Yöthän ovat meillä pääsääntöisesti menneet oikein kivasti viime aikoina, Pikku-Ukko tietää ihan itse että yö alkaa ysin jälkeen (tätä ei olla siis millään hienoilla rytmikikkailuilla tai siirtymätoimenpiteillä meillä opeteltu, kuten ehkä pitäisi). Tai ehkä pitäisi sanoa, että me Jiin kanssa tiedetään nyt jo, että se yön pitkin vaihe osuu lähes poikkeuksetta siihen jaksoon joka alkaa kun poika menee ysin jälkeen nukkumaan. Fiksu menee silloin itsekin koisimaan, varsinkin jos on ihan kuolemanväsynyt tuon pojan taas kerran tihentyneistä yösyötöistä ja liian vähiin jääneistä unista. Koska pojalla on taas joku kausi ja siinä missä ennen päästiin jo ihan reilun viiden tunnin unipätkiin nyt kolme ja puoli on pisin mitä kannattaa odottaa. Pikkasen syö taas naista tämä rytmi...
En tiedä johtuiko niistä reilun tunnin päikkäreistä, jotka sain otettua pojan nukkuessa päivällä vai mistä, mutta menin eilen fiksusti puolisentoistatuntia pojan jälkeen nukkumaan (stupid, stupid, stupid) ja herään reilun puolentoistatunnin jälkeen ihan kesken jonkun unijakson imettämään poikaa, joka syö kiltisti ja nukahtaa vielä kiltimmin. Vaan minä en. Vain kerran aiemmin koko imetysaikana mä en ole saanut unta melkolailla heti kun pää iskeytyy tyynyyn ja nyt niin käy, yhtäkkiä sitä tajuaa ettei yhtään nukuta (väsyttää kyllä helkkaristi) ja sitten kaikenlaiset ajatukset alkavat kiertää kehää päässä. Vihdoin saan vähän unen päästä kiinni, mutta herään sydän pamppaillen ja suonet täynnä adrenaliinia uneen, jossa hukkaan Pikku-Ukon ja turvakaukalon lähimetsän pururadalle enkä löydä tätä enää mistään.
Kestää pari tuntia, ennen kuin uni alkaa hiljakseen palailla silmiin ja silloin poika sopivasti juuri herääkin taas syömään. Vaan tällä kertaa saa unelmoida siitä, että takaisin punkkaan siirto olisi jotenkin helppoa. Poika havahtuu heti kun sitä yrittää nostaa. Uni alkaa todella itsellä jo painaa silmää, imetän uudelleen niin että poika saa unen päästä kiinni ja yritän siirtää. Epic fail, nyt poika herää raivareiden kanssa heti kun saan sen sänkyynsä. Kiroilen puoliääneen (se siitä kiroilemattomuudesta lapsen kuullen..), yritän tunkea tuttia suuhun ja pitää käsiä paikallaan, mistä poika vaan hermostuu lisää. Sitten yritän taas imettää. Nyt pojalla ei ole enää kauhea nälkä, joten unen saanti kestää ja kestää. Yritän liikauttaa poikaa heti kun se on hetken paikallaan ja silmät rävähtävät välittömästi auki ja kädet alkavat heilua. Viimein väännän peitosta pojalle kapalon ja kas, viimein poika rauhoittuu, imee, nukahtaa ja siirto onnistuu. Sitten tulee uni jo omaankin silmään, onneksi.
Jotain etiäisiä on mielessä, koska herään kuudelta ja tajuan katsottuani kelloon, että Jiin herätyskello ei ole soinut. Tökin miehen hereille ja saan juuri ja juuri unta uudestaan, kun tämä tulee ilmoittamaan, että koira oli lirauttanut jo hissin lattialle, luultavasti siis virtsatietulehdus. Heti perään pojan punkasta kuuluu taas hirveitä pöräytyksiä ja fanfaarien saattelemana se vääntää taas sellaisen jättikakan, että ymmärrän hyvin ettei siinä erkkikään enää nukkuisi. Imetän, elättelen vielä hetken toivetta siitä, että päästäisiin uudestaan nukkumaan, mutta kuten ennenkin Pikku-Ukon mielestä aamu alkaa kuudelta ja vieressä alkaa hirveä show.
Joten nyt tässä pitäisi sitten itse herätä, vaikkei juuri ole nukkunutkaan. Aivo on ihan muusina ja mikään ei huvita, vaikka poika hekottaa menemään. Niin että jos sitä vaikka taas kerran eläis tätä päivää vaan seuraavien päiväunien toivossa. Ja toivoo niin hemmetin kovin, ettei tällaisia öitä tule lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti