Tää on taas näitä, että silloin kun olin raskaana ajattelin, että teen vaan näin (ja ihmettelin vielä päälle, miksi on niitä ken ei tee..). Niin kuin nyt, että kannan lasta sen sijaan, että kärryttelen. Että kärryisssssä otetaan vaan niitä kivoja päikkäreitä ja kuljetaan julkisissa, että saa ilmaiset liput. Vähänpä tajusin silloin, että kyllä sillä muksullakin on sanansa sanottavana siihen, miten se haluaa itseään kohdeltavan ja että joskus voi joutua tekemään aika paljon hommia, että pääsee haluamaansa lopputulokseen. Ei ole mennyt meillä kärryttely ihan putkeen, muttei todella tämä kantaminenkaan.
Minä siis ostin meille fancyn kudotun kantoliinan jo ennen Pikku-Ukon syntymää ja katsoin kaikki sidontavideot Youtubesta, harjoittelinkin jotain niitä etukäteen. Poika oli varmaan parin viikon ikäinen, kun kokeilin ensimmäistä kertaa kehtosidontaa kotona ja silloin toimi hyvin. Fiilis oli loistava, kun tajusin miten vapauttavaa on kun kädet jäävät vapaiksi esimerkiksi laittamaan aamupalaa. Sen jälkeen vaan alkoi järkyttävä karjuminen heti kun liina ilmestyi näköpiiriin. Ilmeisesti koska näkyvyys oli nolla, minkä kai piti olla rauhoittava juttu, mutta meillä taas se vaan turhauttaa. Koitin muitakin sidontoja, mutta jos poika oli lähelläkään rintoja, alkoi hillitön nokkiminen, ihan kuin poika olisi yrittänyt sanoa, että niin lähellä rintoja ei ole tarkoitus olla ilman, että saa syödä. Sitten keksin, että hahaa, varmaan on joku sidonta, jossa lapsi on kasvot menosuuntaan, mutta Googlettelun jälkeen tuloksena oli se, että lapsen pitäisi olla vähintään 3-4 kk ennen kuin sitä uskaltaa kokeilla ja että se on melkein lapsirääkkäystä pitää niin pientä kasvot menosuuntaan, kun toinen ei voi suojautua ärsykkeiltä. Hohhoi, olenkohan ainoa äiti planeetalla, jonka lapsi vaan kiljuu lisäälisäälisää niitä ärsykkeitä aina hereillä ollessaan? Tai sitten tulkitsen lasta ihan väärin. No, joka tapauksessa luovuin siis liinasta (ainakin toistaiseksi).
Seuraavana kokeiluvuorossa oli Jiin ostama Baby Björn rintareppu, vaikka keskustelupalstojen mukaanhan sekin on sellainen epäergonominen lapsenrääkkäysväline että, lonkat menee heti kieroon eikä lapsi kävele koskaan jos sitä käyttää (joo-o, epäilen kyllä noin dramaattisia tuloksia, mutta ymmärrän että jos asento on epämukavampi muksulle, että lasta ei kannata kantaa ainakaan yhtä pitkiä aikoja siinä kuin paremmissa asennoissa). Mutta ihan sama tulos, heti kun näkökenttä supistui ja piti haistella rintaa saamatta maistaa, alkoi karjunta. Ajattelin, että varmaan johtuu siitä, että asento on niin syvältä ja kun insinöörinä uskon välineurheiluun, menin kauppaan ja ostaa pamautin mukaan Manducan. Pieni oli pettymys kotona, kun poika karjui ihan yhtälailla siinä kuin liinassa tai Björnissäkin. Yritin vielä kymmenkunta kertaa kotona laittaa poikaa reppuun, mutta aina yhtä huonoilla tuloksilla, joten Manducakin unohtui jonnekin sohvankulmaan odottelemaan.
Eilen käytiin mökkimatkan varrella piipahtamassa Pikku-Ukon kummitädillä ja tämä patisti kokeilemaan uudestaan kantoreppua. Ja en tiedä mikä ihme oli tapahtunut, vai oliko ainoana ratkaisevana tekijänä se, että nyt kun poika on kasvanut niin kovin ja niska vahvistunut, että sen pystyi lykkäämään reppuun jo niin korkealle laitaan nähden, että sieltä näkeekin jotain. Pikku-Ukko tuijotteli 40 minuutin lenkistä sujuvasti puolet matkaa maisemia eikä inissyt yhtään vaikka aurinkokin pääsi vähän paistamaan naamaan (paska mutsi unohti lierihatun kotiin ja pipo ei kyllä aja samaa asiaa...) ja nukahti sitten tyytyväisenä ja kuorsasi menemään loppumatkan vasten mun rintaa. Ja minä hihkuin niin mielessäni kuin ihan oikeastikin, miten siistiltä tuntui kun vihdoin homma toimi.
Nimittäin juuri niin kuin silloin raskaana ollessani ajattelin, on lapsi kannettuna mukavasti lähellä ja kulkee matkassa mihin vaan ja minä pääsen viemään esimerkiksi koiraa ilman niitä hiivatin kärryjä, jotka vievät tilaa ja joilla ei voi mennä metsään. Ja jotka ovat jäämässä pieneksikin vielä, hemmetti. Tai se koppa on, pitää vain vaihtaa siihen varsinaiseen kärryosaan, niin ehkä sekin taas siitä. Mutta nyt olen vain tosi liekeissä siitä, että meillä on toivoa siitä, että päästään kantelemaan tuota ja mä voin vaikka ottaa pojan mukaan koiratreeneihin ja metsään ja saan kotonakin kädet vapaaksi. Tänään aion tehdä koiralle monta jälkeä sänkipellolle - ja ottaa Pikku-Ukon mukaan, miten siistiä!
perjantai 6. syyskuuta 2013
torstai 5. syyskuuta 2013
Ei ollenkaan niin paha rokotekeikka
Eilen taas rokoteltiin ja kyllä edelliseen keikkaan nähden oli niin iisiä, että. Vaikeinta tais olla ehtiä aamutapaamiseen rokotetutkimuskeskukseen, kun kerrankin nukuttiin pitkään. Milloinkohan mä opin, että tunti ei riitä meille heräämisestä lähtöön vaan kiva aamu tulee jos aikaa on puolitoista tuntia. Silloin mm. äidillä on toivoa saada oma aamupala tehtyä ja syötyä, toisin kuin nyt..
Nyt selvisin paikalle kymmentä vaille ja onneksi kiltti hoitaja jeesasi sen puudutuslaastarin kanssa, koska sen laittamatta jättämisestä olisin kyllä soimannut itseäni. Viimeksi meille sanottiin (tai ainakin niin me Jiin kanssa ymmärrettiin), että sen laastarin optimipitoaika on 20 minuuttia ja 30 minuutissa sen teho alkaa heiketä. No, tämä hoitaja sanoi kun manasin sitä ettei siksi uskaltanut laittaa sitä jo kotona, että kyllä se tunninkin voi olla. Ota niistä nyt sitten selvää. Oli miten oli, Pikku-Ukko, joka oli nukahtanut autuaana autoon kuten toivoa sopi, sai vain nopeasti kuumemittarin takalistoonsa ja sen jälkeen oltiinkin jo verikokeen kimpussa ja johtuiko sitten puudutteesta vai unen jälkeisestä koomasta, mutta vannon ettei tuo edes huomannut koko verikoetta, kunhan kujerteli tyytyväisenä toiselle tutkimushoitajalle.
Sitten saatiin rotarokoite taas suuhun ja en kyllä tiedä miksi se oli pojan mielestä niin ällöttävää, mutta siinä meinasi hermo mennä ja Pikku-Ukko yritti sylkeä sitä pihalle sen kun kerkesi. Sillä seurauksella, että veti sitä jossain kohti keuhkoon ja sitten rohistiin ihan kunnolla. Kun siitä selvittiin, niin yksi pieni piikki vasempaan reiteen ei tuntunut enää missään ja sitten päästiinkin odotushuoneeseen syömään ja minä mietin, että ihan turhaan tätäkin taas jännitin.
Päivällä poika oli ihan pirteä, käytiin kaverilla taas kylässä ja kärryttelemässä ihanaan kahvilaan, jossa oli kivoja puisia leluja myynnissä (ja alennuksessa, jee!) - ostin samalla tuliaiset kummipojalle, jota käydään treffaamassa mökkimatkalla. Ja söin Banana Splitin, joten vähän repsahduksen puolelle taas menee tää viikko kyllä, sillä kaveri oli vielä leiponut sitä Banoffee-piirakkaakin, kun siitä tykkäsin. Melkoista mässäilyä.
Testattiin samalla Pikku-Ukkoa heidän leikkimatollaan maha-asennossa kun heidän viisikuukautinen konttaili siinä menemään ja ehkä esimerkin kannustamana poika vihdoin hokasi, mikä siinä mahallaan olossa aiemmin tökki. Jos pitää peffan lähempänä maata ja yrittääkin nostaa nenää sen sijaan, että yrittää nostaa koivet kohti taivasta, niin olo on mukavampi ja hengityskin kulkee. Ensimmäistä kertaa koko tuon historian aikana se ei alkanut huutaa siinä mahallaan, vaan tuijotteli ja koski palloa ja muita lähellä olevia leluja sen kun kerkesi. Ja sitä se ei vielä tehnyt eilen. Kehitys kai on välillä todella noin yhtäkkistä, mitä eilen ei osattu sitä tänään tehdään jo ihan sujuvasti, niin ettei vanhemmat vaan vahingossakaan pysyisi perässä.
Illalla menin käymään koiratreeneissä pitkästä aikaa ja poika jäi Jiin hoitoon. Ihana vapaus! Tulin reilun parin tunnin päästä kotiin ja mies ilmoittaa, että poika on känissyt koko ajan ja hän yritti tuloksetta niitä suppoja laittaa. Kysyin, oliko mitattu kuumetta, mutta sitä ei nyt sitten oltu voitu mitata, en taas ymmärrä vaan miksi. Miesten lastenhoito jää mulle monessakin ihan mysteeriksi, niin eri tavalla ne toimii. No, kuume saatiin mitattua ja 38,2 astetta näytti. Ja vaikka poika olikin jo rauhoittunut, niin päätettiin kuitenkin kokeilla yötä vasten suppoa vielä. Mies oli jotenkin paniikissa saanut ne supot lämmitettyä niin löllöiksi, että en yhtään ihmettele ettei sitä mössöä saanut tungettua paikoilleen. Pistettiin muutamaksi hetkeksi suppo pakastimeen, vain siksi aikaa siis, että rakenne muuttui käsiteltäväksi (sekös tuplakamalaa Pikku-Ukosta varmaan olisikin ollut jos vielä jääkylmää suppoa saisi ahteriin) ja vähän rasvaa ja homma hoitui kerrasta. Kyllä äiti osaa. Joo, osais varmasti isäkin kun se yrittäis, mutta tänään jäi vähän tsemppauksesta vajaaksi.
Sen verran outo oli poika, että otin suosiolla viereen yöksi nukkumaan. Yö menikin ihan rauhassa, itse asiassa paremmin kuin pitkään aikaan, varmaan se suppo auttoi vatsavaivoihinkin sopivasti. Nyt aamulla supon vaikutus on jo lakannut eikä kuumettakaan silti ollut, joten näemmä tästäkin rokotuskerrasta selvittiin aika pienellä. Seuraavalla kerralla onkin niitä piikkejä taas kolme, mutta onneksi siihen on vielä kuukausi - ehdin stressata sitä myöhemminkin.
Nyt selvisin paikalle kymmentä vaille ja onneksi kiltti hoitaja jeesasi sen puudutuslaastarin kanssa, koska sen laittamatta jättämisestä olisin kyllä soimannut itseäni. Viimeksi meille sanottiin (tai ainakin niin me Jiin kanssa ymmärrettiin), että sen laastarin optimipitoaika on 20 minuuttia ja 30 minuutissa sen teho alkaa heiketä. No, tämä hoitaja sanoi kun manasin sitä ettei siksi uskaltanut laittaa sitä jo kotona, että kyllä se tunninkin voi olla. Ota niistä nyt sitten selvää. Oli miten oli, Pikku-Ukko, joka oli nukahtanut autuaana autoon kuten toivoa sopi, sai vain nopeasti kuumemittarin takalistoonsa ja sen jälkeen oltiinkin jo verikokeen kimpussa ja johtuiko sitten puudutteesta vai unen jälkeisestä koomasta, mutta vannon ettei tuo edes huomannut koko verikoetta, kunhan kujerteli tyytyväisenä toiselle tutkimushoitajalle.
Sitten saatiin rotarokoite taas suuhun ja en kyllä tiedä miksi se oli pojan mielestä niin ällöttävää, mutta siinä meinasi hermo mennä ja Pikku-Ukko yritti sylkeä sitä pihalle sen kun kerkesi. Sillä seurauksella, että veti sitä jossain kohti keuhkoon ja sitten rohistiin ihan kunnolla. Kun siitä selvittiin, niin yksi pieni piikki vasempaan reiteen ei tuntunut enää missään ja sitten päästiinkin odotushuoneeseen syömään ja minä mietin, että ihan turhaan tätäkin taas jännitin.
Päivällä poika oli ihan pirteä, käytiin kaverilla taas kylässä ja kärryttelemässä ihanaan kahvilaan, jossa oli kivoja puisia leluja myynnissä (ja alennuksessa, jee!) - ostin samalla tuliaiset kummipojalle, jota käydään treffaamassa mökkimatkalla. Ja söin Banana Splitin, joten vähän repsahduksen puolelle taas menee tää viikko kyllä, sillä kaveri oli vielä leiponut sitä Banoffee-piirakkaakin, kun siitä tykkäsin. Melkoista mässäilyä.
Testattiin samalla Pikku-Ukkoa heidän leikkimatollaan maha-asennossa kun heidän viisikuukautinen konttaili siinä menemään ja ehkä esimerkin kannustamana poika vihdoin hokasi, mikä siinä mahallaan olossa aiemmin tökki. Jos pitää peffan lähempänä maata ja yrittääkin nostaa nenää sen sijaan, että yrittää nostaa koivet kohti taivasta, niin olo on mukavampi ja hengityskin kulkee. Ensimmäistä kertaa koko tuon historian aikana se ei alkanut huutaa siinä mahallaan, vaan tuijotteli ja koski palloa ja muita lähellä olevia leluja sen kun kerkesi. Ja sitä se ei vielä tehnyt eilen. Kehitys kai on välillä todella noin yhtäkkistä, mitä eilen ei osattu sitä tänään tehdään jo ihan sujuvasti, niin ettei vanhemmat vaan vahingossakaan pysyisi perässä.
Illalla menin käymään koiratreeneissä pitkästä aikaa ja poika jäi Jiin hoitoon. Ihana vapaus! Tulin reilun parin tunnin päästä kotiin ja mies ilmoittaa, että poika on känissyt koko ajan ja hän yritti tuloksetta niitä suppoja laittaa. Kysyin, oliko mitattu kuumetta, mutta sitä ei nyt sitten oltu voitu mitata, en taas ymmärrä vaan miksi. Miesten lastenhoito jää mulle monessakin ihan mysteeriksi, niin eri tavalla ne toimii. No, kuume saatiin mitattua ja 38,2 astetta näytti. Ja vaikka poika olikin jo rauhoittunut, niin päätettiin kuitenkin kokeilla yötä vasten suppoa vielä. Mies oli jotenkin paniikissa saanut ne supot lämmitettyä niin löllöiksi, että en yhtään ihmettele ettei sitä mössöä saanut tungettua paikoilleen. Pistettiin muutamaksi hetkeksi suppo pakastimeen, vain siksi aikaa siis, että rakenne muuttui käsiteltäväksi (sekös tuplakamalaa Pikku-Ukosta varmaan olisikin ollut jos vielä jääkylmää suppoa saisi ahteriin) ja vähän rasvaa ja homma hoitui kerrasta. Kyllä äiti osaa. Joo, osais varmasti isäkin kun se yrittäis, mutta tänään jäi vähän tsemppauksesta vajaaksi.
Sen verran outo oli poika, että otin suosiolla viereen yöksi nukkumaan. Yö menikin ihan rauhassa, itse asiassa paremmin kuin pitkään aikaan, varmaan se suppo auttoi vatsavaivoihinkin sopivasti. Nyt aamulla supon vaikutus on jo lakannut eikä kuumettakaan silti ollut, joten näemmä tästäkin rokotuskerrasta selvittiin aika pienellä. Seuraavalla kerralla onkin niitä piikkejä taas kolme, mutta onneksi siihen on vielä kuukausi - ehdin stressata sitä myöhemminkin.
keskiviikko 4. syyskuuta 2013
Pikku-Ukon sosetehdas ja muut päivän ahkeroinnit
Eilen oli oikea tehopäivä ja hyristelin kuulkaa sellaisena kotihengettärenä, että! Saatiin vihdoin aamusta käytyä Citymarketissa, josta kalastin mukaan kotimaista omppua sekä kyssä- ja parsakaalia. Poika jaksoi reissussa yllättävän hyvin, vaikka olikin hereillä kärryissä pitkään, upeaa. Vain juuri ennen kassoja tuli pienet känkkäränkät ja nekin todella niin pienet, että kohtaus häipyi ostoskeskuksen muuhun hälinään.
Kotio päästyäni käynnistin sosetehtaan - paloittelin hedelmät ja juurekset ja yritin tehdä juuri niin kuin siellä kurssilla sanottiin, tasaisia paloja jotka kypsyvät samaan aikaan. Ja vahtasin silmä kovana, ettei höyryttely mene yli. Muuten ei voi kyllä oikein väittää, että olisi noiden vauvamössöjen tekeminen ihan liian vaikeaa, koska höyrytetyt biitit isketään sitten tehosekoittimeen kuumana ja vedetään tasaiseksi tahnaksi. Sose annostellaan jääpalamuotteihin ja isketään suoraan pakastimeen (se ehtii jo annostellessa jäähtyä kylliksi). Meillä ainakin suurin pullonkaula näkyi olevan juuri jääpalamuottien vetoisuus, joten osa kasviksista jäi huomiselle valmistukseen, kun jäätyneet palaset voi lykätä edelleen isompaan rasiaan tai Minigrip-pussiin ja ottaa sieltä aina pala kerrallaan käyttöön.
Sitten kun niitä ottaa sieltä pakkasesta, niin voi vielä tsekata koostumuksen ja lisätä vaikka vähän äidinmaitoa päälle, niin saa ohuen ja tutumman makuisen soseen. Sen verran minäkin funtsin etukäteen, että maitoa ei kannata lisätä vielä soseutusvaiheessa, koska sen soseen säilyvyys on max 3 kk kun taas pelkkä vihannesmössö kestää hyvänä vuoden.
Soseiluiden päälle hyödynsin vielä vanhat banaanit pöydältä ja väänsin satsin banaanileipää. Ai hitsit, että se on kyllä hyvää ja niin vähällä vaivalla, ettei ole vaiva ollenkaan! Oikeastaan sitä haluaa odottaa, että ne banaanit pääsevät vähän vanhaksi, niin saa hyvän syyn tehdä sitä. Saatoin ihan "pikkuisen" lipsahtaa myöskin jäätelöön (kahteen otteeseen, kröhöm, koska illalla piti vetää annos jätskillä myöskin). Mutta mielestäni ansaitsin kunnon keittiöurakoinnista vähän palkintoa ja niin, sanoinko jo, että se banaaaanabread on vaan niin hyvää?
Illalla käytiin Pikku-Ukon kanssa kokeilemassa myös kuorotouhuja pitkästä aikaa. Minä lopetin työkiireisiin pari vuotta sitten ja päätin, että nyt jos poika suinkin käyttäytyy kunnollisesti, niin voisin aloittaa uudelleen ja ottaa sen mukaan (meillä on onneksi tosi lapsimyönteinen kuoro). Muu porukka otti kyllä ihan innolla meidät taas vastaan ja Pikku-Ukkokin käyttäytyi ihmisiksi, lauloi jopa äänenavauksessa mukana. Aika söpöä! Ainoa miinus illassa oli se, etten muistanut katsoa etukäteen juna-aikatauluja ja missasin sitten sopivan junan muutamalla kymmenellä sekuntilla. Harmitti kovin, kun seuraava tuli vasta puolen tunnin päästä ja siinä välissä poika ehti tajuta, että täällä on kylmä ja väsyttää eikä ruokaakaan ole tippunut pitkiin aikoihin.
Olisi voinut kuvitella pojan sitten vihdoin kotia päästyä hyvin, vaan kun ei - piti taas vaan selittää ja syödä nyrkkiä ja tuijotella sieltä menemään. Vasen rinta oli jo ihan räjähdyspisteessä kun ei poika syönyt siitä kunnolla ennen kuoroakaan ja se alkoi valuttaa oikein urakalla, niin että juuri pestyt farkut ja paita olivat ihan nesteessä. Muutoin ei tuollaisia onnettomuuksia juuri ole sattunutkaan, mutta nyt falskasi ja oli pakko juoksuttaa Jii etsimään rintapumppu. Siinä missä viimeksi pumpatessa rinnoista ei tihkunut juuri mitään, nyt vasen rinta antoi heittämällä 80 milliä ja enemmänkin olisi, mutta siinä vaiheessa vihdoin sain Pikku-Ukon kokeilemaan syöntiä taas ja lopputyhjennys hoitui näin luonnollisesti. Outoa tuossa pumpatussa maidossa oli vain se, että se näytti ihan laimealta litkulta, ilmeisesti pelkkää rasvatonta etumaitoa siinä vaiheessa. Laitoin kahteen pieneen Minigrip-pussiin nekin ja pakkaseen nimikkeellä etumaito, ei syötettäväksi - laimennan sitten vaikka soseita vähän sillä tavaralla. Syöttöön siitä tuskin olisikaan, ainakaan kovin täyttävään sellaiseen.
Viikossa ei taida jaksaa kovin montaa yhtä tehokasta päivää, siksi lähdetäänkin loppuviikosta chillailemaan taas mökille. Ensin kuitenkin rokotetutkimus, osa 2 ja parit kaveritreffit. Ja niin kuin minä luulin, ettei nämä äitiysloman päivät ikinä täyty millään, mulla on nyt vilkkaampi sosiaalinen elämä kuin töissä ollessa...
Kotio päästyäni käynnistin sosetehtaan - paloittelin hedelmät ja juurekset ja yritin tehdä juuri niin kuin siellä kurssilla sanottiin, tasaisia paloja jotka kypsyvät samaan aikaan. Ja vahtasin silmä kovana, ettei höyryttely mene yli. Muuten ei voi kyllä oikein väittää, että olisi noiden vauvamössöjen tekeminen ihan liian vaikeaa, koska höyrytetyt biitit isketään sitten tehosekoittimeen kuumana ja vedetään tasaiseksi tahnaksi. Sose annostellaan jääpalamuotteihin ja isketään suoraan pakastimeen (se ehtii jo annostellessa jäähtyä kylliksi). Meillä ainakin suurin pullonkaula näkyi olevan juuri jääpalamuottien vetoisuus, joten osa kasviksista jäi huomiselle valmistukseen, kun jäätyneet palaset voi lykätä edelleen isompaan rasiaan tai Minigrip-pussiin ja ottaa sieltä aina pala kerrallaan käyttöön.
Sitten kun niitä ottaa sieltä pakkasesta, niin voi vielä tsekata koostumuksen ja lisätä vaikka vähän äidinmaitoa päälle, niin saa ohuen ja tutumman makuisen soseen. Sen verran minäkin funtsin etukäteen, että maitoa ei kannata lisätä vielä soseutusvaiheessa, koska sen soseen säilyvyys on max 3 kk kun taas pelkkä vihannesmössö kestää hyvänä vuoden.
Soseiluiden päälle hyödynsin vielä vanhat banaanit pöydältä ja väänsin satsin banaanileipää. Ai hitsit, että se on kyllä hyvää ja niin vähällä vaivalla, ettei ole vaiva ollenkaan! Oikeastaan sitä haluaa odottaa, että ne banaanit pääsevät vähän vanhaksi, niin saa hyvän syyn tehdä sitä. Saatoin ihan "pikkuisen" lipsahtaa myöskin jäätelöön (kahteen otteeseen, kröhöm, koska illalla piti vetää annos jätskillä myöskin). Mutta mielestäni ansaitsin kunnon keittiöurakoinnista vähän palkintoa ja niin, sanoinko jo, että se banaaaanabread on vaan niin hyvää?
Illalla käytiin Pikku-Ukon kanssa kokeilemassa myös kuorotouhuja pitkästä aikaa. Minä lopetin työkiireisiin pari vuotta sitten ja päätin, että nyt jos poika suinkin käyttäytyy kunnollisesti, niin voisin aloittaa uudelleen ja ottaa sen mukaan (meillä on onneksi tosi lapsimyönteinen kuoro). Muu porukka otti kyllä ihan innolla meidät taas vastaan ja Pikku-Ukkokin käyttäytyi ihmisiksi, lauloi jopa äänenavauksessa mukana. Aika söpöä! Ainoa miinus illassa oli se, etten muistanut katsoa etukäteen juna-aikatauluja ja missasin sitten sopivan junan muutamalla kymmenellä sekuntilla. Harmitti kovin, kun seuraava tuli vasta puolen tunnin päästä ja siinä välissä poika ehti tajuta, että täällä on kylmä ja väsyttää eikä ruokaakaan ole tippunut pitkiin aikoihin.
Olisi voinut kuvitella pojan sitten vihdoin kotia päästyä hyvin, vaan kun ei - piti taas vaan selittää ja syödä nyrkkiä ja tuijotella sieltä menemään. Vasen rinta oli jo ihan räjähdyspisteessä kun ei poika syönyt siitä kunnolla ennen kuoroakaan ja se alkoi valuttaa oikein urakalla, niin että juuri pestyt farkut ja paita olivat ihan nesteessä. Muutoin ei tuollaisia onnettomuuksia juuri ole sattunutkaan, mutta nyt falskasi ja oli pakko juoksuttaa Jii etsimään rintapumppu. Siinä missä viimeksi pumpatessa rinnoista ei tihkunut juuri mitään, nyt vasen rinta antoi heittämällä 80 milliä ja enemmänkin olisi, mutta siinä vaiheessa vihdoin sain Pikku-Ukon kokeilemaan syöntiä taas ja lopputyhjennys hoitui näin luonnollisesti. Outoa tuossa pumpatussa maidossa oli vain se, että se näytti ihan laimealta litkulta, ilmeisesti pelkkää rasvatonta etumaitoa siinä vaiheessa. Laitoin kahteen pieneen Minigrip-pussiin nekin ja pakkaseen nimikkeellä etumaito, ei syötettäväksi - laimennan sitten vaikka soseita vähän sillä tavaralla. Syöttöön siitä tuskin olisikaan, ainakaan kovin täyttävään sellaiseen.
Viikossa ei taida jaksaa kovin montaa yhtä tehokasta päivää, siksi lähdetäänkin loppuviikosta chillailemaan taas mökille. Ensin kuitenkin rokotetutkimus, osa 2 ja parit kaveritreffit. Ja niin kuin minä luulin, ettei nämä äitiysloman päivät ikinä täyty millään, mulla on nyt vilkkaampi sosiaalinen elämä kuin töissä ollessa...
tiistai 3. syyskuuta 2013
Herra Flirtti
Meillä asuu nykyisin sellainen pieni tapaus, joka flirttaa vähän jokaisen kanssa eikä oikein edes malta syödä, kun pitäisi vain hymyillä, tuijotella ja jutella. Meillä aamu alkaa nykyisin sillä, että (vaipanvaihdon jälkeen, koska ennen sitä ei kenelläkään ole kivaa) kun yritän tarjota maitoa, saadaan aikaiseksi puolenkintoista tunnin operaatio, jossa herra ottaa imun tai kaksi, hymyilee, selittää, hymyilee lisää, laulaa, heiluttaa nyrkkejään, juttelee - niin ja nauraa, jos äiti yrittää hetkeksikään kääntää katsetta muualle. Nauru on vielä sellainen käheä yksitavuinen käkätys, mutta kyllä se ihan sieltä nousee, mistä naurun kuuluukin ja kova onkin, vaikka lyhyt. Ihana on myös se ilme, jolla poika jää odottamaan, että sitä vastaa hymyyn - silmät sikkuralla ja silmäkulmat ihan rypyssä, hampaaton suu niin apposellaan kuin voi, valmiina starttaamaan isoimman hymyn ikinä. Voi Pikku-Ukko, sä olet vienyt äidin sydämen ihan täysin!
Ihan käsittämätöntä, miten nopeasti tuo pieni kasvoikaan siihen ikään, että sen kanssa voi jo kommunikoida vastavuoroisesti. Joidenkin aivokuvausta kartoittavien tutkijoiden mukaanhan kyllä ihmisaivot kehittyvät tunnepuolella vasta neljän kuukauden iästä eteenpäin, eli siis lapsi ei käytännössä "tunne"/koe emootioita (koska se alue aivoissa, joka tätä ohjaa ei siis vielä ole kyllin kehittynyt) ennen tätä, vaan reagoi pelkän selviytymisbiologian ohjaamana, yrittäen manipuloida ympäristöään pitämään huolta itsestään. En oikein tiedä mitä siitä ajatella, koska niin - minusta tuo kyllä jo on iloinen nähdessään minut tai jonkun muun tutun. Tai rinnat, jotka se tunnistaa ilman rintaliivejä jo melko kaukaa ;)
Joka tapauksessa aion nauttia meidän yhteisistä jutteluhetkistä, vaikka tällä hetkellä tuntuukin siltä, että jos tuon paino kääntyy laskuun niin löydän aika helpon selityksen sille - tuo ei malta syödä.. Showmies tuosta taitaa tulla kuten isästään, mutta en valita. Sen verran hurmaavia tapauksia molemmat <3
Ihan käsittämätöntä, miten nopeasti tuo pieni kasvoikaan siihen ikään, että sen kanssa voi jo kommunikoida vastavuoroisesti. Joidenkin aivokuvausta kartoittavien tutkijoiden mukaanhan kyllä ihmisaivot kehittyvät tunnepuolella vasta neljän kuukauden iästä eteenpäin, eli siis lapsi ei käytännössä "tunne"/koe emootioita (koska se alue aivoissa, joka tätä ohjaa ei siis vielä ole kyllin kehittynyt) ennen tätä, vaan reagoi pelkän selviytymisbiologian ohjaamana, yrittäen manipuloida ympäristöään pitämään huolta itsestään. En oikein tiedä mitä siitä ajatella, koska niin - minusta tuo kyllä jo on iloinen nähdessään minut tai jonkun muun tutun. Tai rinnat, jotka se tunnistaa ilman rintaliivejä jo melko kaukaa ;)
Joka tapauksessa aion nauttia meidän yhteisistä jutteluhetkistä, vaikka tällä hetkellä tuntuukin siltä, että jos tuon paino kääntyy laskuun niin löydän aika helpon selityksen sille - tuo ei malta syödä.. Showmies tuosta taitaa tulla kuten isästään, mutta en valita. Sen verran hurmaavia tapauksia molemmat <3
maanantai 2. syyskuuta 2013
Raskauskiloprojekti vko 4: -1kg ja sisäistä motivaatiota
Vihdoin taas oikeaa vaa'alla mitattavaa kehitystä, jihuu! Ilmeisesti lineaarinen painonpudotus ei ole mun juttuni, mutta näemmä kolmen viikon välein vaaka suvaitsee näyttämään miinuslukuja ja nyt ollaan hienosti painossa 83,3kg - yhteensä projektin aikana siis tullut 3,3 kg pudotusta. Ihan hyvää tahtia ajatellen siis, että kuitenkin imetän ja pikkuisen varovaisempi pitää olla, ettei poika kärsi äidin tempomisista.. Ja hyväkin ottaa hitaammin, ne tulokset kun usein kestävät. Aion kyllä silti juhlia urakalla, kun paino joskus syksyllä ei ole enää 8-alkuinen, hirvittää miten päästinkään itseni painamaan ihan niin paljon.
Roti pysyi siis tällä viikolla paljon paremmin, vaikka viikkoon mahtui niitä Paskoja Päiviä oikein urakalla, osasta fiiliksiä tänne kirjoitinkin, osasta ei edes pystynyt kun jurppi niin. Cocis ja suklaa jäivät syömättä ja jäätelöönkin sorruin vain sen päivän iltana, jolloin ensin nukuin yöllä neljä tuntia, hoidin jotenkin koiran eläinlääkäriin aamusta ja kuuntelin illan Pikku-Ukon karjuntaa. Olin ne jätskit kyllä ansainnut...
Viikko starttasi siis liikunnan osalta vatsatanssilla ja jotenkin siitä innostuneena jaksoin aloittaa vihdoin ne lihaskunnot. Selailin kyllä Anneli Päivänsaran Liikunnallisen äidin käsikirjaa läpi viikon ja katsoin sieltä vinkkejä lapsen kanssa jumppaamiseen, mutta jotenkin pojan kanssa ei tullut sellaista hetkeä, että olisin halunnut ottaa sen mukaan touhuihin, sen verran heikossa kunnossa lihakset ovat ja kun en liikunnallisesti ole mikään luonnonlahjakas tarvitsen usein aika paljon aikaa siihen, että funtsin miten liikkeet pitää tehdä oikein. Joten tein sitten useampana päivänä vatsa-, kylki- ja selkälankkuja, selkälihaksia, naisten punnerruksia ja dippejä. Venyttelinkin jopa vähän (mutta ihan liian vähän). Teki silti hyvää tehdä lihaskuntoa ja tuntea taas miltä lihaksissa tuntuu kun ne ovat tehneet kunnolla töitä. Vaikken vielä jaksakaan tehdä juuri mitään liikkeitä kovin paljoa, jo yhdessä viikossa huomasi, miten paljon enemmän sitä jaksaa jo sillä harjoittelumäärällä. Joten ensi viikolle tavoitteena on varovaisesti kasvattaa noita liikuntamääriä. Ja sitä aerobista, joka jäi paitsiolle lähes kokonaan kaoottisten päivien vuoksi.
Suunta on siis oikein päin ja tästä on hyvä jatkaa taas uuteen kuntoiluviikkoon. Päätin, että sen kunniaksi luovun vihdoin raskausfarkuistani, jotka sain kaveriltani ja jotka isoimmillanikin olivat väljät. Nyt ne roikkuvat päällä ja olo niissä on hyvin ei-upea. Niissä on vielä reikäkin resorissa kaiken muun hyvän lisäksi, joudun aina nykimään paitaa alas ettei se näkyisi. Äiti sanoi, että jokaisen naisen pitää saada kokea olevansa upea ja naisellinen, aina. Minä teen sen nyt hommaamalla jostain itselleni pöksyt, jotka on mitoitettu nykykoon mukaan.
Suurimman pudottajan (Biggest Loser) kaudenpäätösjaksoja on myös nähtävillä, joten lisään omaa motivaatiota katsomalla heidän onnistumisiaan. Vaikka lähipiiristäkin löytyy esimerkkejä siitä, että kyllä tää terveellisemmistä liikuntatavoista kiinni ottaminen onnistuu, esim. oma isä aloitti kuntoilun reilusti yli viisikymppisenä ja on nyt yli 20 kiloa kapeampi urheiluhullu. Pitää vain muistaa, että vaikka nyt ei niitä tuloksia voikaan repiä nopeasti, niin hyvää kehitystä tapahtuu koko ajan. Isän sanoin, pitää koittaa opetella nauttimaan myös siitä matkasta, muuten ei onnistu.
Roti pysyi siis tällä viikolla paljon paremmin, vaikka viikkoon mahtui niitä Paskoja Päiviä oikein urakalla, osasta fiiliksiä tänne kirjoitinkin, osasta ei edes pystynyt kun jurppi niin. Cocis ja suklaa jäivät syömättä ja jäätelöönkin sorruin vain sen päivän iltana, jolloin ensin nukuin yöllä neljä tuntia, hoidin jotenkin koiran eläinlääkäriin aamusta ja kuuntelin illan Pikku-Ukon karjuntaa. Olin ne jätskit kyllä ansainnut...
Viikko starttasi siis liikunnan osalta vatsatanssilla ja jotenkin siitä innostuneena jaksoin aloittaa vihdoin ne lihaskunnot. Selailin kyllä Anneli Päivänsaran Liikunnallisen äidin käsikirjaa läpi viikon ja katsoin sieltä vinkkejä lapsen kanssa jumppaamiseen, mutta jotenkin pojan kanssa ei tullut sellaista hetkeä, että olisin halunnut ottaa sen mukaan touhuihin, sen verran heikossa kunnossa lihakset ovat ja kun en liikunnallisesti ole mikään luonnonlahjakas tarvitsen usein aika paljon aikaa siihen, että funtsin miten liikkeet pitää tehdä oikein. Joten tein sitten useampana päivänä vatsa-, kylki- ja selkälankkuja, selkälihaksia, naisten punnerruksia ja dippejä. Venyttelinkin jopa vähän (mutta ihan liian vähän). Teki silti hyvää tehdä lihaskuntoa ja tuntea taas miltä lihaksissa tuntuu kun ne ovat tehneet kunnolla töitä. Vaikken vielä jaksakaan tehdä juuri mitään liikkeitä kovin paljoa, jo yhdessä viikossa huomasi, miten paljon enemmän sitä jaksaa jo sillä harjoittelumäärällä. Joten ensi viikolle tavoitteena on varovaisesti kasvattaa noita liikuntamääriä. Ja sitä aerobista, joka jäi paitsiolle lähes kokonaan kaoottisten päivien vuoksi.
