Jatkanpa huvikseni tarinaa raskaudesta, koska uni ei tule silmään ja jos ei pysy tekemisessä kiinni, alkaa vain stressata. Kaksi aiempaa osaa ovat löytyvät tästä ja tästä.
Joulu sujui siis lopultakin rauhallisissa merkeissä ja ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen tuntui siltä, että sitä todella sai levätä. Ensimmäiset untuvankevyet liikkeet tuntuivat jo pari viikkoa ennen joulua, joskus siinä rv 16-17 tuntumassa ja mielestä alkoi väistyä se kamala paniikki siitä, että mikä hetki tahansa voi olla lapsen viimeinen. Olin ollut tässä vaiheessa melkein puolitoista kuukautta liikkumatta muuten kuin työn ja kodin väliä, Jii huolehti koirasta ja minä käytin muun ajan siihen, että makasin kotona, huolissani. Teki hyvää taas vähän päästä jalkeille, uskaltaa liikkua - vaikka kunnon puolesta tuo liikkuminen aluksi olikin mallia "köpötellään nyt edes vähän". Sain kuitenkin koiran kanssa liikuttua vähäsen ja sekin taas huomasi, että emäntä on kaiken tämän jälkeen vielä elävien kirjoissa.
Tykkään joulusta ja joulunajasta ihan hulluna ja olin jo etukäteen pyytänyt lomaa kaikki välipäivät ja siihen vielä vähän ekstraa. Kaksi ja puoli viikkoa lomaa teki ihan ihmeitä. Töissä olin ollut ihan hiljaa koko raskaudesta siihen liittyvien ongelmien vuoksi, en vain kertakaikkiaan pystynyt kertomaan ihmisille kun koko ajan pelotti että huomenna joudun kertomaan sitten ne huonotkin uutiset. Pomo tiesi, toki ja hänen pomonsa sekä toinen vanhempi kollega onnistuivat arvaamaan ilmeisesti vatsan muodosta. Muuten kukaan ei tunnistanut merkkejä - miehistä en jotenkin ajatellutkaan ja nuorempien naiskollegoidenkin raskaustutka ei ilmeisesti käy ihan täysillä ainakaan ekojen kuukausien aikana. Kahdelle läheiselle työkaverille olin kertonut itse, toiselle jo ennen ongelmien alkua - koska tuntui siltä, että ihan täysin hiljaa sitä ei kertakaikkiaan osannut vaan olla. Pomo kuitenkin pyysi juuri ennen joulua lupaa laittaa vireille mun äitiyslomasijaisen haku jo heti uuden vuoden jälkeen ja koska ymmärsin toki tilanteen myös töissä, suostuin tähän. Ei meillä suotta ole läheiset välit työporukassa, koska heti ensimmäisenä työpäivänä uuden vuoden jälkeen puhelin alkoi täyttyä uteliaista tekstiviesteistä: "oletko se tosiaan sinä, jolle haetaan äitiyslomasijaista??". Se, mihin olisi ollut lähes mahdoton vastata positiivisesti kuukautta aiemmin, tuntui nyt oikeastaan aika hyvältä. Loma ja pienet liikkeet vatsassa tekivät yhtäkkiä koko hommasta paljon todellisemman.
Koko joulun teki mieli aivan raivokkaasti kaikkea suolaista ja salmiakkipitoista. Kaverit olivat sanoneet, että kyllä se kroppa tietää, mitä se tarvitsee, mutta siinä vaiheessa kun käsi kurottuu jatkuvasti kohti suolapähkinöitä tai salmiakkipussia, sitä mietti useampaan kertaan, että mitä ihmettä? Selityksen homma sai kuitenkin siinä vaiheessa, kun alkoi ihan järkyttävät huimauskohtaukset ja älysin vihdoin tsekata appiukon verenpainemittarilla verenpaineeni. Alhaisimmillaan käytiin jossain 80/50 -hujakoilla, mutta heti kun tajusin mikä mätti oli helpompi ongelmaa hoitaakin. Pitäisi oikeasti luottaa useammin siihen, että keho on viisas ja tietää kyllä mikä sille on parhaaksi - mutta näin huonolla itsekurilla varustettu ihminen tosin pitäisi ensin opettaa kuuntelemaan, mitä se keho oikeasti sanoo tarvitsevansa - ei siihen mitä joku aivolisäke päältä huutelee (karkkia! sipsiä! limukkaa!).
Joulun välipäivinä ilmoitti myös Jiin vauvatarvikeliikkeessä oleva kaveri, että jos halusimme tehdä hyviä diilejä hänen kanssaan niin hetki olisi nyt - hän oli jäämässä aikaistetulle äitiyslomalle huonon voinnin vuoksi ja nyt olisi aika. Minä ilmoitin heti, että en kyllä tasan liikahda lomiltani pääkaupunkiseutureissua varten (ja koska liian kipeässä muistissa oli vielä menetyksen hätä ja pelko), mutta Jii (ihana, reipas Jii!) sanoi, että koska hänen lomansa loppui joka tapauksessa, hän voisi työvuoronsa jälkeen käydä tekemässä meidän hankinnat. Olin sanattoman kiitollinen sekä siitä, ettei mun täytynyt mennä sinne valitsemaan kärryjä ja alustoja vaan että hän otti asiakseen hoitaa nämä valinnat. Se tuntui myös ihanalta sitoutumisen osoitukselta tähän tilanteeseen - hei, tässä ollaan kaksin. No, pari kertaa kyllä mietin sitten lomallani, että oliko järkevää päästää mies yksin kauppaan pelkän epämääräisen listan kanssa ("meidän hissiin mahtuvat yhdistelmärattaat, turvakaukalo, pinnasänky, hoitoalusta ja kysy mitä muuta me tarvitaan"), kun laskujeni mukaan Jii soitti liikkeestä mulle kaksitoista eri kertaa vain varmistellakseen, että tulee about sitä, mitä olin ajatellut (enkä siis ollut ajatellut!). Jälkikäteen ajateltuna tuo tosiaan oli ihan liian aikainen vaihe tehdä niitä ostoksia, luulen että aika lailla erilaisin kriteerein ostelisin noita nyt (tai lähinnä kyseenalaistaisin muutaman oston ihan kokonaan). Varsinkin siinä vaiheessa hirvitti, kun Jii päivitti Facebookiin valinneensa Navy-väriset vaunut - ihan vain koska Armyllä ei ollut enää saatavina. (Ja paljasti samalla kavereilleen, että meillä ollaan raskaana - mistä kyllä ei oltu perheneuvotteluja vielä käyty... Mutta ehkä aika tosiaan siinä kohti oli jo kypsä asialle.)
Jännitti mennä lomien jälkeen töihin ja kertoa kaikille niillekin, jotka eivät itse äitiyslomasijaisuushausta olleet uutista vielä bonganneet. Tuntui kuitenkin helpottavalta kertoa, kun yhtäkkiä ei pitänyt enää kuumeisesti miettiä millä verhota kasvavaa mahaa, joka tuntui todella ottaneen lomien aikana spurttia ja oli nyt ihan pitelemätön. Siinä missä jouluun asti pärjäsin kaverilta saaduilla raskausfarkuilla ja paidalla sekä yhden uuden neuleen omalla investoinnilla, piti nyt suunnata kiltisti äitiysosastoille ja Huutoon ja täydentää vähän isommilla vaatteilla kaappia. Vaikka jännitin raskauden kanssa ulostuloa ihan hulluna oli silti yhtäkkiä tosi helpottavaa, että kaikki tiesivät ja että sai myös reilusti sanoa, että meillä on ollut vähän jännitystä ja pelkoa tässä mukana, ettei tämä nyt mikään unelmaraskaus ole ollut. Sen ääneen sanominen tuntui hyvältä ja varmaan sitä itsekin pääsi käsittelemään kunnolla koko asiaa vasta siitä eteenpäin.
Töihin paluu sujui siis hyvin ja uudella tarmolla kävin kiinni kaikkiin hommiini - sillä ajatuksella, että saan maailman valmiiksi ennen sijaisen tuloa. Uskaltauduin myös liikkumaan enemmän ja menin kaverin kanssa uimaan. Itse uiminen tuntui tosi hyvältä, mutta seuraavana yönä heräsin ikäviin, kiristäviin tuntemuksiin, jotka pitivät hereillä koko sen yön. Ja seuraavan. Ja sitä seuraavan. Kesti hetki aikaa tajuta, että herranen aika, nämähän on supistuksia - ja vielä aika kipeitä sellaisia! Kolmannen supistusyön jälkeen soitin neuvolaan ja yritin saada neuvolalääkärille aikaa. Mutta eikö juuri silloin koko Espoon raskaana olevat naiset olleet myös menossa neuvolalääkärille ja yhdenyhtä aikaa ei ollut. Sain kuitenkin lähetteen ihan tavalliselle terveyskeskuslääkärille ja mietin koko homman järkevyyttä. Soitto gynekaverille kertoi kuitenkin, että jos supistukset ovat jatkuneet niin pitkään ja kipeinä, on vaarana se, että lapsi haluaa tulla ulos ennenaikaisesti ja koska viikolta 19+6 ei vielä ketään ole taidettu keskosenakaan pelastaa, olisi hyvä saada ne loppumaan. Kuulemma lomaltapaluustressi oli todennäköisin syy supistuksiin ja nyt pitäisi osata mennä kropan määräämää tahtia, ei päänsisäistä vaatimuslistaa noudattaen. Menin siis kiltisti terveyskeskuslääkärille, joka tunsi kohdunsuulla pehmeyttä ja lähetti - ei suinkaan äitiyspolille, jonne olisin päässyt jos viikkoja olisi ollut 20+0 (eli päivän enemmän) vaan naistentautien päivystykseen.
