Synnytyskertomus, osa 2

Kärvistely siihen, että synnytys oli "virallisesti käynnissä" eli kohdunsuu auennut reippaasti sinne viiden sentin hujakoille, kesti tosiaan neljä pitkää tuntia, joiden aikana ilokaasumaskista tuli mun rakkain kaveri ja ajantaju hämärtyi ihan kokonaan. Kun supistukset vihdoin olivat mun kroppani itse tuottaman oksitosiinin avustamana oikeanlaisia eli sitä minuutin luokkaa tai vähän yli, niin siinä ei ehtinyt kuin miettiä että ou nou, taas alkaa seuraava - ja sitten sitä vaan hengitteli kunnes se oli ohi. Ja sitä selvisi kuin selvisi, vaikka rajumpaa touhua se oli kuin missään fantasioissani olisin voinut kuvitella. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko homma kuitenkaan tuntunut ihan samalta, jos takana ei olisi ollut sitä päivän keinotekoista käynnistelyä (tai väsytystä..).

Vähän neljän jälkeen maailman kivoin mustapartainen mies tuli ja antoi epiduraalin. Pelkäsin sen antoa tosi paljon en kivun enkä supistuksien vuoksi vaan siksi, etten alkaisi oksentaa kesken sen laittoa. Onneksi en. Ja vaikka tuo ei ihan salamannopeasti kyllä vaikuttanutkaan, niin sitten kun se vaikutus alkoi niin olin ihan taivaassa. Olisin voinut laulaa hallelujaa länsimaiselle lääketieteelle ja kaikille anestesiologeille - siis jos en olisi heti nukahtanut ;)

Nukuin puolisentoista tuntia ja heräsin oudoimpaan tuntemukseen ikinä. Ponnistustarve pakotti melkein kaksinkerroin ja hämmensi, en pystynyt olemaan ponnistamatta mutten tiennyt sainko ponnistaakaan. Onneksi sairaalassa oli juuri sillä hetkellä jäätävä kiire ja ensimmäisellä viidellä kutsulla sain jonun toisen kätilön kuin omani. Yritin selittää tilannettani ja muistaakseni loppuvaiheessa jo anelin, että joku olisi tehnyt sisätutkimuksen, että näkisi mikä siellä oli tilanteena ja mitä tuntemukset olivat. Kun vihdoin oma kätilöni tuli huoneeseen, supistus oli juuri päällä ja minä ähisin ja koitin olla ponnistelematta. Sisätutkimuksen perusteella olin jo melkein yhdeksän senttiä auki, eli epiduraali oli ilmeisesti kivunpoiston lisäksi avittanut myös avautumisessa rentouttamalla minua sen verran että kohtu pääsi tekemään omat hommansa.

Sain luvan varovaisesti ponnistaa kun siltä tuntui, ikävä kyllä toinen epiduraaliannos joka annettiin minulle jostain syystä (en vieläkään tiedä miksi?) vei kivun lisäksi myös ponnistustarpeen. Kätilö vaihtui taas ja uuden kanssa päästiinkin heti tositoimiin. Ponnistusvaiheen kestoksi oli laitettu 17 minuuttia, mutta pidemmältä tuo tuntui. Veikkaan, että ilman sitä epiduraalia homma olisi mennyt sujuvammin, koska nyt ei ollut mitään käryä milloin piti ponnistaa ja tuntui ettei kropasta saanut kylliksi apua vaan piti runttaamalla puristaa koko matka. Yllättävän helposti lapsi kuitenkin sieltä laskeutui, vain viimeiset pari milliä (=iho) kinnasi vastaan ja episiotomia jouduttiin tekemään. Sen jälkeen ei tarvinut oikein enää ponnistaakaan, kun poika liukui ulos, karjuen jo ennen kuin oli kokonaan ulkona.

Sen jälkeen siitä oli itse ihan sekaisin. Kun lapsen sai ensimmäistä kertaa syliin ja hän nosti päätään ja katsoi silmiin, muistan miettineeni, ettei vauvojen kai vielä pitäisi osata tuota tehdä. Oltiin molemmat Jiin kanssa niin sekaisin, että vaikka mua kursittiin kasaan melkein kolme varttia, niin ei muistettu kysyä montako pistettä lapsi oli saanut (9 käsien sinisyyden vuoksi ja sitten 10), fiilisteltiin vaan. Siinä välissä kätilöt ompelivat mut ja katetroivat (jee! - tosin olin ekana yönä siitä iloinen, kun ei täytynyt nousta käymään vessassa). Jälkeiset tuli ulos hyvin (istukka näytti karsealta..) ja kohtu supistui hyvin jo salissa. Se mahan painelukaan ei tuntunut ollenkaan niin epämiellyttävältä kuin etukäteen pelkäsin ja vaikka verta lähti loppulaskujen mukaan 1,2 litraa ja hemoglobiini oli osastolla 85, niin olo ei ollut yhtään niin huono kuin olisin voinut kuvitella. Vaikka suihkuun selvisin omin jaloin, pidin silti parempana mennä pyörätuolilla kärrättynä osastolle, koska siinä kohti endorfiinit alkoivat laantua sen verran, että realismi kropan voimavarojen suhteen alkoi palailla.

Yleensähän synnytyksen jälkeen sanotaan, että äiti tai perhe on väsynyt mutta onnellinen. No, en osannut arvata, että niin väsynyt ja niin onnellinen. Kaveri kysyikin jälkikäteen, että eikö van ole maailman paras palkinto maailman karseimmasta hommasta. Myönnän. Mutta samalla olin tosi ylpeä itsestäni, että selvisin ja vielä ihan hienosti ja jo salissa sanoin Jiille, että kyllä voidaan toinenkin lapsi joskus tehdä :)

Hyvä fiilis siis kaikesta jäi, kaikista kätilöistäkin ja siitä, miten minusta pidettiin huolta ja tuettiin. Ensi kerralla osaan selvemmin kertoa omia odotuksiani ja sanoa, jos en tajua mitä tapahtuu (niin kuin esimerkkiksi jos luulen, että nyt nukutaan vaikka synnytys itse asiassa käynnistyykin...). Annoin lähtökeskustelussa synnytyksen arvosanaksi ysin ja mitään pelkoja ei ainakaan nyt jäänyt. Se homman rajuus kyllä yllätti, mutta lyhyt aikahan tuo kuitenkin on ja hetki kerrallaan siitä selvisi. Ja kerrassaan mikään ei voita sitä tunnetta, kun katsoo lastaan ensimmäisen kerran silmiin.