Näinköhän tuolla puhkeaisi hammas..?

Tukholmasta on selvitty, mutta matkaraporttia en jaksa vielä kirjoittaa - isi ja äiti on nyt hiukka väsyneitä ja niin on kyllä poikakin. Matkalla ajateltiin vaan, että pojan väsy varmaan johtui siitä matkasta ja että ollaan laivan tai kaupungin vilinässä koko ajan. Pikku-Ukko nukkui vähän huonosti, oli tavallista itkuisempi ja vaikeammin lohduteltavissa. Ja voihan se edelleenkin olla, että matkan rasitus on syynä kaikelle tuolle, tai sitten joku uusi taito - poika esimerkiksi oppi pomppimaan sylissä kuin pieni marakatti ja kaikki hyväntuuliset hetkensä hytkytti menemään ylös-alas-ylös-alas jommankumman sylissä. Söpöä ja ihan vähän raivostuttavaa jossain siinä 36 tunnin kohdalla.

Mutta kun eilen kotonakin poika oli ihan itkuinen ja minun silmiin jopa pikkuisen kipeän oloinen. Mutta kuumetta ei ollut ja flunssaoireetkin ovat kadonneet, eikä ilmavaivatkaan tuntuneet oikealta vaihtoehdolta tällä kertaa. Poika rauhoittui vain rinnalle, joten annoin sen imeä aina kun siltä tuntui. Hammasjuttujen luo ajatukset vinkkasi se, että poika alkoi itkeä aina tunkiessaan nyrkkiä suuhunsa. Annoin järsiä mun peukalontyveä kokeilumielessä ja itkuun päättyi sekin. Yritin kokeilla niitä ikeniä ja katsottiinkin niitä taskulampulla pienen nukahdettua, ja vaikka mitään ei näy niin ihan kuin oikea ykkösetuhammas tai sen kohta olisi vähäsen kohollaan. Mitään varsinaisia piikkejä ei siis tunnu, mutta ehkä joku toinen etuhammas on aloittanut matkansa kohti ulkoilmaa.

Säälittää pienen puolesta. Muistan itse vielä kuutosten puhkeamisen, grrrh. Koko leuka tuntui ihan väärältä ja oudosti turvonneelta, mutta sieltä jostain sisältäpäin. Kohtaa kuumotti ja siihen ihan sattui, varsinkin juuri ennen kuin itse hammas tuli esiin. Yleensä jonkun kulman esiintulo kertoi siitä, että homma alkoi helpottaa. Toivottavasti Pikku-Ukolle ei jää ihan niin paljon traumoja hampaista kuin meikäläiselle.

Mistä tulikin mieleeni, pitää varata taas aika hammastarkastukseen.

No, toivottavasti jos kyse on hampaasta, se älyää puhjeta nopeasti, kivuttomasti ja keskellä yötä. Kauankohan nuo hampaan puhkeamiset yleensä ottavat, jos kyse olisi siitä? Tajuan taas, miten vähän olen ottanut asioista selvää etukäteen...

Persaukisten perhe

Toisen auton talvirenkaat, toisen auton kesärenkaat, molempien autojen jättihuollot, toisen auton tuulilasi, vauva ja kaikki vauvantarvikkeet, häät ja ristiäiset, uusi pakastin, koiran kohtutulehdus, selkäkuvaus ja tuleva sterilointi, meikän gynekeikka ja lääkkeet sekä erilaiset vakuutusmaksut. Niistä on meidän perheen rahankato tehty. Ai niin juu, ja veromätkyt!

Järkytyin, kun ehdin ajan kanssa summata tämän vuoden kuluja yhteen. Ei ihme, että rahaa on hätätilatililtä kadonnut nopeammin, kuin ehtii tajuta. Näin pahasti en koskaan muista eläneeni yli tulojen ja kohta puoliin myös yli varojen. Käytiin vakava keskustelu Jiin kanssa meidän taloudesta. Mitä tehdään? Tänä vuonna kyllä vielä pärjätään, mutta entä ensi vuosi? Minun mahdollinen hoitovapaa ja Jiin epävarma työtilanne yhdistettynä koko ajan kasvavaan Pikku-Ukkoon, jonka tavaroihin ja tarvikkeisiin tuntuu myös uppoavan kiva penni poikineen. Nyt on pakko alkaa miettiä ratkaisuja koko ajan huononevaan tilanteeseen - entä jos ensi vuonna meillä onkin toinen työttömyystuilla ja toinen kotihoidon? Ennen kuin päästään kartoittamaan koko tilannetta, sovittiin että nyt kun tullaan Tukholman reissusta otetaan seuraavat kaksi kuukautta säästön kannalta. Jii nyt tuhlaa aika vähän muuhun kuin ulkona syömiseen ja sekin on vähän työstä johtuvaa olosuhteiden pakkoa. Mutta minä, joka olen aika huoleti vingutellut tässä kesän rahaa menemään joudun nyt kyllä ottamaan itseäni kunnolla niskasta kiinni. Nyt katsotaan, mitä tarvitaan ja ostetaan vasta sitten. Yritän tehdä säästöprojektista itselleni mielenkiintoisen ja haastavan koittamalla ainakin lokakuun kitkuttaa niin vähällä kulutuksella kuin pystyn (sori Suomi ja kestävyysvaje...). Ihan hyvä ajatus se on senkin vuoksi, että tuleepa ainakin mietittyä nyt oikeasti myös sitä, että onko meidän mahdollista selvitä kotihoidontuen rahoilla.

Olihan meillä unelma yhteisestä kämpästäkin, vähän pihaa ja kunnon säilytystilat ja Pikku-Ukolle oma huone, mutta sekin saa nyt sitten odottaa vielä hetken. Haluaisin niin eroon tuosta toisesta kotterosta, koska ihan silkkaa idiotismia on vielä tässä tilanteessa kahta pitää (eikä oikeasti meillä käyttöäkään ole enää niin paljon). Jiitä vaan sylettää luopua siitä pienemmästä, kun siihen tehtiin juuri tosi kallis huolto suhteessa sen jälleenmyyntiarvoon. Olisi juu pitänyt miettiä silloin paremmin, mutta kun hahhaa tässä on ollut vähän kaikenlaista muutakin mietittävää viime aikoina.

No, nyt kun taas tajusi tilanteen, pääsee sitä ratkomaankin.

Ensimmäiset juoksuaskeleet

Kylläpä tuntuu hyvältä! Tällä viikolla nimittäin gynekologikäynnin huojentamana uskaltauduin vihdoin tekemään sitä, mitä on mieli tehnyt jo pitkään: juoksemaan. Silloin edellisen kerran, kun hommasin itseni terveellisten elämäntapojen polulle ja sain painoakin kunnolla alas, kipinä muutokseen tuli juuri siitä, kun sain lenkkitossut alle ja ulos juoksemaan. Toivon, että kuntoprojekti jatkuu paremmalla tiellä nyt, kun olen todistanut taas itselleni, että kaikesta synnytyksestä ja sen toipumisprojekteista huolimatta mun kroppani pystyy ja jaksaa edelleen juosta.

Vaikka eihän nyt puhuta mistään isoista matkoista. Ekan lenkin heitin flunssatoipilaana ja juoksin vajaan neljän kilsan pätkästä ehkä puolet - tyyliin 50 metriä juoksua ja 50 metriä kävelyä. Tosi paljon piti kiinnittää huomiota lantion oikeaan asentoon ja siihen, että tietoisesti vähän piti lantionpohjanlihaksilla vastaan. Mutta ehkä vatsatanssi tai muu lantionpohjajumppa on sitten auttanut, koska ei se juoksu ja tärähdykset enää tuntuneetkaan siltä, että sisuskalut haluiaisi tunkea joka askeleella ulos. Pidin huolta, että joka kerran kun alkoi tuntua pahalta, huilasin kävelemällä. Välillä sitä jaksoi pidempiä ja välillä lyhyempiä pätkiä, mutta lenkki päästiin loppuun ja olo oli ihan mieletön! Koirakin tuijotti kotona emäntää, että wautsi sehän liikkuu taas ja sekös tuntui hyvältä :)

Eilen ennen Tukholmaan lähtöä pistin uudestaan lenkkarit jalkaan ja ajattelin, että nyt sitten kokeilen kunnolla, kuinka pitkään pystyn juoksemaan putkeen. Ja yllätyksekseni 4,5 kilsan lenkki hoitui kokonaan juoksulla. Olkoonkin, että tahti oli aivan naurettavan hidas ja yritin pitää askelluksen tosi lähellä maata vaimentaakseni tärähdyksiä - ja niitä lantionpohjanlihaksia piti jännittää edelliskertaa enemmän. Selvästi huomasi, että kunto on aika nolla ja jopa se edellinen juoksulenkki painoi, mutta kaikesta huolimatta jalat yhtäkkiä vaan kantoivat juosten ihan kotiin asti. Ihan mieletön fiilis!

Kyllä varmaan olisi vähän aiemminkin voinut sitten uskaltautua kokeilemaan tuota, mutta jotenkin tässä ilonhuumassa  ei haittaa vaikka siihen se kolme ja puoli kuukautta menikin. Nyt homma sujuu taas ja kun tälleen varovaisesti aloittelee, niin meidän selkävammainen koirakin pysyy tahdissa mukana ja kuntoutuu samalla. Ehkä sitä voisi jossain kohti koittaa vähän juosta rattaidenkin kanssa, mutta kun mentiin ottamaan sellainen kauppakeskusmalli, eli pienet ja kääntyvät pyörät edessä, niin en tiedä taipuuko ne siihen hommaan. Talvihan tässä on jokatapauksessa tulossa eteen, joten ehkä ihan sama. Mutta mulla on nyt älytön vapauden fiilis, kun tietää taas että juoksemaan pääsee. Jiikin oli niin iloinen mun ilostani, että lupasi hoitaa Pikku-Ukkoa vuorojensa välissä niin, että pääsisin ainakin pari kolme lenkkiä viikossa tekemään. Jes!

Pikku-Ukon ihkaensimmäisen matkan lähtö on tänään!

Pakaasit on pakattu ja passit valmiina. Ei me nyt Tukholmaa kauemmas mennä, ja tutussa porukassa vaan, mutta kiva on silti lähteä. Jännittää vaan, kun flunssan seurauksena pojalta on kadonnut se viimeinenkin rytmi ja eilen kavereilla ollessa poika vaan kitisi ensin nälkää ja sitten väsyä haluamatta kuitenkaan a) syödä tai b) nukkua. Jännään etukäteen, että mitenhän meillä sujuu sitten siellä hytissä tai kaupunkikierroksella, jos tuo saa samanlaisia kohtauksia kuin eilen, joihin oikein mikään ei auta. Toivotaan, että matkalle kuitenkin lähtee meidän hyväntuulinen Dr Jekyll eikä se karmaiseva peto, jonka kanssa äiti ja isä vaan haluaisi itkeä ja sulkeutua hyttiinsä.

Pojan kamat oli helppo pakata rutiinilla mukaan. Bodyt, potkarit, housut, takki ja pipo, lämpökerrasto, hanskat ja sukat, kantoreppu, unipussi, vaipat ja wipesit, Cuplaton ja Panadol, D-vitamiinit - niin helppoa muistaa nykyään, vaikka ei todellakaan ollut, kun ensimmäistä mökkikeikkaa lähti yrittämään. Silloin oli yhtä itkua ja hammastenkiristystä ja suurta paniikkia muistaa ja kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Nyt suurempaa vaikeutta tuotti äidin matkatavarat, kun tarkoitus oli käydä vuorotellen pareittain syömässä hienosti samalla kun toiset vahtivat lasta. Yllättäen mitään nättiä ja ihanaa ei osannutkaan valita kaapeista (ja harva juttu mahtuu edelleenkään, kun raskauskiloprojekti ei oo ihan silleen edennyt kuin toivoisi...) kun pitäisi lähteä romanttisesti syömään ihan kahdestaan. Tekisi mieli ottaa koko vaatekaappi mukaan, vaikkei siitäkään varmaan mitään iloa oikeasti ole.

Pakkaamista helpottaa aina kunnon deadline. Nyt kun ihan kohta alkaa koiran anoppilaanjättö ja viimeisten asioidenhoitorumba ennen kuin lähdetään ajelemaan kohti satamaa, on vain pakko valita jotain ja toivoa parasta. Ja sitä, että Pikku-Ukko on matkavalmisteluille suopeana.

Jännittää :)

p.s. Onko ihan kamalan neuroottista ottaa laivalle omat vauvan pelastusliivit. Ne ei nimittäin ollut kaikkein helpoimmat pukea, joten hätätilanteessa käyttäisin mieluusti senkin ajan joka menee niiden etsimiseen niiden päällepukemiseen. Ja miksi mä taas käytän energiaa kaikkein pahimpien skenaarioiden miettimiseen, miksi?

Herra Hyrrä Väkkyräinen

Jos meillä ennen asui herra Flirtti, nyt meillä on talossa sellainen väkkyrä, ettei mitään rajaa. Uskomatonta, mitä kaikkea kahdeksan kilon tykinkuula pystyy halutessaan tekemään (ja kuinka paljon esimerkiksi sattuu, kun poika ojentaa itsensä nopeasti osuen samalla äitiä leukaan...).

Sen lisäksi, että poika selittää ja laulaa siis koko, koko päivän (ja vaatii sitä samaa takaisin lähiympäristöltään... helppo juttu!), niin tässä viikon sisään on vahvan kaksikäsitarttumaotteen lisäksi tullut kehityksessä mukaan myös iiiiso liikehdintä. Sylissä ei enää istuta vaan pompitaan tasajaloin tai keinutaan tai muuten vatkataan jotain ruumiinosaa koko ajan. Ja ensimmäistä kertaa viime yönä ei herätty tukkoisen nenän aiheuttamiin ääniin tai yskänpuuskiin, vaan siihen, että joku pojan punkassa sanoo plonk. Ekalla kerralla jalka osui siinä sängyn toisen pään päällä olevaan hoitotasoon, joka heilahti paikaltaan, tokalla kerralla poika löytyi punkasta poikittain kääntyneenä ja oli kovaa vauhtia jatkamassa liikettä niin, että olisi pian ollut pää sängyn matalampaan reunaan päin (sängynpäätyä ollaan parilla kirjalla nostettu). Miksi? Ei mitään käryä. Luulisi, että vauvastakin tuntuisi tyhmältä mennä suuntaan, jossa pää on alaspäin, mutta sinne vaan pöngittiin aina heti kun irti laskettiin. Muutama hetki yöstä meni siinä, että sai pojan nukutettua niin syvään uneen, että me pystyttiin Jiinkin kanssa nukkumaan ilman jatkuvaa kolinaa naapurisängystä.

Mutta ihana nähdä, miten tuo saa koko ajan varmuutta liikkumiseensa ja ilmehdintäänsä! Kun vielä se suostuisi olemaan välillä makuullaan ihan valveilla ollessaankin, niin päästäisiin taas kääntymisharjoituksia tekemään. Arvatkaa montako käännöstä ollaan tehty tässä ensimmäisten käännösten jälkeen itsenäisesti? Nolla. Ehkä neuvolantäti oli oikeassa, kun sanoi, että Pikku-Ukko kokeili sitä ja huomasi taidon ihan ylimainostetuksi. Tai jotain.

Äskeisestä eduskunnan keskustelusta kotihoidontukeen liittyen

Tavallaan äskeinen eduskunnassa käyty olisi hauskaa viihdettä, mutta kun ei ole, kun on kerrankin suoraan omaa tilannetta koskeva päätös nuijan alla. Nyt kun kerrankin alusta loppuun pystyi poikaa leikittäessä kuuntelemaan niin täytyy todeta, miten eri tasoisia argumentoijia eduskunnasta löytyy. Ja myös hämmentävää, miten erilaisilta kulmilta tilannetta voi katsoa.

En pääse vieläkään yli siitä, että ihan jo oman perheen tilanteen vuoksi hallituksen esitys on minusta huono tai ainakin väärin nimetty. Meidän perheessä tilanne on se, että kun Jii on uranvaihtaja ja haluaa satsata juuri nyt uuteen työhönsä, niin kotiin voi ja haluaa jäädä vain toinen vanhempi, minä. Eli meillä ei millään hallituksen painostuskonstilla ainakaan Pikku-Ukon lapsuusaikana isä ole jäämässä kotiin. Käytännössä siis Pikku-Ukon varhaishoidon kannalta kestoa rajoitetaan. En vieläkään tiedä, miten meillä sitten tullaan tekemään, eli milloin menen töihin. Tutkimustuloksia olen nähnyt vain siitä, että ennen toista ikävuotta ei päivähoidon tuomilla sosiaalisilla virikkeillä ole lapselle hyötyä vaan ennen tätä psykologien mielestä kotihoito on kehitykselle kuitenkin paremi. Sen jälkeen ilmeisesti jo on (tai näin muistelen, pitääkin paneutua tarkemmin aiheeseen). Harva vaan otti esille tämänkaltaisia lapsikeskeisiä argumentteja, puhuttiin kyllä paljon valtion kassasta ja kilpailukyvystä, päiväkotien (tai varhaiskasvatuslaitoksen), huolesta naisten epätasa-arvoisesta asemasta työmarkkinoilla ja perheiden valinnanmahdollisuudesta. Varsinkin huolehdittiin monilapsisen perheen äideistä, jotka ovat ketjuttaneet hoitovapaita ja pudonneet ns. kelkasta.

Hallitus sanoo, että kyseessä ei ole leikkaus koska vastaavasti päivähoidon kulujen lisääminen tuo 250-300 miljoonan kulut. Vaikka hallituspuoluetta olen äänestänyt, niin tässä kohti en ymmärrä miksi minunkin mielestä ihan selvästi ongelmallisia asioita, budjettivajetta, naisten epätasa-arvoa jne lähdetään tästä kulmasta ratkomaan. Työttömyyskorvauskin on suurempi kuin kotihoidon tuki, joten jos perheissä ei itse ole päätetty jäädä kotiin, niin ihmettelen kyllä kuka sinne on pakottanut? Tai ehkä olen vain sulkenut silmäni tältäkin. Itse olisin aloittanut muutoksen tasaamalla niitä perhevapaisiin liittyviä työantajakuluja tai ottamalla mallia Ruotsista, jossa nämä kulut on otettu pois työnantajille ja kumman tahansa vanhemman käytettävissä on x päivää käytettävissä lapsen kahdeksanteen ikävuoteen asti (olikohan se 480 päivää vai kuulinko väärin). Enemmän pitäisi perehtyä kaikkiin vaikutuksiin ja keskustella kuin mitä nyt ollaan tekemässä. Mutta tottahan on sekin, että jos valtion kassassa ei ole rahaa, niin jotain on pakko tehdä.

Joka tapauksessa mielestäni tämäkin, kuten muutkin keskustelut ovat perimmiltään kysymys siitä, mitä asiaa pitää kaikkein kiperimpänä ongelmana. Vasemmistolle se tuntui olevan naiset töissä, samoilla palkoilla ja eläkkeiden piirissä, oikeistolle vanhempien tasa-arvoinen oikeus osallistua perheen pyörittämiseen ja työn tarjonnan lisääntyminen. Oppositiossa osa puhui paremmin, osa populistisemmin, mutta hyviä kysymyksiä herätettiin siitä, kuka saa päättää perheisiin liittyvistä päätöksistä ja miten muutos koskee marginaaleja, kuten esimerkiksi yksinhuoltajia ja yrittäjiä. Tajusin, että tällä hetkellä minulle itselleni kysymys on ennen kaikkea siitä, mikä on Pikku-Ukolle meidän perheessä parasta. Ja siihen en kyllä osaa vielä vastata mitään. Alkaa tosiaan varmistua se ajatus, että ainakin yli yksivuotiaaksi se on kotona. Mutta entä sitten? Ja entä minä?

Huojentava gynekäynti

Viime viikolla meni hermo julkisen puolen odotteluun, minähän siis sain ajan pari viikkoa sitten soittaessani vasta ihan lokakuun loppuun. Kävin eilen gynellä kun halusin nyt kertakaikkiaan, että joku katsoo, ettei mulla ole kohtuun jäänyt mitään ihmeellistä, kun jälkivuoto kesti sen seitsemän viikkoa, että joku tsekkaa laskeumien ja limakalvojen tilanteen ja että voin puhua könttänä kaikki mieltä huolettavat asiat kun tuntuu, ettei sille oikein aikaa jäänyt neuvolan osalta - siellä kun tuntui äiti kiinnostavan mikroskooppisen vähän heti kun sai pusattua lapsen ulkomailmaan.

No, ihan alkuun sain taas kerran kuulla saman kuin ennen: synnytyksen jälkeen paikat eivät tule koskaan olemaan ihan ennallaan. Mutta minun osalta näytti vihdoin paremmalta, granulaatiokudos oli toipunut ihan itsekseen eikä sitä löytynyt emättimen ulko- eikä sisäpuolelta. Lantionpohjan lihasten jumppauskin on tuottanut tulosta (hyvä minä!!) - nyt oli jäljellä enää fysiologista laskeumaa, muttei selvästi mitään vakavaa. Sain siis lupauksen siitä, että saan vielä joku päivä tässä juosta. Ja on minusta tuntunutkin siltä, että on pystynyt ottamaan lyhyitä pyrähdyksiä myös ilman oireita tässä viime aikoina. Painonhallinnan kannalta mahdollisuus juosta olisi kyllä tärkeä, samoin henkisesti, joten iloitsen kovasti! Kohdussa ei ollut mitään, se ultrattiinkin ja kaikki oli kunnossa sen osalta. Oudot oireet selitti luultavasti imetyksestä johtuva limakalvojen oheneminen, ovat menneet niin ohuiksi että ärtyvät mistä vaan ja sitä kautta varmaan bakteerivaginoosi on päässyt iskemään, vaikka tuntuukin että synnytyksen jälkeen olen suihkuttanut alapäätä enemmän kuin muulloin yhteensä. Tai ehkä sitten juuri sen vuoksi. Mutta molempiin oireisiin tuli kunnon tropit, joten olen helpottunut ja toiveikas, että tästä lähtee helpottamaan.

Mietin sitä kohdun ultrausta, että oliko ihan turhaa maksaa siitä, mutta samalla löytyi pieni kysta vasemmasta munasarjasta. Harmittomalta dermoidikystalta kuulemma näytti, eikä sille tarvitse akuutisti tehdä mitään, mutta sitä pitää nyt sitten kontrolloida ja ultrata uudelleen vuoden päästä, ettei ole kasvu-uralla. Muistelen kyllä, että alkuraskauden ultrassa lääkääri siitä mainitsi myös jotain, tosin silloin luultiin, että oli keltarauhasrakkula, mutten silti jaksa olla huolissani. Joku lääkärituttu joskus sanoi, että kystat ne tulee ja menee. Mutta nyt on ainakin tulevaisuutta varten seurantakuvat, jos joskus sitten pitäisikin pohtia mistä se on tullut ja miten kehittynyt.

Rinnat oli myös ok, sain papa-näytteen otettua (ei todella tunnu synnytyksen jälkeen yhtään miltään, tai sitten lääkäri oli vaan superhyvä ottamaan sen) ja puhuttiin imetysajan ehkäisyt ja muut toipumiseen liittyvät asiat kuntoon. Gyne myös vannotti, että 2 kk ennen kuin aletaan edes harkita toisen lapsen hankintaa, pitää muistaa aloittaa foolihapon syönti. Hyviä ohjeita, muttei ehkä ihan akuutisti tarpeellisia :) Mojovan laskun sain kuitenkin aikaiseksi ja hirveän määrän reseptejä apteekkikeikalle, mutta vihdoin tuntui siltä, että tämän synnytyksen voi jättää taakseen, että niin hyvässä kunnossa kuitenkin aletaan jo olla, ettei aktiivisesti täydy tämän jälkeen sitä muistella kun mikään ei enää vihlo tai kirvele tai jomota. Jo se on aikakin, tänään on 102 päivää synnytyksestä...

Nyt pitää vaan muistaa perua se julkiselle varattu lääkärikäynti ja sitten kaikki on ok :)

Verkostojen merkitys

Kaverin kanssa juteltiin lapsista ylipäätään ja siitä, toivoisimmeko joskus lisää lapsia. Kaveri, joka sai oman esikoisensa pari kuukautta ennen meitä, tokaisi yksikantaan: olisihan se kiva, mutta rehellisesti ajateltuna ei taida olla mahdollista kun verkostot puuttuvat. Heillä mies käy töissä ja vaimoke on kotona, lapsi on tosi vaativa ja molempien perheet ovat liian kaukana, jotta hoitoapua saisi helposti. Ystäviltä, joita voisi ajatella on juuri nyt samaan aikaan omat pienet lapset ja kädet täynnä töitä tai sitten ei vielä mitään kokemusta lapsista.Tuntui tosi pahalta heidän puolestaan, koska naamasta näki, että apu olisi ilman pikkukakkostakin tarpeen jo nyt.

Meillä on ollut omat ongelmat molempien jaksamisen kanssa tässä viime aikoina, mutta ainakin apua on ollut saatavilla kun sitä on tarvittu. Sekä minun että Jiin vanhemmille Pikku-Ukko on ensimmäinen lapsenlapsi ja molemmissa mummiloissa on ilolla tervehditty mahdollisuutta ottaa poika hoitoon - niissä rajoissa toki, mitä nyt on eli käytännössä imetysvälin osalta. Omat vanhemmat ovat kesäisin tunnin ja talvisin kahden tunnin ajomatkan päässä, mutta ovat tarvittaessa aina myös liikkuneet tännepäin. Jiin vanhemmat asuvat lähempänä ja siellä käydään vähintään kerran pariin viikkoon ihan reilusti syömässä, tapa joka oli meikäläiselle alkuun hyvin vaikea tottua, tuntui hyväksikäytöltä ryövätä toisten jääkaappia niin tiuhaan. Tällä hetkellä kuitenkin arvostan näin konkreettista apua ihan yli kaiken. Anoppi lähettelee usein Jiin mukana ruokaa meille ja sieltä soitetaan usein myös, voisiko meidän koira tulla kylään - eläkeläiset kun mieluusti tuota meidän nokkaeläintä kuskaavat koirapuistoon ja lenkille, sanovat sen piristävän päiviä. Se piristää kyllä meidänkin päiviä ;) Koira oli pojan syntymän molemmin puolin melkein kuukauden myös minun vanhemmillani ja juoksenteli vapaana mökillä ja kävi isän seurana lenkillä. Mietin, että sen on tällä hetkellä varmaan melkein kivempaa olla näissä varakodeissaan, mutta silti on kiva saada se meidänkin arkeen.

Ja jos vanhemmat tarjoavat sitä konkreettista tukea, niin sekä Jiin että minun onni noin niinkuin henkiseltä puolelta on ehdottomasti jo raskausaikana ollut vertaistuki. Seitsemän ystävääni sai tässä puolen vuoden sisään lapsen, moni vielä esikoisen, joten keskusteluapua ja neuvoja on ollut saatavilla  yllin kyllin. Varsinkin raskausvaivojen kanssa ja Pikku-Ukon ensimmäisen kuukauden karjumisten kanssa se kyllä olikin tarpeen, pienen itkun ja perspektiivitsekin jälkeen sitä taas jaksaa omaa arkea. Parin kaverin kanssa meillä on aktiiviset WhatsApp-keskustelut käynnissä öisinkin. Jos yöimetyksellä tulee mieleen jotain, voi aina naputella toiselle viestin (se kun on siis ilmaista...) ja viimeistään seuraavaan imetykseen mennessä toinen onkin jo vastannut. Siinä on ihmetelty ne kakan värit, järkyttävät selkäkakat, katoavat sukat, väärin mitoitetut lastenvaatteet, idiootit miehet, urpot toiset äidit (koska itsehän ei koskaan ole), neuvolatraumat ja -jännitykset. Tekee hyvää olla hautomatta niitäkään juttuja yksin liian pitkään, kun tukea ja korvia on saatavilla. Ystävät repivät myös ulos talosta kun ei itse tulisi lähdettyä tai tarjoavat seuraansa kun on yksinäinen tai seinät kaatuu päälle.

Hämmästyn itsekin, miten paljon olen ollut valmis ottamaan vastaan apua. Ei siitä ole kuin pari vuotta, kun olin ihan uupunut ihmisraato, jonka mielestä kaikki piti aina pystyä tekemään itse, yksin, omin voimin. Ja jos ei voimat nyt ihan riittäneetkään, niin toisille ei ainakaan siitä kerrottu, purtiin huulta vaan ja hymyiltiin. Koskaan en ole mitenkään supersosiaaliseksi itseäni mieltänyt, mutta hyviä ystäviäkin löytyy ja kaukaisempiakin tuttavuuksia yhdistää nykyinen elämäntilanne. Mutta aika pitkä matka on pitänyt kulkea, jotta tässä ollaan ja pystyn istumaan siinä anopin ruokapöydässä ja syömään vatsani täyteen eikä vain vähäsen näön vuoksi, etten vaan jäisi tästäkin kiitollisuudenvelkaan. Tai myöntämään ystävälle, miten ulalla olen vaikkapa äitiyden suhteen ja pyytämään neuvoja, miten suhtautua vaikkapa puolen tunnin itkuraivareihin kärryttelyn keskellä. Mutta mikä ilo, että kun vihdoin olen tässä, on myöskin verkostoa sen verran, että ei tarvitse jäädä yksin asioiden kanssa, että koira saadaan jotenkin eläinlääkäriin kun tarvitaan, että minä saan hetken hengähdystauon kun joku toinen tekee ruokaa tai me voidaan flunssaisinakin lähettää Jii pitkäksi viikonlopuksi itsekseen mökille kokoamaan itseään, koska mun vanhemmat katsovat, että me pojan kanssa pärjäillään sillä välillä. Pitäisi muistaa olla oikeasti kiitollinen kaikesta tästä, koska kaverin kanssa keskusteltuani vasta tajusin, ettei se todellakaan ole itsestäänselvyys. Meillä ei ehkä ole ihan valtavasti rahaa, mutta käytännössä meidän arkea ei myöskään rajaa pelkästään meidän kahden aika- tai jaksamisresurssit, vaan monia asioita voidaan sumplia kuntoon yhdessä isommalla porukalla.

Haluan myös ajatella, että Pikku-Ukko hyötyy tästä muutenkin kuin saamalla vanhemmat, jotka jaksavat vähän paremmin. Se, että käydään usein isovanhemmilla tutustuttaa pojan myös sukulaisiinsa ja antaa näille mahdollisuuden antaa tälle kaikkea sitä, mistä mekin ollaan Jiin kanssa nautittu. Pappa opettaa ehkä pelaamaan tennistä ja arvostamaan terveyttä, Mamma puhumaan tunteistaan, Mummi kertoo parhaat sadut (tai kirjoittaa ne itse) ja Vaari näyttää miten kaikki maailman vimpaimet toimivat. Toivottavasti ainakin. Ja ystäväpiirissäkin on niin paljon ihania ihmisiä, joilla olisi vaikka mitä hyvää näytettävää pienelle.

Toisen kaverin veljeltä löydettiin vakava syöpä. Meidän ikäinen, tajusin, ja pelko hiipi mieleen. Jos tästä itse kuolisi tai Jiille kävisi jotain, niin miten minun pienelle, rakkaalle pojalleni käy? Helpotti vähäsen, kun tajusin, ettei lapsen kasvatustakaan tarvitse täällä tehdä yksin. Vaikka haluan minä silti kulkea pojan rinnalla mahdollisimman pitkään :) Vanha minäni ei todellakaan olisi sanonut, että rakkauden teko voi olla myös antaa lapselleen niitä verkostoja, koska ennen en ymmärtänyt niiden todellista arvoa. Mutta nyt alkaa jo nähdä mikä rikkaus on siinä, että päästää muita elämäänsä - myös silloin kun kaikki ei ole niin siloista ja ihanaa vaan ihan tavallista, tylsää ja vähän kaoottista arkea.

Lapsiperheen koira, koiraperheen lapsi

Tajuan vasta nyt, mikä säkä meillä on käynyt. Meille sattui jostain ihmeen tuurista juuri yksi niitä koiria, jotka istuvat lapsiperheeseen helposti. Ja hyvä niin. Mietin, miten monta kertaa olen harrastuksissa kuitenkin vähän toivonut, että voi kun olisi vähän vietikkäämpi ja vähän terävämpi koira, ettei ihan noin pehmeä ja valmis alistumaan mihin vaan. Vähän luonteikkaampi ja luovempi. Olen pyytänyt koiralta anteeksi näitä toiveitani jo moneen kertaan tässä kolmen kuukauden aikana, nyt kun on käynyt hyvin selkeäksi se, mikä valtava etu on siinä, että koira ei hypi tai riehu kotona, ei hauku pojan päiväuniaikaan (tai juuri muulloinkaan), ei lähde lintujen ja oravien perään tai yritä syödä muita koiria tai ihmisiä kun kärryttelen pojan ja sen kanssa ulkona, jaksaa odottaa (vähän liiankin kiltisti) omaa vuoroaan ulkoilutuksen osalta, ei syö pojan leluja lattialta tai sen tarvikkeita muualtakaan eikä yritä muuta kuin vähän pusutella poikaa, eikä esimerkiksi viedä kasvatusvastuuta minulta ja Jiiltä. Silti koskaan en luota koiraan niin paljon, että poistuisin kuvan kaltaisista tilanteista ja jättäisin nuo kahdestaan. Tiedän, että meidän koiran suvussa ei ole aggressioita, luonnetestienkin mukaan puolustusviettiä edes oman itsen puolustamiseen ei juuri ole. Mutta kyllä tuo silti painetta kerää, jos ei pääse välillä itsekseen rauhoittumaan ja käytös yllättävissä tilanteissa voi millä tahansa koiralla olla, paremman sanan puutteessa, yllättävää. Ja meidän perhe on nyt jo vuoden elänyt koko ajan koiran näkökulmasta muutoksessa, joten kestämistä sillä on ollut senkin osalta ja pitää itse muistaa, että se vaikuttaa siellä alla.

Olen edelleen hämmästynyt siitä, että koira ylipäätään voi ymmärtää laumansa ihmisen olevan raskaana - ja miten aikaisin! Väitän edelleen, että meidän koira tajusi jo useampi viikko ennen meitä, että jotain on nyt siellä mahassa kasvamassa. Kun siinä vaiheessa treenattiin koiran kanssa noin kuusi kertaa viikossa vähän kaikkea, hämmästyin ja vähän loukkaannuinkin, kun koira yhtäkkiä ilmoitti käytöksellään, että sun kanssa kyllä en enää tee. Ja kotona hakeutui yhtäkkiä Jiin läheisyyteen (siellä se kuppaa muuten edelleenkin). Kyllä se itseä helpotti, kun vihdoin tajusi, mistä oli kyse ja miksi se reagoi niin kuin reagoi, koki varmaan itsekin että emäntä oli nyt vähän pettänyt suhteessa siihen, kun meni hommaamaan itsensä raskaaksi. Uusi pettymys koiralle tuli siinä vaiheessa kun minulla loppui yhdellä iskulla kaikki treenaaminen ja myös lenkitys kun piti olla rauhaksiin istukan verenvuotojen vuoksi. Se oli koiralle vielä kovempi isku, mutta hitsasi toisaalta isäntää ja koiraa vahvemmin yhteen - se taas kantaa nyt, kun Jii on voinut relata lähtemällä lapsiperhekaaoksesta pitkälle lenkille koiran kanssa. Mekin päästiin vuodenvaihteen jälkeen taas koiran kanssa treenikentille uudella innolla, mutta selvästi huomasi, että suhteessa on sellaista monimutkaisuutta, jota siinä ennen ei ollut. Pojan syntymän jälkeen ymmärsin hyvin, miksi yksi ohjaaja kehotti joskus surressani koiran motivoinnin vaikeutta (kun se ei ole yhtään ahne vaan älyttömän nirso), että ottakaa toinen koira, koulutat sitten laumavietillä kun sitä tuntuu riittävän. Ihan hirveästi en kuitenkaan uskalla koiran ja pojan välille kasata treenienkään vuoksi jännitteitä, ainakaan enempää kuin niitä joka tapauksessa siinä on. Mutta totta on, että kun koiraan ei kotona kerta kaikkiaan ehdi kiinnittää juurikaan huomiota, on se verrattoman onnellinen kun päästään joskus tekemään jotain ihan vaan kaksin.

Kaikesta tästä luopumisesta huolimatta, mitä koira on joutunut kokemaan, se tervehti poikaa silti ensimmäisen kerrran lempeällä nuuhkinnalla ja pusulla korvaan ja on siitä lähtien suhtautunut varovaisella hyväksynnällä. Kertaakaan ei ole täytynyt sille teroittaa, että poika tulee ensin, se ymmärsi sen meidän käytöksestä ihan itse ja on siihenkin alistunut ilman mutinoita. Vähän ääniherkkänä joutuu kaikki ääntelevät lelut totuttamaan koiralle erikseen, tai ainakin jokaisesta uudesta se on aina hyvin kiinnostunut, ennen kuin turtuu. Jonkun verran olen joutunut sitä myös käskemään kauemmas kun poika puuhaa sitterissä tai leikkimatolla - siinä kun oma mukaavuusetäisyys koiralle ja sen ulottuvilla olevalle pojalle on hiukkasen kauempi, kuin mitä koira luonnostaan ottaisi. Kerran käänsin selkäni ja koira meni ihan sitteriin kiinni makoilemaan ja katsoi minua ikään kuin sillä tavoin, että jos et sinä vahdi tätä lasta niin minä kyllä vahdin. Paimenkoirana se kyllä muutenkin pitää todella tarkasti huolta, ettei mikään uhkaa poikaa ja ettei kukaan unohda vaan poikaa kyydistä. Se huolestuu vähän myös joka kerran, kun uusi ihminen ottaa pojan hoitoonsa ja seurailee aikansa, että kaikki menee hyvin. Lenkeillä koira, joka ikinä ei ole jäänyt mitään kyttäilemään, suhtautuu kärrylenkillä epäluuloisesti tyhjäkäynnillä oleviin autoihin ja humalaisiin ihmisiin ja katselee minua, että ymmärränhän nyt olla varovainen. Rakastan sitä ihan mielettömästi näidenkin vuoksi ja mietin, miten ihmeellistä on että koira noin pitää huolta ihan toisen lajin pienokaisesta, ihan selvästi tajuten sen tarvitsevan erityistä huolenpitoa.

Siitä huolimatta jos nyt tietäisin, minkälaista sumplimista koiran hoito pikkuvauvan kanssa on, en olisi ottanut koiraa silloin kun otimme vaan olisin odottanut siihen, että kaikki lapset ovat vähän vanhempia. Silti nyt kun se kerran on, pitää vaan saada arki järjestymään - ja tässä on kyllä lähipiiri ollut suurena apuna. Isoimmat ongelmat ovat olleet koiran äkillinen sairastuminen yöllä, jolloin Jii oli työvuorossa - mihin minä olisin huutavan lapsen kanssa irronnut, joten appivanhemmat hätyytettiin paikalle noukkimaan koira ja viemään se aamusta eläinlääkäriin (ihanat vielä tulivat ja kehuivat, miten kiva auringonnousu oli ollut, eivätkä yhtään nurkuneet, että herätettiin). Lisäksi ollaan vedetty koira ja minä korvat luimussa lenkkiä kun poika huutaa vaunuissa, jossa sitä ei ollenkaan huvita olla. Koiraparka ei yhdessä vaiheessa edes uskaltanut pissiä, kun poika huusi vaan jäi pidättelemään kun pelkäsi, että joku hätätila on käsillä. Sittemmin on onneksi oppinut, mutta stressaa selvästi silti siitä.

Uskon kuitenkin, että vauva-ajasta selvitään kyllä. Seuraava mietinnän kohde onkin se, mitä tapahtuu, kun tuo pieni alkaa liikkua ja kiinnostua koirasta. Toki pojalle pitää teroittaa, että koiran annetaan olla rauhassa ja hännästä ei vedetä eikä mihinkään tökitä tai selässä ratsasteta (kuten tuttavaperheen esikoistyttö yritti, argh). Mutta ennen kuin tuolla järki alkaa leikata niin koiraa on vaan pakko suojella pieneltä, kun tilanne menee liian rajuksi. Siksi yksi ensimmäisiä ostoksia meille olikin koiraportti - ei niinkään sen vuoksi, että uskoisimme pojan tarvitsevan turvaa koiralta, vaan jotta koiralle pystyttäisiin rajaamaan omaa, turvallista tilaa rauhoittua. Lisäksi ajatuksissa on virittää meidän iso kevythäkki ruokapöydän alle (ahtaan kodin iloja...), siellä koira tykkää olla ja siitä tehdään ehdoton rauhan paikka, jossa kukaan ei sitä saa häiritä.

Varotoimia ja jouston paikkoja on siis jouduttu jo miettimään ja varmasti jatkossakin. On silti valtava helpotus ja ilo, että kaikki arjessa pääosin toimii ja että perheen lemmikin avulla voidaan tutustuttaa poikaa luontoon ja opettaa, miten eläinten kanssa toimitaan. Se on meidän mielestä tosi tärkeää oppia lapselle ja ylipäätään ihmiselle, joka urbaanissa ympäristössä nykyään vähän liian helposti etääntyy luonnosta. Ja tietysti itse toivon, että kun erilaisissa koiraharrastuksissa on viihtynyt niin hyvin, niin poikakin löytäisi pienenä iloa vaikkapa agilityohjauksesta tai erilaisten temppujen opettamisesta koiralle. Se voisi olla kivaa äidin ja pojan yhteistä touhuilua ehkä?

Flunssa jatkuu

Grh. Täällä niiskutetaan edelleen. Hetkellisesti tuntuu siltä, että parempaan suuntaan olis menossa, ja sitten lima taas alkaa vyöryä ja tuntuu siltä, kun voisi mennä kanveesiin minä hetkenä hyvänsä. On oikeastaan aika pelottavaa sairastaa tuon pienen kanssa, kun omat voimat on vähissä ja pitää koko ajan miettiä, miten pärjätään jos tätä kestää vielä pitkäänkin. Pikku-Ukko haluaa olla rinnalla melkein non-stop ja silti Jii (joka on kiltisti hoitanut meitä molempia ja esim. kaikki vaipanvaihdot tässä sairastaessa) valitti, että pienen kakka vaikutti jotenkin kiinteämmältä, ilmeisesti osa pojan kropan nesteestä menee alati valuvaan räkään. En halua edes ajatella, miten kivaa tämä olisi ilman Jiitä.

Pikku-Ukonkin taudinkulku heittelee, välillä pitäisi viihdyttää urakalla ja lopun aikaa sitten itketään. Kuumetta ei kuitenkaan edelleenkään ole, joten Panadolia ei nyt sitten vielä olla annettu, harhauttamalla on saatu poika lopettamaan itku ja keskittymään muihin juttuihin. Tässä sairastamisen lomassa tuo ykskaks alkoi itse istua sylissä ja tutki hyvän aikaa varpaitaankin, uskomatonta. Otettiin kuvadokumentaatiota, koska muuten luulisin jälkikäteen kaiken olevan vain kuumehouretta. Ja sitten nenä alkoi valua, virta loppui ja itku alkoi.

Pääsin eilen illalla saunaan ja fiilistelin jo etukäteen sitä, miten hyvää kosteat löylyt ja eukalyptusaromit tekisivät. Löylyt tekikin, ja kuuma suihku, mutta eukalyptuksen hyvää tekevä voima jäi uskomisen varaan, kun ei tukkoinen nenä kerta kaikkiaan mitään haistanut, vaikka loppuvaiheessa melkein ruikin sitä puhdasta öljyä kiukaalle (insinööri mussa sanoo kyllä, että ilman haihtuvaa vettä se varmaan toimii vielä huonommin mutta turhautti vaan siinä kohti...). Nenä ei auennut hajuaistin osalta, mutta poskionteloista asti alkoi kuitenkin lima liikkua, joten se varmaan auttoi kuitenkin. Pikku-Ukkoakin vähän otettiin suihkuhuoneeseen höyryhengittelemään ja varmaan hyvää teki sillekin. Sen lima tuntuisi eilisestä vähän sitkistyneen, vaikka sitä ei tulekaan niin paljon kuin eilen.  Toivotaan, että höyry helpotti vähän siihenkin.    

Viime yönä ei enää herätty ihan koko ajan vaan sai jo pidempiä nukkupätkiä. Kyllä uni vaan tekee hyvää. Poika nukkuu taas, ehkä mäkin yritän ottaa pienet päikkärit nyt kun voi.