Päivystyksessä minut vastaanotti ihan mukava erikoistuva gyne, joka teki sisätutkimuksen ja totesi lievää pehmentymistä, mutta kohdunsuun ultra onneksi kertoi että mitään lyhentymistä tai avautumista ei vielä ollut tapahtunut lainkaan. Ei tippunut saikkua, eikä oikeastaan neuvojakaan supistusten lopettamiseen, sain vain käskyn ottaa rauhallisemmin ja stressata vähemmän. Helppoa. Tuli vähän sellainen turha olo, että miksi häiritsen päivystystä näin triviaaleilla asioilla. Soitin pomolle ja sovimme kuitenkin keskenämme, että pidän loputkin saldotunnit tässä vaiheessa pois ja olen pari päivää pois töistä ja nukun univelat veks. Kiitos pomolle tästäkin joustosta, joku toinen olisi voinut olla nihkeämpi asian suhteen. Menin kotiin, sain kuin sainkin kunnon yöunet Panadolin voimalla ja rauhaksiin ottamalla supistukset tosiaan loppuivat. Sen verran piti kuitenkin töissäkin hiljentää, että tästä eteenpäin en tainnut enää tehdä yhtään ylityötunteja vaan päivä kesti aina maksimissaan sen 8h - ennen kun saatoin helposti venytellä päivää 10-11 tuntiseksi. Ei se ehkä huono oppimiskokemus ollut sekään, vaikka työmoraalin ja -ylpeyden päälle kävikin totutella siihen, että aina ei voi tuottaa täydellistä, joskus ihan ookookin saa riittää.
Näillä opeilla päästiin sitten rakenneultraan asti. Minähän olin koko alkuraskauden ollut ihan varma siitä, että vatsassa asuu pieni tyttö. Olin siitä itseasiassa niin varma, että alunperin en olisi edes halunnut kysyä sukupuolesta mitään. Koska Jiin toive kuitenkin oli saada tietää se sukupuoli ja koska itse raskaus noin niin kuin prosessina oli hänelle tähän mennessä näyttäytynyt pelkästään pelkona ja hysteerisenä avovaimona, päätin että ihan hyvin voidaan se sukupuolikin siinä kysyä. Jännitin joka tapauksessa tämänkin ultran tuloksia - siis sitä terveyspuolta - niin paljon, että sukupuoli tuntui ihan triviaalilta tiedolta. Ja niin, minähän siis myös olin aivan sataprosenttisen varma siitä, että tyttö tulee, joten sitä ei tarvinut jännittääkään.
Lapsi piti hirveän shown vatsassa ultrapäivänä ja kääntyili niin, että kätilöllä meni aika paljon aikaa löytää sopivat kuvakulmat. Np-ultraan verrattuna lapsi oli myös kasvanut niin paljon, että minun mielestäni oli jo todella vaikea hahmottaa ruudulta mitä siinä kunnolla näytettiin, kun kätilö zoomasi lähemmäs ja kauemmas ja lapsi kääntyili. Onneksi kätilö sentään hahmotti ruudusta ne olennaiset kohdat ja aika pian saatiin selville se, että kaikki se minkä saattoi ultralla nähdä, oli kunnossa. Istukkakin katsottiin, vihdoin, ja se oli jotenkin kummasti siirtynyt kohdun takaseinälle. Ehkä juuri tuo istukan liike kohdun kasvun aikana oli sitten syypää repeämään ja siitä johtuviin verenvuotoihin - sitä ei tiedä, koska sen tarkempaa kuvaa istukasta ei saanut, mun kudostyyppini ilmeisesti esti näkemästä kovin hyvin sinne taakse asti. Kun terveysjutut oli katsottu, kätilö kysyi vielä, että haluammeko kysyä jotain. Jotenkin en ollut varautunut siihen, että pitäisi tosiaan itse pyytää sitä tietoa sukupuolesta, mutta onneksi Jii oli kärppänä hereillä. Kätilö alkoi hymyillä ja sanoi, että hyvä kun kysyttiin - lapsi oli esitellyt haarojaan ilmeisesti useampaan otteeseen jo kuvauksen aikana ja ei kestänyt kauaakaan kun kätilö sai uudelleen ruutuun paljastavat yksityiskohdat. Joista minä en tajunnut mitään, piti oikein kysyä, että mitäs siitä sitten pitäisi oikein nähdä? Kätilö selitti, että siinä oli oikein priima kuva ns. "teepannusta", eli aika selvästi poika olisi meille tulossa. Kesti kyllä useamman sekuntin prosessoida, että mitäs se nyt oikein sanoikaan - siis poika? Senhän piti olla tyttö? Tunsin vieressä, miten Jii myhäili tyytyväisyyttään - kaikki meidän lähipiiristä, minun perheeni ja molempien ystävät olivat olleet sitä mieltä, että tyttö tulee. Jii ainoana oli pitänyt päänsä ja väittänyt, että poika siellä on. Mistä päästään meidän perheen lentävään lauseeseen, että "kyllä isä tietää". No, tämän tiesi ainakin.
Itse olin niin sekaisin, että menin lörpöttelemään kätilölle meidän valitseman pojan nimenkin - oltiin Jiin kanssa kuitenkin valittu jo silloin verenvuotojen aikaan sekä mieluista tytön että pojan nimi siltä varalta, että jos lapselle olisi käynyt jotain, että se kuitenkin olisi saanut mennä hautaan nimen kanssa, osana jo meidän perhettä. Lähdimme kertomaan Jiin vanhemmille suoraan ultrasta hyviä uutisia ja vielä sielläkin olin niin sekaisin, että enkö mennyt anopillekin lipsauttamaan nimen. Tämä kilttinä ihmisenä tosin ei ole palannut enää siihen ja sittemmin suu on pysynyt kiinni paremmin, vaikka osa ystävistä toki tietää että jos se nyt on poika (voihan tässä vielä synnytyksen jälkeen yllättyä!) niin nimi on tämä. Me olemme Jiin kanssa kutsuneet lasta nimellään jo tästä ultrasta lähtien, ihan siksikin että kun minun oli niin vaikea totuttautua ajatukseen pienestä pojasta (logiikka menee niin, että kun itse olen tyttö, niin mitäs minä tiedän pienistä pojista - ja minkälaisen suhteen osaan sellaiseen luoda?), niin sitä helpotti kun hän henkilöityi nimellä jo pienestä. Ei siis mikä tahansa pieni poika, vaan juuri meidän pikku Ällä. Ja että häneen kyllä ehdin tutustua ja kasvaa poikien maailmaan mukaan. Olen silti kiitollinen Jiille siitä, että sain puolet raskaudesta totutella ajatukseen pienestä pojasta, ei siksi että se olisi yhtään huonompi vaihtoehto kuin tyttökään, vaan juuri siksi että sain rauhassa prosessoida sitä, minkälainen äiti haluaisin olla pojalle - tätä kun ihan rehellisesti olin miettinyt vain tytön osalta entuudestaan.
Loppu keskiraskaus sujuikin sitten leppoisampaa elämää opetellessa. Lapsen liikkeet tuntuivat entistä selvemmin ja nyt jo vähäsen vatsan läpikin, eli Jiikin pääsi vähän konkretian makuun. Minä opettelin päästämään irti töistä - ei mikään helppo prosessi työnarkomaanille, joka pariinkin otteeseen on onnistunut vetämään itsensä lähes uupumuksen partaalle. Mutta lapsi on melko hyvä kannustin tähän :) Supistukset hävisivät, vatsa kasvoi ja lapsi liikkui. Tilalle tuli uusina viehkoina raskausoireina erilaiset ruoansulatusongelmat ja kun selällään nukkuminen vihdoin kävi aivan mahdottomaksi, myös lonkkakivut jatkuvasta kyljellään nukkumisesta. Kävimme Jiin kanssa Luonnollisen synnytyksen kurssilla hakemassa tuntumaa synnytykseen ja vertaistukea raskauteen ja nuo kaksi peräkkäistä lauantaita kyllä auttoivat osaltaan totuttelemaan ajatukseen siitä, että tämähän voi tosiaan mennäkin loppuun asti ihan hyvin ja mekin päästään vielä synnyttämään (en vain arvannut, että siinä todella näin pitkään menisi!). Jos ensimmäinen raskauspuolikas oli silkkaa hätää ja paniikkia ja erilaisten pelkojen käsittelemistä, niin tämä toinen alkoi sentään näyttää jo niitä raskauden seesteisempiäkin puolia. Pelotti yhä, mutta näiden pelkojen kanssa pystyi elämään ja ennen kaikkea niitä pystyi ympäristön kanssa jo jakamaankin. Olo oli yhä väsynyt ja piti ottaa todella rauhaksiin, mutta kaikenkaikkiaan alkoi tuntua siltä, että kyllä tässä pärjätään. Ja ihanaa, että meille taitaa tulla lapsi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti