Olisihan se pitänyt arvata, että vähän liian auvoista oli olo tämän raskauden kanssa. Töissä alkoi tänään holista ihan solkenaan verta, ensin vetistä, sitten ihan kunnon verta. Puhuin juuri neuvolantädin kanssa, kun yhtäkkiä tulva kasteli housut ja alkkarit, turvaksi laitetun kuukautissiteen, pöntön, vessan lattian, kaiken. Taas tässä. Oltiin neuvolantädin kanssa niin varmoja keskenmenosta, että peruttiin muut ajat. Helkkarin tyhmää. Sanoi, että kannattaa soittaa terveyskeskukseen kun noin tulee verta.
Työkaveri lainasi joogahousujaan, että pääsin vessasta taksille ja kotiin. Kiitos hänelle. Pomollekin kerroin mennessä. Halasi ja pahoitteli kovin. Soitin taksissa terveyskeskukseen, neuvonta-aikoja oli tarjolla parin tunnin päähän. Kuulemma oikeasti saa kävellä suoraan terkkariin tai jopa Jorviin näissä tilanteissa. No, enpä tiennyt, joten menin yksityiselle kun aika oli.
Tulos: pieni on vielä elossa, on kasvanut viime kerrasta kivasti. Mutta kohdunsuu on pehmennyt ja kai vähän auki. Istukka totaalietinen, peittää koko kohdunsuun. Se siellä on nyt sitten vuotanut, mitään hematoomaa ei löytynyt. Viikko saikkua, lepoa, ei yhdyntää tai mitään raskasta.
Uhkaava keskenmeno. Se tarkoittaa taas sitä, että odotetaan, odotetaan, odotetaan ja pelätään pahinta. Mietitään paljonko uskaltaudutaan toivolle.
Niitä toiveitahan on: voi kun verenvuodosta huolimatta tämäkin selviäisi, kuten Pikku-Ukko. Silloin viimeksi vaan ei ollut etinen istukka, eikä kohdunsuulla muutoksia. Ja vaikka silloin tuntui siltä, että verta tuli ihan sairaasti, niin nyt sitä tuli sairaasti potenssiin kolme. Ainakin.
Olen kiitollinen, että Jii pääsi mukaan, ja näki tyypin vilkuttavan ihan itse. Näki lapsensa. Ja olen kiitollinen, että niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Se tuntuu näiden pelkojen rinnalla ehkä pieneltä, mutta koitan vielä roikkua siinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti