Huomaan tosi usein jääväni jumiin johonkin tiettyyn ajatukseen tai havaintoon pojan suhteen (varmaan muutenkin...). Kuten siihen, että meidän poika on koliikkinen, ei nukahda kuin syliin, pitää yöllä hereillä parin tunnin välein, eikä nuku yli seitsemään. Tai etten jotenkin kunnolla pärjää sen kanssa kahdestaan ja kaikki muut osaavat käsitellä sitä paremmin kuin minä. No, ehkä joinain päivinä niin onkin ollut, mutta pitäisi oikein jankuttaa itselleen, että tuonikäinen muuttuu hurjasti parissa päivässä ja totuus voi olla ihan toinen kun vaan älyää sen huomioida.
Niin kuin esimerkiksi tällä viikolla, kun poika yhtäkkiä nukkuikin reilun neljän tunnin pätkiä pärjäten vain yhdellä yösyötöllä, nukkui tänäänkin yhdeksään asti, on itkenyt koliikinomaista, lohdutonta huutoa vain yhtenä aamuna, nukahtanut omaan sänkyynsä sekä rattaisiin useampaan otteeseen. Ja minä olen pärjännyt sen kanssa kavereiden kanssa vaunulenkillä, anoppilassa, kavereiden luona kylässä, ostoskeskuksessa, kahvilassa jne. Ja ymmärtänyt vähän mikä Pikku-Ukkoa kiusaa silloin kun kiusaa. On mitattu kuumetta, annettu suppoja, syötetty julkisilla paikoilla, tehty ostoksia ja saatu siivottua kämppäkin pojan kanssa.
Mutta mulla meni viikko aikaa tajuta se ja se vaati yhden päivän, jolloin kerrassaan mikään ei mennyt pieleen - aamu sujui hyvin, sain aamupalat syötyä ja hampaat pestyä, kaverille lähdettiin ilman draamaa ja koko ajan vieraisilla oltiin hyväntuulisia tai ainakin koko ajan tiesin mikä mätti, kotona sain päivällisen pöytään, pyykit pesuun ja huomisen kamat katsottua ja poika nukkui niihin aikoihin kuin ajattelinkin, että nukkuisi. Superpäivä siis! Kun tajusin, miten hienosti hommat ovat sujuneet, hämmästyin. Mehän pystytään tähän hei, ainakin tänään ja se riittää.
Huomenna katsotaan onko tähdet taas uudessa asennossa, silloin vietetään nimittäin lankomiehen häitä ja pojan pitäisi osata käyttäytyä kirkossa ja juhlapaikalla ainakin kahdeksan tuntia. Olen toiveikkaan luottavainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti