Kolmas Jiin vetämä yö. Poika heräsi vain neljästi, mutta sai kerran sellaiset raivarit, että Jii joutui laittamaan valot päälle ja leikkimään 45 minuuttia, ennen kuin poika väsyi ja suostui taas nukutettavaksi. Sitä ennen siis oli huudettu 45 minuuttia (raivoa), enkä minäkään saanut rauhoittumaan. Jii oli jotenkin tosi masentunut, kun poika sai taas tuollaiset raivarit kun sama oli käynyt jo nukuttaessakin. Minä yritin lohduttaa, että tässä varmaan oli reaktiota siitä, kun jouduin sen tiehyttukoksen jälkeen imettämään niin tiheästi ja nyt rintaa ei ollutkaan tarjolla. Tai sitten syynä oli kala, jota syötin eilen lounaalla, mene ja tiedä. Mitään muuta reaktiota kalasta ei tullut, ilmavaivojen lisääntymistä tms., joten en tiedä.
Tuon raivarin jälkeen isän sylikin taas kävi, mistä olin tosi iloinen ja minä sain jatkaa uniani Harry Potterin tahtiin. Heräsin ihan itse aamulla puoli yhdeksän aikaan ja katselin ihan hämmentyneenä ukkoja, jotka vetivät sikeitä. No, joskus näinkin. Ehdin keittää teetä itselleni ja laittaa Pikku-Ukon aamupuurot rauhassa turpoamaan. Ja vaan fiilistellä, että ei särkenyt päätäkään.
Olin eilen jo etukäteen päättänyt, että jos yö menee yhtään hyvin, koitan vähän siivota. Jii auttoi viemällä poikaa kahdesti päikkäriaikaan ulos, jotta sain oltua rauhassa ja puuhailtua kotona. Mitään sankaritekoja ei tapahtunut, mutta miehen ja pojan vaatekaappi on nyt kondiksessa ja pyykit pesty, samoin aloittelin vessan pesua. Niin, ja tyhjensin suihkukaivon. Se ehkä kyllä oli sankariteko?
Mietin siinä puuhaillessani, että nyt olen vain tavallisen, en epätoivoisen, väsynyt. On vaikea saada itseään liikkeelle, kun takaraivossa on pelko siitä, että voimat taas kohta loppuvat. Yritin kerrankin ottaa ihan iisisti ja jättää tempomiset vähemmälle. Ja päivä oli oikein hyvä, vaikka Soneran 3G-nettiyhteys alkoikin pelittää vasta illalla. Luin puuhailun lomassa kirjastosta lainaamaani Anu Silfverbergin Äitikorttia ja mietin. Tuntui hyvältä ihan vaan olla ja miettiä, juoda talven viimeiset glögit. Suoristaa olkkarin matonpidin ja kiristää Jiin laatikonkannattimet. Hyvä päivä.
Jii lupasi nyt vielä yhden yön putkeen, vaikka yritin vähän jo toppuutella. Toivotaan, että Pikku-Ukon osalta tämä menisi vielä vähän helpommin, niin Jiikin saisi levätä. Tarkoitus kun ei ole uuvuttaa toistakin. Vaikka jotenkin olen helpottunut, kun nyt Jiinkin katseesta näkee, että se ymmärtää vähän paremmin, miltä tuntuu vaan vetää yö yön perään. Silti enemmän tarvitsen apua, joka kestää, joten lähetän ensi yöksi anoppilaan nukkumaan kunnolla. Kyllä minäkin taas jo jotain jaksan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti