Eilisen 3kk -neuvolan tulos: tasan 65 cm ja reilut 7,5 kiloa. Painoa on tullut kilo, senttejä 2,5. Paljonhan sekin on ja pituusmitta ei neuvolantädinkään mukaan ole tarkka, mutta jotenkin luulin että olisi enemmän, kun vaatteita on taas saanut urakalla laittaa syrjään. Pudottiin vähäsen pituuskäyrältäkin, ennen oltiin melkein siellä SD 2:n tuntumassa, nyt lähempänä ykköstä, muttei se kuulemma haittaa tai vaadi lisäruokia, äidinmaidolla siis jatketaan. Mutta muutosta pituuden kasvuluvuissa on - siinä missä viimeksi laskettuna kasvutahti oli melkein 1,6 mm päivässä, nyt viimeisellä mittausvälillä se on 0,8mm. Painoa sen sijaan on tullut melkein saman verran kuin ennen, lähes 35g/päivä. Sen onkin Pikku-Ukon poskissa nähnyt, köhköh...
Taitaa tosiaan olla takana se vauvavaihe, jossa lähinnä syödään ja kasvetaan fyysisesti niin että melkein kuulee solujen jakaantumishuminan :) Olin minä sitä alkanut epäillä itsekin, toissayönä tuli ensimmäinen 7,5 tunnin nukkupätkä ja muutenkin viimeiset pari viikkoa öisin on syöty harvemmin. Ja päivisin Herra Flirtti taas ei millään malta syödä kun on kaikkea jännää (niinkuin ne omat nyrkit, joista täti armeliaasti sanoi, että tuo on vaan vaihe, eikä tarvitse huolestua ja pelätä että nyt se imee peukkuaan kuusivuotiaaksi).
Outoa, mutta mulla on jotenkin haikea olo. Ei missään tapauksessa siis pettynyt, mutta haikea. Oli niin mielenkiintoista seurata niitä nopsaan vaihtuvia kasvulukuja ja miettiä miten hurjaa pienen ihmisen alku voi ollakaan. Ja tiedänhän minä, että juuri näillä kohdin kasvu alkaa hidastua vähitellen (ja kasvaahan se nyt edelleen, voi hyvänenaika, ja ehtii vielä vaikka mihin mittoihin). Mutta tuntuu siltä, kuin ensimmäinen kasvujakso tuon elämässä olisi takana ja vaikka nyt ollaan huikean, upean uuden kehityksen edessä (jossa ainakin kaikkea maistetaan ja yritetään pönkiä istumaan ja seisomaan), ymmärrän hyvin mitä yksi kaverini sanoi joskus seuratessaan oman lapsensa kasvua: vanhempana koko elämä on yhtä luopumista. Ei siis sitä, että tässä vanhemmilta riistettäisiin mitään, vaan sitä että pitää osata päästää irti esimerkiksi noista luvuista ja seurata nyt kasvua jotenkin muuten, nauttia siitä mitä nyt on. Opettelen vielä, tämä tuli niin äkkiä vastaan. Mun pieni on niin iso!
No, plussan puolella on tietysti se, että yhden vaatekerran vaatteita voi pitää jatkossa vähän pidempään päällä ennen kuin jäävät pieniksi. Ja ennen kaikkea se, että hei hei hei tässä on mahdollisuudet kohta nukkua pidempiä yöuniakin, jippiaijee!
Mutta miksi tämä tuntuu niin ristiriitaiselta, en ymmärrä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti