Eilen pojalla oli vaikea päivä kaikenkaikkiaan, enkä päässyt oikein kärryille siitä, että mikä sillä oli. Liekö ollut taas joku kasvupäivä, koska itku ei oikein laantunut syömällä ja kun poikaa sai jollain tekemisellä harhautettua kaikki tuntui olevan ok. Mutta syöntiä ja unia oli tosi tiheästi, kuten muutenkin tässä viime aikoina. Mikä on outoa, koska nyt ei kai pitäisi olla mikään tiheän imun kausi?
No joka tapauksessa päivä oli taas näitä outoja, jossa koko päivän raapii päätään ja turhautuu turhautumistaan (no niin teki Pikku-Ukkokin kyllä) ja sitten yhtäkkiä tulee hetki, joka jotenkin kummasti korvaa kaikki ne aiemmat epätoivon hetket. Olin koittanut hyssyttää poikaa kaikki kuvittelemani asennot ja laulanut kaikki muistamani rauhalliset laulut sataan kertaan, Magdaleenan varmaan useamminkin. Ei auttanut. Sitten muistin Spotifyn ja kaverin kehumat Ipanapa-levyt. Laitoin pyörimään sen Iltalaulut-levyn ja kuin taikaiskusta poika rauhoittui siihen syliin.
Normaalisti poika ei tykkää olla mahallaan, eikä sylissäkään liian pitkiä aikoja, siis sillä tavalla mahahalauksessa. Mutta nyt maattiin siinä sängyllä, poika ja minä, sylikkäin ja kuunneltiin koko levy. Silittelin Pikku-Ukon itkusta kirjavaa naamaa ja ajattelin, miten ihanaa elämä juuri sillä hetkellä oli. Poika tuijotti takaisin, ihan rauhassa. Kunnes vihdoin nukahti kokonaan. Minä sain haistella vauvantuoksua ja nauttia koko päivän kolhut korjaavasta läheisyydestä. Ja niistä levyn kappaleista. Erityisesti mieleen jäi Unien kulkuri, Pikku Ihminen ja Kultasiipi. Niissä oli jotain juuri siihen hetkeen sopivaa.
Mietin sitä, kuinka monet iltasadut ja -laulut saan Pikku-Ukolle vielä kertoa ja kuinka monet tällaiset iltahetket jakaa. Ja että miten nämäkin iltahetket muuttuvat, kun tuo alkaa ensin ymmärtää sanoja ja tarinoita tai kun teini-ikä koittaa. Koin jo etukäteishaikeutta, sillä vaikka on ihanaa, että poika kasvaa (ja niinhän sen pitääkin mennä), nautin ihan kamalasti siitä, että tällä hetkellä poika on kokonaan minun (no ihan pikkuisen suotaakoon Jiillekin). Ja että kaikki on niin auki ja päättämättä sen elämässä, että tuossa pienessä on vielä kaikki maailman mahdollisuudet. Ja samalla mietin, miten minun omat vanhempanikin ovat kokeneet kaikki ne iltasadut, joita lapsuudesta muistan. Monesti ilta oli päivän paras hetki, silloin äiti lauloi ja isä kertoi omia tarinoitaan. Kun muistelee aikaa taaksepäin, kaikki tuntuu niin selkeältä tuolloin. Kasvaessa asioista tulee niin monimutkaisia.
Arvasin kyllä, että vanhemmuus vaatii itseltä kasvua, mutten arvannut miten eheyttävää äitiys voi olla suhteessa omiin vanhempiin. Jo nyt sitä on aika paljon valmiimpi ymmärtämään, miten paljon lastaan voi rakastaa ja miten siitä huolimatta sitä töpeksii ymmärtämättömyyttään, turhautuessaan tai laiskuuksissaan ihan joka päivä, vaikka sitä viimeksi haluisi. Kai sitä vain jatkossakin toivoo, että tulee tällaisia hetkiä, jotka paikkaavat edes vähän päivän sössimistä. Ja että ne merkitsevät sille toiselle yhtä paljon.
Itkin läpi levyn. Kesken kaiken Jii tuli sisään ja luuli reppana varmaan, että vaimo on nyt saanut yhtäkkisen synnytyksen jälkeisen masennuskohtauksen. Minä koitin halata poikaa ja samaan aikaan selittää, että hyvää itkua tämä oli. No, levy loppui, poika heräsi ja huusi taas nälkää. Tunnelma meni ohi. Mutta hyvää se teki, sillä jaksaa taas eteenpäin.
Tervehdys, olen kahlannut koko blogisi läpi tässä viimeisten viikkojen aikana ja tykännyt tosi paljon rehellisestä otteestasi ja pohdinnoistasi äitiydestä. Itse olen vasta matkalla äidiksi ja koitan tankata kaikenlaista tietoutta itseeni - vauva-lehtien ruusunpuna ja superäitiys ei vain istu minulle. Kiitos!
VastaaPoista(jos haluat kyläillä minun blogissani, se löytyy http://papumahassa.blogspot.fi , ei löydy profiilistani vaan sieltä joutuu ihan muihin blogeihin)
Kiva, että meikäläisen perusarjessa on jotain tarttumapintaa muillekin :) Hurjasti tsemppiä omaan raskauteen ja ennen kaikkea siihen tärkeämpään, äitiyteen. Kävin jo kurkkimassa blogiasi ja vierailen varmasti jatkossakin. Kerro toki miten hevostelujen yhdistäminen onnistuu raskauteen ja sen jälkeiseen aikaan - se kiinnostaa ainakin mua. Itse lopetin ratsastuksen kehityksen puutteeseen vähän ennen raskaaksi tuloa, joten en päässyt ainakaan tämän raskauden osalta testaamaan..
VastaaPoista