Äidin peloista

Arvasin kyllä etukäteen, että äitiyteen liittyy tietty määrä huolta. Koiranpennun ottaminen pari vuotta antoi jo vähän viitteitä tulevasta, kun ensimmäisellä viikolla itkettiin parketilla muksahtaneen pennun  ontumista, tyhmien omistajien väärin katsomaa ruoka-annostusta ja ensimmäisen virtsatietulehduksen oireita. Oltiin hysteerisiä siitä, että missattiin herkkyyskaudet ja koulutettiin se ihan väärin (no niin kyllä koulutettiinkin, kun ei mistään tajuttu...). Raskausaika toi ihan uutta perspektiiviä asiaan, kun yhtäkkiä sitä tajusi kantavansa pientä elämää sisällään ja että kaikki, mitä söi tai teki jollain tapaa vaikutti myös siihen. Verenvuodot ja seulonnat toivat eksistentiaalista pelkoa siitä, että tässä ei ollutkaan enää kyse siitä, että "vähänks ihanaa me saadaan vauva, jiiiiiiiiii" vaan etttä se todella oli pieni oma elämä, jonka kehityksessä oli monta vaihetta, joista monessa kohtaa homma voisi mennä ihan päin seiniä tai pahimmassa tapauksessa päättyä kokonaan.

Nyt pojan syntymän jälkeen erilaiset huolet ja pelot ovat karanneet lapasesta. Normipäivästä varmaan selviää sillä, että tsekkaa vain pari kolmekymmentä kertaa hengittääkö tyyppi vielä nukkuessaan, säikähtää jokaista epäsäännöllistä hengityspätkää, maidon henkeen vetoa ja sitä seuraavaa rohinaa. Mutta sitten tulee päiviä niin kuin eilen. Poika vetäisi yöllä alkuun melkein kuuden tunnin unet, söi välissä kuin pieni sika ja nukkui sitten kolme tuntia lisää. Meikäläinen arvosti ensimmäisiä kunnon yöunia kolmeen viikkoon (ei hätää, ihan kompensoidakseen nukuin tänä yönä vain 3,5 tuntia! Go koiran ripuli!) ja kun poika heräämisen jälkeen söi, kikatti isänsä kanssa hetken ja nukahti taas parin tunnin päiväunille niin, että ehdin imuroida ja siivota kunnolla ennen kaverin vierailua. Poika heräsi, söi, huusi hetken - mutta vain hetken - ja sippasi taas.

Kaverin lähdön jälkeen mies valmistautui yövuoroonsa ja minä jäin seurailemaan Pikku-Ukkoa. Ei kuumetta, söi hyvin ja seurusteli normaalisti kun oli hereillä, mutta silloin tällöin poika aivasti tai yskäisi. Ihan riittävästi syytä siis äidille loikata kauhusfääriin ja pelätä pahinta. Seuraavat tunnit tarkkailin poikaa heltymättä ja panikoin siitä, jos lapsi päästi irti rinnasta. Oliko se kipeä nyt kun ei halunnut syödä? Kylässä olleen kaverin kanssa oltiin juteltu päivärytmistä (jota meillä ei ole sen kummemmin, paitsi että seiskalta loppuu yö ja nukkumaan mennään kymmenen yhdentoista aikaan - ja puoli yhdeltä päivällä tuo yleensä aloittaa päivän pitkät päikkärit. Muuten oon tunkenut tissiä suuhun jos poika on huutanut tai vaikuttanut nälkäiseltä ja epätoivoissani keksinyt jotain virikettä, jos se on ollut hereillä. Kaveri käytti E.A.S.Y.-menetelmää (eat-activity-spleep-your time, tästä lisää joskus) ja se kuulemma heille toimi tosi hyvin. Tajusin samalla, että ei mulla ole käryä montako kertaa tuo syö päivässä ja monetko päikkärit tulee otettua ja monetko pissat tuo tekee. Ehken ole niin insinööri kuin luulin, koska kaverilla oli tiedossa nämä kaikki. No, pointti oli kuitenkin se, että kun ei ollut rytmiä, en oikein osannutkaan vastata siihen nukkuiko tai söikö poika nyt enemmän tai vähemmän kuin tavallisesti.

Tein sen virheen, joka jo tässä vaiheessa pitäisi älytä olla tekemättä - menin interwebsin ihmeelliseen maailmaan, luin kätkytkuolemasta ja seuraavat pari tuntia vain friikkasin. Pelkäsin, että tuo uneliaisuus oli jonkun mystisen uuden taudin oire, että poika lakkaa hengittämästä heti kun nukahdan, tai että jos tuo selviäisikin tämän yön yli niin onnistuisin pudottamaan sen, tai iskemään sen pään ovenkarmiin tai seinänkulmaan tai ravistelemaan siltä aivot pellolle kun hermo menee joku kerta rauhoittaessa huutavaa ipanaa kesken kärrylenkin. Pelkäsin, että kaikesta rakkaudesta huolimatta noudatan kaikkia niitä huonoja tapoja, jotka olen omilta vanhemmiltani apinoinut (järjettömät huolikohtaukset, totaaliset meltdownit kiireessä ja kyvyttömyys käsitellä pettymyksen tunteita itseä tai ihan sama ketä kohtaan, noin niin kuin alkajaisiksi) ja teen lapsiparasta yhtä sekopäisen kuin itsekin olen. Pelkäsin, että perhettämme kohtaa joku onnettomuus, tai pojasta tulee koulukiusattu tai ei löydä mielekkäitä harrastuksia tai kaveriporukkaa, jossa olla. Pelkäsin, että kaikesta rakkaudesta jota jo nyt tunnen poikaa kohtaan, en osaisi välittää sitä hänelle.

Jossain yösydännä kun valvoin eestaas huushollia ympäri kurjana tassuttelevan koiran vuoksi tajusin vihdoin, että ei minusta ole ylläpitämään pojan elämää tai omaanikaan, jos jostain syystä huonosti kävisi. Ja että murehtimalla ja keskittymällä kaikkeen, mikä voi mennä huonosti nimenomaan tosi tehokkaasti estäisin itseäni toimimasta paremmin niissä tilanteissa. Päätin kaikesta väsymyksestä huolimatta alkaa oikeasti miettiä minkälainen äiti haluan pojalleni olla sen sijaan, että vain reagoin vanhojem kaavojen mukaan. Ja tajusin myös, että siinä missä en voi vaikuttaa kuin tiettyyn pisteeseen saakka kuka täällä elää ja kuolee, voisin opetella nauttimaan kaikista yhteisistä hetkistä, joita meillä nyt ja tässä on.

Tänä aamuna on ollut ihanaa olla pojan kanssa, jopa silloin kun se huutaa. Ja vaikka väsymys ei ole kadonnut minnekään. Mutta tämä on ainutkertainen päivä minun ja pojan elämässä.

Lainasin silti kirjastosta pari lapsen kehitysopusta. Ei kai se haittaa tietää vähän enemmän siitä, mitä tuleman pitää. Tai milloin lähteä sairaalaan, jos niikseen tulee.

Vääränlaista kakkaa

Palu takaisiin ällöttäviin aiheisiin, mutta kun tämä nimenomainen on mietityttänyt pari viimeistä viikkoa. Poikahan on ollut koko ulkomaailmassaolonsa vähän koliikkinen (jos se määritelmä on yli 3 tuntia huutoa yli 3 päivänä viikossa) ja huutoa taitaa riittää helposti ärtyvän temperamentinkin vuoksi, mutta pari viime viikkoa pojan kakassa on ollut tosi epämiellyttävä haju. Minä ymmärsin, ettei maitovauvojen kakan pitäisi haista kuin vähän happamalle ja tässä tuli tosiaan muutos - harmin paikka, etten sen ilmestyessä tajunnut tarkemmin painaa mieleen tuliko mun syömisissä silloin mitään muutosta ja unettomuusaivot ei kertakaikkiaan hahmota päiviä toisistaan enää tässä kohti. Ainoa minkä keksin, on että niillä main alkoi myös tiheän imun kausi, muttei kai sillä voi olla mitään tekemistä asian kanssa.

Sen mitä keskustelupalstojen ah niin tietäväisiltä kirjoittajilta olen yrittänyt ymmärtää, on se että pahanhajuinen jonka koostumus on vihreää tai limaista on usein merkki jostain allergiasta. Mutta tuon kakan koostumus on ihan normaalin sinapinkeltaista ja sisältää niitä ryynejä kuten ennenkin. Ehkä se on piirun verran vetisempää ollut viime torstain rotarokotuksen jälkeen, mutta muuten ei mitään eroa entiseen. Enkä mistään ole löytänyt apuja siihen, onko pelkkä paha hajukin oire jostain (tai kai se jostain tulee, kuten aikuisellakin, mutta mistä ja voiko siihen esim. mun syömisillä (maito, muna, viljat, mausteet) jotenkin vaikuttaa)? Odotan nyt vielä torstaihin ennen kuin soittelen neuvolaan ja kysyn, sitten on viikko siitä rokotteesta ja se ei ainakaan enää vaikuta tähän. Katsotaan onko siihen mennessä mikään muuttunut.

Pojalle laitettiin isojen poikien sänky kuntoon, kun tultiin eilen mökiltä kotiin. Eli pinnasängystä poistettiin äitiyspakkauslaatikko, koska tuo hakkasi nyrkeillään unissaan sen seinustoihin koko ajan ja herätti itsensä. Kaveri sanoi, että heidän lapsi oli nukkunut siinä vielä kahdeksankuisena. En ymmärrä miten! No, kun yleensä poika ollaan saatu nukkumaan siellä vaan ensimmäinen yöpätkä, yleensä se pisin, niin nyt hän nukkui tyytyväisenä siellä koko yön. Ja eka pätkä oli melkein viisi tuntia - olisi voinut olla pidempikin, mutta perheen toinen pieni eli koira oli saanut jostain vatsansa ihan sekaisin ja herätti Jiin 03.30 vinkumisellaan ja vaati lenkille. Kun vielä minä kärsin taas kerran kamalan kovasta vatsasta ja Jii oli veljensä polttareista muuten vaan vatsa sekaisin, voi sanoa että tällä hetkellä koko perheellä on nämä kakka-asiat ihan päin pyllyä. Toivottavasti tästä on suunta vain ylöspäin...

Tartteis varmaan tehdä näille raskauskiloille jotain...

Karkeasti ottaen mun kaveripiiri jakaantuu aika lailla kahteen kategoriaan raskauskilojen osalta. Niihin, jotka eivät käytännössä lihoneet juuri yhtään ja niihin, jotka vetivät sen 20 kiloa iloisesti koko homman aikana. Minä, kuten jo aiemmin todettua, kuulun kategoriaan B, sillä jos lähtöpaino olikin jossain siellä  76 kilon hujakoilla niin sairaalaan vihdoin päästäessä niitä oli jo melkein 94... Kyllähän minäkin olin kuullut uudestaan ja uudestaan, miten ihmiset joutuvat oikein projektiksi ottamaan raskauskilojen pudottelun imetyksen jälkeen, mutta jotenkin sitä (tässäkin) eli niin omissa harhakuvitelmissa, että eihän nyt minulle sentään, kyllä niitä sinne sairaalaan jää tai ainakin heti imetyksen alettua lähtee.

No eipä lähtenyt. Sairaalaan jäi tasan 7 kg ja ensimmäisen imetyskuukauden jälkeen olin siitä pahasta tulehduksesta huolimatta menettänyt ihan yhden kokonaisen kilon. Senkin otin takaisin heti tässä toisella kuukaudella, niin että elopainoa on nyt se 86,6 kg. Ja tämä siitä huolimatta, että poikakin kerää painoa kohisten, eli maitoa kyllä tulee. Eikä silti tapahdu mitän... Joo-o, kyllä olen melkein 180 senttiä pitkä, mutta silti tuo paino on liikaa. Ja kaiken lisäksi olen kaikissa otetuissa kuvissa omastakin mielestä lihavanpuoleinen. Mikä ei ole hauskaa ainakaan kun kyseessä on mm. hääkuvat (siitä juttua lisää myöhemmin). Ilman masuasukkia olen siis nyt painavimmillani ikinä - ja muunmuassa iloiset 18 kiloa painavampi kuin tavatessani Jiin ;) No, silloin olinkin elämäni kunnossa, sen jälkeen ensin kiireinen työ, siitä johtunut työuupumus ja sitten viimein raskausaika toivat tämän lisäpainon, jonka kanssa nyt joudun elelemään.

Itse läski ei oikeastaan edes kiusaa minua, paitsi siis kun joudun katsomaan itseäni valokuvista, mutta noin niin kuin tavallisessa arjessa. Oikeastaan taidan pitää kropastani enemmän kuin koskaan nyt äitiyden myötä arvostan rintojani yhä enemmän (eikä haittaa, että entiset Beet ovat pompsahtaneet DD-kokoisiksi) ja vaikka alapää kuten todettua ei ole enää ennallaan ja elimet ovat sisuksissa vähän mitensattuu, olen jumalattoman ylpeä siitä, että olen uutta elämää pystynyt omassa kehossani kantamaan. Mutta kun sillä läskillä on muutakin seurauksia - eikä siis pelkällä painolla vaan myös niillä elämäntavoilla, jotka sitä ylläpitävät.

Väsymys saa unohtamaan kunnon ruoan laiton ja hinkuamaan sitten iltasella suklaan ja limpparin perään. Haluaisin kirota sen alhaisimpaan maanrakoon, joka keksi Coca--Colan, mutta kun itsekuri ei kertakaikkiaan riitä edes siihen..  Se taas ajaa verensokerit ihan miten sattuu, jonka johdosta olen jatkuvasti yhä väsyneempi ja kärttyisä ja siis kertakaikkisen viehättävää seuraa noin niinkuin yleensä. Lisäksi huono ruoka sisältää nolla prosenttia kuitua, mikä taas yhdessä niiden 18 ylimääräisen kilon kanssa tekee sen, että ummetus odottaa nurkan takana heti kun unohdan kerrankin sen Levolacin tai Visiblinin (kuten nyt mökille tultaessa). Se taas aiheuttaa kipeän takapuolen, jonka vuoksi sitä on vielä haluttomampi liikkumaan, vaikka pitäisi.

Lisäpaino yhdistettynä heikkoihin lantionpohjanlihaksiin ylläpitää myös alakerran sekamelskaa ja estää mua lähtemästä juoksulenkille. Ja kun en liiku, ahdistun kotona ja syön entistä enemmän. Ja vaikka Jiin mielestä (onneksi, onneksi, onneksi) olen edelleen kaunis, niin ikävä tosiasia on se, että oma olo ei tunnu siltä, varsinkin kun en voi vaihtaa karseiksi käyneistä raskausvaatteista vielä takaisin omiini -  ja sitten syön vielä enemmän, ihan kiusallani. Vaikka itseäänhän siinä vain vahingoittaa.

Imetysaikana laihdutus ei ole ihan helppo eikä kaiketi turvallinenkaan juttu, käsittääkseni ne kuona-aineet voivat liian nopeasta laihdutuksesta lähteä liikkeelle ja päätyä Pikku-Ukon ruoka-annoksiin. Sitä ei siis voi tehdä. Mutta jollain tapaa on pakko aloittaa tämän kierteen katkaisu. Coca-Cola saa nyt ainakin jäädä ja kuituruokaa on pakko alkaa sisällyttää syöminkeihin. Ja liikuntamuotoja on pakko löytää, vaikka ne omimmat eli juoksu ja uinti ovatkin nyt kiellettyjen listalla toistaiseksi. Olen silti luvannut olla ensi kesänä tähän aikaan ainakin niiden raskauskilojen verran kevyempi. Toivottavasti kun poika siirtyy starttaamaan kiinteitä, voin vähitellen alkaa tiukentaa myös ruokavaliota.

Ensi viikolla on lankomiehen häät, joihin joudun menemään koon 46 mekossa jota toivon käyttäväni vain tämän kerran elämässäni. Aion ottaa tyhmästä tilanteesta sen ilon irti, joka on siitä otettavissa  ja mässäillä ylipainollani kerrankin  niin paljon, että saisin otettua itseäni niskasta kiinni ja aloitettua terveellisemmät elämäntavat. Jos ei muusta syystä, niin siksi että parempikuntoisena jaksaisin myös hoitaa poikaa paremmin.  Niin tai näin, toivottavasti joka tapauksessa oma kehonkuva kehittyy rakastavampaan suuntaan, koska  itse kiloista murehtimista en todellakaan halua lapselleni opettaa. Mutta kylläkin sen, että kroppaa voi halutessaan muokata haluamaansa suuntaan sen sijaan, että jää sen nykytilaa kovin pitkäksi aikaa itkemään.

Tyyppi löysi nyrkkinsä

Kehitys on tässä vaiheessa jännä juttu. Eilen kuultiin eka nauru, joka sittemmin ei ole toistunut. Tänä aamuna Pikku-Ukon tarinatunti keskeytyi siihen, että tyyppi ykskaks löysi nyrkkinsä. Hän on kyllä jo kuukauden päivät tarmokkaasti heilutellut käsiään eessuntaas, viuh viuh, mutta tänään tasan seitsemänviikkoisena ensimmäistä kertaa selvästi tajusi, että hei siinä heiluu mun käsi!

Päivä on kulunut terhakkaassa käsitreenissä, kun poika tillittää oikeaa nyrkkiään ja heiluttaa sitä kohti  kaikkea mahdollista. Kaverilta saatu Alfons Åberg -nukke sai useaan kertaan nenilleen, kun sitä piti pojan lähettyvillä. Ja mikä haltioitunut keskittyminen samalla kun yrittää toistaa liikerataa uudestaan ja uudestaan. Ihan kuin poika funailisi, että "joo, tää siis kuuluu muhun tää heiluva juttu ja näin kun tätä liikuttaa niin muks, se osuu tuohon edessä olevaan ja tuohon vieressä olevaan.. eiku oho, se onkin liian kaukana". 

Kyseessä on toistaiseksi vasta oikean käden löytyminen, vasen heiluu kyllä tahdissa, mutta kaikki huomio on kyllä kiinnittynyt siihen oikeaan. Onkohan tällä muuten jotain yhtymäkohtaa kätisyyden määräytymiseen? Isä ja äiti ovat oikeakätisiä, mutta vasureita on myös paljon suvussa. Saas nähdä kuinka käy.

Karhunpoika sairastaa

Pikku-Ukko sai eilen rokotuksia oikein urakalla, koska päätimme osallistua rokotetutkimukseen. Ehkä jos olisin tiennyt, miten kovaa äidin sydämestä raastaisi itse rokottaminen, olisin miettinyt vielä kerran osallistumista. Mutta ajattelimme, että kattavampi rokotesuoja ja lisälääkärintarkastukset olisivat hyvä etu lapselle ja painaisivat vaakakupissa enemmän kuin tutkimuksen ja lisäpistojen tuoma epämukavuus. Tietäähän sen itsekin, ettei pistäminen nyt mitään älyttömän kivaa hommaa ole, mutta en arvannut miten vahvasti poika siitä(kin) ottaisi pulttia..

Lääkärintarkastus meni hyvin ja Pikku-Ukolla on kaikki helposti tutkittava asia kohdillaan: silmät, korvat, kitalaki, sykkeet ja hengitys. Melkein seitsenviikkoisena päätä kannatellaan jo aika kivasti, mutta vauvaheijasteita on vielä jäljellä vähän. Hoitaja mittasi takapuolesta lämpötilan kovin helpon näköisesti, eikä poikakaan ottanut siitä pulttia. Verikoetta varten löytyi suoni tosi helposti, mutta jo siinä kohti kun kättä piti pitää paikoillaan, poika repi pelihousut. Minä mietin siinä huutava lapsi sylissä, että mitä olenkaan lapselleni tehnyt, kun tällaistakin sen pienen pitää kestää. Hoitajat onneksi olivat tosi taitavia ja nopeita, mutta silti se kohta kun kaiken huudon ja itkun keskellä tuo kääntää siniset silmänsä kohti ja tuijottaa kuin kysyen, että Äiti mitä sä oikein teet mulle, meinasi murtaa koko mun sydämen.

Rokotetta tuli suuhun annettavaa rotavirusta ja yhteensä kolme pistosta. Ensimmäisen pistoksen kohdalla oli vaikeaa, koska poika rimpuili ja piikki varmaan tuntui sata kertaa ikävämmältä jännittyneeseen lihakseen. Ja musta tuntui siltä kuin se mäntä olisi pienen ikuisuuden pumpannut ainetta   poikaan. Kaksi seuraavaa meni jo helpommin ja kaivoin välittömästi niiden jälkeen rinnan esiin pojalle lohduksi. Huuto loppui onneksi siihen. Olin iloinen, että itse olin mylläävistä tunteista huolimatta pystynyt olemaan suurinpiirtein rauhallinen, etten omalla käytöksellä pahentanut pienen kokemusta, mutta siinä autolla kotiin ajaessa ehti kelata miljoona kertaa tapahtumat uudelleen ja Jiin kanssa todettiin yhteistuumin, että kurjalta tuntuu. Varmaan ihan yhtä kurjalta olisi tuntunut ihan tavalliset rokotteet, mutta se ylimääräinen verikoe ja pistos painoi aika raskaana meidän molempien hartioilla.

Jii lähti yövuoroon ja minä jäin pitämään pojasta huolta. Iltaa kohden itkuisuus ja ärtyisyys lisääntyivät ja yöllä nousi kuumekin, 38,3C eli ei nyt mikään järkyttävä mutta kyllä niistä rokotteista selvästi reaktio tuli vaikka pistokohdat eivät onneksi arat olleetkaan. Olin saanut ohjeet kuumeen noustessa antaa Panadol-suppoja ja sen laitto meni onneksi helposti vaikka etukäteen sitä olin jännittänytkin. Kumma kyllä tosipaikan tullen sitä vaan hoiti asian, koska tiesi että Pikku-Ukon olo vähän sillä helpottuisi. Sujuvasti meni muuten, paitsi eka suppo oli sisällä ehkä 10 sekuntia jonka jälkeen tuli ulos jäätävän kakkavyöryn kera ja suli siinä silmieni edessä osaksi muuta keltaista mössöä.. Toinen suppo pysyi sisällä hyvin, lapsi rauhottui nopeasti (se suppo taitaa vaikuttaa nopeammin kuin suun kautta otettavat?) ja nukahti rinta suussa.

Hyvän nukku-pätkän jälkeen kuume oli taas normaali ja poika ilmeisesti sen verran vielä aineissa, että seuraavat kaksi tuntia hän hymyili, jumppasi oma-aloitteisesti, jutteli kovasti ja keksi vielä uusia äänteitä ja päästi ensimmäiset naurutkin. Miten hengästyttävän ihana ääni on oman lapsen nauru! Toivon, että näistä pistoksista selvittiin tällä huolella, mutta seuraaviin rokotuskertoihin pitää tsempata äiti niin, että pysyn taas rauhallisena enkä ala itkeä. Se kun ei lasta auta millään tavoin.

Olin ehkä etäisesti ajatellut ennen lapsen hankkimista, että tässä joutuu laittamaan lapsen itsensä edelle ja silti pienen puolesta tulee itkettyä monet itkut. Ensimmäisiä on nyt seitsemän viikon ajan itketty ja huhhuijaa, nyt alkaa jo aavistella miten monia rakkauden, huolen ja ilon tilanteita sitä eteen tuleekaan..

Unirytmit päin seiniä

Väsynyt äiti täällä hei! Poika keksi (juuri niin kuin kaikissa lippulappusissa kyllä luvataankin) saada sen tiheän imun kauden, jota nyt kohta viikon päivät on eletty. Meinaa sitä, että yölläkään ei nukuta pitkään ja päivällä roikutaan rinnassa kiinni lähes jatkuvalla syötöllä. No, pari päivää sitten tilanne alkoi helpottaa eikä enää täydy imeä ihan niin tiuhaan. Vaan mitä keksii meidän pieni? No tietysti alkaa nukkua päiväsaikaan noita pidempiä unosia, jee!

Ja sitähän ei saa hereille iskuporakoneellakaan, kun unenpäästä on kunnolla saatu kiinni. Jos työntää rintaa suuhun, niin joku refleksi saa kyllä imemään, mutta silmät ei värähdäkään auki ja unet vaan jatkuu. Vaan sitten yöllä onkin hyvää aikaa seurustella ja ollaan niin pirun kiukkuisia, jos joku mäntti laittaa esimerkiksi valot pois tai yrittää vaikka sulkea omat silmät hetkeksi. Ei, herra vaatii arvolleen soveltuvaa viihdykettä koko rahan edestä. Ja jos yrittää ylisyöttää niin kyllä tuon maitokoomaan saa, joka on muuten kiva, paitsi että juuri kun saa oman pään tyynyyn imetyksen jälkeen alkaa vierestä kuulua vienoa ääntelyä, joka paisuu aika vikkelään helkkarinmoiseksi huutokonsertiksi jos yrittää olla reagoimatta tai vaan tunkea tuttia kitaan.

Meillä siis valvotaan yöt ja äiti alkaa olla aivopuolesta jo aika sekaisin. Tänään onnistuin mälläämään autonkulmaa parkkipaikan betoniporsaaseen, jonka olemassaoloa en kertakaikkiaan noteerannut, ennen kuin kuului komea kriiks. Onneksi sentään en töhminyt muiden autojen saati jalankulkijoiden suhteen, ja omakin auto kärsi vaurioita vain puskurin muoviosiin. Ehkä pitää harkita milloin uskaltaa seuraavan kerran auton rattiin. Joskus sitten, kun olen saanut yhtäjaksoisesti ainakin viisi tuntia unta. Ehkä ensi vuoden puolella sitten?

Unettomuuden oireet alkavat tulla tutuksi nyt kun synnytyksen jälkeiset hormonipöhnät alkavat vihdoin tasoittua. Toissapäivänä kun Jii lähti töihin en tajunnut sanaakaan mitä mulle sanottiin, koko aivokapasiteetti meni siihen että sain pojan pidettyä tukevasti rinnalla ja itseni niin etten kipannut sängynlaidalta. Muistiin ei ole enää luottaminen; lyhytkestoinen muisti on ihan soseena eikä haut  pitkäaikaisestakaan enää kovin luotettavasti toimi. Jos joku yrittää sanoa mulle jotain päivämääriin tai muuten aikaan liittyviä asioita, ei kaista riitä hahmottamaan, pitää nähdä kalenterista, että tajuaisin. Kuljen kotona yksi pojan sukka kädessä kun en muista mitä olin sille tekemässä. Ja silloin kun Jii on työvuorossa, muistan syödä ehkä ilta kasin hujakoilla. Tai juoda, mikä näillä helteillä taitaa olla vielä pahempi ongelma.

Toivottavasti tämä korjaantuu pian ja poika palaa normirytmiin. Muuten alkaa pelottaa seuraukset. Nyt mennään kokeilemaan, miten tänä yönä käy. Äiti lupasi kyllä mulle, että asiat on nyt toisin. Minä uskon vasta kun itse koen ;)

Jälkitarkastus ja alapään tila

Synnytys oli kertakaikkisen iisi (ja ajallisesti lyhyt) kokemus verrattuna sen jättämiin tuhoihin muuten tuolla alakerrassa. Jos synnytyksestä jaksetaankin jauhaa kyllästymiseen asti, niin minua hämmästyttää se, miten vähän puhutaan siitä, miten kauan voi kestää siitä paraneminen siedettävään kuntoon ja toisaalta siitä, että onnekkaita ovat ne, joiden alakerta näyttää edes jotain sinnepäin kuin ennen.. Tein itse sen virheen, että menin katsomaan omaani jo kuukauden päästä synnytyksestä kun halusin tietää mikä siellä ei suostunut paranemaan. Katsoin peiliin, katsoin uudestaan ja, no, itkin.

Tiesinhän minä, että tikkaus kesti synnytyksen jälkeen kolme varttia, mutta vaikka itse tikit paranivat hyvin, eikä mikään paikka lerpata, oli silti järkytys huomata, että ennen piilossa ollut emätinaukko on nyt valtaisa avomonttu ja sieltä pilkottava kanava on riemukkaasti laskeutunut sen verran, että seinämääkin on vähän näkyvissä (virallineen termi taitaa olla kystoseele). Ei ihme, että kun yritin pari viikkoa sitten ottaa muutaman juoksuaskeleen tuntui siltä kuin elimet olisivat yrittäneet alakautta ulos.. Lisäksi suihkuttelusta huolimatta ihan siinä emättimen vieressä välilihassa on kuulemma jotakin limakalvon liikakasvua, joka ei ota parantuakseen ja on pirun kipeä.

Kaiken tämän jälkeen en tiedä oliko helpotus vai kauhistus kuulla, että tää on ihan normaalia ja oikeastaan siellä alhaalla näyttää ihan hyvältä. Jälkivuoto on nyt kuusi viikkoa synnytyksestä vihdoin loppumassa vaikka edelleen tarvitsen pikkuhousunsuojia, tikkausten ansiosta toosa on about siinä mallissa kuin teknisesti ottaen pitääkin, emättimen etuseinä on vähän laskeutunut mutta sitä sattuu ja lantionpohjalihasharjoittelulla voi korjata jotain ja lapsiluvun ollessa täynnä sitä voi halutessaan hakeutua myös korjausleikkaukseen. Ja kun sanoin, että lisäksi tuntuu siltä että paikat eivät ole paikoillaan tuolla niin lääkäritäti iloisesti kommentoi siihen, että kestää helposti vuoden ennen kuin ne oikeasti ovatkaan paikoillaan, sen verran raskaus ja synnytys niitä siirtelevät ja venyttävät.

Nyt, kuusi viikkoa synnytyksestä pystyn siltiistumaan ja kävelemään (vaikka lääkäri ei suositellut juoksua), käymään vessassa ilman että itkettää (vaikka se liikakasvun kohta kirveleekin) ja suoli on vihdoin toiminnassa (vaikka se vaatii päivittäistä annosta Levolacia ja Visibliniä). Seksistä ei vielä tiedä, koska niin kauan kuin alhaalla on märkivä, kirvelevä avohaava ei tee mieli kokeilla, mutta mitään varsinaista estettä ei kyllä ole, eli kaikki on omasta sinnikkyydestä ja yrittämisen halusta kiinni.

Joten tässä sitä nyt ollaan, synnyttäneenä naisena. Lantionpohjaharjoitteet ovat tästä lähtien oikeasti jokapäiväinen kaveri, että virtsanpidätyskyky pelittää myös tulevaisuudessa ja värkki on mitä on. Tuntuu vain jälkikäteen hurjalta, että jaksoin etukäteen surra että vatsa jää pömpölle ja mahdollisia raskausarpia (niitäkin muuten tuli, ilmestyivät näkyville vaan vasta vatsan pienennyttyä), kun elämänlaadun (ja parisuhteen...) kannalta alapään toipuminen on niin paljon isommassa roolissa. Ja silti, voisi kai olla huonomminkin - vaikka mistä siitäkään tietää, kun harva näistäkään mitään koskaan puhuu. Kiinnostavaa tietoa lantionpohjaongelmien vaikutuksista löytyy silti onneksi netistä, esimerkiksi tästä opinnäytetyöstä. 

Jälkitarkastuksessa lääkäri lohdutti, että kyllä se siitä. Näin se on vaan paras itsekin uskoa, että ajan kanssa elimet palautuvat kyllä. Ja tehdä kiltisti ne lantionpohjan lihasten harjoitukset. Joka päivä.

Synnytyskertomus, osa 2

Kärvistely siihen, että synnytys oli "virallisesti käynnissä" eli kohdunsuu auennut reippaasti sinne viiden sentin hujakoille, kesti tosiaan neljä pitkää tuntia, joiden aikana ilokaasumaskista tuli mun rakkain kaveri ja ajantaju hämärtyi ihan kokonaan. Kun supistukset vihdoin olivat mun kroppani itse tuottaman oksitosiinin avustamana oikeanlaisia eli sitä minuutin luokkaa tai vähän yli, niin siinä ei ehtinyt kuin miettiä että ou nou, taas alkaa seuraava - ja sitten sitä vaan hengitteli kunnes se oli ohi. Ja sitä selvisi kuin selvisi, vaikka rajumpaa touhua se oli kuin missään fantasioissani olisin voinut kuvitella. Jälkikäteen olen miettinyt, olisiko homma kuitenkaan tuntunut ihan samalta, jos takana ei olisi ollut sitä päivän keinotekoista käynnistelyä (tai väsytystä..).

Vähän neljän jälkeen maailman kivoin mustapartainen mies tuli ja antoi epiduraalin. Pelkäsin sen antoa tosi paljon en kivun enkä supistuksien vuoksi vaan siksi, etten alkaisi oksentaa kesken sen laittoa. Onneksi en. Ja vaikka tuo ei ihan salamannopeasti kyllä vaikuttanutkaan, niin sitten kun se vaikutus alkoi niin olin ihan taivaassa. Olisin voinut laulaa hallelujaa länsimaiselle lääketieteelle ja kaikille anestesiologeille - siis jos en olisi heti nukahtanut ;)

Nukuin puolisentoista tuntia ja heräsin oudoimpaan tuntemukseen ikinä. Ponnistustarve pakotti melkein kaksinkerroin ja hämmensi, en pystynyt olemaan ponnistamatta mutten tiennyt sainko ponnistaakaan. Onneksi sairaalassa oli juuri sillä hetkellä jäätävä kiire ja ensimmäisellä viidellä kutsulla sain jonun toisen kätilön kuin omani. Yritin selittää tilannettani ja muistaakseni loppuvaiheessa jo anelin, että joku olisi tehnyt sisätutkimuksen, että näkisi mikä siellä oli tilanteena ja mitä tuntemukset olivat. Kun vihdoin oma kätilöni tuli huoneeseen, supistus oli juuri päällä ja minä ähisin ja koitin olla ponnistelematta. Sisätutkimuksen perusteella olin jo melkein yhdeksän senttiä auki, eli epiduraali oli ilmeisesti kivunpoiston lisäksi avittanut myös avautumisessa rentouttamalla minua sen verran että kohtu pääsi tekemään omat hommansa.

Sain luvan varovaisesti ponnistaa kun siltä tuntui, ikävä kyllä toinen epiduraaliannos joka annettiin minulle jostain syystä (en vieläkään tiedä miksi?) vei kivun lisäksi myös ponnistustarpeen. Kätilö vaihtui taas ja uuden kanssa päästiinkin heti tositoimiin. Ponnistusvaiheen kestoksi oli laitettu 17 minuuttia, mutta pidemmältä tuo tuntui. Veikkaan, että ilman sitä epiduraalia homma olisi mennyt sujuvammin, koska nyt ei ollut mitään käryä milloin piti ponnistaa ja tuntui ettei kropasta saanut kylliksi apua vaan piti runttaamalla puristaa koko matka. Yllättävän helposti lapsi kuitenkin sieltä laskeutui, vain viimeiset pari milliä (=iho) kinnasi vastaan ja episiotomia jouduttiin tekemään. Sen jälkeen ei tarvinut oikein enää ponnistaakaan, kun poika liukui ulos, karjuen jo ennen kuin oli kokonaan ulkona.

Sen jälkeen siitä oli itse ihan sekaisin. Kun lapsen sai ensimmäistä kertaa syliin ja hän nosti päätään ja katsoi silmiin, muistan miettineeni, ettei vauvojen kai vielä pitäisi osata tuota tehdä. Oltiin molemmat Jiin kanssa niin sekaisin, että vaikka mua kursittiin kasaan melkein kolme varttia, niin ei muistettu kysyä montako pistettä lapsi oli saanut (9 käsien sinisyyden vuoksi ja sitten 10), fiilisteltiin vaan. Siinä välissä kätilöt ompelivat mut ja katetroivat (jee! - tosin olin ekana yönä siitä iloinen, kun ei täytynyt nousta käymään vessassa). Jälkeiset tuli ulos hyvin (istukka näytti karsealta..) ja kohtu supistui hyvin jo salissa. Se mahan painelukaan ei tuntunut ollenkaan niin epämiellyttävältä kuin etukäteen pelkäsin ja vaikka verta lähti loppulaskujen mukaan 1,2 litraa ja hemoglobiini oli osastolla 85, niin olo ei ollut yhtään niin huono kuin olisin voinut kuvitella. Vaikka suihkuun selvisin omin jaloin, pidin silti parempana mennä pyörätuolilla kärrättynä osastolle, koska siinä kohti endorfiinit alkoivat laantua sen verran, että realismi kropan voimavarojen suhteen alkoi palailla.

Yleensähän synnytyksen jälkeen sanotaan, että äiti tai perhe on väsynyt mutta onnellinen. No, en osannut arvata, että niin väsynyt ja niin onnellinen. Kaveri kysyikin jälkikäteen, että eikö van ole maailman paras palkinto maailman karseimmasta hommasta. Myönnän. Mutta samalla olin tosi ylpeä itsestäni, että selvisin ja vielä ihan hienosti ja jo salissa sanoin Jiille, että kyllä voidaan toinenkin lapsi joskus tehdä :)

Hyvä fiilis siis kaikesta jäi, kaikista kätilöistäkin ja siitä, miten minusta pidettiin huolta ja tuettiin. Ensi kerralla osaan selvemmin kertoa omia odotuksiani ja sanoa, jos en tajua mitä tapahtuu (niin kuin esimerkkiksi jos luulen, että nyt nukutaan vaikka synnytys itse asiassa käynnistyykin...). Annoin lähtökeskustelussa synnytyksen arvosanaksi ysin ja mitään pelkoja ei ainakaan nyt jäänyt. Se homman rajuus kyllä yllätti, mutta lyhyt aikahan tuo kuitenkin on ja hetki kerrallaan siitä selvisi. Ja kerrassaan mikään ei voita sitä tunnetta, kun katsoo lastaan ensimmäisen kerran silmiin.

Synnytyskertomus, osa 1

Eilisen kuninkaallisen synnytyksen kunniaksi (ja koska poika päätti palkita äitiä vielä syntymäpäivän johdosta pidemmillä päivänokosilla) rustataan nyt vihdoin se synnytyskertomuskin. Aika kultaa muistot niin kovin nopeaan, joten pitää pikkuisen jopa pinnistellä, että muistaisi mitä siellä oikein tapahtuikaan.. Jokatapauksessa toisin kuin herttuatar Kate -parka olin kovin kiitollinen siitä, että koko maailman katse ei ollut kiinnittynyt meikäläisen kohdunsuuhun  vaan meidän synnytysuutisia odotti nyt sentään vaan lähipiiri, tutut ja työkaverit. Mutta itse synnytykseen siis (minun, ei Katen. Yritin kyllä kuulostella eilen hänen tuntemuksiaan, mutta telepatiakyvyt ei ihan riittäneet samaan hänen supistustahdista kiinni...)

