin kiputilan vuoksi osastolle pariksi päiväksi antibiootteihin kohtutulehduksen vuoksi. Sinne sain kuulla, että rakas isoisä oli ei-nyt-yllättäen-mutta-kuitenkin menehtynyt. Elämää ja menoja ja enne kaikkea tunteita on sävyttänyt siis vauva-arjen lisäksi muunkinlaiset jutut. Huomenna loppuu Jiin isyysloma ja onneksi molemmat junioritehtivät saada sen kunniaksi jäätävän flunssan niin että pariviime yötä on mennyt suolatippoja pudotellen, nenää niistäen tai tyhjäksi imien, lohduttaen, imettäen.

Että on ollut aika mitensennytsanoisi... elämänmakuista. Palaan jahka pääsemme arkeen.

torstai 8. lokakuuta 2015

39+4 eikä mitään uutisia

Lapsi pyörii mahassa villisti akselinsa ympäri edelleen. Jos joudun yliaikaiskontrolliin, pyydän katsomaan monellako loopilla napanuora on pään ympärillä. Selkä on kipeä, lapsi tai joku muu painaa hermoa ja halvaannuttava kipu iskee istumisen, seisomisen tai pidemmän kävelyn jälkeen keskiselästä pakaraan juilien. Hermo menee. Onneksi tämä ei ole ensimmäinen (loppuraskaus) ja onneksi nyt ei ole hellekelit niin kuin viimeksi.

Silti, vaikka tämä onkin jo tuttua, on vaikea käsitellä pettymyksen tunteita kun hetken aikaa käynnissä ollut supistelu laantuukin. Tai kun lapsi kääntyy sadatta kertaa taas selkä oikealle (eli väärään, synnytystä hidastavaan tarjontaan). Viikonloppuna käytiin anoppilassa lauantaisaunassa ja kappas kun supistikin sen jälkeen, epäsäännöllisesti eikä kovin kipeästi, mutta supistipa nyt kuitenkin. Vaan se loppui sunnuntai-iltaan kuin seinään. Käytiin eilen uudestaan saunassa, lopputuloksena puhtaat nolla supistusta. Olisi nyt näen vuoksi edes pari tullut...

Tavallaan olen iloinenkin, ettei tullut, Pikku-Ukko on jatkanut kevään infektiokierrettä ja rohisee urakalla (ei kuumetta ja pirteä on, mutta silti olisi ehkä ikävää tuoda vastasyntynyt kotiin siten). Mutta silti mielessä hiipii jo se uusi käynnistys ja se kyllä ahdistaa ei-ihan-vähän. Neuvolan täti koitti lohduttaa, että pitkään mahassa viipyvä esikoinen kyllä tuppaa indikoimaan, että seuraavatkin siellä pidepään viihtyvät. Vaan kun nyt on oireistoon ihan loppumetreillä iskenyt turvotus (leukaperät ja kädet, sormus ei enää mene) ja paino nousee taas kohisten (viime 2 vkon seurantavälillä +2kg...), niin kyllä jurppii jokainen odotuspäivä. No, kakkonen on ilmeisesti isoveljeään hiukan pienempi, mikä tietysti synnytystä ajatellen on ihan mukava juttu, toivon vaan että olisi kuitenkin yhtä jäntevä, niin arki sujuisi helpommin.

Onneksi Pikku-Ukko on tarjonnut kehittyvällä huumorillaan vaikka mitä ihanaa tilannetta eteen niin, että äidillä on ollut muuta mietittävää. To Do-listakin on kaventunut ja raivaus edennyt, meidän sauna, kellarikomero ja parveke ovat järjestyksessä, tavaraa on viety pois ja tiedän jo missä kaikki tavarat suurinpiirtein huushollissa sijaitsevat. Päivä kerrallaan siis.


torstai 1. lokakuuta 2015

38+4 ja se pyörii sittenkin

Ihan ei aivo vielä tajua, että päivät ovat luetut ja rajalliset. Maksimissaan 24 päivää ja sitten varmaan taas käynnistävät, jos ei Pikkuveli muuten älyä poistua. 24 päivää. Samaan aikaan koitan halata ja nauttia ajasta Pikku-Ukon kanssa, käytiin Tampereellakin tapaamassa Mammaa ja Pappaa, minä pääsin tallille, koira on edelleen hoidossa.

Kotona ei ole supersiistiä, mutta raskausraivaus on kyllä taas selkeästi edistänyt tilannetta ja moni tavara on lähtenyt Kierrätyskeskukseen tai Fidalle ja moni muu löytänyt uuden paikkansa. Ehkä me tänne kaksioon nyt kuitenkin mahdutaan, me kaikki neljä, ainakin aluksi. Pikkuveljen tavarat ovat laatikoissa, muutamia puuttuvia tavaroita tilattu kavereilta, Huudosta ja kaupoista, äitiyspakkauslaatikko pedattu, rintakumit desinfioitu, villavaatteetkin pesty, lapsi voi tulla kun sen aika on.

Selkä on taas kunnolla rikki, veikkaan sitä SI- niveltä taas ja myös lapsen asento selvästi vaikuttaa siihen, miten päivisin pärjäilen. Aamusta kaikki on usein ihan hyvin, vien Pikku-Ukon tarhaan, sitten siivoan ja reuhdon ja kun haen pojan puoli kahdeltatoista kotiin olenkin jo ihan rampa. Jos mahalapsi vielä survoo päätään tietyssä kulmassa lantioon, tulee kaiken muun lisäksi sellaisia hermopuutumisia, että oikeasti itken olkkarin lattialla ja mietin, miten pääsen sieltä ylös, koska joko jalat ei kanna tai sitten asento on selässä niin kivulias, että tuntuu ettei voi nousta vaikka kantaisikin. Toistaiseksi vähän tuumaillen on kuitenkin päästy ylös, onneksi. Ja kieltäydyn antautumasta mokomalle selkävaivalle, puren hammasta ja hoen, että 24 päivän päästä kyllä helpottaa.

Lapsi siis pyörii edelleen. Tai nyt oltiin jo 1,5 viikkoa suht stabiilisti ja vielä just oikeinpäin, pää alas, selkä vašemmalle, potkut oikealla. No, 4h autoilua tärinöineen kahden päivän sisään ilmeisesti teki Pikkuveljelle jonkin eksistentiaalikriisin ja viime yö ja tämä päivä on mennyt kääntyillessä eestaas. Pää toivottavasti edelleen alaspäin, vaikka onkin kovasti irronnut lantiosta mahdollistaen kaiken tän pyörinnän...

Näiden lisäksi mulla on taas vainoharhoja, olin yksi päivä ihan varma, että mulla on raskaushepatoosi kun poskea ja toista jalkapohjaa kutitti. Viime viikon neuvolassa kaikki oli muuten hyvin paitsi, että lapsi piiloutui taas johonkin kohdun syöveriin ja sf-mitta pieneni parin viikon takaisesta lääkärin arviosta (tosin lääkäri vakuutti, että lapsi ei tunnu mitenkään pieneltä - päin vastoin - ja että toisilla on vain tuollainen kohtu/lantio, johon lapsi katoaa). Ja vaikka kuinka pesin alapäätä, niin nyt proteiinit oli plussalla. Yhdellä vaan, kuten läpi koko viime raskauden (tässä raskaudessa rivi on ollut koko ajan siis +/-, ei siis ihan puhdasta ikinä) ja oon varma silti, että valkovuodosta johtuu. Sain silti niitä sticksejä kotiin ja vainoharhoissa pari kertaa nyt jo testannutkin - aina tosin jää selkeästi sinne +/- puolelle. Tänään olin kyllä iloinen, että niitä oli, koska pissa vaahtosi aika paljon ja herätti heti epäilykset.

Seuraavan pisun testasin ja proteiinit oli ok, mutta joo... Ekaa kertaa ikinä sitten sokerit oli kohollaan. Sisältä väri 1 plussa ja ulkoreunoista siinä oli jopa vähän 2-plussankin väriä. Meinasin panikoitua, ennen kun muistin mitä olin syönyt päivällä ennen... Valtavan lasin colaa ja 2 suklaapatukkaa. Kröhöm. Paastoarvothan mulla on sokereissa ollut aina oikeinhyvät, mutta kyllä tuo pisti miettimään, mitä kuormitusta kropalle ja munuaisille tekee. Aion nyt sticksata viikonloppuna vähän tarkemmin ja katsoa heilahtaako mikään, jos cola ja mässyt jää pois ruokavaliosta. Mietityttää kyllä, että jaksaako mainita tuloksesta neuvolassa jos muut ja varsinkin paastoarvot pysyvät nollissa edelleen, todellakaan en näillä viikoilla jaksaisi mihinkään rasituskokeeseen enää, varsinkin kun tiedän, että ruokavaliolla tuota nyt kuitenkin suitsitaan. Eli järkikäteen, herkut oma-aloitteisesti veks ja pisu seurantaan. Jättiläisvauvaa en minäkään halua, se nelikiloinen on edelleen ihan maksimi noin niin kuin henkisesti. Mutta silti tää vaan osoittaa, että vaikka kuinka ylpeilee, että viimeksi tuli 20 kg ja nyt vasta 12 niin tarkistamisen varaa kyllä on ihan selkeästi nyt vikoilla viikoillakin.

Mutta tällaiset kuulumiset siis täältä. Ihan positiivisin mielin synnytystäkin jo ajatellaan, viikonloppuna supisti selkää öisin ja ajattelin , että josko omaksi suureksi hämmästykseksi jotain tapahtuisikin ennen laskettua aikaa, mutta ei, loppui kuin seinään maanantaina. Mutta 24 päivää, sen jaksaa kyllä. TENS-laitekin on taas varattu ja odottelee tuossa pääsisikö paremmin käyttöön nyt kuin viime synnytyksessä. Luin kirjastosta Sophie Fletcherin Mindful Hypnobirthin, joka sisäänajavana teoksena oli varmaan ihan hyvä, mutta jonka anti jäi kyllä Luonnollisen synnytyksen kurssit käyneelle aika ohueksi. Tai tuli kerrattua, oli se varmaan silleen hyvä. Tein synnytystoivelistan ja oikeasti siitä itsesllä on vain neljä pointtia mielessä, a) voikun pääsis nopeasti takaisin esikoiaen luo, b) tuokaa mulle valmiiksi tarpeeksi niitä oksennuspusseja, ettei niistä tarvitse huolehtia ja c) jos mahdolliata niin suihkuun tai ammeeseen haluaisin tällä kertaa. Ja d) katetroikaa ennen ponnistusvaihetta, en halua enää ponnata 2l virtsaa rakossa. Kaikki muu otetaan sitten sen mukaan, mitä eteen tulee. Kyllä se kipu ja hallitsemattomuus jännittää edelleen, spontaanissa synnytyksessä, että osaako lähteä oikeaan aikaan vai skitsoaako vauvan kunnosta, kun viimeksihän vauvaa monitoroitiin koko ajan. Mutta nuo käytännön jutut mietityttävät silti vielä enemmän, Pikku-Ukon hoitokuviot kaikkein eniten. On tää kakkossynnytys vaan niin outoa verrattuna siihen ekaan.

maanantai 7. syyskuuta 2015

2-vuotiaan mielikuvitusmaassa

Lapsen kasvun seuraaminen sivusta on jotenkin ihanaa. Aina kun luulee päässeensä siihen parhaaseen vaiheeseen, tuleekin uusi vaihe, joka onkin vielä parempi. Luulin, että puhe ja sanat olisivat parasta, mutta nyt loppukesän jälkeen tullut mielikuvituksen esiinmarssi on ehdottomasti hulvattomin vaihe. Katsotaan, mitä sitten tulee seuraavaksi :)

Mielikuvituksen tulo on tarkoittanut myös sitä, että pelkoja on tullut enemmän. Pikku-Ukko hokee usein itselleen (ja meille, ja nukkevauvalleen), että ei tarvi pelätä Avantia (Papan minitraktori), ammuja (käytiin elokuussa kaverin maitotilalla ja navettarivistö teki pieneen lähtemättömän vaikutuksen), pimeää (tämä tuli iltojen pimetessä) ja milloin yläkerran remppakohteesta kuuluvaa poranääntä tai uunia tai vessan ovea, jonka osaa laittaa itse sisäpuolelta lukkoon (mutta avata vain ihan epäsäännöllisesti, onneksi tiirikointi sujuu vanhemmilta jo ihan sujuvasti).

Mielikuvituksesta kertoo tuttuihin asioihin yhdistetyt pienet kertomukset ja kyselyt, laulujen säkeistöjen tai riimittelyjen herättämät mietteet ja ennen kaikkea itsenäinen leikki, jota on vihdoin (vihdoin!) tullut - poika makaa lattialla kyljellään ja pärisyttää autojaan tai leikkii Fisher-Pricen sairaalalla ja selittää samalla voiceoverina, mitä kulloinkin tapahtuu. Täti tulee ja vauva menee ja setä on potilas ja hissi jäi jumiin ja jokohan Pikku-Ukolla on ehkä nälkä. Ja kohtapuoliin keittiöön ilmestyy pieni ihminen, joka toteaa, että juustoleipä maistuisi. Tai avokoodo...

Huumoriakin on tullut. Vaikka imetys loppuikin ihan sujuvissa merkeissä silloin maaliskuussa, lapsi on edelleen kiinnostunut mun rinnoista. Ja laskee joka kerran, että äiti sulla on yksi-kaksi-kolme rintaa. Ja nauraa päälle. Xylitol-pastillit ovat herkkua, pieni käsi hiipii kohti purkkia ja kun kysyn montako annetaan, poika laskee niin moneen kuin osaa (tällä hetkellä kahdeksaan). Ja nauraa päälle. Sanon, että kaksi saa ottaa, poika tuijottaa takaisin ja tinkii kolmea :) Hyvä olisikin, jos neuvottelutaidot kehittyisivät paremmiksi kuin äidillään...

Mutta kaikki tuo ja nämä ihanat vapauden päivät, jolloin ehtii vielä esikoiseen keskittyä kunnolla, pelkästään. Mulla on syksyn tuomaa haikeutta, vaikka odotankin jo Pikkuveljeä kovasti. Jonkun uuden alku taas, muutoksia luvassa. Koitan nauttia nyt urakalla kaikista päivistä, jolloin on vielä leppoisaa ja yksinkertaista.


keskiviikko 2. syyskuuta 2015

34+3 ja huoli mahan kasvusta

Kuinka vainoharhainen sitä voi olla? Siinä missä alkukesästä mainitsin sitä, että vatsa kasvaa älytöntä tahtia, panin loppukesästä ja elokuussa varsinkin merkille, että nyt se maha ei oikein kasvakaan (ainakaan samaa vauhtia). Ja sitten kesän jäljiltä alkoi tulla kommenttia siitä, että "voi miten sulla on pieni maha" ja "ethän sää oo ollenkaan kasvanut", josta olin ensin vaan wtf, jättäkää maha rauhaan ja sitten kommenttien jälkeen iski erilaiset huolet siitä, että kun nimenomaan ensimmäisen lapsen kanssa maha oli iso ja nyt toisen kanssa pieni (kiloja on tullut aika samaan tahtiin), niin onko siellä nyt varmasti tarpeeksi lapsivettä ja toimiiko se istukka vai synnytänkö mä keskosmittaisen lapsen yliajalla.

Totesin, että helpoimmin nukun, jos käyn selvittämässä mittoja - onneksi on avoneuvola! Täti ei yhtään nauranut huolelle ja katsoi sf-mitan kunnolla, kysyi muutkin tiedot (sokeriarvot, Rh-tekijän, turvotukset) ja totesi, että ei hän nyt kyllä olisi huolissaan. Joo, kohtu menee kyllä keskikäyrän alapuolella, mutta aika samassa kuin viimeksikin ja ihan normaalin rajoissa, kasvua on tullut ja tyyppi liikkuu kunnolla. Hyviä merkkejä.

Ja piti kotiinpäästyä kaivaa Pikku-Ukon aikainen neuvolakortti esiin. Muistikuva kohdun korkeudesta yläkäyrillä on kyllä ollut väärä, paitsi ihan lopussa. Aika keskimääräisiä sitten nämä molemmat, vähän mittaajasta vaihdellen. Näillä samoilla viikoilla molemmat aika samassa, nimittäin keskikäyrän alla. (Kuvassa yllä Pikku-Ukon, alla Pikkuveljen). Juu. Luulo tai muisti ei ole tiedon väärti.

Nyt jaksan odottaa sitä neuvolalääkäriäkin ihan rauhassa. Ehkä.

maanantai 31. elokuuta 2015

34+1 valkovuoto säikäytti

Lapsi on edelleen kohdussa poikittain, möyrii useimpina öinä, mutta ei tunnu pääsevän kuin akselinsa ympäri vaikka olen koittanut nyt olla enemmän päiväsaikaan pystyasennossa, pyörittää lantiota ja tehdä niitä Spinning Babiesin väärinpäinoloharjoituksia, jotta kohtuun tulisi enemmän tilaa. Tänä aamuna ei ole enää mitään käryä siitä, miten päin pieni voisi kohdussa edes olla, kun se hakeutui yöllä monen vaiheen kautta sykkyrälle lantioon, niin että en ainakaan tunne navan yläpuolella yhdenyhtä ruumiinosaa. Taitaa olla vielä niin päinkin, että liikkeet tuntuvat huonommin, olisiko sitten selkä vasten vatsanahkaa. Huokaus. Ehkä vaan odotettava ensi viikon tuomiota tai toivottava vaan sitkeästi, että joku käännös menisi oikein päin...

Viime viikolla pääsi käymään myös ällöosaston säikäytys, nimittäin yhden yömöyrinnän täyteisen yön jälkeen heräsin aamulla, kävin vessassa ja tulin makkariin takaisin pukemaan. Ja yhtäkkiä alkaa valua tiptiptiptip vaikka kuinka pitkään valkoista nestettä pitkin reittä alas matolle. Minä tietysti ajattelin, että nyt ne lapsivedet sitten kuitenkin tuli ja hädissäni huusin Jiin rappukäytävästä takaisin viemään lasta päiväkotiin, minä soittelisin neuvolasta apuja. Onneksi muistui samalla, että edellisen raskauden hysteriasta oli jäänyt paketti pH-paperia ja kun mittailin eritteen happamuutta (ja tein pientä taustaGooglausta), niin kävi kyllä selväksi että ihan tavallista valkovuotoa se oli, vähän taas vetisempää vaan. Tämän pH oli siis siinä 4,5-5 kohdalla (=hapan) kun lapsiveden olisi ollut jossain siellä 6-7 hujakoilla (vähän emäksisempää). Neuvolan tädille ei soittaessa tosin selvästikään sanonut nämä pH-arvot yhtikäs mitään, kun jäi hokemaan vain, että jos sitä tulee lisää niin pitää mennä synnärille tsekkiin, kun niillä on kuulemma sellainen testi. Yritin sanoa, että joo, se on kyllä ihan samaan pH-mittaukseen perustuva, mutta ei taidettu siltikään päästä samalle sivulle asiassa.

Sain kuitenkin (pyynnöstä) lähetteen labraan, ajattelin että jos olisi vaikka tullut joku tulehdus tai hiiva, että tarkistetaan ja hoidetaan pois, josko se olisi vaikuttanut erilaiseen valkovuodon koostumukseen. Seuraavan tunnin sitten odotinkin Huslabin jonoissa vuoroani, mutta mielenrauhan vuoksi oli tärkeää käydä ja kiva, että pääsin tsekkiin kuitenkin. Seuraavana päivänä jo tuli tulokset, jotka oli tulehduksen ja hiivan osalta ihan puhtaat. Eli jotain normaalia, hormonaalista valkovuodon vaihtelua tämäkin sitten - jännää vaan kun viime viikolla oli selvästi paksumpaa valkovuotoa ja äkkiä meni vetiseksi. Sitä ohuempaa kesti pari päivää ja nyt taas tuntui vaihtuvan. Että ota näistä nyt sitten selvää. No, maksimissaan 8 viikkoa tätä riemua enää ;)

tiistai 25. elokuuta 2015

33+2 ja lapsi mahassa poikittain, arkea 2-vuotiaan kanssa

Hyvin täällä sujuu, vaikken enää osaa/muista päivittää kuulumisia niin kovin tarkkaan. Arjessakin on tekemistä, kun ensin sairastettiin koko perhe vuorotellen viikko noroa ja yritetään epätoivoisesti siivoilla, että vauvan kehtaisi tuoda kynnyksen yli. 2-vuotias Pikku-Ukko on ihana, laulava satusetä, mutta elämä (ja esimerkiksi tämän aamun tarhaanvienti) voi välillä olla niin kovin kovin haastavaa, ettei äiti oikein tiedä miten päin olisi.

Hyviä syitä varmasti aina on kaikelle käytökselle, tänä aamuna lasta harmitti yli kaiken se, ettei voinutkaan jäädä viettämään äidin kanssa päivää niin kuin viimeviikolla oksennustaudin vuoksi (tosin Netflix meillä hoiti pääsääntöisesti lapsenvahdinnan, kun samalla vanhemmat makasivat pää ämpärissä mustikkakeittoa särpien). Ja Pikku-Ukkoa kiusaa se, etten minä voi ottaa enää syliin (tai voin, mutten jaksa mahani kanssa kantaa kovin pitkiä matkoja). Päiväkodille mennessä on yksi valtavan jyrkkä, pitkä mäki, josta en pysty enää työntämään kärryjä ylös ilman, että supistaa urakalla. Siispä ollaan menty kävellen tarhaan, mikä on palatessa musta tosi kiva - tehdään kiertoreittejä, tullaan metsän kautta, puhalletaan voikukan ja ohdakkeenhaituvia, katsotaan lentokoneita silloin jos reitti menee pään yli ja niinpoispäin. Mutta mennessä, kun pitää yrittää tähdätä tarhalle siihen puolen tunnin ikkunan, jolloin aamupala on tarjolla ja vastaavasti pojalla on välillä selvästi jokin harmitus (ikävä?) päällä, matkanteko on... haastavaa.

Tänään heittäydyttiin viiteen eri otteeseen keskelle tietä "nukkumaan" (väsytti ilmeisesti), karattiin nauraen äidiltä ja sitten välillä melkein itkien halutaan syliin kantoon. Olen yrittänyt kysellä, harmittaako joku erityisesti vai onko joku muu hätänä, jolloin lapsi menee ihan hiljaiseksi ja mietteliääksi. Tiedän, että hän viihtyy päiväkodissa koska yleensä illat selittää kovasti mitä kaikkea kivaa siellä on taas tehty. Mutta ne aamut, kun minä vien eikä isänsä (ne jostain syystä menevät aina kivasti), ne ovat vaikeita. Ja se harmittaa itseäkin. Olen yrittänyt nyt varata kylliksi aikaa, että ehditään ilman kiirettä perille, mutta show tuntuu venyvän juuri sen mittaiseksi kuin mihin on kulloinkin mahdollisuus. Hyviäkin käytäntöjä on tullut, sen jyrkän ylämäen päällä olevalle penkille me aina pysähdytään, halataan ja jutellaan, hassutellaan. Tänään kiinnitettiin vaahteranneniä toisillemme ja Pikku-Ukko tutki mun kyynerpäitä hyvän ajan nauraen, ilmeisesti ne ovat karheudessaan jotenkin todella kiehtovat...

Mutta sitä niin toivoisi, että ymmärtäisi paremmin ja osaisi sanoittaa lapsellekin näitä haikeuden hetkiä. Ovathan ne itsellekin niin kovin tuttuja tunteita: jännittää uusi päivä, vähän ikävä on, harmittaa kun ei voi tehdä kaikkea sitä, mitä haluaisi ja harmittaa, kun tuntuu pahalle, eikä itsekään tiedä mikä on. Mutta kyllä se tästä taas ja ensi viikosta alkaen Pikku-Ukko on siis enää sen 3h aamusta koko tarhassa, joten sekin ehkä helpottaa. Saas nähdä, miten äiti pärjää kaikkine kremppoineen.

Minä heräsin tässä yksi yö tajuamaan, että kahden viikon päästä on se neuvolalääkäri, jossa vauvan tarjonta tsekataan. Ja että voi hyvänen aika - tämä lapsi, kuten isoveljensäkin samoilla viikoilla, on edelleen tukevasti poikittain. Yön aikana liikutaan aina jotenkinpäin koska potkut tuntuvat silloin missä sattuu ja välittömästi kun nousen pystyyn, muljahtaa lapsi taas poikittain. Mikä on ihanan tukalaa, varsinkin näin helteillä, kun muutenkin on ihan tukalaa. Luulen, että mun kohtu on jotenkin jännän mallinen, kun molemmat lapset ovat tässä vaiheessa olleet sitkeästi ja vaikka kuinka pitkään poikittain, kovin yleistähän se kai ei ole, että pitkiä vaiheita niin oltaisiin. Liekö sitten kertakaikkiaan se mun selkä niin lyhyt, että jos yhtään istun, niin vauvalla on eniten tilaa juuri poikittain. Kasvaisipa se kohtu jo!

Koska mun pitää näemmä ihan joka jutusta ottaa stressiä etukäteen, olen tässä ehtinyt jo nähdä painajaisia siitä, miten synnytän perätilaista lasta, jonka pää juuttuu kiinni kanavaan kun muut osat ovat jo ulkona. Ja valveilla ollessa (mikä on usein, koska lähes pääsääntöisesti herään taas 02-03 maissa ja valvon pari tuntia) olen pohtinut, että jos lapsi menisikin perätilaan, niin haluaisinko silti yrittää synnyttää alateitse. Luultavasti haluaisin, koska en ymmärrä, miten selviäisin arjesta jos en voisi Pikku-Ukkoa 5-8 viikkoon nostaa ollenkaan, kun nyt jo siitä kantamisesta meinaa tulla riitaa. Johan siinä jo se sisaruskateuskin nostaisi päätään. Mutta onhan se kaiketi vähän riskaabelimpaa puuhaa ja tosiaan tilanteet eskaloituvat ikäviksi nopeammin. No, mutta katsotaan nyt ensin, kääntyisikö vauva isoveljensä tavoin myös ennen tuota tsekkiä raivotarjontaan vai päästäänkö kokeilemaan käännöstä. Ja jutellaan sitten vielä asiantuntijoiden kanssa tarkemmin tilanteesta, jos niikseen tulee. Yritän hengitellä tässä sitä ennen :)

keskiviikko 5. elokuuta 2015

30+3 Supistaa ja väsyttää

Palattiin viime viikolla lomilta ja mökiltä kotiin ja ilmeisesti aloin heti riuhtoa vähän liian kovalla tahdilla, koska viikonloppuna sain sellaisia yökohtauksia, jolloin supisti niin kipeästi aina pari tuntia putkeen, että teki mieli itkeä sikiöasennossa kaurapussi mahalla. On tässä siis kiristänyt aiemminkin, lähinnä kävellessä ja varsinkin kärryjä työntäessä (en todella ollut tajunnut, miten paljon se ottaa vatsalihaksiin...), mutta nämä olivat kyllä pitkästä aikaa sellaisia no-kidding -supistuksia, joita hyvällä tahdollakaan ei voinut harjoitussuppareiksi kutsua.

Perjantain ja lauantain välillä oli jo hetkittäin semmoista pelkoa ilmassa, että tähänkö tämä nyt haluaa jo syntyä. Supistukset tulivat aaltoina alkaen reisitä ja selästä ja siirtyen sitten vatsaa kiristämään. Onneksi jäivät 5-20s mittaisiksi vain, muistelen jonkun kätilön edellisen synnytyksen käynnistysvaiheessa sanoneen, että vasta 45s ja yli supistukset avaavat tehokkaasti kohdunsuuta. Ja onneksi myös loppuivat.

Konsultoin taas lääkärikaveria, joka kehotti lepäämään nythetikunnolla tai hakeutumaan supistusten jatkuessa tutkimuksiin. No sen jälkeen onkin sitten levätty, koska samalla alkoi oikein kunnon väsymys, johon 13h torkutkaan eivät ole päivässä kylliksi. En tajua mistä tuo väsymys oikein kumpuaa, koska eilisessä neuvolassa kaikki arvot olivat aikalailla ookoon puolella - hemoglobiini 119 ja verenpainekin siinä 85/65 tai niillämain, ei siis ollenkaan niin alhainen kuin edellisessä raskaudessa. Sokerit miinuksella, proteiinit taas kerran siinä yhden plussan ja miinuksen rajamailla. Supisteluista täti sanoi, että hyvä että olen jo äitiyslomalla, kuulostaa vähän siltä, että muuten oltaisiin menty kokonaisraskauden huomioonottaen saikkulinjalle hyvin pian. Taloudellisesti fiksumpaa olisi siis ollut olla ottamatta sitä varhennettua äitiyslomaa, mutta siitä lopun saikuttelusta ja kesken jääneistä hommista olisi kyllä itselle jäänyt niin surkea fiilis, että parempi silti näin.

Herättävin juttu neuvolakäynnissä oli se, että painoa oli tullut viisi kiloa 2 kuukaudessa. Siis mitä ihmettä?? Ehkä pikkuisen päässyt levähtämään kesäherkuttelu käsiin ja jotain ryhtiliikettä varmaan tarttisi tehdä. Olin ajatellut, että kävelen ja reippailen nyt vikalla kolmanneksella enemmän, mutta tuo supistelu kyllä säikäytti, pienen olisi ainakin kuukausi kyllä vielä parempi pysyä vatsan sisäpuolella joten ehkä äitikin ottaa ihan iisisti. Tämä helle kyllä vie viimeisetkin voimat, joten just nyt ei kyllä tee mieli laittaa aamukympin jälkeen nenää lainkaan ulos. Ehkä siis mietitään niitä syömisiä tällävälin vähän tarkemmin...

Ja vaikka olen jo useampaan kertaan hokenut, miten mun mahani on iso, niin niin vaan tuli polemiikkia neuvolassa siitä, että kohdun koko menee siellä alakäyrillä. No, pikkutyyppi oli kyllä parkkeerannut itsensä mittauksen ajaksi poikittain syvälle lantioon, mutta silti näin koko viime yön unta siitä, miten lapsi vain kutistui ja kutistui ja tuli ulos ihan kehittymättömänä viikolla 42. Tiedän, että tuo sf-mitta ei ole mitään täsmällistä tiedettä, mutta kun Pikku-Ukon kanssa oltiin aina yläkäyrillä ja nytkin vatsan koko oikeasti tuntuu musta isolta, niin hämmästelen kyllä. Ja siis myös vähän huolestun :/

Loppuun vielä hämmästys siitä, miten vähän niitä neuvolakäyntejä onkaan tässä kakkosraskaudessa. Nyt oli siis eka aika 2 kuukauteen ja seuraava käynti on neuvolalääkäri viikolla 35, eli vasta viiden viikon päästä. Ja seuraava neuvolatädin tapaaminen siitä pari viikkoa myöhemmin. Ekassa raskaudessa kyllä loppuvaiheen tiheä seuranta tuntuikin vähän ylimitoitetulta, mutta nyt kieltämättä on taas vähän yksinäinen olo kun ei mitään seurantojakaan ole. Iloitsen silti siitä, ettei tarvitse väkisin vääntäytyä neuvolaan - ja siitä, että ilmeisesti mut on kuitenkin kategorisoitu johonkin pienemmän riskin kategoriaan, kun edellinen raskaus meni ilman sokeriongelmia tai raskausmyrkytysjuttuja.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Viimeisellä kolmanneksella jo

Oho. Äitiyslomalle jäännin lisäksi todettava, että aika menee joko kesästä tai vapaudesta johtuen ihan hurjaa tahtia. Vastahan oli heinäkuun alku ja nyt enää puolitoista viikkoa, niin Pikku-Ukon päiväkoti alkaa uudestaan. Jiin kesälomat loppuivat jo ja minä tässä yritin päästä kärryille tulevista talousasioista, kun internet tiesi kertoa että työnantaja suunnittelee yt:itä taas syksylle. Periaatteessahan perhevapailta ei voi irtisanoa, mutta hiukan tää taloudellinen tilanne ahdistaa silti, kun yhtä kämppääkin käytiin katsomassa ja mietittiin mahdollisuuksia. Kela on toistaiseksi antanut päätöksen vain äitiysavustuksesta (ei todellakaan tarvittu toista pakkausta, kaapit muutenkin ihan täynnä vauvakamaa). Niin paljon mietittävää ollut, että tentteihin lukeminen on jäänyt ja kippaskappas yliopiston kirjat olivat keränneet jo 7 euroa myöhästymismaksujakin - joskus todella kannattaisi mieluummin toimia kuin jäädä vain pohtimaan.

Mutta kaikenlaisissa mietteissä siis yhtäkkiä ollaankin viimeisellä kolmanneksella ja nyt on se synnytyksen läheisyys alkanut tunkeutua tajuntaan, kaikki ne viime synnytyksen ikävät puolet (kommunikaatio-ongelmat, käynnistämisen rajoitteet, epiduraali juuri ennen ponnistusvaihetta) on käsittelyssä ollut myös. Ei voi sanoa, että pelottaisi se synnytys, pidin sitä viimeksi melko lailla helpompana nakkina kuin aiempaa 9 kuukautta, mutta kyllä se tosiaan mietityttää taas, että kuinkahan sujuu ja että toivottavasti hyvin. Mietin, josko ilmoittautuisin synnytyslaulukurssille, niitä olisi syksylle Helsingissä tarjolla. Jotain matalaa aa:ta muistan päästelleeni viimeksi ihan luonnostaan, olisi hauska vähän laajentaa tuota oppia. Vaan kun sen lisäksi piti saada niitä opintoja edistettyä elokuussa, katsotaan nyt sitten miten tämä kaikki saadaan sujumaan.

Vointi on ollut ihan ok. Verta ei ole enää näkynyt, olen kyllä hiukan epäillyt josko alapäähän olisi kesän colanlipityksen ja sokerin syönnin johdosta pesiytynyt hiiva, koska valkovuoden määrä on ihan sairas. Olen välillä limakalvojen kuntoa tukeakseni hiukan laittanut estrogeenivoidettakin, josko selvittäisiin ilman varsinaisia hiivalääkkeitä. Painoa on varmasti tullut lisää niin paljon, että parin viikon päästä neuvolan vaa'alla hävettää. Vatsa on ihan jär-kyt-tä-vän kokoinen ja raskausvaatteissakin on pitänyt siirtyä siihen väljempään osastoon. Olihan se maha siis viimeksikin iso, vaan minkäs teet kun on niin lyhyt selkä, ei se kohtu mahdu muuallekaan kasvamaan. Onneksi vatsa näkyy edelleen vain sivuprofiilista, eikä levenemistä ole vielä muutoin juuri tapahtunut. Se kyllä viimeksikin taisi tulla juuri tässä loppusuoralla, käsivarsiin, kylkiin, leuan alle ja ahteriin. Yritän päästä syksyn myötä taas ryhtiin syömisten kanssa, ettei kiloja olisi ihan niin paljon tiputettavaksi kuin viimeksi (lähes 20 kg, joista sairaalaan ei kyllä jäänyt juuri mitään).

Selän kanssa pärjäilen vielä, vaikka kääntyminen yöllä sängyssä tekee välillä tiukkaa. Jalat tuntuvat putoavan irti lantion kuopista, kaikki nivelet löystyvät jo ja painonsiirto toiselle puolelle aiheuttaa koomista naksumista. Ruoansulatus on niin hidas, että jos unohdan syödä kuitulisän kahtena päivänä putkeen, olen ongelmissa. Mansikat iltasella närästävät, mikä kismittää, kun niitä nyt vihdoin saisi. Samaa tekee piparminttutee, jolla olen yrittänyt hillitä colan juomista. Jännä kyllä, cola ei vieläkään aiheuta mulla mitään ikäviä oireita (paitsi vieroitusoireita...).

Mutta yleisesti ottaen kyllä sujuu tosi hyvin. Nukutaan Pikku-Ukon kanssa kyllä melkein 3h kesäpäikkäreitä, mutta muuten olen jaksanut ja jopa iloinnut pikkukakkosen möyrimisestä. Hän heittää vatsassa volttia edelleen, mikä on kyllä jo aika epämukavaa ja välillä saa aikaan sen, että mahaliikkeet eivät tunnu kuin jossain ihan selän suunnalla vaimeana. Ja sitten hän taas pyörähtää ja vipellystä on melkein jatkuvasti, varsinkin öisin. Ei ilmeisesti ole yönukkujaa tulossa tästäkään lapsesta, voi ei.

Tällaista täältä. Kolme viikkoa pääsääntöisesti mökkielämää vietetty, kohta alkaa olla jo ikävä ihan kotiinkin.

torstai 9. heinäkuuta 2015

Ja niin se viimeinenkin työpäivä meni

Oho. Jotenkin löysin itseni tilanteesta, jossa matkustin työpäivän jälkeen junalla mökille, pöllämystyneenä. Ai miksi? Koska seuraava työpäivä on näillä näkymin vuonna 2017... Siinä sitä sulattelemista. Nyt ollaan vasta viikolla 26+4 ja toki tässä on kesälomat ensin välissä, mutta tuntuu silti melko ihmeelliseltä, että tässä on vielä käytännössä ainakin reilusti yli 10 viikkoa ja luultavasti lähempänä 16 viikkoa eli melkein 4kk ennen kuin pikkuveli syntyy. (Olen ihan satavarma, että tämäkin menee vielä käynnistykseen viikon 42 jälkeen, huippuoptimismi taas kehissä :)

Mutta nyt sitten edessä ainakin 1,5 vuotta poissa työelämästä. Ei suuria suunnitelmia uranmuutokselle (paitsi, että semmoinen olisi hyvä tehdä), mutta konkretia puuttuu. Olen vaan, opettelen uudestaan miltä tuntuu päivät lapsen kanssa kotona, koitan ehkä vähän opiskella. Ja ihan ensinnä nautin kesästä.

Raskaus etenee ihan kivasti nyt kun huolet ovat vaihtuneet "tavallisiin" vaivoihin: selkä menee SI-nivelen kohdalta lukkoon ja estää selällään nukkumisen, vatsa on jo valtaisan iso (taisi kyllä olla viime kierroksellakin näillä viikoilla) ja sikiö huvittelee menemällä vatsaan poikittain, mikä on välillä erittäin tukalaa/kivuliasta. Silti niin paljon mieluummin näinpäin kuin niiden huolien ja vuotojen kanssa... En nyt todellakaan voi sanoa, että oikeasti nauttisin raskaanaolosta tai jotenkin hehkuisin (en tajua niitä, jotka hehkuvat, mistä sen repii?), mutta kun ahdistus on poissa ja elämä rullaa ihan tavallisesti ilman, että koko ajan täytyy olla huolissaan, niin kyllä tämä ihan välttää. Olen jopa ihan pikkuisen elätellyt toiveita, että ehkä joskus meille se kolmonenkin voisi sitten tulla. Mutta katsotaanpa nyt ihan ensin tämä kakkonen terveenä ulos ja miltä elämä näyttää (ja tuntuu) kahden lapsen kanssa.

keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

23+2 ja valtava vatsa

Oho, pari viimeistä viikkoa mennyt jo ihan huomaamatta. Hormonit/biologia on siitä ihmeellisiä, että kun vaikeuksista alkaa olla nyt jo kuukausi, niin pää alkaa jo pahimman pelon unohtaa, monet päivät menevät ohi jo siten, että huoli vain käväisee muutamaan otteeseen siinä mielen reunamilla ja pelokkuutta tehokkaasti estää varsinkin se, että pikkutyyppi on yhtä aktiivinen masumöyrijä kuin isoveljensäkin - potkuja sataa sinne tänne vähintään parin tunnin välein, lohduttaen äitiä että kyllä täällä vielä ollaan, älä huolehdi. Samoin kuin isoveli, myös tämä sankari on innostunut kokeilemaan poikittaista asentoa, joka alkaa olla jo melko epämukavan tuntuinen äidille. Minulla meni itseasiassa pari viikkoa aikaa tajuta, että nyt ei muuten olekaan kyse supistuksesta vaan juuri siitä, että kaverin joko pää tai peffa on sijoittunut jotenkin epäedullisesti ja venyttää kohtua ikävästi. Alkaahan pienellä olla jo mittaakin, nyt siis suurinpiirtein kai jo yli puoli kiloa ja 30cm tai niillämain.

Maha on myös kasvanut ihan valtavasti. Se kasvu, mikä alkoi vapun korvilla, on jatkunut tähän päivään asti ihan järkyttävää tahtia. Nyt töissä onnittelevat jo kaikki, tuntemattomatkin, vatsan siis näkee. Ja ihanan yllättyneitä tyyppejä, kun kerron ettei laskettu aika siis todellakaan ole vielä ihan lähikuukausina vaan kohtuaikaa on vielä se 4kk tässä jäljellä... Taitaa olla se eeppinen maha edessä taas kerran, selkä valmistautuu kantamaan sitä taakkaa. Nyt jo se SI-liitos, joka viimeksi meni rikki, ilmoittelee itsestään jos seison liian kauan tai koitan maata liian kovalla alustalla selällään. Huokaus. Pitäisiköhän ottaa yhteyttä johonkin fyssariin tai osteopaattiin tai johonkin?

Viikonloppuna juhlittiin kunnialla isoveljen 2-v syntympäiviä. Mun pieni Pikku-Ukko, niin kamalan iso jo. Taidan kirjata 2-vuotispostauksen ihan vaan siksikin, että niin kovin vähän olen raskaushuolien keskellä päivittänyt hänen kuulumisiaan ja kehitystään, vaikka varsinkin keväällä niin hurjasti onkin tapahtunut. Syntymäpäivänään sankari meni tarhaan laulaen. Laulaen! Tammikuussahan se ei pieni vielä edes puhunut! Tädit kehuivat myös kovasti, että tuo muistaa eri laulujen sanoja vaikka kuinka. On huomattu kotonakin, varsinkin nukkumaan mentäessä, jolloin sen nukkumisen sijaan tekisi mieli siis laulaa ja jumpata ja lorutella :) Mutta siitä vielä erikseen siis lisää.

Minä itse taas fiilistelen sitä, että tänään on 13 työpäivää lomaan. Kesälomaan ja siihen pitkään lomaan. Takaisin vasta 2017. Pieni äitiyslomapaniikki on jo iskemässä - nytkö jo ja mitä mä sit teen? Ensin kuitenkin nämä muutamat päivät ja Juhannus. Ja hengittelen vaan.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Rakenneultrakuulumisia

Tänään siis 21+1. Jos pikkutyyppi käyttäytyy kuten isoveljensä ja alun hankaluuksien jälkeen kieltäytyy tulemasta ilman käynnistystä ulos, oltaisiin nyt niinkuin laskennallisesti ihan varmasti sitten siinä puolivälissä. Tuntuu aika pitkältä ajalta tästä loppuun, mutta onhan nyt pian kesä ja sitten on lomat ja sitten ihan pikkuisen perehdytystä ja sitten (jos kaikki edelleen sujuu hyvin) alkaa se "loma". Olen miettinyt, että jaksanko ihan tosi olla varhennetulla äitiyslomalla jo elokuun puolivälistä, jäähän siihen kyllä se 2kk sitten peukaloidenpyörittelyä, kun ei päiväkotipaikastakaan uskalla nyt vielä luopua ennen kuin näkee, miten kunto tästä kehittyy.

Mutta viime torstaina siis oli se kauan odotettu rakenneultra. Onnistuivat jotenkin olemaan jo klo 9 myöhässä lähes 40 minuuttia, toivon vain ettei viivästys johtunut siitä, että joku olisi saanut huonoja uutisia ennen sitä :/

Käytiin läpi kätilön kanssa vähän raskautta tähän asti ja pari kertaa kätilö kysyikin, että olinko sitten käynyt kaikkien vuotojeni kanssa päivystyksessä. Joku henkinen korvaus tuli, kun sain sanoa, että olisin kyllä käynyt, jos olisi päästetty. Ja siitä, että kätilö kovasti pahoitteli tilannetta ja sitä, että olin jäänyt niin yksin. Näin ilmeestä, että hänkin kyllä ihmetteli, etteikö nyt jossain kohti olisi huolestunutta äitiä voitu päästää ultraan. Lohdutti.

Itse ultraus meni sujuvasti, käytiin läpi pikkutyypin rakenteet ja painoarvio ultraushetkellä oli 379g. Kaikki oli muutenkin rakenteiden osalta kunnossa, osat olivat siellä missä pitikin, huuli oli ehjä, kasvua juuri siellä ja siten kun pitikin - mikä helpotus! Ja varmistusta sille, että toinen poika siellä on tosiaan tulossa saatiin myös. Ei meillä ollutkaan nimi valmiina kuin pojalle, joten silleen tästä on helppo jatkaa, mutta on mulla vähän haikea olo siitä, etten saa kokea millaista olisi ollut olla tyttölapsenkin äiti. Tiedä sitten onko sillä varsinaisesti edes väliä, kaipa sitä vain prosessoi vaan sitä, että tämä raskaus jää viimeiseksi.

Mutta sitten siihen (heti lapsen yleisen terveyden jälkeen) polttavimpaan kysymykseen. Ja kappas - ihmeiden aika todella ei muutenkaan ole ohi: istukka oli nyt noussut hienosti ylöspäin, kätilö näytti vielä minullekin aloittaen ultraamalla ihan häpyluun tuntumasta ja toden totta - ensimmäisenä tuli pikkutyypin pää ja sitten vasta istukkarakenteet, se on siis ihan kunnolla noussut eli ei enää lainkaan etinen tai edes reunaistukka!

Se, mitä en oikein vieläkään ymmärrä, on se että istukka on tässä 5-6 viikon ultravälissä vaihtanut jotenkin etupuolelta taakse. Olen tietysti tosi iloinen siitä, että se on nyt paremmassa turvassa siellä takana, mutta minkään kasvulogiikan mukaan en ymmärrä miten se on voinut kasvaa sivusuunnassa eri paikkaan. Ja silti olen itse np-ultrassa nähnyt sen siinä edessä ja nyt taas takana. Mystistä. Olisiko sitten tehnyt kasvua kohdun pohjan kautta suurimman kasvun aikana. Mutta ilmoitsen silti siitä, että sen osalta lisäriski on poistunut ja voidaan jatkaa tämän raskauden osalta jo toiveikkaissa tunnelmissa. Kaikki todennäköisyydethän ovat nyt jo sen puolella, että tämäkin vuototarina päättyy iloiseen lopputulokseen (joskus sitten syys-lokakuu -akselilla kuitenkin mieluiten vasta).

Ultraus paljasti myös yhden melko ikävän raskausoireen ei-niin-ikävän syyn: olen tässä nyt pari viikkoa ajatellut, että onpa yhtäkkiä lantionpohjalihakset menneet huonoon kuntoon, kun virtsarakkoon koskee ja välillä joutuu ihan kunnolla pidättämään, ettei tulisi vahinkoa. Pikkutyypin pää oli ainakin nyt ultratessa juuri alaspäin, pökkimässä siellä äitiä suoraan virtsarakkoon - sehän selittää nämä äkillisesti alkaneet hankaluudet. Ja kun pienellä oli pään halkaisijakin jo yli 5cm, niin onhan siinä jo ihan kokoa, millä muksauttaa... Hassua, että pieni on jo niin iso, tällä viikolla kai siis jo yli 25cm!

 Koko toukokuun olen vähenevistä vuodoista huolimatta halunnut olla ajattelematta pikkutyyppiä niin paljon kuin mahdollista, se on vaan ollut helpompi niin. Ja jotenkin olo on sellainen, että vasta jostain sieltä viikoilta 25+ alkaen sitä uskaltaisi kunnolla fiilistellä tätä. Siihen nyt kuitenkin vielä se 4 vkoa eli jos kesäkuun jotenkin pitäisi vielä aivot vaikkapa työaiheissa niin sitten voi heinäkuussa heittäytyä johonkin raskaushuumaan (jos sellaisen jostain vaikka löytäisin). Noudattelisi silloin tämäkin raskaus samaa kaavaa kuin edellinen: alkuraskaus ihan horroria ja huolta, keskiraskaus semiperseistä toivon elättelyä ja loppu jo melkein siedettävää.

Yritän ajatella, että toisilla ei tule edes sitä yhtä vaivatonta ja nautittavaa kolmannesta, ja koitan iloita jokaisesta helposti menevästä päivästä. Tänään vein ensimmäistä kertaa 2 kuukauteen koiran pitkälle aamulenkille, sekin tuntui huikealta voitolta! Koiraparka on ollut tämän välin vuorotellen eri anoppiloissa, oli vähän korvat luimussa meille tullessaan. Siinä sen näkee, että kärsijöitä tässäkin perhetilanteessa on monia. Mutta ehkä se tästä tälläkin kertaa?

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

20+0 saavutettu

Käsittämätöntä, että ollaan vihdoin puolivälissä (laskennallisessa nyt ainakin). Elämäni pisimmät viikot tänne asti, ainakin viikosta 11 lähtien, mutta niin vaan tulee yön jälkeen aina uusi päivä. Ja taas uusi päivä. Viimeiset kaksi viikkoa on ollut vähän helpompaa, ei ole vuotanut verta, kaikkea koostumusta valkovuotoa sitten taas on senkin edestä, että välillä on pitänyt upgreidata pikkuhousunsuojasta siteeseenkin sen vuoksi. Mutta ei kuulemma mitään tulehdusta, joten koitan hengittää. Vessassa uskallan pyyhkiä jo paperilla ja välistä vilkaista pönttöönkin. Silti huomaan tutun paniikin iskevän aina kun jotain kunnolla lorahtaa, vaikka kuinka yrittäisin vakuuttaa itselleni että varmaan taas vaan sitä valkovuotoa. Pelosta on vaikea luopua.

Torstaina on rakenneultra, sitten tiedetään taas lisää. Odotan ja jännitän sitä ihan hulluna. Pikkutyyppi on elossa ainakin juuri nyt, harjoittelee äidin virtsarakon potkintaa, mutta toivon että rakenteellisestikin kaikki on hyvin. Ja se istukka, sekin jännittää. Sen kunto ja sijainti. Ja mitä kuuluu kohdunsuulle, supistelua on kyllä säännöllisesti tässä ollut vaikkei onneksi niin rajuina kuin kuukausi takaperin.

Yritän silti elää tässä ja nyt. Ei ensi torstaissa, ei kesässä, eikä lokakuussa. Nyt pieni potkii ja voin mennä hyvillä mielin nukkumaan.

perjantai 8. toukokuuta 2015

17+5 Liikkeitä ja liitoskipuja

Vähän rauhallisempaa vuotorintamalla, on jopa muutama ihan vuodoton päivä ollut, valitettavasti sen kavereina päiviä, jolloin tulee tuoretta vereslimaista vuotoa vessakäynnin yhteydessä. Virtsa- ja emätintestien tulokset olivat ihanan epäselviä - ei bakteeritulehdusta ainakaan, mutta virtsassa verta ja leukosyyttejä silti. Voi olla, että ihan vaan verivuodosta, jota näytepäivänä oli vaikka yritinkin pestä. Sukupuolitestien tuloksia yhä odotellaan, mutta olisin kyllä hämmästynyt, jos niissä tulisi jotain.

Pääsin silti neuvolaan juttelemaan oman tädin kanssa eilen ja kuunneltiin sydänäänet. Löytyivät, hyvät oli. Huojensi, koska parina yönä on taas supistanut niin, että herään. Ihan yksittäisiä kertoja kuitenkin. Muutenkin unen laatu on nyt yhtäkkiä romahtanut, saatan herätä ja vaan valvoa vaikkei olisi mitään erityistä mielessäkään. Taitaa olla alkuraskauden pahimmat väsymykset takana, kun joutuu taas unen kanssa tappelemaan. Ihan hyvä kuitenkin, että kaikesta huolesta huolimatta olen nukkunut edes tähän asti, viime raskaudesta huoli vei yöunetkin ja ne yösydäntunnit on kyllä tosi pitkiä ja ahdistavia, olen kiitollinen, ettei niitä ole samalla tavalla ollut.

Iloista on se, että kolmisen viikkoa tuntemani pienet vatsan liikehdinnät muuttuvat koko ajan selvemmiksi ja säännöllisemmiksi. Niistä saa jo aika kivasti turvaa ja sitä ensimmäistä, hapuilevaa yhteyden kokemistakin. Tietystikin kohtu on hiljainen aina, kun vessareissun tuloksena on verta ja huolta, eli niin paljon apua siitä ei vielä saa, ettäkö voisi kuitata huolet niiden avulla. Mutta on se ihanaa, tunnustella niitä pieniä muljahduksia ja miettiä, että kaikesta huolimatta se pieni sissi siellä kovasti kasvaa ja kehittyy.

Sitten viimeisen viikon aikana tullut ei-niin-kiva lisäoire on liitoskivut. Tuntuu kun vapun tiimoilla (ja ehkä sen reippaasta kävelystä johtuen) koko lantionalueen luusto olisi keksinyt lähteä omille teilleen. Istuinluiden väli on varmasti kasvanut ja nivusia vihloo kävellessä. Eilen oli jo aika tukalaa, tietysti samana päivänä Pikku-Ukon päiväkodin Äitienpäivän temppurata. Se oli kyllä tosi kiva muuten ja onneksi siellä oli penkkejä, joille istua lepuuttamaan... Mutta mitään tällaista mulla ei ollut edellisessä raskaudessa ja sen vuoksi yllätti, ai näin kipeitä ja näin aikaisin raskaudessa? Pieni googletus tosin kertoi, että monilla muillakin on juuri tässä kohdun villin kasvukauden aikana ollut näitä jo.

Tuntuukin, että viimeisen kahden viikon aikana vatsa on yhtäkkiä plopsahtanut näkyviin ja eilen töissä tuli ensimmäiset onnittelut mahasta. En oikein tilanteen vuoksi osaa ottaa niitä vielä vastaan, sanon että onnitella saa sitten lokakuussa jos edelleen on aihetta.

Ja sitten vielä loppuun osasto ällö:  ummetus palasi vatsan kasvun myötä. Valitettavasti niin teki myös pukama, joka älysi sentään puolitoista vuotta pysyä aisoissa. Lisää hyviä syitä, miksi kammota vessakäyntejä. Vaikka sinällään ihan oma syy, mitäs jätin sen kuitulisän pois alkuraskaudesta, se vaan tuntui niin kovasti silloin turvottavan. No, nyt sitä syödään taas kiltisti aamuisin. Huokaus. Milloinkohan sitä oppisi, että kannattaa pitää itsestään jo ennaltaehkäisevästi...

lauantai 2. toukokuuta 2015

16+6 Ja vapusta selvitty

No on nyt sitten juhlittu vappua. Ja käyty siellä psykologilla purkamassa raskausahdistusta ja neuvolalääkärillä tsekkaamassa, että kohdunsuu on edelleen kiinni napakasti ja sydänäänet kuuluu. Jee!

Se psykologi oli oikein hyvä... Mutta en tiedä sitten kuinka paljon siitä kuitenkaan sain, kun tuntuu että olen tästä puhunut lähipiirin kanssa. Sanoitti hyvin mun tuntemukset ja totesi armahtavasti, että onhan tässä syykin olla huolissaan ja että perheissä on välillä tilanteita, että toinen joutuu ottamaan enemmän vastuuta. Meillä se on nyt Jii, mutta myöhemmin voi olla toisinkin. Ja että Pikku-Ukko joutuu nyt vain harjoittelemaan sitä isoveljen roolia vähän aiemmin, että äiti ei aina ehdi tai jaksa vastaamaan hänen tarpeisiinsa juuri sillä hetkellä kun lapsi haluaisi. Ja että tärkeää on nyt opetella rajaamaan ahdistusta ja elämään enemmän hetkessä, ei sitku sitä ja tätä. Olen kuunnellut Audiblen kautta Ekhart Tollen Läsnäolon voimaa ja yrittänyt päästä enemmän tähän hetkeen.

Hyvää harjoitusta tuli jo saman päivän iltana kun kohtu keksi syytää taas järkyttävän määrän veriklönttejä ulos kerralla. Pyyhkeeseen jäi pesun jälkeen vielä kunnolla verta ja pitkän käsisuihkuttelun jälkeen klöntit tulivat vihdoin ulos pitkinä, venyvinä roippeina. Eivät kuitenkaan värjänneet enää vettä, joten taisivat sitten kuitenkin olla aika vanhoja. Toivon, että nyt tuli kaikki se, minkä gyne näki siellä istukan alla silloin reilu viikko takaperin... Muuten kirkas vuoto on lakannut ja      vanhan veren sekaisen valkovuodon lisäksi ei ole nyt muutamaan päivään tullutkaan.

Neuvolalääkärillä tosiaan kaikki oli melko ok. Sydänäänet löytyivät, lääkäri teki varovaisen alapäätsekin ja löysi vain vanhaa verta - ja tosiaan sen melko inhan kohdunsuun tsekin jälkeen tuli helpottava vastaus, supisteluista huolimatta napakka ja täysin kiinni oleva kohdunsuu. Menen maanantaina vielä labroihin jossa tsekataan uudestaan sukupuolitaudit, hiiva ja tulehdukset ja mietitään tarvitaanko jotain lisähoitoa. Paino ei ollut noussut, mutta kohtu silti onneksi kasvanut hyvällä tahdilla. Pitää koittaa muistaa syödä vähän paremmin taas...

Vapunpäivä oli oikea tulikoe, lähdettiin heti aamusta Pikku-Ukon kanssa juhlimaan bestistä Ja vappua Tampereelle, puolitoista tuntia ensin junassa, sitten 3h kävelyä vapputorilla ja siirtymämatkoilla, erinomaisia ruokahetkiä ja ulkoilua lasten kanssa. Kävelin enemmän kuin olen kävellyt kuluneisiin 6 viikkoon yhteensä - ja siltikään pientä vatsan kiristelyä ja sen vanhan veren sekaista valkovuotoa lukuunottamatta ei taivas tippunut niskaan tai maailma räjähtänyt.

Eilen illalla vuoto muuttui taas vetiseksi ja aamuyöstä sitä tuli taas makuullaankin kahdesti. Vaikken nyt usko että se sitä lapsivettä onkaan kun tulee selvinä hulahduksina epäsäännöllisin väliajoin, niin kyllä se taas eilisen hyvän fiiliksen jälkeen veti mielen matalaksi. Toivottavasti ei ole uudelleen uusinut bakteerivaginoosi ja toivottavasti supistelu ei nyt ala uudestaan. Onneksi ne labrat otetaan jo maanantaina.

Eilen oli tosiaan jotenkin ylpeä ja voitonriemuinenkin olo. Että jos tämä nyt tästä lähtisi helpottamaan tai jos uskaltaisin ainakin elää tätä päivää rohkeasti, kunnes oikeasti on jotain huonoja uutisia. Mutta toivo on selvästi edelleen hauras ja mun läsnäolotaidot hakusessa. Pitää harjoitella lisää. Mutta oli ihana hengähdystauko se yksikin päivä, melkein normaali ja verraten huoleton. Kaipaan sitä olotilaa lisää!

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Mun pieni osaa numeroita

Välillä jotain muutakin kun vuotoa (vaikka sekin jatkuu, apua).

Mutta mihin katosi mun ihana pieni puhumaton ja joustava pikkuinen? Uhmaa meillä on näin 1v10kk iässä riittänyt ihan todella kylliksi, juuri äsken Jii oli lähdössä Pikku-Ukon kanssa puistoon ja huomattiin, että pojalla oli tullut kakka housuun. Ihan sairaat kilarit tuli, kun ei sitten lähdettykään kakkahousuna vaan tyhmät vanhemmat halusi vaihtaa ne vaipat ensin. Joopajoo ja selitä nyt siinä kun toinen vain juoksee ympäri taloa itkien ja huutaen.

Ymmärrän, että tuokin kuuluu kasvuun. Mutta niitä sydäntälämmittävämpiäkin juttuja on ollut. 13.hammas (oikea alakulmuri) puhkesi viime viikolla. Pikku-Ukko tuntee ja osaa nimetä jo monta eri väriä ja nauttii saadessaan tehdä Duplopalikoista erilaisia värisommitelmia alustalle, kokeilee miltä näyttää tämä väri tuon vieressä ja niin edelleen. Jii kuvasi pari viikkoa sitten Mummilasta ihanan videon, jossa poika soittaa pianoa ja laulaa mukana yli 10 minuutin (!) pätkän. No ei juu nuotilleen, mutta suurella tunteen palolla kyllä. Ja viikonloppuna laskettiin viinirypäleitä viiteen ja tänään tarhasta tullessa poika luetteli sormillaan yksi-kaksi-kolme-neljä-viisi ja ihan oikea määrä oli sormia esillä! Miten mun pienenpieni on jo niin iso, voi miten sydämessä tällaisina hetkinä soi.

Öisin, kun yleensä vuotohätä on mulla pienempi ja poika nukkuu siinä vieressä, silitän Pikku-Ukon poskea ja mietin, miten todella silmänräpäyksen lapset ovat vanhempiensa pikkuisia ja sitten yhtäkkiä jo omia isoja itsejään. Isin ja äidin silmäteriä kyllä sittenkin.

Ja yhä uudelleen kuulen päässäni Aale Tynnin sanat:
Olen vain suojeleva syli. Kasva kauas äitisi yli.


torstai 23. huhtikuuta 2015

15+4, vuotaa, supistaa ja pelottaa

Terveiset kotoa. Tältä viikolta olis kyllä saanut useita erilaisia postauksia ja pelottaa ihan hysteerisenä, mitä tämä ilta tai huominen, tai seuraavat päivät sitten tuovat...

Maanantaina olin viikonlopun vetisestä vuodosta niin huolissani, että menin taas yksityiselle, heti aamusta. Gyne oli oikein ymmärtäväinen, ihmetteli kovasti, että eivät ole päästäneet julkiselle tsekkiin päivystykseen ja varmaan sen johdosta ei myöskään veloittanut ylimääräisiä ultrasta. Katsottiin kuitenkin tyyppiä yltä ja päältä, hänellä oli kaikki ok, sopivasti lapsivettä ja kohdunsuu yhä kiinni. Limakalvot olivat emättimessä kuulemma hurjassa kunnossa, hiivaakin vähän, mutta aloitettiin silti antibiootilla bakteeritulehdukseen. Se onkin auttanut, tai ainakin lorina on loppunut.

Illalla tuli sellaista punaista, vähän jo kuivunutta verta tai hippusia pönttöön, paperissa näyttivät jo ruskeilta. Ajattelin, että vaan joku nirhauma aamun tutkimuksista. Lisää ei tullut enää yöllä. Menin tiistaina töihin, päivä meni ok, mutta kun tulin kotiin, tuli ihmeen tukala olo pariksi tunniksi, ihan kuin olisi supistanut, ja sen jälkeen vessassa käydessä tuli ihan kirkasta, vähän limaista verta paperiin.  Soitin ohjeen mukaisesti (superhädissäni) taas naistentautien päivystykseen ja vasta nyt valkeni todellisuus: oikeasti näillä viikoilla et pääse mihinkään tsekkiin, ellet vuoda niin runsaasti, että tulet ambulanssilla tai sitten niin, että keskenmeno on jo tapahtunut ja tsekkaavat onko kohtu tyhjentynyt. Kylmäsi, kun tajusin, että se tilanteen seuraaminen todella tarkoittaa sitä, että koko keskenmenon hoidat yksin. Kätilö jotenkin suuttui vielä puhelimessa mulle, ja totesi että eihän he voi sille sikiölle mitään tehdä. No ei varmaan sikiölle, mutta äidille paljonkin, varsinkin jos raskaus on niin vaikea, että julkisia mielenterveyspalveluita aletaan kuluttaa seuraavaksi. Tulee Espoolle kalliimmaksi näin päin, väittäisin.

Jäimme siis kotiin. Vuotoa ei tullut kohisten, mutta vessakäynnin yhteydessä. Jäin eilen kotiin, kävin kuuntelemassa neuvolassa sydänäänet, jotka hermojaraastavan etsinnän jälkeen kuitenkin löytyivät. Ehdin huokaista tunnin kotona ja sitten alkoi tosi kipeät supistukset, joita jatkui ihan iltaan asti. Panadol ei auttanut yhtään, kaurapussi mahalla jo paremmin. Verta tuli kuitenkin edelleen vain paperiin vessareissuilla, ei siis vieläkään holisemalla, vaikka keskenmenon alkua vain odotin siinä maatessa ja kivuista kärsiessä.

Laitoin yöksi äänikirjan korvaan soimaan ja sainkin nukuttua kahdessa pätkässä. Jälkimmäinen tyynnytti supistukset ja tänään on ollut rauhallisempi päivä, vain yksi supistus, tosin lisäksi jomottavaa kipua vasemmassa alavatsassa. Olin eilen jo niin henkisesti varautunut siihen keskenmenoon, että nyt en oikein tiedä mitä ajatella. Makaan vain, ja pelkään uusia supistuksia. Ainakaan mitenkään hirveästi ei ole vuotanut vertakaan, vessanpönttöön en tosin ole uskaltanut enää katsoa. Huomenna pitäisi mennä sitten lääkäriin tsekkaamaan tilanne. Arvon vaan, että menenkö julkiselle, josta lähettävät kuitenkin sinne Jorviin, joka on moneen kertaan ilmoittanut, ettei halua mua nähdä, vaiko taas omalla rahalla yksityiselle.

Nyt siis vain odotetaan ja toivotaan. Ei ole helppoa muulla perheelläkään; Pikku-Ukko on aloittanut päiväkodissa toisten nipistelyn ja puremisen. Olen siitäkin huonona, olen varma että äidin (henkinen) poissaolo on osasyy tuohon. Huikeaa, mutta ei kai tässä silti auta kuin rämpiä päivä kerrallaan sen minkä pystyy.

torstai 16. huhtikuuta 2015

14+4 Pelastava neuvolakäynti

Huh. Tämän päivän neuvolakäynti taas pelasti paljon. Mielenterveyden, perheen arjen, työtehon (ainakin hetkellisesti), uskoni julkiseen terveydenhuoltoon.

Näillä viikoilla on se neuvolakäynti, johon oli toivottu miestäkin mukaan ja Jii tuli mielellään, voimavaroista olisi hyvä jutella kunnolla ja halusin sinne jonkun, joka saa sanottua tärkeät asiat jos mä olisin totaalisti revennyt. No en onneksi revennyt, ainakaan totaalisesti, mutta ihan vähän vain. Sen verran, että heti ensikuulumisten (ja kyynelien) jälkeen neuvolantäti ehdotti, että kuunnellaan ne sykkeet nyt heti ja puhutaan sitten lisää.

Ja sykkeet löytyi vielä, mikä ilo! Ensin istukan puolelta (koska se todella on siinä ihan etuseinässä) ja sitten siitä vierestä myös itse pikkutyypiltä. Kuulin ne itsekin, vahvat sykkeet, tädin ei tarvinut kertoa. Ja itku tuli uudelleen. Ei sentään ihan turhaan olla kestetty tätä kaikkea, toivoa on!

Käytiin loppuaika läpi tätä tilannetta, saatiin Jiin kanssa kertoa juurta jaksaen tuntemuksia ja hätää ja lopulta sain jopa kannustusta soittaa kaupungin mt-palveluihin (josta aika ihan psykologille tuli jo kahden viikon päähän. Olen edelleen sitä mieltä, että tässä tapauksessa on välttämätöntä, että käyn jonkun ammattilaisen kanssa tämän vielä kunnolla läpi ja saan jotain opastusta tunteiden hyväksyntään). Ja mikä parasta, joku otti mut nyt looppiin sen sijaan, että vaan kohauttelisi harteitaan: Neuvolantäti lupasi, että saan soittaa suoraan hänelle jos taas alkaa vuotojen vuoksi ahdistaa, että kuunnellaan niitä sydänääniä niin tiuhaan kuin tarvitsen. Ja että jos kävisi niin, ettei niitä löydy, niin hän kirjoittaa suoraan lähetteen ultraan sitten. Mikä helpotus, joku oikeasti seuraa mun tilannetta ja on joku jolle soittaa! Melkein teki mieli halata tätiä siinä paikalla.

No, vuodot ovat aiheuttaneet myös sen, että hemoglobiini oli tippunut 108 hujakoille. Pitää siis aloittaa rautakuuri. Ja lakata soimaamasta itseään, jos vähän väsyttää. Paineet oli myös alhaiset 115/75 tai niillämain. Eka mittaus oli jotain 98/70, mutta siinä taisi mansetti vaan olla huonosti kiinni. Ja niin, painokin oli tippunut, olen tainnut tosiaan syödä vähän huonosti viime aikoina... Pissa sensijaan oli hyvä, sekä proteiinit että sokerit miinuksella. Proteiinithan oli viime raskaudessa jatkuvasti yhdellä plussalla, joten sikäli olin jopa hämmästynyt.

Iloa hiukan himmentää se, että töistä kotiin tultua lurahti ainakin ruokalusikallinen ihan vetistä, väritöntä vuotoa - toivottavasti valkovuotoa, mutten voi välttää sitä ajatusta, että se oli lapsivettä. Jotain kuivunutta ruskeaa tuli taas myös. Eli ei tässä vielä ihan kuivilla olla, mutta helpottavaa kyllä tietää, että ainakin yli 3 viikkoa pieni on sinnitellyt kaiken maailman vuotojen kanssa siellä ja silti on elossa.

Pomon kanssa oli myöskin keskustelu tänään, käytiin läpi normi työjutut, mutta myös se, että koska haluan jäädä jo elokuussa varhennetulle äitiyslomalle, niin tilanteesta huolimatta sijaishaku on käynnistettävä jo kohtapuoliin. Sen voi sitten pahimman sattuessa jättää kesken, mutta pakko se on alottaa nyt että rekrytointi ehditään tehdä ennen kesälomia. Ymmärrän kyllä, mutta eihän tämä nyt huikeista huikein skenaario ole... Päätin nyt kuitenkin olla liikaa sitä miettimättä ja keskittyä olennaiseen eli ylipäätään tämän raskauden kanssa pärjäämiseen. Siinäkin on jo tälle hetkelle ihan kylliksi.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

14+3 ja jo kolme viikkoa raskaudenaikaisia verenvuotoja

Täällä vielä, vaikka olenkin ihan järkyttynyt siitä, että näin on. Vuotaa edelleen, ruskeaa, välillä runsaammin, välillä tuhrummin. Eilen tuli veren mukana hyytyneitä klimppejä, pisin oli 15cm. Ruskeaa kylläkin, se tuntuu olevan tässä se olennainen sana, koska sen perustella nyt kolmasti soittaessani naistentautien päivystykseen on evätty tutkimukset. Seurataan vaan edelleen. Jos huolestuttaa, terveyskeskuslääkärille voi toki mennä, mutta koska siellä ei ole ultraa ja edellisessä raskaudessa neuvoivat ihan päin peetä ja väittivät kohdun suun pehmenneen, vaikka se ei sitä ollut, luulen, että ellei tilanne pahene, niin en mene.

Ymmärrän kyllä, että sinne päivystykseen soittaa kaikki hysteeriset raskaanaolevat ja ymmärrän senkin, että oikeasti  kukaan ei voi siellä tehdä mitään, todeta vaan tilanteen. Mutta jos sikiö on jo kuollut ja ollut kuolleena pidempään, tuntuu julmalta pilalta pitää ihmistä tässä välitilassa, panikoimassa, miettimässä, epäilemässä, itkemässä.

Onneksi huomenna on edes normineuvola. Jos täti ei löydä sydänääniä, niin sitten kyllä vaadin pääsyä ultraan. Toivon myös (vai pitäisikö tätäkin osata vaatia?), että neuvolan kautta löytyisi joku taho, jolle voisin käydä juttelemassa siitä, miten paha olo mulla on ja miten kyvytön olen käsittelemään tätä pelkoa. Ihan oikeasti vaikka tämä menisi kesken, en tiedä milloin uskaltaisin sitten raskautua uudestaan, jos enää milloinkaan. En vain itseni vuoksi, vaan sen rasitteen, mitä tämä tila aiheuttaa meidän perheelle. Täytyyhän siellä olla joku, jolle voi puhua raskauspelosta, jos kerran synnytyspelollekin on omat käytäntönsä - ja se synnytys sentään ei kestä pahimmassakaan tapauksessa puolta vuotta.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

13+1 ja vuotaa edelleen...

Täällä siis toinen raskaus verenvuodoilla. Sillä erolla, että nyt tulee ehkä parin päivän breikkejä, mutta muuten ruskeaa vuotoa on tiputellut jo pari viikkoa. Ei mitenkään holisemalla, onneksi, mutta kuitenkin. Henkinen tila on vaihtelee lamaantuneesta ahdistuneeseen ja kaikki kotona kaatuu taas Jiin niskaan. Ihme, ettei se vielä ole ottanut eroa. Päässä on käynyt kaikenlaisia tunteita aina siitä lähtien, että pääsisinkö tältä kaikelta pakoon jos lähtisin vaan juoksemaan, kunnes vuotaisi kunnolla. Ei ihan kaikki muumit laaksossa siis. Toinen, mitä olen oikeasti miettinyt, on että ostaisinko kotiin sellaisen kotidopplerin, että löytyisivätkö ne sydänäänet sitten, ja lohduttaisiko se vai friikkaisinko vielä pahemmin, kun se istukka oli kuitenkin tuossa edessä. Enpä tiedä.

Tähän samaan yritän sumplia kesää ja Pikku-Ukon hoitokuvioita (tarkoitus oli jäädä hoitovapaalle kesästä, mutta jos en uskalla kumarrella vuotojen pelossa niin miten muka hoitaisin lastani?). Jos raskaus jatkuu, otan vanhempainvapaan varhennettuna, se olisi elokuun puolestavälistä. Vaihtoehto hoitovapaalle olisi pyytää esim. 2vkoa palkatonta lomaa kesäloman perään, jolloin voisin jäädä heinäkuun alusta ainakin kunnon lomalle, jos ei muuta.

Tässä samalla päässä pyörii koko uranvaihto. Tuntuu mahdottomalta ajatukselta mennä enää syksyllä nykytöihin. Vaikka tässä taloustilanteessa kai pitäisi olla iloinen kun on töitä. Mutta en ole. Olen kiittämätön, kyyninen ja kamala. Ja tajusin, että unelma-ammatin pääsykokeisiin on enää reilu kuukausi. Miten ajattelinkaan, että vasta kesäkuussa? En ole kyllä ihan varma pystyisinkö henkisesti edes jättäytymään opiskelijaksi vai pelottaisiko sekin liikaa.

Joten taas kerran, sekavassa välitilassa ollaan. Jatkuuko raskaus vai ei? Vaihdanko työtä vai ei? Heittäydynkö opiskelijaksi vai ei? Kaikki pelottaa, kaikki ahdistaa. Huippufiilikset ja huippuäiti, joka nyt viimeiset pariviikkoa on lähinnä käpertynyt itseensä ja vaan miettii, että kuinkahan isot traumat tuolle Pikku-Ukolle tästäkin vaiheesta tulee.

Raskaus on oikeasti vahvempien ja kypsempien ihmisten hommaa. Tää sai olla vika kerta mulle tätä.

torstai 26. maaliskuuta 2015

Np-ultra 11+4

Kahden vuorokauden henkisen mankelin jälkeen käytiin tänään np-ultrassa (siirtyi neuvolan perumisten johdosta tähän, mutta en valita). Ja uskomatonta, mutta totta - siellä se tyyppi edelleen elää ja taistelee. Hirveät määrät ruskeaa verta jäi ultrasondiin, mikä tietysti ei ollut erityisen kivaa ja nyt vähän kramppaa vatsaakin. Yritän silti ajatella, että on selvitty tähänkin asti ja ennen kuin alan nähdä kunnolla hyytymää, en luovu toivosta.

Ihan näin positiivisesti en suhtautunut asioihin tiistai-yönä, tai eilen. Vaan lensin seinille, skitsosin, itkin. Puristin jalat yhteen ja makasin paikallaan, ihan kuin siten saisi lapsen pysymään sisällä. Pelkäsin jokaista vessakäynti, ja pelkään edelleen. Aamulla olin tosin aika cool, koska oli helppoa ajatella, että vaikka sieltä nyt tulisi mitä, niin ei se enää ultran lopputulokseen vaikuttaisi. Nyt en helpotuksesta huolimatta taas oikein uskalla mennä, ultraaminen selvästi provosoi taas paikkoja ja tunnen, miten verta tulee. Siitä kätilö kyllä varoittikin. Pelkään silti.

Muuten täytyy sanoa, että kaksi viimeistä julkisen terveydenhuollon puolen kohtaamista on sujunut mallikkaasti. Eilen tajusin, että mullahan voi siitä lähteneestä verimäärästä johtuen olla hemoglobiinit alhaalla ja kävin avoneuvolassa. Neuvolantädillä oli kai itsellä takana jotain vastaavaa ja näki, että hän otti osaa mun piinaan, kysyi ihan ensiksi vointia ja jaksamista. Otettiin se hemoglobiinikin, 121! Hämmästelen kyllä tätä raskausaikaa, normaalistihan olen niin aneeminen, että on suorastaan erinomaista jos pääsen yli 120 ja nyt olin kuitenkin menettänyt aika huolella sitä verta. Mutta niin vaan kroppa koittaa korjata tilannetta.

Ja tämä tämän aamun kätilö oli ihan superkiva, kuunteli tilanteen ja selitti kaiken A:sta Ö:hön meille tutkiessaan. Sikiöllä näyttäisi olevan kaikki hyvin. Liikkui taas oikein virkeästi, mitat olivat hyvät ja LA olisi nyt näillä tiedoin 11.10. Tuntuu kyllä absurdilta ajatella siihen asti, sanoinkin kätilölle että prosessoin nyt vaan ensin tätä, että pieni on elossa. Tyyppi vastasi mittoja 12+0, mutta tälle päivälle laitettiin nyt kuitenkin se 11+4. Eli oltaisiin takaisin siinä mun alkuperäisessä, jonka tiedän kyllä suurinpiirtein vastaavan ovulaatiota. Hyvä niin, vaikka jos päästään taas käynnistykseen asti niin varmaan revin taas hiuksia tuosta aikaistuksesta. Niskaturvotusta oli 0,9, seulan tulos tulee ensi viikolla postissa kotiin tai sitten soittavat. Muistelen, että Pikku-Ukolla oli niskaturvotus 0,8, mutta ei tuo 0,9 vielä kovin huolestuttavalta tunnu. Oikeasti kai olen vieläkin vaan niin ihmeissäni, että pieni on elossa, etten osaa suhtautua siihen kehityshäiriöriskiin nyt ihan vakavasti.

Istukasta kätilö oli vähän eri mieltä kuin gyne, sanoi että tulee siis pari senttiä kohdunsuun yli, mutta että todennäköisyys sille, että kasvaa siitä ylöspäin on ihan hyvä. Eli ettei olisi enää etinen. Mutta varoitti kyllä siitä, että tuo paikka luultavasti tarkoittaa sitä, että voi henkisesti varautua siihen, että näitä vuotoja tulee lisää, ehkä koko raskausajan. Kivaa stressaavaa raskautta sitten meille vaan. Mutta että ei hän tässä vaiheessa näe, miksi meidän pitäisi olla enemmän huolissaan kuin ylipäätään odottavien vanhempien. Se oli tosi lohdullista kuulla. Ja siihen gynen kommenttiin, että kohdunsuu tuntui pehmeältä kätilö totesi, että ei hän olisi huolissaan kun olen uudelleensynnyttäjä, se vaan voi olla niin muutenkin. No, se on tietty kätilön näkemys vastaan gynen, mutta haluaisin mieluummin uskoa hyviä uutisia ja kätilöä.

Saatiin mukaan ainakin 10 kuvaa pienestä ja jäi tosi helpottunut mieli. Ihanaa, että saatiin välillä hyviäkin uutisia! Vaikka tilanne ei nyt edelleenkään ole ohi ja seuraavista päivistä ja kuukausista ei kukaan voi tietää, oli niin ihanaa saada vähän lohdutustakin kaikkeen tähän ahdistukseen. Ai niin, ja sain myös kehoituksen soittaa suoraan naistentautien päivystykseen jos taas vuotaa. Mun tietoihini on ilmeisesti laitettu joku maininta istukkaan liittyen, että tsekkaavat sitten jos tarpeen. Ja kuulemma kuukautisten aikaan voi vuodella jatkossakin. Pitääkin selvittää mihin se liittyy, onko hormonikierrossa jotain, mikä silloin yrittää päälle?

Jokatapauksessa vähän kevyemmin askelein tähän päivään...


tiistai 24. maaliskuuta 2015

Uhkaava keskenmeno

Olisihan se pitänyt arvata, että vähän liian auvoista oli olo tämän raskauden kanssa. Töissä alkoi tänään holista ihan solkenaan verta, ensin vetistä, sitten ihan kunnon verta. Puhuin juuri neuvolantädin kanssa, kun yhtäkkiä tulva kasteli housut ja alkkarit, turvaksi laitetun kuukautissiteen, pöntön, vessan lattian, kaiken. Taas tässä. Oltiin neuvolantädin kanssa niin varmoja keskenmenosta, että peruttiin muut ajat. Helkkarin tyhmää. Sanoi, että kannattaa soittaa terveyskeskukseen kun noin tulee verta.

Työkaveri lainasi joogahousujaan, että pääsin vessasta taksille ja kotiin. Kiitos hänelle. Pomollekin kerroin mennessä. Halasi ja pahoitteli kovin.  Soitin taksissa terveyskeskukseen, neuvonta-aikoja oli tarjolla parin tunnin päähän. Kuulemma oikeasti saa kävellä suoraan terkkariin tai jopa Jorviin näissä tilanteissa. No, enpä tiennyt, joten menin yksityiselle kun aika oli.

Tulos: pieni on vielä elossa, on kasvanut viime kerrasta kivasti. Mutta kohdunsuu on pehmennyt ja kai vähän auki. Istukka totaalietinen, peittää koko kohdunsuun. Se siellä on nyt sitten vuotanut, mitään hematoomaa ei löytynyt. Viikko saikkua, lepoa, ei yhdyntää tai mitään raskasta.

Uhkaava keskenmeno. Se tarkoittaa taas sitä, että odotetaan, odotetaan, odotetaan ja pelätään pahinta. Mietitään paljonko uskaltaudutaan toivolle.

Niitä toiveitahan on: voi kun verenvuodosta huolimatta tämäkin selviäisi, kuten Pikku-Ukko. Silloin viimeksi vaan ei ollut etinen istukka, eikä kohdunsuulla muutoksia. Ja vaikka silloin tuntui siltä, että verta tuli ihan sairaasti, niin nyt sitä tuli sairaasti potenssiin kolme. Ainakin.

Olen kiitollinen, että Jii pääsi mukaan, ja näki tyypin vilkuttavan ihan itse. Näki lapsensa. Ja olen kiitollinen, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Se tuntuu näiden pelkojen rinnalla ehkä pieneltä, mutta koitan vielä roikkua siinä.

sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Eka vilkaisu mahatyyppiin


Se hyvä puoli on siinä, että kaverit ovat terveydenhuoltoalalla, että tilaisuuksia nähdä mahakaveri voi tarjoutua ihan yllättäen. Mehän ei oltu ajateltu käydä ollenkaan varhaisultrassa niin kuin viimeksi, mutta mahdollisuus houkutti sitten kuitenkin sen verran, että käväisin eilen tsekkaamassa tilanteen. Yllättävän vähän jännitti koko homma, sama fiilis kun mistä viime viikolla puhuin ekassa neuvolassa - ei tunnu yhtään todelliselta koko raskaus (vaikka väsyttää ja ällöttää kyllä ihan kiitettävästi edelleen, ihan joka päivä). Ehkä sitä suojelee sitten itseään, kun juuri näillä viikoilla viimeksi alkoi ne vuodot ja se huoli. En halua siihen taas ja siksi on ehkä helpompi ajatella, että muutenvaan nyt vähän oksettaa ja mitään ei jaksa iltaisin tehdä. 

Mutta oli se sitten kuitenkin aika ihanaa saada tietää, että siellä kasvetaan hyvin ja juuri viikkojen mukaan (tai parilla päivällä heitti, mutta tyyppi ei antautunut oikein hyviin kuvakulmiin). Vihkoon merkittiin eiliselle 9+4. CRL eli crown-rump length (mitta päästä peppuun siis) oli jo melkein 3cm. Aika mieletön on kyllä tuo alun kasvu, yhdestä solusta ollaan jo tyypissä, jolla on aivot ja sydän ja kädet ja jalat ja ja ja... Juu, pari viikkoa vielä ja ehkä sitten uskallan antaa itselleni luvan jo kunnolla ajatella tulevaa, nelihenkisen perheen ehdoilla.

sunnuntai 15. helmikuuta 2015

Rv 6+0

Viikko taas menty eteenpäin, mun laskujeni mukaan tyyppi olisi nyt 28 vrk vanha. Päättelen, että joku siellä on elossa, koska pari päivää sitten alkoi pahoinvointi, juuri sopivasti kummipojan synttärijuhlille. Aiheuttaa enemmän ongelmia keskipäivästä iltaan, pysyy aisoissa kun syö jotain tuntemuksen ilmaantuessa.

Edellisestä raskauspäivityksestä unohtui se selkein oire: lisääntynyt valkovuoto. Siis ihan holisee vaan (tervetuloa taas ällöpostaukset, mutta sitähän se raskaus oli viimeksikin). Ja voi sanoa, että on jatkunut non-stop ja ihan siitä päivästä, kun oletan kiinnittymisen tapahtuneen. Samoin vessaralli alkoi kyllä oikeastaan samointein.

Rinnat ovat myös sen verran kipeät, että olen nyt hiukan päättäväisemmin kieltäytynyt Pikku-Ukon yö- ja aamusyötöistä, mikä on aiheuttanut nuoressa herrassa jos jonkinmoista raivontunnetta. Reppana, käy sääliksi tämä tilanne, mutta toisaalta mulla kyllä on sellainen olo, että vaikka tätä raskautta ei olisi tullutkaan niin olisin ollut aika kypsä viimein lopettelemaan tätä imetystä. Jatketaan nyt edelleen kahdella iltamaidolla, mutta yritän sitä saada tässä piakkoin yhteen ja sitten (toivottavasti) jotenkin tuskattomasti kesää kohden vieroitukseen kokonaan. Katsotaan. Ei mulla sen suhteen vielä ole mitään  ehdottomia taka-rajoja, mutta ehkä sellainen sisäinen toive lopettaa joskus kun Pikku-Ukko täyttää 2 vuotta. Mutta sittenhän sen näkee.

Sitten näitä outoja oireita. Tunteellisuus on noussut älyttömästi, mutta se mitä en viime kerralta muistanut (muistan kyllä kun nyt muistuttelen), on järjettömät pelot. Olin aamulla koiran kanssa lenkillä lapsuusajan mettässä, joka on juu iso, mutta ns. mahdoton oikeasti eksyä ja puhelimen kenttäkin riittää koko matkalle. Olin liikkeellä ennen kahdeksaa ja hiljaisen metsän paukkeet saivat mut kuvittelemaan milloin karhun ja milloin jonkun murhasedän taakse, milloin olin niin eksynyt etten löytäisi koskaan kotiin ja niin edelleen. Huikean rentouttavaa siis - ja ihan pimeetä.

Ja niin, vielä yksi. Voi vitsit tekee mieli soijakastiketta, täyssuolaisena.

perjantai 13. helmikuuta 2015

Eka kaksisanainen lause

Oi, tätä äidin ylpeyttä! Meillä kuultiin tällä viikolla ensimmäinen kaksisanainen lause. Tuota ylpeyttä ei yhtään himmennä se, että se oli niinkin pragmaattinen kuin "kökkö nenä". Taustaksi sen verran, että kun meillä niistäminen oli joskus vähän hankalaa, niin näytin sitten aina Pikku-Ukolle, että kato tuollainen kökkö sieltä nyt tuli. Ja toden totta, nytkin oli oikeasti tarve niistää ja hieno kökkö sieltä tulikin :)

Nyt vaan jännityksellä odotamme, mitä sieltä seuraavaksi kuullaan. Eri sanoja on opiskeltu nyt sellaista vauhtia, että jos viime viikolla tähän aikaan oli 30 sanaa, niin nyt on tullut pari uutta sanaa päivässä - tähänkin aamuun herättiin treenaamaan kaikkia muistettuja sanoja (erittäin jees, kun kello on 6.15...).

keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Tunnelmia päiväkodin aloituksesta

Pikku-Ukko on nyt hiukan reilun kuukauden ollut päiväkodissa ja täytyy kyllä sanoa, että olen positiivisesti yllättynyt. Ryhmässä on ollut tosi kivoja hoitajia ja vaikka lapsimäärä onkin isompi kuin alunperin meille puhuttiin (12 lasta, joulun alla puhuttiin yhdeksästä), niin hoitajiakin on vuorossa siis neljä.

Lapsi on mennyt ihan iloisena tarhaan niinä aamuina kun rutiini toimii ja Isi vie. Meidän tarhalla on isot ikkunat, joista näkee siihen leikkitilaan ja on ollut ihana huomata, että myös silloin kun hakee Pikku-Ukko on poikkeuksetta ollut iloisen ja reippaan oloinen ja täydessä leikin tiimellyksessä. Hoitajilta tulee myös palautetta siitä, että Pikku-Ukko on päivät todella aurinkoinen, helposti hoidettavissa ja innostuu mukaan touhuihin. Siinä lapsi on tullut isäänsä, että nauttii sosiaalisista kontakteista selvästi enemmän kuin minä :)

Selvästi helpommin kävi myös tämä päiväkotiin siirtyminen kuin alunperin se viime syksyn hoitoonmeno. Oli varmaan sekin, että Jii hoiti lomillaan koko aloitusrumban ja ehdittiin ja voitiin tehdä todella pehmeä lasku kolmen viikon aikana. Ja nyt kun Jii on taas vuorotöissä niin sovittiin, että neljä arkivapaata kuussa Jii hoitaa Pikku-Ukkoa jatkossakin kotona. Ihanaa! Minullakin on sen verran pysyneet työajat lapasessa, että olen usein voinut hakea lapsen tarhasta jo siinä kolmen aikaan. Se onkin oikeastaan yksi niistä ainoista ihmetyksenaiheista, eli vaikka nuokin ryhmät ovat (teoriassa) viiteen, niin puoli kolmelta puoli ryhmästä on jo haettu ja jos tulet neljän jälkeen niin haet lapsesi viimeisenä. Onneksi yhdistävät kaksi pienten ryhmää loppuiltapäiväksi, nimittäin sen toisen alle 3-v ryhmän lapset haetaan pääsääntöisesti vasta neljän kieppeillä/jälkeen. Mysteeri.

Ainoat jutut, mistä on negatiivista sanottavaa on se, että toistuvasti kun haen lapsen, niin sillä on jotkut soseet naamassa tai nenä pyyhkimättä. Ja ihan selvästi valvova hoitaja on sen huomannut, koska kun lapsi minulle sanoo "kökkö" ja osoittaa nenäänsä ja pyyhin sen pois, niin hoitaja vaan toteaa, että ai niin sillä olikin nenä niistämättä. Mikä olisi ihan fine, jos se ei tapahtuisi ns. joka päivä. En vaan tajua. Toinen mikä harmittaa, on se että osalla hoitajista tippuu hanskat kolmelta ulosmenon jälkeen. Vaikka pihalla tosiaan olisi enää omasta ryhmästä yksi lapsi voisi silti katsoa, että jotain aktiviteettiä sille koittaa kehittää, kun ei nuo alle 2-vuotiaat vielä ulkoleikeissä yksin niin kovin innovatiivisia ole. Keinutkin laitetaan pois käytöstä silloin.

