Omat jouluvalmisteluni keskeytyivät kahteen koskettavaan tekstiin, ensin tiistaina ja viimeksi eilen. Nyt ihan alkuun disclaimeri: jos haluat pitää kiinni iloisesta joulumielestä, älä käy lukemassa Suomen Kuvalehden juttua sosiaalipäivystyksestä tai varsinkaan tätä Ninni Ylikallion Uuden Suomen blogikirjoitusta lastensuojelusta. Niissä tulee esiin se Suomi, jonka toivoisi olevan pelkkää tv-sarjojen kirjoittajien mielikuvitusta, ja jonka kipeästi toivoisi pysyvän kaukana omalta kynnykseltä, koska sitä pahuuden määrää, mitä ihminen voi toiselle tehdä - tässä tapauksessa vielä pieniä ja viattomia kohtaan - on jotain, mitä ainakaan minun aivoni eivät pysty käsittelemään ilman ongelmia. Nyt on niin paha mieli, että rintaa puristaa, itkettää eikä edes Pikku-Ukon halaaminen lohduta.
Mietin vain, että juuri tässä joulun alla sitä todella olisi tärkeämpiäkin juttuja mietittävänä kuin joulukortinkuvia tai lanttulaatikkoa, kun toisten (lasten!) todellisuus on ihan jotain muuta, jossain mietitään pääsisikö jonnekin piiloon koko joulunajaksi ja toisaalla ei ole toivoa edes siitä. En osaa, en pysty käsittelemään tuota, tuntuu vain että rinnassa on valtava möykky, joka ei siitä hievahda. Ja kuitenkin maailma samaan aikaan jatkaa kulkuaan.
Jotain haluaisin tehdä, mutten vielä tiedä mitä. Ehkä siinä olisi tärkeämpi elämäntehtävä, jotain minkä eteen ponnistella. Lapsien eteen työskentely. Täytyy ottaa vähän asioista selvää ja miettiä, missä minusta voisi olla apua. Nyt voin vain toivoa parasta, että mahdollisimman monen joulunvietto tänä jouluna sujuisi ilon ja rauhan merkeissä.
Kävin lukemassa nuo artikkelit ja ensin olin minäkin kauhusta ja ahdistuksesta soikeana. Sitten jatkoin lukemista teksteistä virinneisiin keskusteluihin ja pääsin hieman yli alkushokistani. Lastensuojelu kaikkinensa on todella kinkkinen asia, ja niin kuin tuohon Ninni Ylikallion blogitekstiin oli Maria Syvälä erittäin onnistuneesti kommentoinut sitä, miten vaarallista on polarisaatio kun puhutaan lastensuojelun ongelmista. On ääripäitä, ja tuntuu siltä että vain ääripästä puhutaan. Niistä lapsista, jotka jäävät ilman huostaanottoa vaikka tarvitsisivat sitä, ja niitä lapsia, jotka huostaanotetaan vaikka perusteet ovat kovin heppoiset.
VastaaPoistaSitä en minäkään kiellä, etteikö olisi pöyristyttävää, miten ihmiset voivat lapsiaan kohdella. Ja yhtä pöyristyttävää on se, että meidän hyvinvointivaltiossa ihmiset pääsevät psyykkisesti niin huonoon kuntoon saamatta apua, että heidän sairaudestaan alkavat kärsiä myös heidän lapsensa. Ja aina voidaan mielestäni keskustella myös siitä, pitääkö ihan jokaisella olla oikeus lisääntyä ihan niin monta kertaa kuin tahtoo ja ihan niin monen kumppanin kanssa kuin tahtoo. Olisiko meillä mitään keinoa hieman hillitä sikiämistä niiden kohdalla, joilla ei vain ole minkäänsortin kokonaisvaltaista elämänhallintaa. Jos vaikka kliseisesti verrataan pitkää, rankkaa ja perinpohjaista adoptio-oikeusprosessia biologisen lapsenteon helppouteen... Tarvittaisiin ajokorttia eläintenpitoon mutta niin tarvittaisiin myös lastentekoon ja -pitoon, vaan milläs toteutetaan ettei rajata kenenkään yksilönvapautta.
Juu nimenomaan meinasin vain ylipäätään sitä, että käsittämätöntä miten ihmiset voivat omat ongelmansa purkaa lapsiin mitä kamalimmilla tavoilla. Lastensuojelu ja yhteiskunnan muu toiminta ovat monimutkaisia, mutta lapseen kohdistuva väkivalta yksinkertaisesti väärin ja nimenomaan siitä siis paha mieli. En minäkään vielä tiedä, miten se sitten korjattaisiin, tai huomattaisiin ajoissa. Kun kertakin on liikaa :(
Poista