Unikoulu, yö 6 - samaa samaa

Päivällä ei taaskaan saatu kakkoja ja poika oli ilmavaivainen. Liekö sitten syynä mango tai jokin muu ruoka-aine, jota ollaan kokeiltu, kun pienet punaiset läikät helottaa myöskin taas poskissa. Katsotaan, häviäisikö ne siitä ajallaan.

Nukutus meni kivasti, vaikka se olikin Jii, joka luki iltasadun. Minä olin siinä vieressä ja lauloin ilta-laulun, kuten ennenkin, molemmat pussattiin poikaa ja toivotettiin hyvät yöt. Valojen sammumisesta poika pyöri ensin rauhassa pari minuuttia, huusi sitten seitsemän (enkat taas!) ja sitten pari minuuttia haki rauhaksiin unta vatsallaan pyörien. Siinä se. Antaa toivoa taas! Tosin poika haki ihan hirveästi mun kättä siinä selkää silittäessäni ja olisi halunnut nukahtaa suu vasten kättä, joten kyllä se rinnasta irti oleminen nukahtamisen aikana vaan selvästi vielä koville ottaa.

Kello yhden aikaan Pikku-Ukko heräsi taas, ilmeisesti taas ilmavaivoihin, koska rauhoittui heti kun pierut saatiin ulos. Jiin mukaan hereillä oltiin ehkä kymmenisen minuuttia, meikä oli siinä vaiheessa juuri vasta saanut unta ja olin aivan tärähtänyt, enkä tajunnut enää mistään mitään. Sitten poika nukahti ja heräsi sitten sopivasti kolmea minuuttia ennen yösyöttöä - minä kirosin katkerana, kun niin lähellä oltiin oikeaa syöttöaikaa ja poika varmasti nälissään, ja silti piti yrittää saada rauhoittumaan ennen kuin antoi ruokaa. Jii teki kyllä siinä uskomatonta työtä ja ihan parissa minuutissa poika oli taas ok ja minä saatoin kaivaa rinnan esiin. Nukahtaminen siitä meni taas aika kivuttomasti.

Ja sitten Pikku-Ukko heräsikin seuraavaksi kolmannen kerran putkeen tasan neljän tunnin päästä aamusyötölle. Ihan käsittämätön se sisäinen kello, voiko se todella toimia noin hyvin, että poika tunnistaa rytmin näin nopeasti?

Tässä kohti pitää sanoa, että tämä unikoulu kyllä ei olisi ilman Jiitä onnistunut ollenkaan. Se, että mies on ottanut kaikki yöheräilyt on vapauttanut mut siitä paineesta, että heti kun poika yhtään ynähtää, mun pitää herätä adrenaliinit päällä. Luulen, että se se on eniten vaikuttanut tähän mun unensaantiinkin, vaikka alkuyö esimerkiksi olikin vielä vähän vaikeaa pyörimistä. Mutta tuntuu jotenkin niin helpottavalta, että minä hoidan nukutuksen ja syötöt ja joku muu sen kaiken muun - oli sitä sitten nolla tai neljäkymmentä kertaa. Heräänhän minä toki kun tuo itkee, mutta jotenkin kun se vastuu ei ole enäää mulla, saan nopeammin unta ja stressaan vähemmän. Vaikka kyllä Jiikin on nyt saanut ihan todella tehdä hommia Pikku-Ukon vuoksi - olisin siitä enemmän ahdistunut, jos en olisi hoitanut käytännössä kaikki pojan hoidot marras-joulukuun ajan Jiin koulujen vuoksi. Erittäin ikävää, että Jii on nyt työtön mutta hurraa meidän perhe ja mahdollisuus hoitaa näitä tasa-arvoisesti! Jännä miten ihan parissa päivässä sitä itsekin on noussut sieltä jostain vauvanhoitokuopasta taas elävien kirjoihin, niin että jopa on jaksanut siivota ja vierailla anoppilassa ja kavereillakin. Eikä huominen muskarikaan tunnu ihan mahdottomuudelta.

Unikoulu, yö 5 - taas vähän nihkeä yö

Sitä kakkaa ei kuulunut koko päivänä. Annettiin pienelle jo laimeaa Levolaciakin ilman tulosta ja tuntia ennen nukkumaanmenoa aloin ihan todenteolla pelätä, että kuinkahan meidän yön taas käy. Siispä radikaalit keinot käyttöön ja tuseeraamaan. Tai siis, meillä kuumeen mittaaminen pyllystä on ennenkin aktivoinut suolta toivotulla tavalla, joten mittasin sen nytkin (normaali ;) ja kas, 5 minuutin kuluttua Pikku-Ukko meni tosi mietteliääksi ja peräpäästä alkoi kuulua lupaavia ääniä. Kaksi vaipallista kamaa sieltä sitten tulikin...

Nukutuksessa poika huusi tällä kertaa ihan kunnolla, melkein yhtä voimalla kuin ensimmäisenä yönä. Kun Pikku-Ukon otti syliin, poika alkoi repiä hiuksia ja takoa rintaa, oli aivan hiilenä jostain syystä.  Onneksi itku loppui lyhyeen (11 minuuttia, enkat!), yhtäkkiä poika vain hiljeni ja alkoi kuulua tasaista tuhinaa. Vatsallaan se taas oli, niinpäin tuntuu nukahdus menevän luontevammin. Odottelin kymmenen minuuttia ja käänsin pojan sitten selälleen.

Poika nukkui ihan hyvin, kunnes oli tunti enää syöttöön. Päätimme, että se oli vähän liian aikaisin, jotta mitenkään olisi voinut antaa sitä maitoa, joten siinä sitä kuunneltiin oikein kunnon kilahdusta vartti, jonka jälkeen poika nukkui vartin ja heräsi sitten taas huutamaan vartiksi. Ilmeisesti joku siellä masussa kurisi, koska uni oli niin huonoa. Jii piti poikaa sylissä tosi paljon, vaikkei se ihan kamalasti Pikku-Ukkoa rauhoittanutkaan. Pierujen jälkeen poika nukkui sujuvasti taas syöttöön, söi ja nukahti ihan samoin tein - mutta pari kertaa aamuyönkin aikana tuli sitä sellaista hetken kestävää uni-itkua, mutta ei tuo tuntunut silti heräävän ennen kuin taas aamulla, jolloin (taas, joo - tämä ehkä pitää kyllä miettiä) halusi ja sai sitä rintaa. Ja nukkui taas tunnin ekstraa sen voimin - mistä me oltiin Jiin kanssa iloisia.

Vaikka sinällään tämäkin yö meni ihan ok, niin jotenkin alkaa vähän turnausväsymys iskeä. Yritän ajatella, että viikko sitten Pikku-Ukko nukkui vielä rinta suussa ja minä heräsin joka käännähdykseen.  Se on ihan valtavasti parempi tilanne, että poika nukkuu omassa sängyssään, minä pääsin takaisin omaani ja voin nukkua missä asennossa haluan (niskakivut ovat jo hellittäneet, jippii!) ja untakin on vähän alkanut tulla - nytkin nukuin sen minkä pojan havahtumisilta pystyin, alkuyöstä taisin pyöriä tunnin hereillä, mutta se on pientä kaikkeen aikaisempaan nähdeen. Mutta jotenkin vain ajattelin, että meillä olisi lapsi, joka nukahtaisi nimenomaan itse eikä huutamalla (koska huutoa se on se 10-15 minuuttiakin) ja joka nukkuisi koko yön läpi (no, sitä saadaan odottaa ennen kuin ne kiinteät alkavat mennä paremmin). Mutta nythän on vasta 5 yötä takana ja kuten sanottua, tilanne on jo huomattavasti parempi. Minä kärsimättömänä (ja väsyneenä) vaan haluaisin tietysti siihen unelmalopputulokseen, nythetiheti... Iloitsen silti siitä, että Pikku-Ukko on vaikuttanut pirteämmältä aamuisin. Se minusta kertoo siitä, että poika oli ainakin jonkin verran valmis tähän unikouluun ja nukkumaan ihan itse omassa sängysssään.

