Ihan mieletöntä, mitä harppauksia kehitys ottaa, kun se sille vaihteelle iskee. Oltiin viime keskiviikosta pääsiäinen mökillä ja sillä välillä Pikku-Ukko alkoi kävellä (tuetusti) itsekseen, ymmärtää sanoja ja leikkiä ihan uusilla tavoilla. Aika monesta jutusta varmaan saa kiittää mun äitiä, joka lastentarhanopettajana näki pojasta, että sen kanssa voi kyllä tehdä sellaisikin juttuja, joita me ei Jiin kanssa vain olla älytty vielä ottaa ohjelmistoon. Niinpä istuttiin monta monituista hauskaa hetkeä mökin hiekkakasalla tekemässä hiekkakakkuja ja työnneltiin semmoisia baby-kärryjä, tai siis katsottiin kun Pikku-Ukko työnsi. Ja opeteltiin, että joojoo on kun nyökytellään ja eiei kun ravistellaan päätä ja että kun ei esimerkiksi halua enää lisää ruokaa, ravistellaan sitä päätä ja sanotaan eeeeee (yritetään saada se toinenkin vokaali sinne, mutta tuon kontekstin hiffaaminen oli minusta jo niin iso juttu, että ei sillä kiirettä). Äiti hommasi Pikku-Ukolle lahjaksi myöskin semmoiset kunnon ulkokävelykengät, niin johan sujuu kävelytouhut ulkonakin. Ja mitäs vielä, potkittiin ja heiteltiin palloa (potkimisessa piti auttaa, mutta heittäminen pienellä pallolla sujuu hienosti) ja opeteltiin päristämään ja räpsyttämään meikäläisen rintaliivien hihnoja... (kivaa lapsen, vaikkei ehkä meikäläisen mielestä). Niin, ja tehtiin pieniä vaellusretkiä Manducan kanssa taas, mikäs siinä oli mennessä kun keväästä heräilevä luonto ja ihana aurinko joudutti menoa. Upeita päiviä!
Itsellä on aika hämmentynytkin olo, pitää oikein varovaisesti tarkkailla poikaa, että mitäs kaikkea muuta sen pienessä päässä nyt menee, kun kaikki tämäkin taas vain purskahti kerralla ulos. Jotenkin ihan ihanaa, miten se kasvu aina yllättää. Nyt oli näiden aika.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti