Vauvan passikuva

Ollaan lähdössä kaveripariskunnan kanssa syyskuussa laivalla Tukholmaan, joten Pikku-Ukko tarvitsee passin pikimmiten (niin tarvitsen minäkin, koska nimenvaihdon lykkääntymisen vuoksi vanha ehti vanhentua jo maaliskuussa ja nyt oon minäkin siis ilman virallisia papereita). Saimme buukattua loppuviikolle poliisilta lupa-ajan - ilmeisesti kesän ruuhkakausi on jo ohi, koska kolme viikkoa aiemmin kun yritin varata aikaa olivat seuraavat vapaat ajat tälle samalle viikolle kuin nyt eilen aikaa buukatessa. Hyvä niin, koska meidän keikka vaatii kolme eri ajanvarausta; pojan passi, minun passi ja ajokortti uudelle sukunimelle. Toivottaavasti systeemit poliisilla ovat sen verran fiksut, että voimme asioida kaikki kolme juttua samalla luukulla emmekä joudu vaihtamaan aina lennosta yhden varauksen vaihtuessa toiseen. Saas nähdä.

No, tuli sitten jossain kohti mieleen, että yleensä tällaiset viralliset paperit vaativat myös jonkun tunnistettavan kuvan ja sellainen sekä minulta että pojalta puuttuu. Lyhyt Googlettelu kertoi, että lähiostarilta löytyy vielä jonkinsortin valokuvaamo ja päätin hoitaa asian heti alkuviikosta (lähinnä sen vuoksi, että jos poika heittäisi reissussa kilarit olisi vielä varapäiviä mennä kuvaamaan paremmalla hetkellä). Herättiin pojan kanssa kuuden jälkeen ja jäin odottelemaan meidän normaaleja kello kympin päikkäreitä, joiden jälkeen tyyppi on yleensä aurinkoinen kuin mikä. Kello kahdeltatoista oli todettava, että niitä ei taidakaan tulla ja siinä sitten melkein itku silmässä mietin uskaltaako väsyneen tyypin kanssa nyt lähteä koko kuvaan. Poika tuijotteli meidän jalkalamppua kerrankin sen verran tyytyväisenä, että sain omaan naamaan ripsivärit ja hampaat harjattua ja sateeseenkin tuli juuri sen verran taukoa, että päästiin hyvin pujahtamaan ostarille.

Oma kuva näpsittiin eka ja se kiinnosti ehkä nanosekuntin kun yritin samalla katsoa heiluuko kärryissä jo kädet siihen malliin, että kohta repeää. Mutta poika tuli kopasta aurinkoisena ja hyväntuulisena ja vaikka itse kuvaa jouduttiin hetki hakemaan, kun mun väsyneet aivot ei ihan heti tajunneet miten lasta piti pitää niin, että minusta ei edes peukalot näy kuvassa - kuulemma suuri moka ja voi johtaa kuvan hylkäykseen passia anottaessa. Loppuenlopuksi minä olin siis sivuttain istumassa, toinen jalka keittiöjakkaran päällä ja poika polvella. Lasta piti tukea siten, että omat kädet tosiaan ei näy ja body ei lennä korviin, mikä yhtälönä tuntui supervaikealta. Mutta ammattitaitoinen täti hoiti homman nopeasti purkkiin ja poika jäi kiinnostuneena seuraamaan vielä tämän hyörinää ja itse kuvien leikkausta.

Lopullisessa kuvassa poika on ihan itsensä näköinen ja kuva teknisesti muutenkin hyvä, suoraan edestä, ei varjoja, silmät auki ja vielä inhimillinen ilme. Aika koko hommassa meni molempien osalta kahdeksan minuuttia, joten kivuttomasti selvittiin ulos vaikka päikkäreitä ei alla ollutkaan. Kannatti antaa ammattilaisen hoitaa. Onhan poika varmasti pari vuotta myöhemmin ihan eri näköinen kun kasvaa vauvaiästä ohi, mutta mietitään vaikka uutta passia sitten. Tämän kyllä luulisi kelpaavan lähiaikojen matkatarpeisiin, jos muita sellaisia nyt tulee vielä.

Päivästä pitää sanoa vielä sen verran, että ihan hyvä etten jäänyt odottamaan niitä kunnon päikkäreitä - poika otti ekat kunnon unensa alkaen kello puoli yhdeksän illalla, sitä ennen veteli vain sellaisia kymmenen minuutin mikrounosia. Kävin kuvauksen jälkeen kaverilla kylässä kun toinenkin opiskelukaverini oli perheineen siellä vierailulla ja viiden leikki-ikäisen touhuissa oli ilmeisesti pojalle sen verran virikettä, ettei hän ollenkaan malttanut nukkua. Jännä, miten poika on aina kodin ulkopuolella niin helppo ja aurinkoinen tapaus, ei itke juuri koskaan ja tuijottelee vaan menemään. Tajusin tänään ekaa kertaa, että sehän voikin johtua siitä, että tällaisissa tilanteissa Pikku-Ukolla on kylliksi uutta virikettä - olisiko meillä kotona sen verran tylsää (tai jo nähtyä), että tuo turhaantuu heti kättelyssä ja huutaa siksi helpommin?

Raskauskiloprojekti, viikko 1: - 2 kg

Ensimmäinen viikko takana ja oon niin ylpeä ittestäni. Mun alun tavoite oli siis vain jättää Coca-Cola ja suklaa pois. Ja kertaakaan en sortunut, en edes eilisissä häissä. Ja oudosti kun saa pidettyä itsekuria yhdessä jutussa, se kääntyy positiiviseksi jutuksi muuallakin ja viime viikolla sain panostettua aamu- ja välipaloihin ja syötyä vähän terveellisemmin niidenkin osalta. Tämä ei estänyt mua vetämästä viikon aikana useampaa annosta jätskiä, yhtä brownieta tai hääkakkua, mutta tarkoitushan ei ollutkaan ottaa mitään tiukkaa linjaa vaan pysyä noissa kahdessa kielletyssä ja muuten nauttia olosta, mutta pykälää terveellisemmin. Ihan hyväkin ilmeisesti, että vedin, koska tuo -2kg:kin on jo vähän liian kova alkutahti, mieluummin tähtäisin sellaiseen puoli kiloa viikossa -tahtiin, jolloin vaikutukset äidinmaidon laatuunkin varmaan jäisivät hyvin pieniksi. Mutta ehkä tämä nyt oli sellainen alkuryhdistäytymisen jälkeinen alkuspurtti ja muuttuihan sääkin viileämmäksi, joten osin tuo voi olla ihan turvotuksenkin poistumista.

Olen etsinyt sopivaa treeniohjelmaa ja kaverilla ollessani selasin uutta Kauneus&Terveys -lehteä. Siinä silmiin osui oman kropan painolla tehtäviä harjoituksia, joita ajattelin yrittää ottaa osaksi tämän viikon ohjelmaa. Ohjelma menee about näin:

• Burbees x 15 (hyppy - punnerrusasentoon - hyppy)
• Jalannosto lankkuasennossa x 20 
• Kyynerpääkiipeily x 20
• Kyykkyhyppy x 20 
• Punnerrus

Koska hypyt ei ainakaan vielä meikäläisen olemattomilla lantionpohjalihaksilla onnistu, pitää katsoa miten tuota muokkaa niiden osalta. Ainakaan noita burbeeseja ei vielä vatsalihaksien olemattomuuden vuoksi pysty tekemään kunnolla, mutta muuten tuossa on ainakin paljon hyvää, mistä lähteä liikkelle..

Ruokapuolelle en nyt ota mitään uutta, kun tuossakin on vielä tekemistä. Ehkä kalaa voisi koittaa syödä vähän enemmän. 84,6 kiloa on siis elopaino nyt ja ensi maanantaina seuraava punnitus. Matka kohti 75 kilon välitavoitetta voi alkaa :) Jos lasketaan puoli kiloa viikossa -tahtia, niin siinä pitäisi olla tammikuussa tai sanotaan vaikka viimeistään ennen vanhempainvapaiden päättymistä ensi maaliskuussa. Ainakin hyvä alku projektille tuli jo tässä!

Matalat nännit ja ihanan kamala imetys

Ihan tajutonta, Pikku-Ukko on huomenna jo 8 viikkoa vanha! Se meinaa sitä, että tässä on imetelty myöskin samaiset 8 viikkoa ja huhhuijaa, välillä kyllä tuntuu siltä, että se on aika saavutus sekin. Vaikka kai sillä oleellisimmalla mittarilla, eli onko poika saanut syödäkseen, ollaan onnistuttu aika hyvin.  Kotimittarilla tuon paino huitelee jo kuuden kilon yläpuolella, eli pari kiloa olisi tullut näinä viikkoina lisää - pituuskasvuun nähden vähän vähänlaisesti mutta noin niin kuin yleisesti ottaen poika on ollut kivasti kasvava. Taputan tässä itseäni vähän olalle, hyvähyvä kroppa että olet onnistunut ruokkimaan tuota lasta kunnolla!

Poikahan oli jo syntyessään aika tomera ja iso ja alkoi kyllä jo synnytyssalissa nykertää itseään kohti rintaa. Maito nousi ihan huomaamatta jo sairaalassa eikä oikeastaan sattunut (tai sitten mulla oli vielä siinä kohti niin hyvät kipulääkkeet, etten vaan huomannut). Sairaalasta lähtiessä paino oli laskenut kyllä, mutta jo parin päivän kontrollikäynnillä tsekattaessa painoa oli tullut melkein 80g päivässä lisää. En ehtinyt kunnolla edes ajatella koko imettämistä, joku kaveri oli vinkannut mulle etukäteen että ota omat rintakumit mukaan sinne, niin ei tartte olla niitä rukoilemassa. Hän oli käyttänyt niitä kipeisiin nänneihin heti alusta ja en ajatellut mitään sen kummemmin kun heti synnyttäneiden osastolle kärräämisen jälkeen ensimmäinen vastaantullut ja rintamukseni nähnyt kätilö jo oli suosittelemassa niiden käyttöä.

Rintakumilla homma lähtikin tosi hyvin liikkeelle jo sairaalassa ja olin rinnoistani ihan tyytyväinen. Sitten kätilöt ja neuvolantädit alkoivat ehdotella, että rintakumeista kannattaa myös luopua jossain kohti ihan vaan niiden tuottaman lisävaivan (mukanaronttaus ja puhdistus) ja puutteellisen iho/imukontaktin maidontuotantoa (ja kaiketi tyypin imemisestä saamaa tyydytystä) heikentävän vaikutuksen vuoksi. Mutta vasta siinä kohdin kun synnytyskertomuspaperit lyötiin kouraan sain selityksen sille, mikä meikäläisen tököttimiä on ain vaivannut: matalat nännit. Siinä missä useimpien nännit tököttävät kunnolla kohollaan pienestäkin tuulenpuuskasta, meikäläisen kieltäytyvät yhteistyöstä, varsinkin vasen. Oikea on aina hanakkaamin poukottanut menemään, mutta vasen - se ei innostu oikein mistään. Paitsi ihan omiaan, joskus, ja silloinkin se jää ihan sellaiseksi pieneksi nyppyläksi (eikä se oikea nyt niin paljon parempi ole). Siksi siis suoraan mulle suositeltiin rintakumeja alkuun ja siksi yökätilö osastolla neuvoi kaikenlaisia vippaskonsteja ongelmanratkaisuun (kuten se, että leikkaa sellaisesta muovisesta lääkeruiskusta pään pois ja kääntää sen sylinterin ympäri, jolloin saa kätevän alipainepumpun jolla nänniä voi koittaa vähän kohottaa ennen imetystä. Tätä en missään vaiheessa kokeillut, koska talossa ei alkuun ollut niitä lääkeruiskuja). Joten alkuun mentiin vain niillä rintakumeilla.

Onneksi luin niiden käyttöohjeet hyvin ja skippasin sen kohdan missä sitä vähän käännetään ympäri ja alipaineella sieltä kaivetaan kumin sisälle siis muutakin kuin pelkkä nänni (kuten oikeasti imettäessäkin pitäisi). Ja tattadadaa, sain tällä systeemillä pojasta melkein tehtyä vampyyrin, kun molemmat nännini olivat jo ekalla viikolla niin verillä, että jouduin pumppaamaan maitoa sen kolme päivää vain koska en halunnut valkoisen kaman sijaan juottaa pojalle punaista. Tämän jälkeen opettelin vähän paremmin käyttämään rintakumeja ja melkein uitin nännivarustusta lanoliinivoiteissa syöttöjen välillä ja lopulta myös aikana rintakumin kitkaa poistamassa. Asiaa ei auta se, että pojalla on jäätävä imurefleksi ja aiheutti sillä mm. isoäidilleen käteen fritsun, kun tämä ei pitänyt varaansa. Sillä tartutaan rintaan kuin hukkuva viimeiseen oljenkorteen ja roikutaan kiinni kunnes tulee uni tai minä kampean irti suupielestä... Ei siis helpoin yhtälö nännien suojelemiseksi.

Sitten olin parhaan kaverini luona ja juteltiin imettämisestä. Sanoin, että olen kyllä miettinyt rintakumeista eroon pääsyä, koska tiesin että joissain olosuhteissa ilmankin oltiin onnistuttu (lähinnä kun poika ei  ollut liian nälkäinen ja poistin kumin puolivälissä syöttöä) mihin hän vaan totesi, että jossain kohti se vaan pitää päättää ja sen jälkeen päätöksessä pysyä, selkeämpää lapsenkin kannalta niin että tottuu sitten uuteen. Ja totta se oli, mitä neuvolantäti koitti sanoa, ei sitä nänneillä imetetä vaan rinnoilla - pienen totuttelun jälkeen Pikku-Ukko oppi imemään myös minun rinnoistani ilman niitä rintakumeja ja vaikka edelleen välillä saattaa olla hetkiä, jolloin tuo turhautumistaan tai väsymistään jää itkemään rinnalle kun ei muka saa kiinni, niin kun itse pysyy rauhallisena ja tarjoaa vaikka vähän nänninreunasta litistäen niin toistaiseksi aina ollaan päästy syömään eikä siinä edes kovin kauaa ole pahimmillaankaan kestänyt. Tämän ongelman vuoksi en siis ole palannut rintakumeihin, mutta kylläkin pariin otteeseen ihan sen vuoksi, että nännistä roikkuu ihonpalasia kun pikku kannibaali innostuu iltapalalla vähän liikaa ja leikkii hauskaa leikkiä "viskotaan päätä rinta tiukasti suussa". Mutta muuten ollaan menty ilman apuvälineitä, vaikka ajoittain lanoliinista on yhä tarvittu melkein tuubitolkulla. Ja nyt kahdeksan viikon jälkeen voin sanoa, että kyllä se pitää paikkaansa, millä kaikki silloin lohduttivat eli että nännitkin tottuvat ja venyvät. Ja poikakin on tottunut. Homma pelittää.

Silti en voi sanoa, että imettäminen on mitenkään erityisen euforinen kokemus mulle. Ennen pojan syntymää ajattelin, että se olisi jollain tavalla syvemmin yhdistävä kokemus, missä me pojan kanssa jotenkin joka imetyskerralla kasvetaan lähemmäksi toisiamme. Ja kyllä imetys yhdistääkin, mutta aika arkisella ja funktionaalisella tavalla: pojan pitää syödä ja minä voin tarjota sitä ruokaa, usein 6-10 kertaa päivässä. Poika on siinä lähellä, meikäläinen koittaa puolet ajasta pysytellä hereillä ja seurata hommaa tyyliin: syökö se nyt niin nopeasti, että kohta meinaa tukehtua vai nukahtaako se juuri kun pitäisi röyhtäyttää vai alkaako pian taas nänninkiskomisleikki uudestaan. On hienoa voida imettää ja biologisesti meidät on taidettu rakentaa niin, että esim imetykseen liittyvät ongelmat pistävät aika syvälle (itsekin mietin, miten kertakaikkisen paska äiti olen kun ekalla neuvolakäynnillä pojan paino ei ollut noussut halutulla tavalla). Mutta ehkä imetyskin on niin kuin seksi, silloin kuin se sujuu sitä ei juuri edes mieti ja kun se ei suju, niin se täyttää melkein koko elämän. Ja alun pähkäilyjen, tuskailujen (kirjaimellisesti...) ja ahdistusten jälkeen on kiva todeta, että nyt sitä on jo tottunut hommaan (niin psyyke kuin fysiikka) ja homman tärkein funktio sujuu kuten pitäiskin, itse asiassa poika kasvattelee jo kunnon kaksoisleukaa...

Eli vähän toisenlaisillakin nännivärkeillä asia sujuu kyllä kun malttoi vaan rauhassa opetella.

Yhtäkkiä tää sujuukin

Huomaan tosi usein jääväni jumiin johonkin tiettyyn ajatukseen tai havaintoon pojan suhteen (varmaan muutenkin...). Kuten siihen, että meidän poika on koliikkinen, ei nukahda kuin syliin, pitää yöllä hereillä parin tunnin välein, eikä nuku yli seitsemään. Tai etten jotenkin kunnolla pärjää sen kanssa kahdestaan ja kaikki muut osaavat käsitellä sitä paremmin kuin minä. No, ehkä joinain päivinä niin onkin ollut, mutta pitäisi oikein jankuttaa itselleen, että tuonikäinen muuttuu hurjasti parissa päivässä ja totuus voi olla ihan toinen kun vaan älyää sen huomioida.

Niin kuin esimerkiksi tällä viikolla, kun poika yhtäkkiä nukkuikin reilun neljän tunnin pätkiä pärjäten vain yhdellä yösyötöllä, nukkui tänäänkin yhdeksään asti, on itkenyt koliikinomaista, lohdutonta huutoa vain yhtenä aamuna, nukahtanut omaan sänkyynsä sekä rattaisiin useampaan otteeseen. Ja minä olen pärjännyt sen kanssa kavereiden kanssa vaunulenkillä, anoppilassa, kavereiden luona kylässä, ostoskeskuksessa, kahvilassa jne. Ja ymmärtänyt vähän mikä Pikku-Ukkoa kiusaa silloin kun kiusaa. On mitattu kuumetta, annettu suppoja, syötetty julkisilla paikoilla, tehty ostoksia ja saatu siivottua kämppäkin pojan kanssa.

Mutta mulla meni viikko aikaa tajuta se ja se vaati yhden päivän, jolloin kerrassaan mikään ei mennyt pieleen - aamu sujui hyvin, sain aamupalat syötyä ja hampaat pestyä, kaverille lähdettiin ilman draamaa ja koko ajan vieraisilla oltiin hyväntuulisia tai ainakin koko ajan tiesin mikä mätti, kotona sain päivällisen pöytään, pyykit pesuun ja huomisen kamat katsottua ja poika nukkui niihin aikoihin kuin ajattelinkin, että nukkuisi. Superpäivä siis! Kun tajusin, miten hienosti hommat ovat sujuneet, hämmästyin. Mehän pystytään tähän hei, ainakin tänään ja se riittää.

Huomenna katsotaan onko tähdet taas uudessa asennossa, silloin vietetään nimittäin lankomiehen häitä ja pojan pitäisi osata käyttäytyä kirkossa ja juhlapaikalla ainakin kahdeksan tuntia. Olen toiveikkaan luottavainen.

Soitto neuvolaan

Soittelin tänään taas neuvolaan. Mikä siinä on, että sitä tuntee olonsa ihan idiootiksi, ylihysteeriseksi äidiksi kun sinne soittaa? No, tuli nyt selvitettyä, että ei, ei ole vaarallista vaikka Pikku-Ukko on rohissut, yskähdellyt ja aivastellut kolme päivää putkeen. Ilmeisesti jonkin sortin defaulttiääni imeväisikäiselle. Eikä pelkästään haiseva kakka ole myöskään syy huolestua. Se luultavasti kyllä johtuu jostain, mitä oon syönyt, mutta ei tarvitse alkaa välttää mitään ruoka-aineita, se ei kuulemma ole suosituksenmukaista enään nykyisin. Selevä. 

Ja niin, siis alapäästä vielä, kun samaan syssyyn kyselin siitäkin episiotomia-haavaan tulleesta helkkarin kipeästä arpikudoksesta, jota siis granulaatiokudokseksi kutsutaan. Luulin jo, että se oli menossa parempaan suuntaan, mutta satuin istumaan hassusti eilen yösyötöllä, se kudos jotenkin haavautui ja märkii (tai erittää jotain nestettä anyway) taas. Jippiaijee. Kuulemma siihen ei ole kotikonstein tehtävissä mitään vaan jos haluan sille tehtävän jotain, pitää kudosta penslata jollain supermyrkyllä tai sitten leikata. Yrgh. Jatkokeskustelut ohjattiin terveyskeskukseen. Mietin asiaa vasta ensi viikolla, sen verran ahdistaa. Elämänlaatu vaan vähän kärsii tässä odotellessa, koska esim kierukkaa ei voi laittaa ennen kuin märkiviä juttuja ei ole. No eipä kyllä tee kirvelevän haavan kanssa edelleenkään mieli..

Äidin peloista

Arvasin kyllä etukäteen, että äitiyteen liittyy tietty määrä huolta. Koiranpennun ottaminen pari vuotta antoi jo vähän viitteitä tulevasta, kun ensimmäisellä viikolla itkettiin parketilla muksahtaneen pennun  ontumista, tyhmien omistajien väärin katsomaa ruoka-annostusta ja ensimmäisen virtsatietulehduksen oireita. Oltiin hysteerisiä siitä, että missattiin herkkyyskaudet ja koulutettiin se ihan väärin (no niin kyllä koulutettiinkin, kun ei mistään tajuttu...). Raskausaika toi ihan uutta perspektiiviä asiaan, kun yhtäkkiä sitä tajusi kantavansa pientä elämää sisällään ja että kaikki, mitä söi tai teki jollain tapaa vaikutti myös siihen. Verenvuodot ja seulonnat toivat eksistentiaalista pelkoa siitä, että tässä ei ollutkaan enää kyse siitä, että "vähänks ihanaa me saadaan vauva, jiiiiiiiiii" vaan etttä se todella oli pieni oma elämä, jonka kehityksessä oli monta vaihetta, joista monessa kohtaa homma voisi mennä ihan päin seiniä tai pahimmassa tapauksessa päättyä kokonaan.

Nyt pojan syntymän jälkeen erilaiset huolet ja pelot ovat karanneet lapasesta. Normipäivästä varmaan selviää sillä, että tsekkaa vain pari kolmekymmentä kertaa hengittääkö tyyppi vielä nukkuessaan, säikähtää jokaista epäsäännöllistä hengityspätkää, maidon henkeen vetoa ja sitä seuraavaa rohinaa. Mutta sitten tulee päiviä niin kuin eilen. Poika vetäisi yöllä alkuun melkein kuuden tunnin unet, söi välissä kuin pieni sika ja nukkui sitten kolme tuntia lisää. Meikäläinen arvosti ensimmäisiä kunnon yöunia kolmeen viikkoon (ei hätää, ihan kompensoidakseen nukuin tänä yönä vain 3,5 tuntia! Go koiran ripuli!) ja kun poika heräämisen jälkeen söi, kikatti isänsä kanssa hetken ja nukahti taas parin tunnin päiväunille niin, että ehdin imuroida ja siivota kunnolla ennen kaverin vierailua. Poika heräsi, söi, huusi hetken - mutta vain hetken - ja sippasi taas.

Kaverin lähdön jälkeen mies valmistautui yövuoroonsa ja minä jäin seurailemaan Pikku-Ukkoa. Ei kuumetta, söi hyvin ja seurusteli normaalisti kun oli hereillä, mutta silloin tällöin poika aivasti tai yskäisi. Ihan riittävästi syytä siis äidille loikata kauhusfääriin ja pelätä pahinta. Seuraavat tunnit tarkkailin poikaa heltymättä ja panikoin siitä, jos lapsi päästi irti rinnasta. Oliko se kipeä nyt kun ei halunnut syödä? Kylässä olleen kaverin kanssa oltiin juteltu päivärytmistä (jota meillä ei ole sen kummemmin, paitsi että seiskalta loppuu yö ja nukkumaan mennään kymmenen yhdentoista aikaan - ja puoli yhdeltä päivällä tuo yleensä aloittaa päivän pitkät päikkärit. Muuten oon tunkenut tissiä suuhun jos poika on huutanut tai vaikuttanut nälkäiseltä ja epätoivoissani keksinyt jotain virikettä, jos se on ollut hereillä. Kaveri käytti E.A.S.Y.-menetelmää (eat-activity-spleep-your time, tästä lisää joskus) ja se kuulemma heille toimi tosi hyvin. Tajusin samalla, että ei mulla ole käryä montako kertaa tuo syö päivässä ja monetko päikkärit tulee otettua ja monetko pissat tuo tekee. Ehken ole niin insinööri kuin luulin, koska kaverilla oli tiedossa nämä kaikki. No, pointti oli kuitenkin se, että kun ei ollut rytmiä, en oikein osannutkaan vastata siihen nukkuiko tai söikö poika nyt enemmän tai vähemmän kuin tavallisesti.

Tein sen virheen, joka jo tässä vaiheessa pitäisi älytä olla tekemättä - menin interwebsin ihmeelliseen maailmaan, luin kätkytkuolemasta ja seuraavat pari tuntia vain friikkasin. Pelkäsin, että tuo uneliaisuus oli jonkun mystisen uuden taudin oire, että poika lakkaa hengittämästä heti kun nukahdan, tai että jos tuo selviäisikin tämän yön yli niin onnistuisin pudottamaan sen, tai iskemään sen pään ovenkarmiin tai seinänkulmaan tai ravistelemaan siltä aivot pellolle kun hermo menee joku kerta rauhoittaessa huutavaa ipanaa kesken kärrylenkin. Pelkäsin, että kaikesta rakkaudesta huolimatta noudatan kaikkia niitä huonoja tapoja, jotka olen omilta vanhemmiltani apinoinut (järjettömät huolikohtaukset, totaaliset meltdownit kiireessä ja kyvyttömyys käsitellä pettymyksen tunteita itseä tai ihan sama ketä kohtaan, noin niin kuin alkajaisiksi) ja teen lapsiparasta yhtä sekopäisen kuin itsekin olen. Pelkäsin, että perhettämme kohtaa joku onnettomuus, tai pojasta tulee koulukiusattu tai ei löydä mielekkäitä harrastuksia tai kaveriporukkaa, jossa olla. Pelkäsin, että kaikesta rakkaudesta jota jo nyt tunnen poikaa kohtaan, en osaisi välittää sitä hänelle.

Jossain yösydännä kun valvoin eestaas huushollia ympäri kurjana tassuttelevan koiran vuoksi tajusin vihdoin, että ei minusta ole ylläpitämään pojan elämää tai omaanikaan, jos jostain syystä huonosti kävisi. Ja että murehtimalla ja keskittymällä kaikkeen, mikä voi mennä huonosti nimenomaan tosi tehokkaasti estäisin itseäni toimimasta paremmin niissä tilanteissa. Päätin kaikesta väsymyksestä huolimatta alkaa oikeasti miettiä minkälainen äiti haluan pojalleni olla sen sijaan, että vain reagoin vanhojem kaavojen mukaan. Ja tajusin myös, että siinä missä en voi vaikuttaa kuin tiettyyn pisteeseen saakka kuka täällä elää ja kuolee, voisin opetella nauttimaan kaikista yhteisistä hetkistä, joita meillä nyt ja tässä on.

Tänä aamuna on ollut ihanaa olla pojan kanssa, jopa silloin kun se huutaa. Ja vaikka väsymys ei ole kadonnut minnekään. Mutta tämä on ainutkertainen päivä minun ja pojan elämässä.

Lainasin silti kirjastosta pari lapsen kehitysopusta. Ei kai se haittaa tietää vähän enemmän siitä, mitä tuleman pitää. Tai milloin lähteä sairaalaan, jos niikseen tulee.

Vääränlaista kakkaa

Palu takaisiin ällöttäviin aiheisiin, mutta kun tämä nimenomainen on mietityttänyt pari viimeistä viikkoa. Poikahan on ollut koko ulkomaailmassaolonsa vähän koliikkinen (jos se määritelmä on yli 3 tuntia huutoa yli 3 päivänä viikossa) ja huutoa taitaa riittää helposti ärtyvän temperamentinkin vuoksi, mutta pari viime viikkoa pojan kakassa on ollut tosi epämiellyttävä haju. Minä ymmärsin, ettei maitovauvojen kakan pitäisi haista kuin vähän happamalle ja tässä tuli tosiaan muutos - harmin paikka, etten sen ilmestyessä tajunnut tarkemmin painaa mieleen tuliko mun syömisissä silloin mitään muutosta ja unettomuusaivot ei kertakaikkiaan hahmota päiviä toisistaan enää tässä kohti. Ainoa minkä keksin, on että niillä main alkoi myös tiheän imun kausi, muttei kai sillä voi olla mitään tekemistä asian kanssa.

Sen mitä keskustelupalstojen ah niin tietäväisiltä kirjoittajilta olen yrittänyt ymmärtää, on se että pahanhajuinen jonka koostumus on vihreää tai limaista on usein merkki jostain allergiasta. Mutta tuon kakan koostumus on ihan normaalin sinapinkeltaista ja sisältää niitä ryynejä kuten ennenkin. Ehkä se on piirun verran vetisempää ollut viime torstain rotarokotuksen jälkeen, mutta muuten ei mitään eroa entiseen. Enkä mistään ole löytänyt apuja siihen, onko pelkkä paha hajukin oire jostain (tai kai se jostain tulee, kuten aikuisellakin, mutta mistä ja voiko siihen esim. mun syömisillä (maito, muna, viljat, mausteet) jotenkin vaikuttaa)? Odotan nyt vielä torstaihin ennen kuin soittelen neuvolaan ja kysyn, sitten on viikko siitä rokotteesta ja se ei ainakaan enää vaikuta tähän. Katsotaan onko siihen mennessä mikään muuttunut.

Pojalle laitettiin isojen poikien sänky kuntoon, kun tultiin eilen mökiltä kotiin. Eli pinnasängystä poistettiin äitiyspakkauslaatikko, koska tuo hakkasi nyrkeillään unissaan sen seinustoihin koko ajan ja herätti itsensä. Kaveri sanoi, että heidän lapsi oli nukkunut siinä vielä kahdeksankuisena. En ymmärrä miten! No, kun yleensä poika ollaan saatu nukkumaan siellä vaan ensimmäinen yöpätkä, yleensä se pisin, niin nyt hän nukkui tyytyväisenä siellä koko yön. Ja eka pätkä oli melkein viisi tuntia - olisi voinut olla pidempikin, mutta perheen toinen pieni eli koira oli saanut jostain vatsansa ihan sekaisin ja herätti Jiin 03.30 vinkumisellaan ja vaati lenkille. Kun vielä minä kärsin taas kerran kamalan kovasta vatsasta ja Jii oli veljensä polttareista muuten vaan vatsa sekaisin, voi sanoa että tällä hetkellä koko perheellä on nämä kakka-asiat ihan päin pyllyä. Toivottavasti tästä on suunta vain ylöspäin...

Tartteis varmaan tehdä näille raskauskiloille jotain...

Karkeasti ottaen mun kaveripiiri jakaantuu aika lailla kahteen kategoriaan raskauskilojen osalta. Niihin, jotka eivät käytännössä lihoneet juuri yhtään ja niihin, jotka vetivät sen 20 kiloa iloisesti koko homman aikana. Minä, kuten jo aiemmin todettua, kuulun kategoriaan B, sillä jos lähtöpaino olikin jossain siellä  76 kilon hujakoilla niin sairaalaan vihdoin päästäessä niitä oli jo melkein 94... Kyllähän minäkin olin kuullut uudestaan ja uudestaan, miten ihmiset joutuvat oikein projektiksi ottamaan raskauskilojen pudottelun imetyksen jälkeen, mutta jotenkin sitä (tässäkin) eli niin omissa harhakuvitelmissa, että eihän nyt minulle sentään, kyllä niitä sinne sairaalaan jää tai ainakin heti imetyksen alettua lähtee.

No eipä lähtenyt. Sairaalaan jäi tasan 7 kg ja ensimmäisen imetyskuukauden jälkeen olin siitä pahasta tulehduksesta huolimatta menettänyt ihan yhden kokonaisen kilon. Senkin otin takaisin heti tässä toisella kuukaudella, niin että elopainoa on nyt se 86,6 kg. Ja tämä siitä huolimatta, että poikakin kerää painoa kohisten, eli maitoa kyllä tulee. Eikä silti tapahdu mitän... Joo-o, kyllä olen melkein 180 senttiä pitkä, mutta silti tuo paino on liikaa. Ja kaiken lisäksi olen kaikissa otetuissa kuvissa omastakin mielestä lihavanpuoleinen. Mikä ei ole hauskaa ainakaan kun kyseessä on mm. hääkuvat (siitä juttua lisää myöhemmin). Ilman masuasukkia olen siis nyt painavimmillani ikinä - ja muunmuassa iloiset 18 kiloa painavampi kuin tavatessani Jiin ;) No, silloin olinkin elämäni kunnossa, sen jälkeen ensin kiireinen työ, siitä johtunut työuupumus ja sitten viimein raskausaika toivat tämän lisäpainon, jonka kanssa nyt joudun elelemään.

Itse läski ei oikeastaan edes kiusaa minua, paitsi siis kun joudun katsomaan itseäni valokuvista, mutta noin niin kuin tavallisessa arjessa. Oikeastaan taidan pitää kropastani enemmän kuin koskaan nyt äitiyden myötä arvostan rintojani yhä enemmän (eikä haittaa, että entiset Beet ovat pompsahtaneet DD-kokoisiksi) ja vaikka alapää kuten todettua ei ole enää ennallaan ja elimet ovat sisuksissa vähän mitensattuu, olen jumalattoman ylpeä siitä, että olen uutta elämää pystynyt omassa kehossani kantamaan. Mutta kun sillä läskillä on muutakin seurauksia - eikä siis pelkällä painolla vaan myös niillä elämäntavoilla, jotka sitä ylläpitävät.

Väsymys saa unohtamaan kunnon ruoan laiton ja hinkuamaan sitten iltasella suklaan ja limpparin perään. Haluaisin kirota sen alhaisimpaan maanrakoon, joka keksi Coca--Colan, mutta kun itsekuri ei kertakaikkiaan riitä edes siihen..  Se taas ajaa verensokerit ihan miten sattuu, jonka johdosta olen jatkuvasti yhä väsyneempi ja kärttyisä ja siis kertakaikkisen viehättävää seuraa noin niinkuin yleensä. Lisäksi huono ruoka sisältää nolla prosenttia kuitua, mikä taas yhdessä niiden 18 ylimääräisen kilon kanssa tekee sen, että ummetus odottaa nurkan takana heti kun unohdan kerrankin sen Levolacin tai Visiblinin (kuten nyt mökille tultaessa). Se taas aiheuttaa kipeän takapuolen, jonka vuoksi sitä on vielä haluttomampi liikkumaan, vaikka pitäisi.

Lisäpaino yhdistettynä heikkoihin lantionpohjanlihaksiin ylläpitää myös alakerran sekamelskaa ja estää mua lähtemästä juoksulenkille. Ja kun en liiku, ahdistun kotona ja syön entistä enemmän. Ja vaikka Jiin mielestä (onneksi, onneksi, onneksi) olen edelleen kaunis, niin ikävä tosiasia on se, että oma olo ei tunnu siltä, varsinkin kun en voi vaihtaa karseiksi käyneistä raskausvaatteista vielä takaisin omiini -  ja sitten syön vielä enemmän, ihan kiusallani. Vaikka itseäänhän siinä vain vahingoittaa.

Imetysaikana laihdutus ei ole ihan helppo eikä kaiketi turvallinenkaan juttu, käsittääkseni ne kuona-aineet voivat liian nopeasta laihdutuksesta lähteä liikkeelle ja päätyä Pikku-Ukon ruoka-annoksiin. Sitä ei siis voi tehdä. Mutta jollain tapaa on pakko aloittaa tämän kierteen katkaisu. Coca-Cola saa nyt ainakin jäädä ja kuituruokaa on pakko alkaa sisällyttää syöminkeihin. Ja liikuntamuotoja on pakko löytää, vaikka ne omimmat eli juoksu ja uinti ovatkin nyt kiellettyjen listalla toistaiseksi. Olen silti luvannut olla ensi kesänä tähän aikaan ainakin niiden raskauskilojen verran kevyempi. Toivottavasti kun poika siirtyy starttaamaan kiinteitä, voin vähitellen alkaa tiukentaa myös ruokavaliota.

Ensi viikolla on lankomiehen häät, joihin joudun menemään koon 46 mekossa jota toivon käyttäväni vain tämän kerran elämässäni. Aion ottaa tyhmästä tilanteesta sen ilon irti, joka on siitä otettavissa  ja mässäillä ylipainollani kerrankin  niin paljon, että saisin otettua itseäni niskasta kiinni ja aloitettua terveellisemmät elämäntavat. Jos ei muusta syystä, niin siksi että parempikuntoisena jaksaisin myös hoitaa poikaa paremmin.  Niin tai näin, toivottavasti joka tapauksessa oma kehonkuva kehittyy rakastavampaan suuntaan, koska  itse kiloista murehtimista en todellakaan halua lapselleni opettaa. Mutta kylläkin sen, että kroppaa voi halutessaan muokata haluamaansa suuntaan sen sijaan, että jää sen nykytilaa kovin pitkäksi aikaa itkemään.

Tyyppi löysi nyrkkinsä

Kehitys on tässä vaiheessa jännä juttu. Eilen kuultiin eka nauru, joka sittemmin ei ole toistunut. Tänä aamuna Pikku-Ukon tarinatunti keskeytyi siihen, että tyyppi ykskaks löysi nyrkkinsä. Hän on kyllä jo kuukauden päivät tarmokkaasti heilutellut käsiään eessuntaas, viuh viuh, mutta tänään tasan seitsemänviikkoisena ensimmäistä kertaa selvästi tajusi, että hei siinä heiluu mun käsi!

Päivä on kulunut terhakkaassa käsitreenissä, kun poika tillittää oikeaa nyrkkiään ja heiluttaa sitä kohti  kaikkea mahdollista. Kaverilta saatu Alfons Åberg -nukke sai useaan kertaan nenilleen, kun sitä piti pojan lähettyvillä. Ja mikä haltioitunut keskittyminen samalla kun yrittää toistaa liikerataa uudestaan ja uudestaan. Ihan kuin poika funailisi, että "joo, tää siis kuuluu muhun tää heiluva juttu ja näin kun tätä liikuttaa niin muks, se osuu tuohon edessä olevaan ja tuohon vieressä olevaan.. eiku oho, se onkin liian kaukana". 

Kyseessä on toistaiseksi vasta oikean käden löytyminen, vasen heiluu kyllä tahdissa, mutta kaikki huomio on kyllä kiinnittynyt siihen oikeaan. Onkohan tällä muuten jotain yhtymäkohtaa kätisyyden määräytymiseen? Isä ja äiti ovat oikeakätisiä, mutta vasureita on myös paljon suvussa. Saas nähdä kuinka käy.

Karhunpoika sairastaa

Pikku-Ukko sai eilen rokotuksia oikein urakalla, koska päätimme osallistua rokotetutkimukseen. Ehkä jos olisin tiennyt, miten kovaa äidin sydämestä raastaisi itse rokottaminen, olisin miettinyt vielä kerran osallistumista. Mutta ajattelimme, että kattavampi rokotesuoja ja lisälääkärintarkastukset olisivat hyvä etu lapselle ja painaisivat vaakakupissa enemmän kuin tutkimuksen ja lisäpistojen tuoma epämukavuus. Tietäähän sen itsekin, ettei pistäminen nyt mitään älyttömän kivaa hommaa ole, mutta en arvannut miten vahvasti poika siitä(kin) ottaisi pulttia..

Lääkärintarkastus meni hyvin ja Pikku-Ukolla on kaikki helposti tutkittava asia kohdillaan: silmät, korvat, kitalaki, sykkeet ja hengitys. Melkein seitsenviikkoisena päätä kannatellaan jo aika kivasti, mutta vauvaheijasteita on vielä jäljellä vähän. Hoitaja mittasi takapuolesta lämpötilan kovin helpon näköisesti, eikä poikakaan ottanut siitä pulttia. Verikoetta varten löytyi suoni tosi helposti, mutta jo siinä kohti kun kättä piti pitää paikoillaan, poika repi pelihousut. Minä mietin siinä huutava lapsi sylissä, että mitä olenkaan lapselleni tehnyt, kun tällaistakin sen pienen pitää kestää. Hoitajat onneksi olivat tosi taitavia ja nopeita, mutta silti se kohta kun kaiken huudon ja itkun keskellä tuo kääntää siniset silmänsä kohti ja tuijottaa kuin kysyen, että Äiti mitä sä oikein teet mulle, meinasi murtaa koko mun sydämen.

Rokotetta tuli suuhun annettavaa rotavirusta ja yhteensä kolme pistosta. Ensimmäisen pistoksen kohdalla oli vaikeaa, koska poika rimpuili ja piikki varmaan tuntui sata kertaa ikävämmältä jännittyneeseen lihakseen. Ja musta tuntui siltä kuin se mäntä olisi pienen ikuisuuden pumpannut ainetta   poikaan. Kaksi seuraavaa meni jo helpommin ja kaivoin välittömästi niiden jälkeen rinnan esiin pojalle lohduksi. Huuto loppui onneksi siihen. Olin iloinen, että itse olin mylläävistä tunteista huolimatta pystynyt olemaan suurinpiirtein rauhallinen, etten omalla käytöksellä pahentanut pienen kokemusta, mutta siinä autolla kotiin ajaessa ehti kelata miljoona kertaa tapahtumat uudelleen ja Jiin kanssa todettiin yhteistuumin, että kurjalta tuntuu. Varmaan ihan yhtä kurjalta olisi tuntunut ihan tavalliset rokotteet, mutta se ylimääräinen verikoe ja pistos painoi aika raskaana meidän molempien hartioilla.

Jii lähti yövuoroon ja minä jäin pitämään pojasta huolta. Iltaa kohden itkuisuus ja ärtyisyys lisääntyivät ja yöllä nousi kuumekin, 38,3C eli ei nyt mikään järkyttävä mutta kyllä niistä rokotteista selvästi reaktio tuli vaikka pistokohdat eivät onneksi arat olleetkaan. Olin saanut ohjeet kuumeen noustessa antaa Panadol-suppoja ja sen laitto meni onneksi helposti vaikka etukäteen sitä olin jännittänytkin. Kumma kyllä tosipaikan tullen sitä vaan hoiti asian, koska tiesi että Pikku-Ukon olo vähän sillä helpottuisi. Sujuvasti meni muuten, paitsi eka suppo oli sisällä ehkä 10 sekuntia jonka jälkeen tuli ulos jäätävän kakkavyöryn kera ja suli siinä silmieni edessä osaksi muuta keltaista mössöä.. Toinen suppo pysyi sisällä hyvin, lapsi rauhottui nopeasti (se suppo taitaa vaikuttaa nopeammin kuin suun kautta otettavat?) ja nukahti rinta suussa.

Hyvän nukku-pätkän jälkeen kuume oli taas normaali ja poika ilmeisesti sen verran vielä aineissa, että seuraavat kaksi tuntia hän hymyili, jumppasi oma-aloitteisesti, jutteli kovasti ja keksi vielä uusia äänteitä ja päästi ensimmäiset naurutkin. Miten hengästyttävän ihana ääni on oman lapsen nauru! Toivon, että näistä pistoksista selvittiin tällä huolella, mutta seuraaviin rokotuskertoihin pitää tsempata äiti niin, että pysyn taas rauhallisena enkä ala itkeä. Se kun ei lasta auta millään tavoin.

Olin ehkä etäisesti ajatellut ennen lapsen hankkimista, että tässä joutuu laittamaan lapsen itsensä edelle ja silti pienen puolesta tulee itkettyä monet itkut. Ensimmäisiä on nyt seitsemän viikon ajan itketty ja huhhuijaa, nyt alkaa jo aavistella miten monia rakkauden, huolen ja ilon tilanteita sitä eteen tuleekaan..