Nuo viimeiset harmittavat, kovastikin, varsinkin niinä päivinä, jolloin työn vuoksi pääsen hakemaan vasta neljän maissa. Mulla on sellainen mielikuva siitä, miten lapsi istuu kolmen jälkeen vain yksin pulkassa tyhjällä pihalla ja eri ryhmien hoitajat keskustelevat vain . En oikeasti usko siihen, mutta silti on vähän kieli vyön alla, että pääsisi mahdollisimman aikaisin hakemaan. Ja se on sääli sinällään, koska kuten sanottua, muuten minusta tuolla on tosi kiva meininki, lasta kunnioitetaan ja aktiviteettejä keksitään. Vasta siinä vaiheessa kun se viimeinen hoitaja on paikalla yksin, meno passivoituu. Ehkä se on luonnollista, onhan tuo järjettömän rankka duuni ja päivä varmaan veisi mehut itse kustakin.

Mutta niin, yleisesti ottaen silti menee ihan kivasti hoidon suhteen. Mietin silti, että jos tämä raskaus nyt jatkuisi kuten toivon, niin tekisi mieli jäädä lomilta kuukaudeksi hoitovapaalle ennen äitiysloman alkua. Tarkoitushan oli jäädä sitten Pikku-Ukonkin kanssa kotiin. Mutta ei mennä nyt vielä asioiden edelleen, vaan yritetään pitää katse tässä päivässä.

sunnuntai 8. helmikuuta 2015

5+0


No olihan se sitten, juuri sitä mitä epäilinkin. Raskaana, vihdoin, jes! 

Oli oikeastaan ihan hassua tehdä koko testiä, kun loppuviikosta oireiden lisääntyessä ja menkkojen yhä viipyessä tuli koko ajan vaan varmempi olo, että tässä se nyt sitten on. Mietin miten erilaisissa oloissa tein testin Pikku-Ukosta, silloin vielä ehkäisyn oltua mukana kuvioissa ja firman juhlien jälkeen tuumin vain, että onpa hassua kun ei paha olo vaan helpota (menkat tuli välissä, joten oli vaikea tunnistaa raskautta). Silloin testasin huvikseni, juuri ennen töihinlähtöä, ja saatuani hyvin epämääräisen testituloksen tavalliseen raskaustestiin (plussasta puuttui koko pystyviiva, kun vaakaviivaan meni ilmeisesti kaikki väri) juoksin paniikissa töistä apteekkiin ostamaan tällaisen digitaalisen, jota minäkään en voisi lukea väärin. 

Nyt luulen, että olisin pystynyt lukemaan ihan sitä normaaliakin testiä, mutta nostalgiasyistä tämä oli kiva - ja taas pärähti samat numerot tauluun. Omien laskujeni mukaan nyt pitäisi olla siis 5+0 tai niillämain, voi olla päivän kumpaan suuntaan vaan. Sain mojovan ovisplussan 17.1. ja sellainen olo, että ihan loppuillasta se munasolu taisi irrota, tai sitten yöllä. Dpo 14 tuli tosin ihmeelliset limat, joissa mukana oli ihan häivähdys verta, mietin silloin että menkat alkoi mutta kramppailusta huolimatta ei sitten alkaneetkaan. 

Edellisen postauksen jälkeen on närästänyt ja vihlonut kohtua silloin tällöin. Huimaus jatkuu edelleen, mutta muuten olo on kuin ei olisikaan raskaana. Housut nyt vähän kiristävät. 

Mutta jännää. Ollaanhan nyt ihan alkumetreillä vielä, eikä mikään ole varmaa, mutta silti semmoinen oppi siitä edellisestä, että tällä kertaa aion iloita siitä, että juuri nyt joku on tuolla mun sisälläni elossa. Muuten katsotaan päivä kerrallaan.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Don't want to jinx it, but still...

Kaksi päivää myöhässä. Menkat siis.

Nippailee alavatsaa kyllä, kouristaakin, ihan kuin ne menkat kuitenkin olisivat alkamassa ja sitten kuluu puoli päivää, ettei tunnu kuin jännää painon tunnetta. Hassuja, yhtäkkisiä oireita ovat jano ja huimaus - voivat tosin liittyä verenpaineenheittelyyn ja väsymykseen. Ja niin, väsymyksestä on vaikea ottaa selvää, että mistä johtuu. Kun ei nuku, stressaa töitä ja Pikku-Ukko herättää hammasjuttujen vuoksi.

Silti mielessä pyörii, että olisko nyt. Päätin, että katson nyt kuitenkin vielä pari päivää ennen kuin säntään ostamaan testiä. Voihan tuo kierto olla lykkääntynyt ihan sen stressinkin vuoksi. Silti viime yönä valvoessa pää teki loopilla hurjia laskutoimituksia: laskettu aika olisi jossain siinä lokakuun puolenvälin huitteilla. Äitiysloma alkaisi joskus syyskuun alussa. Tai itseasiassa, voisin hyvällä syyllä ottaa yhden hoitovapaakuukauden ja jäädä kotiin kesälomilta, eipä tarvitsisi uudelleen taas totuttaa Pikku-Ukkoa päiväkotiin lomien jälkeen.

Niin, siis kaikki tämä sitten jos. Jos siellä joku on saanut alkunsa. Ja jos siellä joku pysyisi kyydissä. Ja syntyisi terveenä. Koitan hengitellä ja päästää irti kontrollintarpeestani ja siitä, että pitää tietää. Nyt vain toivon.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Taisi mennä kesken...

...onneksi ennen kuin edes kunnolla alkoikaan. Olen silti surullinen, ja taas kerran niin kovin kovin pettynyt.

Olimme lähdössä ennen joulua anoppilaan, kun vatsaa painoi ja pisti oikealta niin kovin, että hetken jo mietin, että lähdenkö sittenkin terveyskeskukseen tsekkaamaan umpisuolen (tai mahasyövän). Viime hetkellä keksin, että mulla oli niitä ovulaatiotestetejä ja ensimmäistä kertaa vuoteen (tai koskaan siis, Pikku-Ukon kanssahan niitä ei koskaan edes ehditty tarvita) sain oikein mojovan ovisplussan tikkuun. Testasin raskaudenkin, varmuuden vuoksi, ihan jos olisi ollut vaikka kohdunulkoinen. Mutta ei, ovulaatio se oli - kipeä sellainen.

Reilu nelisen päivää siitä, ja yötä kohti alkoi aivan järkyttävät menkkakivut ja ehdin jo itkeä täysin sekaisin mennyttä kiertoa. Kramppeja ja kivistystä jatkui nelisen päivää ja sitten vähitellen rauhoittui. Eikä tullut vuotoa. Aloin olla toiveikas, ehkä jotain saattoi olla aluillaan? Vatsaa nippaili aina välillä ja yksi yö heräsin hirveään närästykseen - ja kaivoin sen Strepsils-paketin esiin, jota käytin viimeksi odottaessani Pikku-Ukkoa. Päivisin oli paikoitellen hiukan ällö olo, muutamia hetkiä kerrallaan, mutta silti.

Viikko eteenpäin, ja krampit alkavat yhtäkkiä uudelleen. Kolme päivää ja yötä. Ehdin jo melkein luulla, että vuodolta olisi säästytty tälläkin kertaa, mutta alkoi se sitten kuitenkin maanantaina. Tosin hyvin paljon niukempana kuin normaalisti. Toivo alkoi viritä uudestaan: olihan mulla Pikku-Ukonkin kanssa yhdet ihan kunnon menkat. Mutta sitten keskiviikkoiltana tuli ihan superkipeitä kramppeja pari tuntia ja kuinka ollakaan, torstaina tuli vuotoa senkin edestä ja lopuksi vielä oikein kunnon klöntit.

En testannut raskautta, mutta olen melko varma siitä, että jokin ehti vatsassa pari viikkoa elää ja kasvaa - ja sitten kuolla. Näin muistaakseni päivää ennen niiden jälkimmäisten kramppien alkamista oudon unen, joka päättyi veren tulvimiseen. Siitä jäi etäinen, pahaenteinen olo. Ehkä vain kuvittelin kaiken, ehkä en. Koska en tehnyt testiä, en koskaan tiedä varmaksi. On vain se tunne.

Nyt olen kohdassa, jossa pitäisi tehdä päätös siitä, lähdenkö hakemaan uusia hommia. Meinasi kuuppa hajota, kun loppiaisen jälkeen piti mennä taas töihin. Vaikka ei se sitten niin pahalta tuntunut taas, kun oli toimistolla. Käväisin työhaastattelussakin, mutta tajusin että uuteen työhön vaihtamisessa kaikkein eniten mua silti pitelee se, että en taida olla valmis luovuttamaan vielä tämän lapsenteon suhteen. Halu toiseen lapseen on niin konkreettinen ja kipeä, että tämän pettymyksenkään äärellä en saa itseäni revittyä tilanteesta eteenpäin. Ehkä pitäisi. Ehkä vuoden päästä, kun edelleen yritämme sitä kakkosta ja olen taas moneen kertaan uupunut työhöni muistelen tätä hetkeä. Mutta silti en taida osata vielä päästää irti. Ja tänään voi tehdä vain tämän päivän päätöksiä.

torstai 1. tammikuuta 2015

Uutta kohti

Hyvää, Toivorikasta Ja Valoisaa Uutta Vuotta!


Eritoten toivon sitä koko meidän perheelle, jolle viime vuosi oli hyvä, mutta rankin ikinä. Tai en tiedä Pikku-Ukosta miten hän asian koki, mutta mulle ja Jiille ainakin. 2014 oli oikea väsymyksen ja selviämisen teemavuosi ja toivon todella, että 2015 toisi mukanaan vähän parempia yöunia ja vähän enemmän mahdollisuuksia nauttia hetkestä (tai mahdollisuuksia kai aina on...). Ja sitä suuntaa elämälle, sitä taidan aina olla etsimässä.

Oli viime vuodessa hyviäkin puolia. Jii sai juuri ennen joulua itselleen uusia töitä - ja vielä vakiviran! Minä selvisin töihinmenosta ja olen pärjännyt ihan hyvin, vaikka aivo ei väsymyksestä oikeasti olekaan entisellään. Ja selvisin kuin selvisinkin myös niistä syksyn isoista projekteistani, molemmista, kunnialla ja aikatauluissa. Olen ylpeä itsestäni. Pikku-Ukko aloitti kaverin luona hoidossa ja siirtyy nyt viikon päästä päiväkotiin paljon valmiimpana kestämään isompaa ryhmää ja eroa meistä. Tutustumiskäynnillä poika halusi hetken muiden touhuja katseltuaan mukaan leikkiin ja tuntui pääsevän kivasti ryhmään sisään. Jii sopi uuden työn kuviot niin, että hän hoitaa pari viikkoa tutustuttamista uuteen hoitoon ja minä jatkan ainakin maaliskuun loppuun 80% työaikaa. Toivottavasti se onnistuu keväällä käytännössä vähän paremmin kuin nyt loppuvuodesta.

Koska en ole jaksanut kirjoittaa blogia viime aikoina samassa tahdissa, on  Pikku-Ukon kehitysaskeleista moni jäänyt kirjaamatta. Sanoja ja ilmaisuvoimaa on tullut lisää, me käydään jo ihan keskusteluita (vaikkakin edelleen lähinnä klingoniksi, mutta jos molemmat kerran ymmärtävät niin menköön) ja sosiaalisesti kasvua on myös tapahtunut. Ensimmäisiä todella friikahtavaan sfääriin kohoavia taaperokilareita on jo nähty ja ne ovat luoneet vanhemmille sellaisen olon, että mitenköhän selvitään puolen vuoden päästä tuon kanssa. Pääosin kuitenkin kaiken väsymyksen allekin on rekisteröitynyt se, että Pikku-Ukko todella on jo ihan oikea tyyppi, jonka kanssa alkaa olla oikeasti hauskaa (eikä niinkään sitä rakastan-lastani-joten-on-tää-päristelykin-ihanaa -tyyppistä hauskaa), tilanteesta löydetään jo yhteistä huumoria ja voidaan oikeasti leikkiä erilaisia leikkejä (jotka usein tosin vielä päättyvät siihen, että Pikku-Ukko kasaa kaikki lelut syliinsä ja kieltää mua tai Jiitä osallistumasta mitenkään ;)

Aion koittaa jättää muuten viime vuoden sinne mihin se kuuluukin, taakseni. Äitiyden kipuilut, tekemättömät kotiaskareet, riittämättömyys, turhautumiset ja kiukkuilut. En voita mitään märehtimällä niitä. Tein kaksi uudenvuoden lupausta. Toinen on sitoutuminen meille sopivien aamu/iltarutiinien kehittämiseen. Ja toinen on lupaus elää tietoisemmin. Syödä tietoisemmin, liikkua tietoisemmin, tehdä töitä tietoisemmin, olla tietoisemmin niin itseni kuin perheeni kanssa. Aion ottaa sivun mindfullness -kirjoista ja hokea, että on parempi olla rasittamalla jo ennestään väsynyttä itseään  turhilla kielloilla ja yrityksillä tsempata. Riittää kun yritän keskittyä siihen, mitä kulloinkin teen ja jättää arvottamiset hetkeksi vähemmälle. Antaa itsellenikin vähän armoa tälle vuodelle. Kyllä se tästä iloksi muuttuu.