Unikoulu, yö 4 - vähän takapakkia

Neljänteen yöhön lähtiessä tiesimme jo Jiin kanssa, että homma saattaisi mennä mutkikkaaksi - meillä nimittäin oli kaksi probleemia: poika ei ollut tehnyt lainkaan kakkoja päivällä ja kärsi ilmavaivoista muutenkin ja lisäksi tuttavaperheen luona kyläily teki pojan päiväunirytmille hallaa ja Pikku-Ukko nukahti ja ehti torkkua puolisen tuntia autossa puoli yhdeksän aikaan, ihan liian myöhään siis. Sovimme siis Jiin kanssa, että ei pidetä sitä minään kamalana ongelmana, jos tämä yö menee enempi puihin ja koska kipeää lasta ylipäätään ei ole järkevä unikouluttaa, pidetään poikaa enemmän sylissä kuin muina öinä ja katsotaan muutenkin tarpeen mukaan miten edetään.

Nukutus ei itseasiassa ollut paha, poika oli 20 minuuttia hereillä ennen kuin nukahti - vatsalleen. Huuto oli kovempaa kuin edellisenä yönä, muttei mitenkään kovin paha. Sain Pikku-Ukon käännettyä selälleen ja jäimme yrittämään mekin Jiin kanssa unta. Ei mennyt kuin 40 minuuttia, niin poika herää hirveällä raivolla. Onneksi Jii on tosi taitava ottamaan pojan "marakattiotteeseen" eli siihen käsivarren päälle roikkumaan niin, että vatsa saa vähän painetta ja kymmenen minuutin päästä kun poika pieraisi oikein kunnon setit niin huutokin loppui, Jii laittoi pojan sänkyyn ja tämä jatkoi uniaan ilman mitään ongelmia.

Herättiin koko perhe vasta yösyötölle, jonka jälkeen yritin röyhtäisyttää, mutta siinä onnistumatta. Poika nukahti silti (vatsalleen taas) melkein heti ja nukkui kolme ja puoli tuntia putkeen, josta heräsi taas tulipalohuutoon. Jii toisti marakattiotetta ja jotain ilmaa sieltä vatsasta taas tulikin, mutta kun edellisestä syötöstäkin oli jo aikaa (ja meitä vielä väsytti) niin päätimme seuraavasta rauhoittumisesta syöttää poika uudestaan - vaikka niin tehtiin edellisenäkin yönä ja jo silloin mietin, että onkohan se järkevää. Sillä kuitenkin saatiin vielä pari tuntia lisää uniaikaa koko perheelle.

Lähtöasetelmaan nähden siis meni ihan ookoosti, vaikka vähän levottomampi yö olikin kuin se edellinen. Mutta koska minäkin nukuin ihan ok yöllä, enkä kauheasti unettomana pyörinyt, kirjaan tämänkin plussan puolelle ja iloitsen! Nyt kun vaan saisi tuon pienen vatsan taas toimimaan, niin päästäisiin toivottavasti vielä sujuvampaan yöhön.

Unikoulu, yö 3 - menee jo tosi hyvin

Kuten otsikossa, wau miten nopeasti tämä toimii. Tai jos ei nyt ihan lähdetä keulimaan, niin olipa sentään hyvä yö. Pikku-Ukko sai puuhata kaverin lapsen kanssa koko päivän, illalla saatiin ajoitettua iltarutiinit tosi hyvin ja silmiä hierottiin kiivaasti jo kun kello alkoi lähestyä uniaikaa. Valojen sammutuksen jälkeen poika kierähti heti vatsalleen, aloitti aloitustilanteeseen nähden todella lievän kuuloisen itkun, pyöri pariin otteeseen sängyssä mutta rauhoittui tosi pian ja sitten parin hajanaisen itkuhuudon jälkeen nukahti. Koko hommaan meni alle vartti ja se oli kyllä helpoin nukutus ikinä.

Minä sen sijaan pyörin parisen tuntia ihan turhaan taas sängyssä - melko ahdistuneenakin paikoin - kunnes poika alkoi itkeä, tosi lyhyesti ja nukahti oikeastaan välittömästi uudestaan. Tai tiedä sitten heräsikö edes vai oliko kyseessä se uni-itku, josta kaikki puhuvat, mutta minä en tunnista. Joka tapauksessa sen jälkeen jostain syystä itsekin rentouduin ja uni vei.

Syötölle herättiin herätyskellolla ja poika söi kyllä erittäin hyvällä ruokahalulla, mutta nukahti sitten röyhtäisyn jälkeen välittömästi sänkyynsä ja niin onneksi minäkin. Neljä tuntia syötöstä poika heräsi taas ja itki, tein unikouluun kuulumattoman tempauksen ja kuitenkin päätin imettää vaikka poika itkikin, kun edellisestä imetyksestä kuitenkin oli jo niin pitkä aika. Ja hetken pyörimisen jälkeen tuo nukahti uudelleen ja siellä se kuulkaa vieläkin koisaa! Hurraa, minä pääsen koiran kanssa ihan vaan kahdestaan ulos - kyllä kelpaa.

Vaikka minun unieni osalta vähän jäätiinkin tuosta kahdeksasta tunnista, niin kun sai kuitenkin kahdessa pitkässä pätkässä ne nukkua, niin on paljon parempi olo itselläkin. Ja poika sai vihdoin kunnon pitkät ja rauhalliset yöunet. Jee!

Unikoulu, yö 2

Päivä meni aika sumuaivolla enkä oikein jaksanut tehdä pojan kanssa mitään ihmeellistä, paitsi käydä puolisentoista tuntia kärryttelemässä - ja Pikku-Ukko onneksi vetäisi vielä päikkärinjatkoa parvekkeella tunnin verran. Jii onneksi leikitti poikaa kunnolla ja antoi mulle mahdollisuuden lyhyisiin päikkäreihinkin, mutten tiedä nukahdinko vaiko torkuinko vaan (kuolasin tosin ainakin, joten on ihan mahdollista että nukahdinkin...). Jäin illaksi yksin kotiin ja yritin siihen alkuun kokeilla, josko oltaisiin nukuttu vielä päiväunia ihan vierekkäin, mutta ilman rintaa. Se oli ehkä unikoulua ajatellen vähän typerä juttu, varmaan olisi hyvä tehdä vain yksi uusi juttu kerrallaan ja puolen tunnin huudon ja käninän kuuntelun jälkeen älysin onneksi lopettaa. Mentiin takaisin olkkariin leikkimään ja illemmalla Pikku-Ukko otti vielä puolen tunnin powernapit - syömisen JA röyhtäytyksen jälkeen.

Loppuiltaan yritin panostaa ja leikittiin kukkuu-leikkiä ja kiipeilytin poikaa siihen varapatjan päälle ja alas, että energia vähän purkautuisi. Poika on kyllä liikkumisessa ihan eri tasolla kuin vielä viime viikolla, mieltöntä taas miten nopeasti tuo kehittyy! Sitten tehtiin taas iltatoimet - vaipanvaihto, yökkärinvaihto, iltasyömingit ihan rauhassa. Kellon lähestyessä kymmentä otin pojan taas makuuhuoneessa syliin ja luettiin oikein ajan kanssa iltasatua kirjasta (ilmeisesti kivempaa oli kääntää niitä sivuja, mutta luin lorut kuitenkin). Iltalaulun jälkeen sanoin hyvää yötä ja sammutin valot.

Pikku-Ukolla oli selvästi nyt ajatus siitä, mitä haettiin ja 3 minuutin pikahuutojen jälkeen se leikki ihan rauhassa 20 minuuttia tutillaan ja yritti kyllä selvästi hakea sitä unta. Mutta kun sitä ei heti tullut, niin sitten päästiin taas huutomoodiin. Siinäkin oli kyllä selvästi ihan eri meininki kuin eilen, poika nimittäin ihan rauhoittuikin aina väliin, pääsi jo melkein lähelle nukahtamista ja huusi sitten taas. Puolen tunnin venkslauksen jälkeen poika nukahti - taas mahalleen. Mietin olisiko nyt samalla pitänyt puuttua enemmänkin tuohon mahalleen nukahtamiseen, minä kun en jatkossa haluaisi aina käydä vähän väliin lasta kääntämässäkään, mutta ajattelin että mennään nyt tällä ensin, hyvä jos ylipäätään nukahtaa. Ja neuvolan täti joskus silloin aluksi sanoi, että sitten kun lapsi oppii kääntymään, se ei ylipäätään ole vanhemman päätettävissä, miten päin nukutaan.

Ja ihmeiden aika ei ole ohi - poika nukkui siitä kello neljän syöttöön asti aivan loistavasti heräämättä kertaakaan ja simahti heti syötön jälkeen uudestaan ilman mitään valitusta. Hyvät unet jatkuivat puoli seitsemään, jolloin kun poika ei tuntunut enää ylipäätään väsyneeltä niin päätettiin, että aamu alkoi tästä.

Pojan osalta unikoulun toinen yö oli siis valtaisa menestys. Lisäksi minä nukuin viime yönä ensimmäisen täyden 4 tunnin pätkän neljään ja puoleen kuukauteen. Miksikö en riemuitse enempää? Koska sen kello neljän syötön jälkeen minä en saanut lainkaan unta, pyörin vain sängyssä, päätä särki ja niskat menivät totaalijumitukseen. Tuntui jotenkin vielä turhauttavammalta kun uni ei tullut, kun pojan puolesta taas olisi saanut ihan hienosti nukuttua. Aika syvällä tuntuu tämä meikäläisen uniongelma nyt olevan. Mutta kuten sanottua, itse pojan unikoulun osalta tämä oli tosi loistava ja pitää olla tyytyväinen nyt siitä.

Unikoulu, yö 1

No menihän se yö siinä ja elävinä selvittiin koko perhe. Suunniteltiin iltarutiinit ja päätettiin vielä lisätä normaaliin iltasyöttö+vaipanvaihto+yökkäri päälle -komboon sylissä tehty iltasatu (luettiin sitä äitiyspakkauksen Lorutoukka -kirjaa) ja iltalaulu. Sitten sanottiin hyvät yöt ja laitettiin valot pois.

Pikku-Ukko pyöri hetken ihan tyytyväisenä sängyssään ja sitten tajutessaan, että valot ei mene uudestaan päälle, mitään viihdettä ei ole luvassa ja että omassa sängyssä pitäisi nyt vaan olla ja koittaa nukahtaa, alkoi ihan jumalaton huuto, poika kiihtyi aivan nollasta sataan. Olin luvannut hoitaa koko ensimmäisen vuoron ja sitten sen jälkeen paeta olkkariin nukkumaan, koska siinä vaiheessa iltaa olen yleensäkin ihan järjellisellä tuulella ja ajattelin, että se olisi helpoin vuoro hoitaa. Vähänpä tiesin, että sain sen pisimmän vuoron - tunti ja kaksikymmentä minuuttia sitä sitten huudettiin aivan urku auki. Se, mitä niissä unikouluopuksissa ei kerrota, on se että kukaan ei ole kertonut noille pienille, että jossain välissä pitäisi rauhoittuakin. Eli siinä missä sen tassutusunikoulun mukaan pitäisi ensin kokeilla silitellä selästä, niskasta ja pepusta ja jos ei rauhoitu, niin sitten vasta ottaa syliin - ilmeisesti sillä oletuksella, että kyllä sitten rauhoittuu. Hah. Meidän mieshän huutaa naama punaisena oli sylissä tai missä vaan, jos ei rintaa tipu. Oli pakko muokata ohjeita sen verran, että edes yritti laskea pojan alas, jos se veti henkeä hetkenkään pidempään, että pääsi sitten taas ottamaan uudestaan syliin. Yritin samalla ottaa palasia myös siitä pistäytymisjutusta ja silitellä vaan, vaikka raivo olikin päällä ja katsoin ajastimella kellosta aina minuutin pidemmän aikaa, ennen kuin otin uudelleen syliin. Vettäkin annoin, kun ajattelin että kamalan kurja olo pojalla täytyy kaikesta siitä huutamisesta olla jo. Vihdoin tuli väsähdys ja ihan parissa minuutissa poika sitten nukahtikin, vatsalleen - josta käänsin selälleen ja laitoin peiton päälle.

Tässä välissä hipsin itse nukkumaan ja sainkin puolisentoista tuntia nukuttua, ennen kuin korvatulppienkin läpi kaikuu pojan uusi raivohuuto. Jii hoiti oman tonttinsa ihan mestarillisesti ja huomasin, että mun oli itse asiassa paljon vaikeampi olla se, joka vaan "yritti nukkua" ja oli tekemättä mitään. Unesta ollut tietoakaan, edes siinä vaiheessa kun poika 50 minuutin huutamisen jälkeen simahti taas. Jotenkin jäi kaikki pyörimään päähän ja siinä sitten valvoin sinne neljään, jolloin ehdin nippanappa pojan luo ennen kuin olisi herännyt itsekseen, imetin kunnon imetykset, röyhtäytin ja laskin sänkyyn. Pikku-Ukko heilutti päätä puolelta toiselle kerran, päästi ison huokauksen ja nukahti uudelleen. Mun oli vielä pakko silittää vähän pojan poskea, onneksi ei herännyt.

Vielä reilun tunnin pyörin itse sängyssä ennen kuin sain unen päästä kiinni. Näin ihan ihmeellisiä unia, samaa sanoi Jii aamulla. Mutta unta sekin. Poika heräsi vielä kahdesti loppuyön aikana, mutta huuto kesti ensimmäisellä kerralla 5 min ja toisella enää vain minuutin, ennen kuin uni tuli uudelleen. Jii hoiti ne ja tuota jälkimmäistä en vihdoin unen päästä saatuani edes kuullut. Loistomutsi!

Mutta varovaisen toiveikkaana uuteen päivään menossa, vaikka tuo oma unenpuute kyllä rassaakin. Ja samalla jotenkin pelkään, että näin kerrostalossa kun asutaan, niin kukaan naapurista ei vedä hernettä nenään ja kutsu poliiseja, kun täällä näin lasta huudatetaan yökaudet. Jii yrittää tolkuttaa mulle, että nää on normaaleja elämisen ääniä ja loppuu kyllä toivottavasti parin päivän päästä, mutta silti jotenkin aina kun pojalla pääsee kunnon huuto päälle ja en saa pysäyttää sitä rinnalla, niin alkaa ahdistaa ja tuntuu, että seinät (ja naapurit niiden takana) lähenee monta metriä... Mutta toivotaan, että myös jatko menee sujuvasti. Kyllä tällaisia öitä kestää, ainakin helpommin kuin sitä jatkuvaa rinnan antamista.

Meillä alkaa unikoulu tänään

En tiedä miten siinä nyt kävi, mutta jotenkin väsähdin ihan kokonaan. Liekö ollut pitkittynyt flunssa vai unettomuus, jonka vuoksi pojan herätessä ja nukahtaessa (edelleen rinnalle) jään itse pyörimään tunneiksi sänkyyn - yleensä siihen asti, että poika herää uudestaan. Jaksoin kannatella hommaa siihen asti, että Jii valmistui (perjantaina, hiphurraa!), mutta sitten vaan jotenkin loppuivat voimat ihan kokonaan. Äkkäsin itseni viikonloppumasta nukkumasta olohuoneesta meidän varapatjalta öisin ja päivisin itkemästä ja karjumasta yhtä aikaa, tajusin että kolmen kuukauden iltapäänsärkyä ei ehkä voi pitää normaalina ja että käytökseni väsypaniikissa saa koiran (ja jatkuessaan varmaan pojankin) hermostumaan.

Luovutin. Juteltiin Jiin kanssa ja meillä alkaa tästä yöstä nyt sitten unikoulu. Apuna on kaverilta lainattu kirja Unihiekkaa etsimässä (Duodecimin opus, samat menetelmät kuvattu täällä MLL:n sivuilla) ja toinen kaveriperhe, jossa jo ollaan aloiteltukin unikoulua uudestavuodesta. Yritämme lempeämpää, lähellä olevaa unikoulua eli sitä että koitetaan rauhoittaa lapsi sänkyyn silittämällä ja tarvittaessa välillä syliin nostaen (tuo tassumenetelmä lähimpänä)- mutta pojan tuntien raivoisaa huutoahan siitä tulee joka tapauksessa. Kun ei mikään muu kuin se rinta käy.

Samaan syssyyn tulee nyt sitten siirto perhepedistä takaisin omaan sänkyyn (josta poikaa ei olisi koskaan kannattanut varmaan siirtää poiskaan, kun se jo sujui). Ja mahdollisesti yösyöttöjen lopetuskin, tosin parille ekalle yölle olen varannut puoleen väliin yhden syötön mahdollisuuden, jos vaikka olisi käynyt niin, ettei tuo vielä älyä päivällä tankata ruokaa kun ennen on voinut yölläkin nassutella sydämensä kyllyydestä.

Tuntuu samaan aikaan lopunväsyneeltä ja paskalta mutsilta. Ja helkkarin itsekkäältä. Ja silti sisällä on jossain tässä kypsynyt ajatus siitä, että nyt tämä vaan on pakko tehdä, kun en kerta kaikkiaan näillä 2h tauoilla (joskus väli on tosin lähempänä varttia) enää jaksa. Kroppa putoaa alta ja tuo päänsärky jo vähän pelottaakin. Toivotaan, että unikoulu toimii nopeasti ja parantaa koko perheen unitilannetta.

Heihei, pillerit!

En enää kestä jaksa pysty, nyt ne saa jäädä. Moikka minipillerit, tämän jälkeen homma hoituu jotenkin muuten, ihan sama miten. Tai sitten vauvayritys alkaa tästä, pitää nyt vähän keskustella perheen isännän kanssa kuvioista. Mutta tämä sai olla vika pillerilaatta näillä näkymin. Olen kyllästynyt jatkuvaan päänsärkyyn ja tiputteluun ja epänormaaleihin tuntemuksiin alavatsalla. Epäilen, ettei huolta raskautumisesta kuitenkaan ihan vielä ole, koskapa poika roikkuu edelleen rinnalla jatkuvasti (täysimetys tuo 98% ehkäisytehon ekat 6kk) ja nuo pillerit ovat pistäneet muuten kaiken käynnistyvän hormonitoiminnan kiitettävästi sekaisin, tai siltä tuntuu. No, auttaahan tässä se, että tullessaan se kakkonen olisi jo ihan toivottu kaveri. Pelkään, että häntä joudutaan pillereiden lopettamisesta huolimatta vielä odottelemaan..

Syö - ei syö - syö - ei syö

Tai siis lähinnä meillä kieltäydytään edelleen ihan kokonaan syömästä. En oikeasti ymmärrä miksi, kun sitten välillä tuo yllättää ja vetäisee kolme lusikallista ihan itse ja sitten viikkoon mikään ei vain käy. Eilen Pikku-Ukko kiinnostui mun mandariinilohkosta ja ihan huvikseni annoin imeä siitä päästä kun poistin ensin varmuuden vuoksi ne lohkoa koossapitävät kalvot. Ja voi hyvää päivää, sitä oltaisiin sitten voitu tehdä vaikka koko päivän.

Onko se vain mandariinin makeus vai mikä? Vai eikö tuo ole vielä vaan valmis syömään kunnolla muita kiinteitä? Rinta pojalle maistuu edelleen, mutta ei se enää kohta tuolle kymmenen kilon jötikälle riitä kun sitä liikettä on tässä ryömimisen myötä tullut taas huimasti lisää. Laitan ihan oikeasti kohta sitä sosetta nänniin ja katsotaan sitten kuinka sujuu. Argh.

Uuden vuoden tunnelmia

Blogihiljaisuutta ylläpiti aivan jäätäväksi yltynyt poskiontelontulehdus, joka kiskoi mehut irti meikäläisestä koko uudeksi vuodeksi. Rakettien pauketta kuunneltiin siis pojan kanssa ihan kuumeisena hirveässä Panadol-tokkurassa ja hoiputtiin takaisin petiin (jossa uni ei päänsäryn vuoksi tullut, mutta kumminkin). Lapsen kanssa sairastaminen on näemmä ihan kokonaan oma juttunsa, mutta siitä lisää vaikka ihan omassa postauksessa joskus.

Sen sijaan oli aikaa miettiä kulunutta vuotta ja suunnata katse toivorikkaasti tähän uuteen, jossa kaikki on paremmin. Mennyt vuosi oli niin suuria mullistuksia täynnä, ettei siinä ehtinyt kuin noteerata, että aha äitiysloma, jaaajaa katos nyt meillä on lapsi ja sitten oho, nyt ollaankin naimisissa. Sitten loppuvuosi menikin tajutessa, että ihan sama ihminen täällä edelleen kuitenkin on, olosuhteet vain ovat muuttuneet. Edelleen mulla ei ole mitään käryä, mitä haluaisin isona tehdä (ja silti etsin). Äitiys ehdottomasti on mun juttuni ja näytin siitä täysin rinnoin (pun intended) - mutta valitettavasti juuri ne piirteet, joiden toivoin sen myötä itsestäni katoavan (kärsimättömyys, armottomuus, laiskuus ja ylpeys) istuvat minussa sitkeästi kuin tatti, enkä useinmiten muistuta vähääkään sitä unelmieni ehtiväistä, aina lempeää runo- ja leikkitätiä. Päinvastoin, mitä väsyneemmäksi tulen, sen enemmän huomaan vikojeni oikein korostuvan ja kiukuttelen mielessäni, kun pitää ehtiä laittaa Pikku-Ukolle ateria, jonka se sitten kieltäytyy syömästä tai sylkee suustaan ulos. Missä on luova ongelmanratkaisu silloin?

Samoin suhteessa Jiihin olen käynyt jotenkin ahtaaksi. Mies on itsekin ollut koulun ja työttömyyden vuoksi stressistä soikeana ja sitten meillä kotona kaksi väsynyttä näkättää alvariinsa toisilleen, mikä ei edesauta yhtään mitään. Meillä taitaa olla kaiken jäkätyksen lisäksi aika paljon sanomatontakin, sen verran tiuhaan tulee riitoja ihan mikroskooppisista syistä. Sovittiin niistä, että hoidetaan Jiin loppuduunit ensin alta pois, katsotaan mikä meidän oikea tilanne on, annetaan kummallekin pari nukkumispäivää ja käydään sitten asian kimppuun kunnolla keskustellen. Helpottavaa on tietää, että kaikesta huolimatta rakkaus on siellä alla edelleen, onneksi, mutta se on vain tässä vauva-arjessa ja aikuisten ongelmien keskellä vähän peittynyt sinne kaiken alle.

Muutenkin uusi vuosi tarjoaa ratkottavia ongelmia. Ainakin osan aikaa Jii on siis työtön ja minä hoitovapaalla, joten rahaa ei nyt oikeasti ole. Vararahat menevät asuntoon, joka on Pikku-Ukon liikkumisen myötä todella käymässä hirvittävän pieneksi. Toisaalta tavaroiden osto on todella helppo pitää minimissä, ei tarvitse kuin kuvitella kaiken arkistointiongelmaa ja ostohalut kaikkoavat toooodella kauas. Tämän vuoden aikana pitää myös ratkoa se, menenkö takaisin töihin vai jäänkö kuitenkin poikaa hoitamaan ja olisi se uusi raskauskin kiva saada käyntiin. Mutta sitä viimeistä ei voi aikatauluttaa, sitä voi vain toivoa. Sen sijaan terveys tuntuu näin rapeassa 32 vuoden iässä olevan sellainen tekijä, jonka eteen pitäisi alkaa nähdä muutakin vaivaa kuin kantaa apteekista kotiin niitä iänikuisia vitamiineja, koskapa tälläkin hetkellä juilii selkä ja takareidet ovat aivan jäykkinä, vatsa ei toimi ja päänsärky on hormonitoiminnan startattua ollut taas vähän liian tuttu kaveri. Ja se paino on edelleen ihan liian korkea.

Ja silti tästä kaikesta huolimatta suhtaudun uuteen vuoteen ihan toiveikkaasti. Ongelmat on tehty ratkottavaksi. Ja ei, en osaa formuloida mitään hienoja, konkreettisia päätöksiä, vaikka niin halusin. Mutta tuntuu siltä, että kehityskohteet pysyvät kyllä tällä hetkellä ilman niitäkin kirkkaana muistissa, joten samapa tuo. Lupaan järjestää asiat niin, että nukun vähän enemmän. Eiköhän sillä pääse jo aika pitkälle. Ja lupaan yrittää ratkoa niitä muitakin asioita parhaani mukaan. Muistaa, että elämä on tässä ja nyt. Hyvä tästä vielä tulee.