Koska synnytys ei älynnyt startata itsestään, jouduttiin käynnistykseen. Tuntui niin oudolta odottaa käynnistyspäivää ja melkein itketti, kun poika piti mahassa elämää puolitoista tuntia putkeen, niin että viimeinen yö jäi vähän liian lyhyeksi. Lohdutti toisaalta siinä vaiheessa, kun tajusi, että potkumahan päivät olivat luetut :)

Soittelin aamulla sairaalaan ja nurkuen sanoivat, että tule nyt sitten kymmeneltä, ilmeisesti paikka oli ihan täynnä. Taustalta kuulin kätilöiden keskustelun, jossa toinen totesi, että pakkohan se tänne on ottaa kun kerran on luvattu ja niin pitkällä (42+1) ollaan. Kotona itketti, mutta sairaalassa olo tuntui yllättävää kyllä ihan rauhalliselta. Saatiin tosi kiva kätilö, joka teki sisätutkimuksen hellästi (ainakin tiistaihin verrattuna, valitettavasti kohdunsuun tilanne ei ollut kehittynyt yhtään...), selitti hyvin, mitä tapahtuu, luki synnytystoivelistan ja kiinnitti kanyylin ilman hampaidenkiristystä. Yhdeltätoista läääkäri puhkaisi kalvot kiinnittämällä sen sykeanturin lapsen päähän. Oletin samalla hirveää lapsiveden hulahdusta, mutta sitä ei tullut, ilmeisesti sen verran alhaalla poika jo oli. Jouduin puoli tuntia odottelemaan kyljelläni, että lapsen ja omat käyrät saatiin mitattua ilman kriisejä ja vasta sitten pääsin liikkeelle. Liikkumisesta huolimatta kalvojen puhkaisu ei yksin saanut aikaan supistuksia, ihme se tosin olisi ollutkin kun lapsivettä tuli pari pientä hulautusta tunnin välein. Kaksi tuntia odoteltiin ja sitten kytkettiin oksitosiini käteen.

Ilta kuluikin sitten oksitosiinin vaikutusta odottaessa. Supistuksia tuli, kipeitäkin varsinkin kun lapsivettä alkoi tulvahdella. Harmitti, että amme ja suihku oli kalvojen puhkaisun vuoksi poissuljettuja vaihtoehtoja. Keskityin hengittämään ja Jii toi lämpöpussia, niillä pärjäiltiin ja kätilö kehui asennettani synnytykseen. Mutta vaikka pitoisuutta tipassa kuinka nostettiin, oli reilu 12 tuntia synnytyksen käynnistämisen jälkeen sisätutkimuksessa todettava, että joo, edelleen vain samalle kahdelle sormelle auki eli edistystä ei ollut tullut ei sitten yhtään. Siinä kohti kyllä oikeasti teki mieli järjestää kunnon itkupotkuraivarit, heittää pyyhe kehään ja ilmoittaa että kuulkaa mä tulen synnyttämään sitten joku toinen kerta, niin masentavaa oli kuulla että kaikki se kärvistely oli mennyt ihan hukkaan. Päivän koettelemuksien jälkeen myös alkoi olla aika kova väsymys, jonka vuoksi moraalinen selkäranka taisi katketa oikein kunnolla. Kätilö jutteli lääkärin kanssa ja nämä päätyivät siihen, että tippa pois, yritetään saada unta ja aamulla homma jatkuu. Meinasivat lähettää Jiinkin kotiin ja siirtää mut "hotellin" puolelle synnytyssalista, mutta onneksi ei. Uusi kätilö, kolmas laatuaan ja selvästi armeijamaisempi kuin kaksi edellistä, tuli esittäytymään ja katsoi tilanteen. Ja niin Jii siis pääsi torkkumaan synnytyssalin huikealla divaanilla (ainoa sali, jossa se on joten olimme kovin kiitollisia siitä!) ja minä sain pistoksen kankkuun ja yritin saada unta.

Ehkä puolisen tuntia ehdinkin torkahtaa samalla kun hellin jo pelkojani siitä, että tästä minunkin synnytyksestäni tulee taas yksi ikävä kertomus siitä, miten käynnistetystä synnytyksestä päädytään keisarinleikkaukseen, kun homma ei edisty. Sitten alkoi tuntua tosi kipeältä. Unenpöppörössä ihmettelin, että mikä juttu tämä on, kun tippahan laitettiin pois ja nyt piti olla sellaiset lääkkeet, että pystyn nukkumaan. Haetutin kätilöni paikalle ja tämä sanoi, että luultavasti oma kehoni tekee nyt niitä supistuksia ja sain uuden piikin jotain lääkettä. Sekään ei toiminut ja kätilö ehdotti sitten, että hän voisi kokeilla akupunktiota, jos sillä saisi unen. Minä, joka en koskaan ole akupunktiota kokeillut olin innokas kokeilemaan ja sain niitä piikkejä päähän, polviin ja jalkateriin ja käsiin. Niistä tuli tosi hyvä ja raukea olo, mutta kipua eivät kyllä taittaneet niin paljon, että unen päästä olisi saanut kiinni. Olin edelleen siinä luulossa, että tässä yö pitäisi yrittää nukkua ja valitin kipua, mihin sain vastaukseksi jotain tyyliin: "kuule tämä synnyttäminen on sellaista, että tässä vähän sattuu". Siinä kohti tuntui aika pahalta, kun en minä sitä itse kipua siinä mielestäni ollut valittanut vaan vain  sitä, että jos oli tarkoitus että saan nukuttua niin tässä tilanteessa en kyllä sitä saisi. Melkein mietin jo kätilön vaihtoa kun tuntui, etten osannut kommunikoida hänen kanssaan niin hyvin, että olisi jäänyt hyvä olo, mutta kivun yltyessä se ajatus jäi jonnekin mielen takaosaan ja sitä keskittyi vaan selviämään niistä supistuksista, yksi kerrallaan. Edellinen kätilö oli jo virittänyt ilokaasuputket paikoilleen, joten nyt turvauduttiin sitten siihen ja ainakin se antoi kivasti tekemistä supistuksen ajaksi ja teki niistä helpomman kestää. Kyllä se ainakin taisi jotain vaikuttaa.

Jossain kohti kipu alkoi yltyä sellaiseksi, että ison supistuksen jälkeen aloin aina oksentaa, mikä oli tosi hämmentävän tuntuista. Siinä kohti kätilö taisi tulla tuli sanomaan, että nyt tilanne oli se, että minun piti kestää vielä sen verran supistuksia, että kohdunsuu aukeaisi neljään-viiteen senttiin, ja sen jälkeen hän suosittelisi epiduraalia. Siinä kohti oli jo itselle käynyt selväksi, että siinä väsymystilassa ei luonnollista synnytystä enää jaksaisi vetää (siis minä, toisenlaisiakin tsemppareita varmaan on) ja suostuin ilomielin. Seurasi elämäni pisimmät (ja kivuliaimmat) neljä tuntia ennen kuin päästiin  vihdoin siihen asti..

Koska iPad temppuilee tekstin kanssa, jatkuu kertomus osassa 2!

Takaisin kirjoituspöydän ääreen

Pikkuvauvan kanssa aika tuntuu menevän samaan aikaan tosi hitaasti ja nopeasti. Kun katsoo miten paljon sitä itse on oppinut lapsenkäsittelytaidossa ja omassa lapsenlukutaidossa, niin voi jo onnitella itseään: hyvää työtä, tuonkin jo osaat ihan hienosti. Sitä osaa pitää lasta sylissään yhdellä kädellä, tietää miten kärryä pitää hytkyttää ja milloin röyhtäyttää ja vähitellen sitä jo tunnistaa vatsanväänteistä aiheutuvat äkilliset, keskelle hymyjä ja jutteluhetkiä tunkeutuvat äidin sydäntä raastavat itkut ja väsymyksestä johtuvan koko ajan kiihtyvän raivarin sekä sen tärkeimmän, nälkäitkun. Aina tosin ei vain usko omaa tuntemustaan, nyt pojan ollessa vähän reilu viisi viikkoinen en millään halunnut uskoa, että tuo haluaakin syödä yhtäkkiä jopa puolentoistatunnin välein kun ennen tuplasti pidemmät välit olivat ihan ok. Ehdin jo epäillä maidontulon loppumista, vatsavaivoja ja vaikka mitä, ennen kuin muistui vihdoin mieleen että niin, se yksi tiheän imun vaihe on just tässä 5-6 viikkoisena. Kun pojan antaa imeä aina nälkäitkusta (vaikka se parin tunnin välein herääminen yöllä tuntuukin pahalta...), hoituu homma taas paremmin.

Samoin poika tuntuu kasvavan ihan valtavalla vauhdilla. Yhtenä päivänä nenä on muuttunut, yhtenä kulmakarvat ilmestyvät ja yhtenä tajuaa ettei koko 56 koon puvustossa ole enää montaa vaatetta, joka menisi. Yhtenä päivänä kun vaan ihan kokeillaan leikkimattoa, jaksaa poika tillittää esineitä 40 minuuttia tyytyväisenä putkeen. Pari viikkoa siitä ja niitä esineitä jo taotaan tiukasti nyrkillä (osumaprosentti ei ole kovin hyvä, mutta lelujen helinä ja kilinä on sitäkin kivempaa kun jonkun sattuu saamaan heilumaan). Yhtäkkiä tuota ei enää uskalla jättää hetkeksikään hoitopöydälle ilman, että katsoo tiukasti perään, niin pontevia potkuja ja jalannostoja tehdään jo, että kaveri saa seinästä aikamoiset vauhdit.. Tuntuu hyvältä ja haikealta, että kasvu on niin nopeaa. Äitikin pääsee jo vähän kauemmas pienestä, isä kelpaa jo niin pitkiksi ajoiksi että äiti pääsee koiralenkille ihan ilman vauvaa tai reissu läheiseen ostoskeskukseen tai ravintolaan onnistuu ilman katastrofeja. Äiti uskaltaa lähteä koiran ja pojan kanssa mökille itsekseen, niin että isä saa yövuoron jälkeen rauhassa nukuttua. Maailma, joka pari viikkoa sitten oli vielä yhtä kodinseinää, onkin taas avoinna ja vapaus - vaikkei todellakaan ole enää samanlaista kuin ennen pojan tuloa - on löydettävissä arjen pienissä hetkissä: Kuuma suihku, teehetki, lehden lukua. Uutta vapautta toi vähän yllättäen myös Jiin synttärilahjaksi antama iPadin näppis, jolla voi myös niiden pojan pikkutorkkujen ajan kirjoittaa helposti ilman, että pitää väkertää läppärin kanssa. Tämän saa mukaan vaikka sänkyyn (miten romanttista!).

Sitten toisissa suhteissa aika menee tosi hitaasti. Välillä tuntuu, että olen juurtunut sohvan imetysnurkkaan ja vain tuijotan kämpässä tekemättömiä asioita pystymättä irrottautumaan pojasta sen vertaa että saisin haarukan nostettua lattialta tai silitettyä koiraa, joka vähän syyttävästi huokailee jaloissa. Samoin tuntuu, ettei oma alakerta parane kuntoon ikinä, tikinhaavat ovat edelleen auki ja muutenkin.. no sanotaan että kaikki osat tuolla eivät ole enää niillä  paikoilla, missä pitäisi. Ja isoimpana sitä huomaa omat puutteensa äitinä ja ihmisenä - miksen voi lopettaa lapsellista nalkuttamista Jiille, vaikka juuri hetki sitten päätin etten koskaan tee niin, miten voin olla näin kärsimätön omaa lastani kohtaan, miten näin kyvytön hoitamaan omia asioitani kuntoon? Tuntuu, että tässä on vielä aika paljon kasvamista, ennen kuin sitä osaa olla sellainen äiti lapselleen kuin toivoisi. Tai sellainen vaimo kuin haluaisi. Tai sellainen ihminen, ylipäätään.

Kirjoitin äitiyslomalla meidän seinään tekstin: maailma ei tule valmiiksi tänäänkään. Pitäisi ymmärtää, etten tule minäkään, tai meidän kämppä tai mikään muukaan asia. Yritän nauttia vaikka siitä, että pääsin uuden näppikseni ansiosta hyödyntämään pojan päiväunet kirjoittamiseen, koska tämä tekee henkisesti hyvää ja toivottavasti edesauttaa niiden muiden, isompien tavoitteidenkin saavuttamisessa. Ja siitä, että näyttäisi siltä että ehdin juoda koko teekupin rauhassa loppuun, lämpimänä! Mikä ilo, mikä vapaus ;)