Rintatulehduksen karkotuskonstit

Päällä on tosi hämy olo ja puolelta päivin huomasin oikeassa rinnassa valtavan kovan patin. Toivottavasti vain tiehyttukos eikä tulehdus, vaikka viime kerrasta viisastuneena antibiootit hankittiin varmuuden vuoksi odottamaan tuohon jos kuume keksii taas heittää päälle yöllä. Ennen kuumeen tuloa kieltäydyn uskomasta, että kyse on nimenomaan tulehduksesta, mutta ikävä tosiasia on se, että vaikka yritän saada Pikku-Ukkoa tyhjentämään rintaa imemällä aina kun se vaan suostuu, kävin saunassa ja lämpimässä suihkussa hieromassa rintaa ja nyt istun iltaa lämmin kaurapussi rintaliiveissä, ei patti ole hievahtanutkaan ja on edelleen kova ja kipeä.

Pojan vatsan vuoksi vaan haluaisin viimeiseen asti välttää antibiootteja, kun ne viimeksikin pistivät vatsan ihan sekaisin ja nyt sillä on jo ennestään vatsan kanssa niin paljon ongelmia, että niiden kanssa juuri ja juuri taas tsempattiin aamulla, ennen kuin saatiin 9 tunnin odottelun jälkeen puntattua ulos kakkaa (joka oli taas, yllätys yllätys, vihreää). Ja nyt en enää kuollaksenikaan keksi, että mitä olisin nyt syönyt että se tuolla tavoin poikaan vaikuttaa, koska nimenomaan olen yrittänyt olla varovainen nyt syömisten kanssa. Tai voiko tämä reaktio johtua siitä, että poika alkaa kakkailla harvemmin, voisiko se ottaa suoliston suhteen noin koville?

Joka tapauksessa yritän nyt vielä, jos hieromalla ja lämmöllä sekä tiheällä imetyksellä ja tarvittaessa myös yöpumppauksella tuon patin saisi veks. Jookopliis?

Laittaisin nää lantionpohjalihakset vaihtoon just nyt, kiitos!

Oikeasti, itken ihan kohta näiden mun lantionpohjalihasten kanssa. En tiedä kuinka huonossa kunnossa sitten ne olivat ennen synnytystä, mutta voi morjens - nyt niistä ei oo kerrassaan mihinkään.  Heti synnytyksen jälkeen ajattelin vaan, että joo tää varmaan vaan on tällaista ja palautuu kohta. Nyt yli kaksi kuukautta synnytyksestä alkaa hiljalleen tajuta, että ei perkl, nää on just nyt tässä tilassa eikä tästä mitenkään automaagisesti ole mihinkään kehittymässä.

Miksi sitten ne potuttavat juuri nyt niin paljon? No koska en voi juosta, koska tärähdykset tuntuvat oikeasti siltä kun koko suolisto yrittäisi emättimen kautta ulos, seuroissa on kiusallista olla kun ei tiedä satavarmaksi pystyykö sitä tarvittaessa pidättämään pierua ja pissalla pitää käydä nyt tiheämmin kuin edes raskausaikana, koska esimerkiksi aivastuksen tullen ei myöskään voi olla varma siitä, ettei sinne jotain samalla lirahda. Lyhyesti; mulla on ihan supernaisellinen ja viehättävä olo nykyään. Juoksu mua itkettää jo ihan senkin vuoksi, että se muinoin oli liikuntalajeista parhaiten sopiva, mulla on sopivan pitkät koivet jotta homma kulki ja siinä tossujen niellessä kilometrejä tuli usein upean euforinen olo ja siinä samalla tuli ratkottua elämän pieniä ja vähän isompiakin probleemeja ihan huomaamatta ja turhia analysoimatta.

Tilanne oikein kärjistyi, kun luin kaverin Facebook-merkintää. He saivat lapsen viisi viikkoa meidän jälkeen ja tyttö oli jo nyt käynyt vetäisemässä puolen tunnin lenkin. Ja väitti sen päälle itseään rapakuntoiseksi. Tällä hetkellä itsellä on vähän sellainen olo, että voisin antaa aika paljon siitä että mun lantionpohjanlihakset antais mun ottaa edes viittä peräkkäistä juoksuaskelta ja siksi puolen tunnin juoksu kuulostaa täysin utopistiselta. Kuuntelin koiran kanssa lenkillä ollessa ohi juoksevan pariskunnan keskustelua, jossa toinen marmatti ilmeisesti MM-kisojen innoittamana, että miksi kilpakävely edes on mikään laji, että miksi ei voi vain juosta jos haluaa mennä kovaa. Teki mieli kilpakävellä heidät kiinni ja käydä kirkumassa, että hemmetti ne esimerkiksi kävelee, jotka ei muuta voi. Itse kun olin koko lenkin yrittänyt nimenomaan tehostaa menoa liikuttamalla lantiota enemmän ja lisäämällä nopeutta, juurikin kilpakävelymäisesti...

Olen koittanut tehdä päivittäin niitä lantionpohjaliikkeitä ja melkein siinä onnistunutkin, mutta kun tilanne ei ole merkittävästi synnytyksen jälkeen vielä parantunut, tilasin tässä taannoin itselleni myös  geishakuulat siinä toivossa, että niillä hommaan saisi vähän lisää tehoja. Kuulemma kuudessa viikossa pitäisi jotain tuloksia jo tuntuakin. Tosin ekalla kokeilulla tuli jo järkytys siitä, miten erilaiselle kaikki tuolla alakerrassa tuntuu, mutta kaipa se siitä alkaa harjoituksen myötä suttaantua. Otetaan nyt sitten tavoitteeksi vaikka se, että voisin juosta pikkulenkkejä jouluun mennessä. Niin tai näin, töitä on pakko ruveta tekemään, koska tämänhetkinen tilanne ottaa elämänlaadun kannalta vaan ihan liikaa pannuun. Mietin, miten helppoa oli raskausaikana ajatella, että en se minä kuitenkaan ole, josta ne varoittelee ja jolle tulee kaikkia näitä kiusallisia oireita. Touché…

Milloin sä ajattelit palata takaisin töihin?

Viime lauantain häät oli tosi kiva ja onnistunut juhla, jossa vieraanakin oli kiva olla. Poika käyttäytyi asiallisesti ja nukkui koko kirkkotoimituksen kiltisti ja isoja pätkiä itse juhlastakin - ainakin siihen asti, kun alkoi puheet ja siinä vaiheessa jo hyvin marinoidut vieraat alkoivat päästellä epäsäännöllisen säännöllisesti huutoja, vislauksia ja taputuksia. Sen jälkeen ei enää nukuttukaan ja lopulta tuli sellaiset itkupotkuraivarit, että katsoin parhaimmaksi lähteä kotiin ja jättää muut häävieraat jatkamaan juhlintaansa ilman väsyneen äidin mulkoiluja ;)

Tilaisuus oli ensimmäinen pitkästä aikaa kun näin tuttuja isolla porukalla ja sen jälkeen kun Pikku-Ukko oli esitelty ja sitä oltiin säädyllinen aika ihasteltu, alkoi tenttaus, joka meni aina saman kaavan mukaan. Erityisesti kaikkia tuntui kiinnostavan se, milloin meikä palaa takaisin töihin. Yritin keksiä koko illan hyviä kiertoilmauksia sille, etten todellakaan vielä tiedä, mutta se johti vain siihen, että sain kuulla kaikkien muiden mielipiteen siihen. Sulla on jo nyt niin hyvä ura käynnissä, Suomessa tarvitaan nyt tekijöitä, nyt ei kyllä uskalla jäädä hoitovapaalle tai pian ei ole työtä mihin palata ja niin edelleen ja niin edelleen. Kyllä mä sen tiedän, että nyt duunikelkasta poisjääminen voi olla erityisen vaarallista. Mutta samaan aikaan mietin, että ensi maaliskuussa poika on vasta yhdeksän kuukautta vanha. Ihan liian pieni jätettäväksi yksin hoitoon - enkä imetyksenkään vuoksi haluaisi sitä vielä tehdä. Mulla taitaa olla vielä 9  tai 10 viikkoa pitämättömiä lomia (pitää tsekata), joilla voi vähäsen pidentää tuota, mutta silläkin päästään vasta juuri ja juuri toukokuulle. Kiroan nyt vielä enemmän kuin raskausaikana sitä, että poika syntyi niin myöhään ja mulla meni niin monta viikkoa vähän niin kuin hukkaan. Samalla muistelen, että joidenkin alojen työehtosopimuksessa lukee, että taataan paluu samaan/samanarvoiseen tehtävään vain vanhenpainvapaalta - ei hoitovapaalta. Pitäisi jostain selvittää myös mitä meidän TES sanoo tähän. Sekin vaikuttaa pohdintoihin.

Kävin eilen ensimmäistä kertaa äitiyslomalle jäännin jälkeen toimistolla tapaamassa työkavereita lounaan merkeissä. Pikku-Ukko selvisi hienosti junamatkasta ja ravintolalounaasta (sekä vaipanvaihdosta julkisella paikalla...). Mutta minä olen edelleen pää ihan pyörällä kaikista uutisista, joita ropisi iltapäivän aikana. Pomo on raskaana, joten käyn luultavasti keskustelut paluusta jonkun ihan tuntemattoman henkilön kanssa, tiimiin on palkattu uusi henkilö rooliin jonka työtehtävien painotusta itse olisin halunnut tulevaisuudessa, koko osaston yhteishenki mättää ja kiire syö ihmisiä melkein elävältä, monia avainhenkilöitä on jo lähtenyt ja tuntui siltä, että puolet työkavereistakin oli jo lähtökuopissa. Olen samaan aikaan helpottunut, etten joudu olemaan nyt paikalla katsomassa muutosta yhtään lähempää, mutta samalla tuntuu siltä kuin omat vaihdoehdot kutistuisivat kutistumistaan. Mihin voisinkaan palata? Ja jos en palaa vanhaan työhöni, mitä vaihtoehtoja sitten on tarjolla? Olen joskus pyöritellyt yrittäjyyttä mielessäni ja viime vuonna tähän aikaan yritimme parin tutun kanssa pyöräyttääkin yhtä ideaa käyntiin, mutta se kaatui rahoitukseen. Sitten tulin raskaaksi ja kaistaa ei omassa päässä riittänyt oikeastaan muiden juttujen miettimiseen. Ja nyt kun katsoin, olivat tutut saaneet kaksin vedettyä hommaa eteenpäin ja firma oli jo pystyssä. Joten sinne meni sekin ajatus.

Edessä on siis jokatapauksessa jotakin uutta työrintamalla, koska vanhaankaan ei ole paluuta - sen verran kovaa muuttuu työelämä. Tosiasia on myös se, että Jiin opiskelut päättyvät vuodenvaihteessa ja paljon meidän perheen tulevaisuudesta riippuu nyt myös siitä saako hän valmistumisen jälkeen töitä (ja minkälaisia ja mistä). Kaikki on auki ja vaikkei sitä vielä tarvitsekaan ratkaista huomaan ahdistuvani koko aiheesta. Kun olin pieni, äiti oli töissä, mutta muutettuamme uuteen kaupunkiin äiti jäi kotiin. Haluaisin olla tasa-arvoinen, moderni nainen, mutten voi valehdella kun sanon että minusta oli ihanaa, että äiti oli kotona ja meidän lasten käytettävissä aina. Oma sydän sanoo, että minäkin haluaisin nähdä läheltä kun Pikku-Ukko kasvaa isoksi. Se ei vaan realistisesti ottaen taida olla mahdollista. Joten yritän löytää vastausta siihen, mikä se toisiksi paras vaihtoehto sitten kaikkien kannalta olisi.

*huoh*. Päätä särkee nyt jo, eikä ole vasta kuin elokuu!

Pikku-Ukko 2 kk!

Miten todella nopeasti aika kuluu: siinä, missä en ikinä uskonut, että raskaanaolo loppuu, on yhtäkkiä hurahtanut kaksi kuukautta ihan noin vain. Olen yrittänyt muistutella itselleni, että tämä on ainutkertaista aikaa ja että siitä kannattaa nauttia. Ja olen kyllä onnistunutkin, ainaisesta väsymyksestä huolimatta.

Ja silti on vaikea tajuta, että kaksi kuukautta sitten tuo tilliäinen syntyi, yli kaksi kiloa ja melkein kymmenen senttiä pienempänä ja että jossain ihmeen välissä siitä on kehittynyt ihana ukkeli, joka jo kannattelee sujuvasti päätään (ainakin sen verran, ettei tartte pelätä kun nostelee rauhaksiin tai pitää olalla), tykkää nauraa vanhempien ihmeellisille jutuille, hakkaa sitterin lelukaaren lelut soosiksi jos annetaan ja viimeisimpänä, laulaa kappaleiden päälle (tai mölisee) jos laittaa esim radion päälle. Eilen oli muutenkin Pikku-Ukon tarinapäivä, juttua vaan riitti ja sitä kerrottiin kavereille, vanhemmille ja illalla Mummille ja Vaarillekin. Kasvu on ihmeellistä, kun se tapahtuu sykäyksinä eikä lineaarisesti, niin kuin insinööri odottaisi. Yhtäkkiä sitä vain tyyppi jokeltelee kuin viimeistä päivää. Ja seuraavana päivänä voi olla täysi hiljaisuus, kun harjoitellaan jotain muuta juttua. Toivoisin, että seuraavaksi se ottaisi vatsallaan makuun omakseen, mutta uskon vasta kun näen, koska viimeistään kolmessa minuutissa tuo repii peliverkkareitaan kun sen niin päin uskaltaa laittaa. Sillä taitaa olla jotain tekemistä sen kanssa, että siinä missä vatsallaan olisi hyvä nostaa päätä ja niskoja poika nostelee jalkoja navasta asti ylös ja ylläripylläri lentää nenälleen jossain vaiheessa... Ehkä tuo oppii seisomaan ennen kuin osaa olla vatsallaan.

Omaa lasta on ihana tuijotella ja toivon, että sitä jaksaisi jatkossakin huomioida samalla tavalla toisen pieniä ja isompia muutoksia. Ehkä niin on vain esikoisen kanssa, mutta ainakin nyt kaikki tuntuu niin käsittämättömän ihmeelliseltä, ne oudotkin jutut - miten silmät lakkaavat noin vain rähmimästä, miten hiukset alkavat vaihtua tummasta vauvatukasta vaaleisiin haiveniin, miten posket ja leuka pullistuvat silmissä niin että kasvonpiirteet menevät ihan hassuksi, miten yhtäkkiä poikaa ei tarvitse kuin vähän kannatella kun se yrittää seistä huterilla koivillaan, miten pieni käsi jo hamuaa esineitä tarttuakseen ja miten pieniin silmiin syttyy ilo kun niiden eteen tulee tuttu naama. Tuntuu mahtavalta saada pieni hymyilemään ja nauramaan ja esitellä tälle uusia juttuja.

Uusista jutuista puheenollen pari viimeistä viikkoa onkin mennyt siinä, että yrittää pitää pojan ympäristössä, jossa on paljon uuttaa vilinää. Muuten saa jo aika kovin tehdä hommia, että tuo viihtyy.  Kotona samat seinät ja lelut muuttuvat nopeasti tylsiksi ja huuto alkaa herkästi - muualla tuijotellaan tyytyväisenä uusia juttuja, kuunnellaan ääniä, haistellaan hajuja. Maanantaina tapasin kavereitani, joiden viiden lapsen touhuja katsoessa poika ei malttanut ollenkaan mennä päiväunille vaan pää heilui vilinän tahdissa monta tuntia. Sen jälkeen kyllä nukuttiin hyvin ;)

Se yllättää, miten nopeaa ja epärytmistä kehitys on. Kaverin tuplasti vanhempi vauva juttelee vähemmän kuin meidän poika, mutta on valovuosia edempänä motorisesti. Paljon tasaantunee vuodessakin ja tavallaan en malta odottaa, että poika olisi niin iso, että alkaisi jo kunnolla kävellä ja puhua. Mutta oma ihanuus on tässä pienten kehitystenkin seuraamisessa. Poika on utelias, avoin, helposti nauravainen, puhuu kuin Ruuneberi ja elää ihan omaa rytmiään. Isäänsä tullut näissä. Saas nähdä tuoko seuraavat kuukaudet vähän äitiäkin mukaan (muuta kuin kyvyn suuttua ja leppyä salamannopeasti...).

No, nyt se kakka otti ja muuttui vihreäksi...

Ensinhän meillä oli pelkkä haju. Sitten viime viikon lopulla pojan iho, joka ennen on ollut ihan priimakunnossa vaippa-alueella (eikä muutenkaan hormoninäppyjä lukuunottamatta mitään valittamista) alkoi falskata ja ilman jatkuvaa sinkkivoiteen, talkin ja öljyn lutraamista se muuttuu väriltään tomaatinpunaiseksi. Tämän pistin aluksi vaippamerkin vaihdon syyksi (meillä on ollut muutamia sellaisia halpisvaippoja ja jostain syystä myöskään Liberot eivät tunnu sopivan tuolle yhtä hyvin kuin Pampersit) ja toisaalta supernihkeän kelin piikkiin.

Toissapäivänä meillä poika alkoi tehdä kakkaa epäsäännöllisemmin kuin ennen ja ne pitkän tauon jälkeen tulevat kakat alkoivat selvästi vihertää. Tätäkin yritin vielä selittää sillä, että kakka vaan ehti olla vaipassa vähän pidempään. Mutta ei, eilen Pikku-Ukon vatsaa väänsi paikoitellen ihan huolella, pieruja tuli pitkinä sarjoina ja ainakin kaksi kertaa saatiin kiinni ihan livekakka ja ne oli kyllä jo heti ulostullessa ihan ruohonvihreitä (aika friikin näköistä, muuten).

Oon kuumeisesti koittanut miettiä, olenko tässä viikonlopun jälkeen syönyt jotain uutta ja ihmeellistä, mutta ainoa minkä keksin oli puolukat ja niitäkin vain kerran. Sen sijaan olen unohtanut nyt häissä, sitä seuranneena väsymyspäivänä ja häsellysmaanantaina antaa tuolle säännöllisesti aterian kanssa Cuplatonta, joka on kuulunut viikosta kolme lähtien meidän vakiosettiin. D-vitamiinia, jota ennen syytin vatsanväänteistä olen taas muistanut antaa säännöllisesti, joten siitäkään ei pitäisi olla kyse.

Yritän nyt pari päivää olla ekstrahuolellinen sen Cuplatonin kanssa ja katsoa muuttuuko väri takaisin ja kyse oli vain ilmavaivoista, jotka hapettivat kakan jo masussa. Poika ei tunnu olevan mitenkään erityisen kipeä vaikka peppu vähän punoittaakin ja mahassakin siis tuntuu kiertävän vain se ilma. Mutta jos tuo ei tämän viikon aikana ala helpottaa, syynä varmaan kuitenkin on joku allergiajuttu :( Ja kokeilen sitten sitä maidotonta dieettiä, sanoivat ne neuvolassa sitten mitä tahansa. Jäätelöä olenkin tässä syönyt urakalla, ehkä hyvä laittaa se nyt jo jokatapauksessa katkolle..

Vauvan passikuva

Ollaan lähdössä kaveripariskunnan kanssa syyskuussa laivalla Tukholmaan, joten Pikku-Ukko tarvitsee passin pikimmiten (niin tarvitsen minäkin, koska nimenvaihdon lykkääntymisen vuoksi vanha ehti vanhentua jo maaliskuussa ja nyt oon minäkin siis ilman virallisia papereita). Saimme buukattua loppuviikolle poliisilta lupa-ajan - ilmeisesti kesän ruuhkakausi on jo ohi, koska kolme viikkoa aiemmin kun yritin varata aikaa olivat seuraavat vapaat ajat tälle samalle viikolle kuin nyt eilen aikaa buukatessa. Hyvä niin, koska meidän keikka vaatii kolme eri ajanvarausta; pojan passi, minun passi ja ajokortti uudelle sukunimelle. Toivottaavasti systeemit poliisilla ovat sen verran fiksut, että voimme asioida kaikki kolme juttua samalla luukulla emmekä joudu vaihtamaan aina lennosta yhden varauksen vaihtuessa toiseen. Saas nähdä.

No, tuli sitten jossain kohti mieleen, että yleensä tällaiset viralliset paperit vaativat myös jonkun tunnistettavan kuvan ja sellainen sekä minulta että pojalta puuttuu. Lyhyt Googlettelu kertoi, että lähiostarilta löytyy vielä jonkinsortin valokuvaamo ja päätin hoitaa asian heti alkuviikosta (lähinnä sen vuoksi, että jos poika heittäisi reissussa kilarit olisi vielä varapäiviä mennä kuvaamaan paremmalla hetkellä). Herättiin pojan kanssa kuuden jälkeen ja jäin odottelemaan meidän normaaleja kello kympin päikkäreitä, joiden jälkeen tyyppi on yleensä aurinkoinen kuin mikä. Kello kahdeltatoista oli todettava, että niitä ei taidakaan tulla ja siinä sitten melkein itku silmässä mietin uskaltaako väsyneen tyypin kanssa nyt lähteä koko kuvaan. Poika tuijotteli meidän jalkalamppua kerrankin sen verran tyytyväisenä, että sain omaan naamaan ripsivärit ja hampaat harjattua ja sateeseenkin tuli juuri sen verran taukoa, että päästiin hyvin pujahtamaan ostarille.

Oma kuva näpsittiin eka ja se kiinnosti ehkä nanosekuntin kun yritin samalla katsoa heiluuko kärryissä jo kädet siihen malliin, että kohta repeää. Mutta poika tuli kopasta aurinkoisena ja hyväntuulisena ja vaikka itse kuvaa jouduttiin hetki hakemaan, kun mun väsyneet aivot ei ihan heti tajunneet miten lasta piti pitää niin, että minusta ei edes peukalot näy kuvassa - kuulemma suuri moka ja voi johtaa kuvan hylkäykseen passia anottaessa. Loppuenlopuksi minä olin siis sivuttain istumassa, toinen jalka keittiöjakkaran päällä ja poika polvella. Lasta piti tukea siten, että omat kädet tosiaan ei näy ja body ei lennä korviin, mikä yhtälönä tuntui supervaikealta. Mutta ammattitaitoinen täti hoiti homman nopeasti purkkiin ja poika jäi kiinnostuneena seuraamaan vielä tämän hyörinää ja itse kuvien leikkausta.

Lopullisessa kuvassa poika on ihan itsensä näköinen ja kuva teknisesti muutenkin hyvä, suoraan edestä, ei varjoja, silmät auki ja vielä inhimillinen ilme. Aika koko hommassa meni molempien osalta kahdeksan minuuttia, joten kivuttomasti selvittiin ulos vaikka päikkäreitä ei alla ollutkaan. Kannatti antaa ammattilaisen hoitaa. Onhan poika varmasti pari vuotta myöhemmin ihan eri näköinen kun kasvaa vauvaiästä ohi, mutta mietitään vaikka uutta passia sitten. Tämän kyllä luulisi kelpaavan lähiaikojen matkatarpeisiin, jos muita sellaisia nyt tulee vielä.

Päivästä pitää sanoa vielä sen verran, että ihan hyvä etten jäänyt odottamaan niitä kunnon päikkäreitä - poika otti ekat kunnon unensa alkaen kello puoli yhdeksän illalla, sitä ennen veteli vain sellaisia kymmenen minuutin mikrounosia. Kävin kuvauksen jälkeen kaverilla kylässä kun toinenkin opiskelukaverini oli perheineen siellä vierailulla ja viiden leikki-ikäisen touhuissa oli ilmeisesti pojalle sen verran virikettä, ettei hän ollenkaan malttanut nukkua. Jännä, miten poika on aina kodin ulkopuolella niin helppo ja aurinkoinen tapaus, ei itke juuri koskaan ja tuijottelee vaan menemään. Tajusin tänään ekaa kertaa, että sehän voikin johtua siitä, että tällaisissa tilanteissa Pikku-Ukolla on kylliksi uutta virikettä - olisiko meillä kotona sen verran tylsää (tai jo nähtyä), että tuo turhaantuu heti kättelyssä ja huutaa siksi helpommin?

Raskauskiloprojekti, viikko 1: - 2 kg

Ensimmäinen viikko takana ja oon niin ylpeä ittestäni. Mun alun tavoite oli siis vain jättää Coca-Cola ja suklaa pois. Ja kertaakaan en sortunut, en edes eilisissä häissä. Ja oudosti kun saa pidettyä itsekuria yhdessä jutussa, se kääntyy positiiviseksi jutuksi muuallakin ja viime viikolla sain panostettua aamu- ja välipaloihin ja syötyä vähän terveellisemmin niidenkin osalta. Tämä ei estänyt mua vetämästä viikon aikana useampaa annosta jätskiä, yhtä brownieta tai hääkakkua, mutta tarkoitushan ei ollutkaan ottaa mitään tiukkaa linjaa vaan pysyä noissa kahdessa kielletyssä ja muuten nauttia olosta, mutta pykälää terveellisemmin. Ihan hyväkin ilmeisesti, että vedin, koska tuo -2kg:kin on jo vähän liian kova alkutahti, mieluummin tähtäisin sellaiseen puoli kiloa viikossa -tahtiin, jolloin vaikutukset äidinmaidon laatuunkin varmaan jäisivät hyvin pieniksi. Mutta ehkä tämä nyt oli sellainen alkuryhdistäytymisen jälkeinen alkuspurtti ja muuttuihan sääkin viileämmäksi, joten osin tuo voi olla ihan turvotuksenkin poistumista.

Olen etsinyt sopivaa treeniohjelmaa ja kaverilla ollessani selasin uutta Kauneus&Terveys -lehteä. Siinä silmiin osui oman kropan painolla tehtäviä harjoituksia, joita ajattelin yrittää ottaa osaksi tämän viikon ohjelmaa. Ohjelma menee about näin:

• Burbees x 15 (hyppy - punnerrusasentoon - hyppy)
• Jalannosto lankkuasennossa x 20 
• Kyynerpääkiipeily x 20
• Kyykkyhyppy x 20 
• Punnerrus

Koska hypyt ei ainakaan vielä meikäläisen olemattomilla lantionpohjalihaksilla onnistu, pitää katsoa miten tuota muokkaa niiden osalta. Ainakaan noita burbeeseja ei vielä vatsalihaksien olemattomuuden vuoksi pysty tekemään kunnolla, mutta muuten tuossa on ainakin paljon hyvää, mistä lähteä liikkelle..

Ruokapuolelle en nyt ota mitään uutta, kun tuossakin on vielä tekemistä. Ehkä kalaa voisi koittaa syödä vähän enemmän. 84,6 kiloa on siis elopaino nyt ja ensi maanantaina seuraava punnitus. Matka kohti 75 kilon välitavoitetta voi alkaa :) Jos lasketaan puoli kiloa viikossa -tahtia, niin siinä pitäisi olla tammikuussa tai sanotaan vaikka viimeistään ennen vanhempainvapaiden päättymistä ensi maaliskuussa. Ainakin hyvä alku projektille tuli jo tässä!

Matalat nännit ja ihanan kamala imetys

Ihan tajutonta, Pikku-Ukko on huomenna jo 8 viikkoa vanha! Se meinaa sitä, että tässä on imetelty myöskin samaiset 8 viikkoa ja huhhuijaa, välillä kyllä tuntuu siltä, että se on aika saavutus sekin. Vaikka kai sillä oleellisimmalla mittarilla, eli onko poika saanut syödäkseen, ollaan onnistuttu aika hyvin.  Kotimittarilla tuon paino huitelee jo kuuden kilon yläpuolella, eli pari kiloa olisi tullut näinä viikkoina lisää - pituuskasvuun nähden vähän vähänlaisesti mutta noin niin kuin yleisesti ottaen poika on ollut kivasti kasvava. Taputan tässä itseäni vähän olalle, hyvähyvä kroppa että olet onnistunut ruokkimaan tuota lasta kunnolla!

Poikahan oli jo syntyessään aika tomera ja iso ja alkoi kyllä jo synnytyssalissa nykertää itseään kohti rintaa. Maito nousi ihan huomaamatta jo sairaalassa eikä oikeastaan sattunut (tai sitten mulla oli vielä siinä kohti niin hyvät kipulääkkeet, etten vaan huomannut). Sairaalasta lähtiessä paino oli laskenut kyllä, mutta jo parin päivän kontrollikäynnillä tsekattaessa painoa oli tullut melkein 80g päivässä lisää. En ehtinyt kunnolla edes ajatella koko imettämistä, joku kaveri oli vinkannut mulle etukäteen että ota omat rintakumit mukaan sinne, niin ei tartte olla niitä rukoilemassa. Hän oli käyttänyt niitä kipeisiin nänneihin heti alusta ja en ajatellut mitään sen kummemmin kun heti synnyttäneiden osastolle kärräämisen jälkeen ensimmäinen vastaantullut ja rintamukseni nähnyt kätilö jo oli suosittelemassa niiden käyttöä.

Rintakumilla homma lähtikin tosi hyvin liikkeelle jo sairaalassa ja olin rinnoistani ihan tyytyväinen. Sitten kätilöt ja neuvolantädit alkoivat ehdotella, että rintakumeista kannattaa myös luopua jossain kohti ihan vaan niiden tuottaman lisävaivan (mukanaronttaus ja puhdistus) ja puutteellisen iho/imukontaktin maidontuotantoa (ja kaiketi tyypin imemisestä saamaa tyydytystä) heikentävän vaikutuksen vuoksi. Mutta vasta siinä kohdin kun synnytyskertomuspaperit lyötiin kouraan sain selityksen sille, mikä meikäläisen tököttimiä on ain vaivannut: matalat nännit. Siinä missä useimpien nännit tököttävät kunnolla kohollaan pienestäkin tuulenpuuskasta, meikäläisen kieltäytyvät yhteistyöstä, varsinkin vasen. Oikea on aina hanakkaamin poukottanut menemään, mutta vasen - se ei innostu oikein mistään. Paitsi ihan omiaan, joskus, ja silloinkin se jää ihan sellaiseksi pieneksi nyppyläksi (eikä se oikea nyt niin paljon parempi ole). Siksi siis suoraan mulle suositeltiin rintakumeja alkuun ja siksi yökätilö osastolla neuvoi kaikenlaisia vippaskonsteja ongelmanratkaisuun (kuten se, että leikkaa sellaisesta muovisesta lääkeruiskusta pään pois ja kääntää sen sylinterin ympäri, jolloin saa kätevän alipainepumpun jolla nänniä voi koittaa vähän kohottaa ennen imetystä. Tätä en missään vaiheessa kokeillut, koska talossa ei alkuun ollut niitä lääkeruiskuja). Joten alkuun mentiin vain niillä rintakumeilla.

Onneksi luin niiden käyttöohjeet hyvin ja skippasin sen kohdan missä sitä vähän käännetään ympäri ja alipaineella sieltä kaivetaan kumin sisälle siis muutakin kuin pelkkä nänni (kuten oikeasti imettäessäkin pitäisi). Ja tattadadaa, sain tällä systeemillä pojasta melkein tehtyä vampyyrin, kun molemmat nännini olivat jo ekalla viikolla niin verillä, että jouduin pumppaamaan maitoa sen kolme päivää vain koska en halunnut valkoisen kaman sijaan juottaa pojalle punaista. Tämän jälkeen opettelin vähän paremmin käyttämään rintakumeja ja melkein uitin nännivarustusta lanoliinivoiteissa syöttöjen välillä ja lopulta myös aikana rintakumin kitkaa poistamassa. Asiaa ei auta se, että pojalla on jäätävä imurefleksi ja aiheutti sillä mm. isoäidilleen käteen fritsun, kun tämä ei pitänyt varaansa. Sillä tartutaan rintaan kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen ja roikutaan kiinni kunnes tulee uni tai minä kampean irti suupielestä... Ei siis helpoin yhtälö nännien suojelemiseksi.

Sitten olin parhaan kaverini luona ja juteltiin imettämisestä. Sanoin, että olen kyllä miettinyt rintakumeista eroon pääsyä, koska tiesin että joissain olosuhteissa ilmankin oltiin onnistuttu (lähinnä kun poika ei  ollut liian nälkäinen ja poistin kumin puolivälissä syöttöä) mihin hän vaan totesi, että jossain kohti se vaan pitää päättää ja sen jälkeen päätöksessä pysyä, selkeämpää lapsenkin kannalta niin että tottuu sitten uuteen. Ja totta se oli, mitä neuvolantäti koitti sanoa, ei sitä nänneillä imetetä vaan rinnoilla - pienen totuttelun jälkeen Pikku-Ukko oppi imemään myös minun rinnoistani ilman niitä rintakumeja ja vaikka edelleen välillä saattaa olla hetkiä, jolloin tuo turhautumistaan tai väsymistään jää itkemään rinnalle kun ei muka saa kiinni, niin kun itse pysyy rauhallisena ja tarjoaa vaikka vähän nänninreunasta litistäen niin toistaiseksi aina ollaan päästy syömään eikä siinä edes kovin kauaa ole pahimmillaankaan kestänyt. Tämän ongelman vuoksi en siis ole palannut rintakumeihin, mutta kylläkin pariin otteeseen ihan sen vuoksi, että nännistä roikkuu ihonpalasia kun pikku kannibaali innostuu iltapalalla vähän liikaa ja leikkii hauskaa leikkiä "viskotaan päätä rinta tiukasti suussa". Mutta muuten ollaan menty ilman apuvälineitä, vaikka ajoittain lanoliinista on yhä tarvittu melkein tuubitolkulla. Ja nyt kahdeksan viikon jälkeen voin sanoa, että kyllä se pitää paikkaansa, millä kaikki silloin lohduttivat eli että nännitkin tottuvat ja venyvät. Ja poikakin on tottunut. Homma pelittää.

Silti en voi sanoa, että imettäminen on mitenkään erityisen euforinen kokemus mulle. Ennen pojan syntymää ajattelin, että se olisi jollain tavalla syvemmin yhdistävä kokemus, missä me pojan kanssa jotenkin joka imetyskerralla kasvetaan lähemmäksi toisiamme. Ja kyllä imetys yhdistääkin, mutta aika arkisella ja funktionaalisella tavalla: pojan pitää syödä ja minä voin tarjota sitä ruokaa, usein 6-10 kertaa päivässä. Poika on siinä lähellä, meikäläinen koittaa puolet ajasta pysytellä hereillä ja seurata hommaa tyyliin: syökö se nyt niin nopeasti, että kohta meinaa tukehtua vai nukahtaako se juuri kun pitäisi röyhtäyttää vai alkaako pian taas nänninkiskomisleikki uudestaan. On hienoa voida imettää ja biologisesti meidät on taidettu rakentaa niin, että esim imetykseen liittyvät ongelmat pistävät aika syvälle (itsekin mietin, miten kertakaikkisen paska äiti olen kun ekalla neuvolakäynnillä pojan paino ei ollut noussut halutulla tavalla). Mutta ehkä imetyskin on niin kuin seksi, silloin kuin se sujuu sitä ei juuri edes mieti ja kun se ei suju, niin se täyttää melkein koko elämän. Ja alun pähkäilyjen, tuskailujen (kirjaimellisesti...) ja ahdistusten jälkeen on kiva todeta, että nyt sitä on jo tottunut hommaan (niin psyyke kuin fysiikka) ja homman tärkein funktio sujuu kuten pitäiskin, itse asiassa poika kasvattelee jo kunnon kaksoisleukaa...

Eli vähän toisenlaisillakin nännivärkeillä asia sujuu kyllä kun malttoi vaan rauhassa opetella.

Yhtäkkiä tää sujuukin

Huomaan tosi usein jääväni jumiin johonkin tiettyyn ajatukseen tai havaintoon pojan suhteen (varmaan muutenkin...). Kuten siihen, että meidän poika on koliikkinen, ei nukahda kuin syliin, pitää yöllä hereillä parin tunnin välein, eikä nuku yli seitsemään. Tai etten jotenkin kunnolla pärjää sen kanssa kahdestaan ja kaikki muut osaavat käsitellä sitä paremmin kuin minä. No, ehkä joinain päivinä niin onkin ollut, mutta pitäisi oikein jankuttaa itselleen, että tuonikäinen muuttuu hurjasti parissa päivässä ja totuus voi olla ihan toinen kun vaan älyää sen huomioida.

Niin kuin esimerkiksi tällä viikolla, kun poika yhtäkkiä nukkuikin reilun neljän tunnin pätkiä pärjäten vain yhdellä yösyötöllä, nukkui tänäänkin yhdeksään asti, on itkenyt koliikinomaista, lohdutonta huutoa vain yhtenä aamuna, nukahtanut omaan sänkyynsä sekä rattaisiin useampaan otteeseen. Ja minä olen pärjännyt sen kanssa kavereiden kanssa vaunulenkillä, anoppilassa, kavereiden luona kylässä, ostoskeskuksessa, kahvilassa jne. Ja ymmärtänyt vähän mikä Pikku-Ukkoa kiusaa silloin kun kiusaa. On mitattu kuumetta, annettu suppoja, syötetty julkisilla paikoilla, tehty ostoksia ja saatu siivottua kämppäkin pojan kanssa.

Mutta mulla meni viikko aikaa tajuta se ja se vaati yhden päivän, jolloin kerrassaan mikään ei mennyt pieleen - aamu sujui hyvin, sain aamupalat syötyä ja hampaat pestyä, kaverille lähdettiin ilman draamaa ja koko ajan vieraisilla oltiin hyväntuulisia tai ainakin koko ajan tiesin mikä mätti, kotona sain päivällisen pöytään, pyykit pesuun ja huomisen kamat katsottua ja poika nukkui niihin aikoihin kuin ajattelinkin, että nukkuisi. Superpäivä siis! Kun tajusin, miten hienosti hommat ovat sujuneet, hämmästyin. Mehän pystytään tähän hei, ainakin tänään ja se riittää.

Huomenna katsotaan onko tähdet taas uudessa asennossa, silloin vietetään nimittäin lankomiehen häitä ja pojan pitäisi osata käyttäytyä kirkossa ja juhlapaikalla ainakin kahdeksan tuntia. Olen toiveikkaan luottavainen.

Soitto neuvolaan

Soittelin tänään taas neuvolaan. Mikä siinä on, että sitä tuntee olonsa ihan idiootiksi, ylihysteeriseksi äidiksi kun sinne soittaa? No, tuli nyt selvitettyä, että ei, ei ole vaarallista vaikka Pikku-Ukko on rohissut, yskähdellyt ja aivastellut kolme päivää putkeen. Ilmeisesti jonkin sortin defaulttiääni imeväisikäiselle. Eikä pelkästään haiseva kakka ole myöskään syy huolestua. Se luultavasti kyllä johtuu jostain, mitä oon syönyt, mutta ei tarvitse alkaa välttää mitään ruoka-aineita, se ei kuulemma ole suosituksenmukaista enään nykyisin. Selevä. 

Ja niin, siis alapäästä vielä, kun samaan syssyyn kyselin siitäkin episiotomia-haavaan tulleesta helkkarin kipeästä arpikudoksesta, jota siis granulaatiokudokseksi kutsutaan. Luulin jo, että se oli menossa parempaan suuntaan, mutta satuin istumaan hassusti eilen yösyötöllä, se kudos jotenkin haavautui ja märkii (tai erittää jotain nestettä anyway) taas. Jippiaijee. Kuulemma siihen ei ole kotikonstein tehtävissä mitään vaan jos haluan sille tehtävän jotain, pitää kudosta penslata jollain supermyrkyllä tai sitten leikata. Yrgh. Jatkokeskustelut ohjattiin terveyskeskukseen. Mietin asiaa vasta ensi viikolla, sen verran ahdistaa. Elämänlaatu vaan vähän kärsii tässä odotellessa, koska esim kierukkaa ei voi laittaa ennen kuin märkiviä juttuja ei ole. No eipä kyllä tee kirvelevän haavan kanssa edelleenkään mieli..