Suunta on siis oikein päin ja tästä on hyvä jatkaa taas uuteen kuntoiluviikkoon. Päätin, että sen kunniaksi luovun vihdoin raskausfarkuistani, jotka sain kaveriltani ja jotka isoimmillanikin olivat väljät. Nyt ne roikkuvat päällä ja olo niissä on hyvin ei-upea. Niissä on vielä reikäkin resorissa kaiken muun hyvän lisäksi, joudun aina nykimään paitaa alas ettei se näkyisi. Äiti sanoi, että jokaisen naisen pitää saada kokea olevansa upea ja naisellinen, aina. Minä teen sen nyt hommaamalla jostain itselleni pöksyt, jotka on mitoitettu nykykoon mukaan.
Suurimman pudottajan (Biggest Loser) kaudenpäätösjaksoja on myös nähtävillä, joten lisään omaa motivaatiota katsomalla heidän onnistumisiaan. Vaikka lähipiiristäkin löytyy esimerkkejä siitä, että kyllä tää terveellisemmistä liikuntatavoista kiinni ottaminen onnistuu, esim. oma isä aloitti kuntoilun reilusti yli viisikymppisenä ja on nyt yli 20 kiloa kapeampi urheiluhullu. Pitää vain muistaa, että vaikka nyt ei niitä tuloksia voikaan repiä nopeasti, niin hyvää kehitystä tapahtuu koko ajan. Isän sanoin, pitää koittaa opetella nauttimaan myös siitä matkasta, muuten ei onnistu.
sunnuntai 1. syyskuuta 2013
Kierrätystä ja Huutolöytöjä - ja vähän shoppailuakin...
Pikkasen tässä synnytyksen jälkeen pääsi lipsahtamaan taas tuonne shoppailun puolelle, mikä nyt kun hormonit alkavat vähän tasaantua harmittaa kyllä. Eniten ehkä se, että piti mennä ostamaan kauhealla kiireellä Pikku-Ukolle leikkimattoa ja pehmokirjoja IKEAsta vaikka vasta nyt se alkaa olla siinä iässä, että ne kiinnostavat (tosin makuullaan se ei vieläkään halua olla, joten se siitä leikkimatosta sitten). Siinä olisi vaikka miten päin ehtinyt hommata noita käytettynäkin ja pestä vaan sitten huolella. Toinen harmittava - ja tässä kohtaa shoppailuvillitykseni tajusinkin, mutten silti pysäyttänyt - oli talvea varten ostetut collegehaalari ja fleece-kerrasto. Henkkamaukka lähetti vielä perään jonkun kuvaston, jossa yrittivät vakuuttaa miten eettistä ja ihanaa heidän vauvanvaatteiden tuotantonsa on. Se ehkä voi ollakin, mutta kun muu konserni tuottaa vaatteet Bangladeshin romahtavissa vaatetehtaissa, niin meikäläiselle ei kyllä jäänyt hyvä olo siitä, että tein kovin eettisiä valintoja siinä kohti.
Iloitsen silti siitä, että lähikulmille aukeaa pian itsepalvelukirpputori - aion ottaa rutiiniksi piipahtaa siellä säännöllisesti niin ostamassa kuin myymässäkin. Huomiseksi olen lupautunut kaverin kanssa keikalle kierrätyskeskukseen, jossa minun olisi tarkoitus päästä taas pienestä lastista tavaraa eroon. Lastenvaatteet ja tarvikkeet taidan kuitenkin myydä kirpputorilla, kun niistä voi jotain pennosia saada takaisin (ja se kirppis nyt on siinä ihan vieressä, kohta).
Olen silti tosi tyytyväinen muutamista viimeaikaisista hankinnoista, jotka älysin tehdä pääosin Huuto.netin kautta. Nimittäin:
- Hääpuku. Nojuu, vähän jouduttiin sitä äidin kanssa tuunaamaan synnytyksestä jääneiden ylimääräisten raskausläskien vuoksi, mutta alunperin 1500 euron puvusta maksoin alle 400e ja edellinen käyttäjä oli pesettänyt ja huoltanut sen niin priimaan kuntoon, ettei kukaan olisi käytetyksi arvannut. Ja mulla oli ihana olo siinä, se oli ihan unelmien puku.
- Priimat kolikkohuivi- ja toppi vatsatanssiin muutamalla eurolla. Nyt vasta päästäänkin harrastamaan, heti huomenna menee kokeiluun!
- Stokken TrippTrapp -syöttötuoli alle 30e. Juu, oli maalattu ja muutamia käytön jälkiä näkyvissä. Ja juu piti hakea vähän kauempaa, mutta reitti oli mökkimatkan varrella, joten oli kyllä ihan mieletön löytö. Sen myynyt tyttökin noutaessa vähän harmitteli, että oli niin halvalla laittanut, mutta yritin vakuuttaa, että meillä tuoli tulee kuitenkin suureen tarpeeseen.
Pitää jatkossakin koittaa muistaa, että käytettynä saa vaikka mitä hyvää tavaraa ja ihan turha ostaa kaikkea aina uutena. Senkin puoleen hyvä, kun ei tuota rahaa pian ole ihan samalla tavalla kuin ennen, kun mun 3kk:n täyspalkkakausi loppui ja nyt elellään sillä 70% Kelan vanhempainrahalla. Pitäisikin muistaa vaihtaa veroprosentti oikeansuuruiseksi ennen seuraavaa maksua, niin jäisi edes vähän enemmän käyttövaroja. Sen verran varovainen noiden Huutohommien kanssa pitää olla, sillä sekin koukuttaa kummasti - viimeksi viimeyönä löysin itseni helpottamassa unettomuutta selaamalla Huudon lastentarvikeosastoa... Ja ihan turhia ostoja ovat kaikki niiden tavaroiden hankinnat, joita oikeasti ei tarvitse oli ne sitten hommattu käytettynä tai uutena. Vauvanvaatteiden kokoja 50-68 meillä ainakin oli ihan yli tarpeen, joten lupasin itselleni odotella hetken ennen kuin hommaan yhtään lisää...
Blaa, blaa, blaa sanon minäkin
Onneksi sentään yksi vähän paremmin nukuttu yö ja Pikku-Ukon hyväntuulinen päivä saa oman olon tuntumaan lähes inhimilliseltä, nyt jaksaa taas pohtia tulevaa. Ja siihen liittyen Suomen hallituksen torstai-iltaiset terveiset perheiden tukemisen muutoksista tulivat tietysti ajoituksellisesti juuri kun niitä ei olisi halunnut. Jari Sinkkosen sanoin sanon minäkin hallitukselle, että blaa blaa blaa. Turha kääriä säästöjä johonkin hienoon tasa-arvokääreeseen. Jos tällä hetkellä vain 4% isistä hyödyntää hoitovapaata, he tuskin alkavat sitä tehdä vaikka yhteiskunta kiintiöisikin kotihoidon tuen (eli hoitovapaan) puoliksi isille. Heillä on ollut se mahdollisuus koko ajan ja säännönmukaisesti se jää käyttämättä. Mutta niille perheille, joissa äiti olisi halunnut hoitaa lapsiaan kotona pidempään, päätös on iso viesti. Palaa töihin taukki, hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee sinua enemmän kuin perheesi.
Päätöksen yksityiskohdathan eivät käsittääkseni ole vielä ihan selvillä, eli mistä päivämäärästä alkaviin hoitovapaisiin päätöstä toimeenpannan ja miten byrokratia kulkee, paljonko äidillä nyt siis tarkalleen on vapaata käytettävissä ja onko siitä joku osa ehdollista. Itse olen työpohdinnoissani ollut kallistumassa siihen, että jompikumpi meistä on kotona ainakin ensi vuoden elokuuhun, luultavasti minä ellei Jii jää työttömäksi. Nyt olisi kiva nähdä tuosta hoitovapaapäätöksestä se saatavan hoitovapaan määrä, eli pitäisikö sitten suoraan vaan ottaa "kaikki", ihan vaan koska sen nyt ainakin voi. Ainakin tuo pisti nyt vakavasti pohtimaan omia työkuvioita ja tulevaisuudensuunnitelmia. Ehkä pitäisi aloittaa kuitenkin se opiskelu nyt syksyllä taas, vaihtaa alaa. Vaihtoehtoja on. Onnekseni mun osalta ei voinut meidän perhetilanteen vuoksi lyödäkään lukkoon hoitovapaata, enkä koe että multa nyt on riistetty mitään, minkä varaan olisin laskenut. Toiveita ja haluja toki pidemmän hoitovapaan pitoon oli, jos olosuhteet sen olisivat sallineet. Enemmän olen ärtynyt tosiaan siitä, että perheiden sisäiseen tasa-arvoon (joka mielestäni on oikea arvo ja sen eteen pitäisi tehdä enemmän töitä, esimerkiksi tukemalla positiivisesti isyyttä ja antamalla äidin välillä häipyä taka-alalle kun isäkin tekee lapsiin kohdistuvia päätöksiä) naamioidaan säästöpäätöksiä. Mutta myöhään torstai-iltana kännykkä piippasi kuumana, kun useampi ystävä, joka oli jo henkisesti päättänyt olla seuraavat kolme vuotta hoitovapaalla, kirosi äkillisesti muuttunutta tilannettakaan. Yksikin lähti työpaikastaan ovet paukkuen äitiyslomalle ajatellen, että kolmessa vuodessa ehtii kyllä hommata uuden. Muissa perheissä mietitään nyt vielä kuumemmin, mitä nyt tehdäänkään.
Eipä sillä, ymmärrän kyllä hallitustakin, olen samaa mieltä siitä, että päätöksiä ja säästöjä on pakko tehdä. Omalla kohdalla ei myöskään kirpaise subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen kajoaminen, mutta siitäkin on lähipiirissä jo kyyneliä vuodatettu. Ennen kaikkea tässä on kova huomata, että todella päätökset ja säästöt, joita nyt joudutaan tekemään todella rajaavat omiakin valintoja. Jollei ole valmis tekemään lapsia aivan peräkanaa, on mahdotonta jäädä kotiin pitkäksi aikaa, kuten moni ystäväni on tehnyt. Kolme lasta, yksi kolmen vuoden välein. Sitähän hallitus varmaan haluaa rajatakin, että äidit vähemmän putoaisivat työkelkasta pitkillä, yhtäjaksoisilla poissaoloilla. Ja kun juuri sen olisin halunnut tehdä, kun ei omaa suuntaa uralle vielä ole ja miettimisaikaa oravanpyörästä irrallaan olisi tarvittu. Pudota kunnolla, niin että paluuta ei ole, ja alkaa sitten alusta jollain ihan muulla alalla. Tai ruveta vihdoin yrittäjäksi.
Ehkä pitääkin Blaablaan sijaan alkaa ihan aikuisten oikeasti pohtia, mitä sitä (työ)elämältään haluaa. Nyt vielä kun sentään vanhempainvapaata on ainakin vielä käytössä. Noin niin kuin työllisyyttä ajatellen kuitenkin mietin, että kun minun äitiyslomansijaiseni on kaksi lasta pyöräyttänyt ja kotoa aktiivisesti töihin pyrkinyt siinä kuitenkaan useampaan vuoteen onnistumatta, niin miksi on parempi että siellä töissä istun motivoituneen lapset jo tehneen henkilön sijaan epämotivoitunut, liian aikaisin lapsestaan erotettu ja sen vuoksi kuumeisesti uuden lapsen hankintaa suunnitteleva tapaus? Mistä se toinen työ jommallekummalle meistä kehitetään, että työllisyys todella saadaan kasvuun. Kun tällä hetkellä niitä (ainakaan meidän) osaamista vaativia tehtäviä ei kyllä ainakaan kovin runsaasti ole.
No, kunhan taas valitan. Näillähän sitä mennään ja ehkä tässä oikeasti oli itselle se potku persuksille alkaa hyödyntää tätä tilaisuutta ja miettiä mitä muuta haluan olla paitsi äiti. Ehkä lapsenkin kannalta on hyvä juttu, että mietin välillä itseänikin, enkä vain kakan väriä tai motorisen kehityksen kehittymättömyyttä. Tiedä häntä. Ainakin voin enemmän miettiä, minkälainen äiti haluan olla. Enhän minä ainakaan halua Pikku-Ukolle välittää käsitystä, että ilman työntekoa yhteiskunnan rahoilla täällä fiilistellään. Jotain pitäisi siis äkkiä keksiä, vaan mitä?
Päätöksen yksityiskohdathan eivät käsittääkseni ole vielä ihan selvillä, eli mistä päivämäärästä alkaviin hoitovapaisiin päätöstä toimeenpannan ja miten byrokratia kulkee, paljonko äidillä nyt siis tarkalleen on vapaata käytettävissä ja onko siitä joku osa ehdollista. Itse olen työpohdinnoissani ollut kallistumassa siihen, että jompikumpi meistä on kotona ainakin ensi vuoden elokuuhun, luultavasti minä ellei Jii jää työttömäksi. Nyt olisi kiva nähdä tuosta hoitovapaapäätöksestä se saatavan hoitovapaan määrä, eli pitäisikö sitten suoraan vaan ottaa "kaikki", ihan vaan koska sen nyt ainakin voi. Ainakin tuo pisti nyt vakavasti pohtimaan omia työkuvioita ja tulevaisuudensuunnitelmia. Ehkä pitäisi aloittaa kuitenkin se opiskelu nyt syksyllä taas, vaihtaa alaa. Vaihtoehtoja on. Onnekseni mun osalta ei voinut meidän perhetilanteen vuoksi lyödäkään lukkoon hoitovapaata, enkä koe että multa nyt on riistetty mitään, minkä varaan olisin laskenut. Toiveita ja haluja toki pidemmän hoitovapaan pitoon oli, jos olosuhteet sen olisivat sallineet. Enemmän olen ärtynyt tosiaan siitä, että perheiden sisäiseen tasa-arvoon (joka mielestäni on oikea arvo ja sen eteen pitäisi tehdä enemmän töitä, esimerkiksi tukemalla positiivisesti isyyttä ja antamalla äidin välillä häipyä taka-alalle kun isäkin tekee lapsiin kohdistuvia päätöksiä) naamioidaan säästöpäätöksiä. Mutta myöhään torstai-iltana kännykkä piippasi kuumana, kun useampi ystävä, joka oli jo henkisesti päättänyt olla seuraavat kolme vuotta hoitovapaalla, kirosi äkillisesti muuttunutta tilannettakaan. Yksikin lähti työpaikastaan ovet paukkuen äitiyslomalle ajatellen, että kolmessa vuodessa ehtii kyllä hommata uuden. Muissa perheissä mietitään nyt vielä kuumemmin, mitä nyt tehdäänkään.
Eipä sillä, ymmärrän kyllä hallitustakin, olen samaa mieltä siitä, että päätöksiä ja säästöjä on pakko tehdä. Omalla kohdalla ei myöskään kirpaise subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen kajoaminen, mutta siitäkin on lähipiirissä jo kyyneliä vuodatettu. Ennen kaikkea tässä on kova huomata, että todella päätökset ja säästöt, joita nyt joudutaan tekemään todella rajaavat omiakin valintoja. Jollei ole valmis tekemään lapsia aivan peräkanaa, on mahdotonta jäädä kotiin pitkäksi aikaa, kuten moni ystäväni on tehnyt. Kolme lasta, yksi kolmen vuoden välein. Sitähän hallitus varmaan haluaa rajatakin, että äidit vähemmän putoaisivat työkelkasta pitkillä, yhtäjaksoisilla poissaoloilla. Ja kun juuri sen olisin halunnut tehdä, kun ei omaa suuntaa uralle vielä ole ja miettimisaikaa oravanpyörästä irrallaan olisi tarvittu. Pudota kunnolla, niin että paluuta ei ole, ja alkaa sitten alusta jollain ihan muulla alalla. Tai ruveta vihdoin yrittäjäksi.
Ehkä pitääkin Blaablaan sijaan alkaa ihan aikuisten oikeasti pohtia, mitä sitä (työ)elämältään haluaa. Nyt vielä kun sentään vanhempainvapaata on ainakin vielä käytössä. Noin niin kuin työllisyyttä ajatellen kuitenkin mietin, että kun minun äitiyslomansijaiseni on kaksi lasta pyöräyttänyt ja kotoa aktiivisesti töihin pyrkinyt siinä kuitenkaan useampaan vuoteen onnistumatta, niin miksi on parempi että siellä töissä istun motivoituneen lapset jo tehneen henkilön sijaan epämotivoitunut, liian aikaisin lapsestaan erotettu ja sen vuoksi kuumeisesti uuden lapsen hankintaa suunnitteleva tapaus? Mistä se toinen työ jommallekummalle meistä kehitetään, että työllisyys todella saadaan kasvuun. Kun tällä hetkellä niitä (ainakaan meidän) osaamista vaativia tehtäviä ei kyllä ainakaan kovin runsaasti ole.
No, kunhan taas valitan. Näillähän sitä mennään ja ehkä tässä oikeasti oli itselle se potku persuksille alkaa hyödyntää tätä tilaisuutta ja miettiä mitä muuta haluan olla paitsi äiti. Ehkä lapsenkin kannalta on hyvä juttu, että mietin välillä itseänikin, enkä vain kakan väriä tai motorisen kehityksen kehittymättömyyttä. Tiedä häntä. Ainakin voin enemmän miettiä, minkälainen äiti haluan olla. Enhän minä ainakaan halua Pikku-Ukolle välittää käsitystä, että ilman työntekoa yhteiskunnan rahoilla täällä fiilistellään. Jotain pitäisi siis äkkiä keksiä, vaan mitä?
lauantai 31. elokuuta 2013
Tänään mä en jaksa olla äiti
Liian vähän unta, liian vähän omaa aikaa, liian vähän happea ja tilaa. Juuri kun ajattelin, että meillä on jo hyvää rytmiä ja vähitellen päästään kohti niitä pidempiä yöunia, Pikku-Ukko teki jonkin rytmimuutoksen ja viimeiset kolme viikkoa on saanut olla iloinen, jos on kolmen tunninkin pätkän saanut kerralla nukuttua ja kaiken muun hyvän lisäksi olen itse alkanut kärsiä unettomuudesta silloin, kun voisikin nukkua. Mietin rahaa, taloutta, pojan kasvatusta, likapyykkiä, outoja naapureita, koiran käyttäytymistä ja niin pois päin. Laskin, että keskimäärin jotain neljää-viittä tuntia oon itse nukkunut per yö nyt aika pitkän pätkän. Ja imetysten välillä on ollut sellaista taistelua saada poika takaisin nukkumaan, nukahtaa kyllä rinnalle mutta omaan punkkaan kun yrittää siirtää niin voi morjes. Olen ihan loppu, naatti, uuvahtanut, rättipoikki ja oma todellisuus alkaa kovaa vauhtia vääristyä ihan ihmeelliseksi. Tekee mieli itkeä, kaikki tuntuu isolta, ei osaa enää mitään, eikä varsinkaan jaksa tai viitsi. Sitä kuuntelee välillä tuon itkua ihan kylmänä ja toivoo vaan että lopettais nyt jo - ennen kuin tajuaa että se on mun rakas poikani, joka siellä itkee eikä se sitä kiusallaan tee, vaikka aika paljon nyt on viime aikoina taas itkettykin. Tai siis joinain päivinä, toiset on ihan fine ja koko päiväkin saattaa mennä niin, että on kivaa ja nauretaan, köllötellään, tutkitaan ja heilutellaan käsiä (nyt tuo noteeraa jo sen vasemmankin, nimittäin).
Mutta joinain päivinä kaikki on kyllä niin arsesta, ettei mitään rajaa. Viime yönä poika heräsi kolmannelle (!!!) välisyötölle ja itkua vääntäen sitä yritin saada rauhottumaan omaan sänkyynsä. Viidettä kertaa otin rinnalle, sain nukahtamaan ja yritin siirtää ja aina se peijakas keksi herätä matkalla ja järjestää itkupotkuraivarit. Joo, tiedetään, voisi sen ottaa viereenkin, mutta suoraan sanottuna kun olen väsymyksen vuoksi jo ihan selvästi ohi sen pisteen, jossa kannattaa ajaa autoa niin pelkään, ettei ole kovin fiksua nukkuakaan tuon vieressä, koska jos satun pääsemään siihen syvään uneen, niin sieltä ei ihan hevillä mua ylös kiskotakaan ja kroppa voi keksiä vaikka kääntyä pojan päälle ilman, että aivot enää varottaa. En tiedä, onko se realistinen pelko, mutta minua se kiusaa siinä määrin, etten saa enää unta kun poika on siinä. Joten omassa sängyssään sen reppanan on nyt nukuttava, kunnes äiti on taas vähän enemmän tolpillaan.
Olin juuri saanut pojan uudelleen nukkumaan, oman pään tyynyyn ja melkein itsekin unen päästä kiinni, kun koira vuorostaan alkaa stepata ja läähättää. Sillä on ollut virtsatietulehdus päällä ja kun se ei kestä henkisesti tehdä pissoja sisälle (mikä normaalisti on tosi tosi hyvä juttu), niin se on pakko viedä ulos. Jii veikin ja tilanne rauhoittui hetkeksi. Minä mietin, millä ihmeen voimilla vien koiran eläinlääkäriin, kun Jii on vuorossa ja valvon ja valvon. Taas meinaan juuri saada unen päästä kiinni, kun poika alkaa vain reilun tunnin unien päälle itkeä. Koitan imettää, koska pieni ei edellisellä syötöllä juuri syönyt (tunnistan kyllä noidankehän) ja poika syö vähän paremmin, simahtaa ja taas alkaa sama rumba, jolla koitetaan saada poika siirretyksi sänkyyn. Luulen jo onnistuneeni, laitan taas oman pään tyynyyn ja hetken on rauhallista. Kunnes alan kuulla liikehdintää, joka yleensä indikoi sitä, että huuto on lähellä. Joku napsahtaa päässä ja seuraavassa hetkessä löydän itsestäni pelkkä oma tyyny mukana olohuoneen sohvalta, tyylikkäästi sikiöasennosta. Poika alkaa todentotta huutaa ja minä puristan tyynyä ja toivon, toivon, että Jii älyää hoitaa homman kotiin, minä kertakaikkiaan en enää pysty. En tiedä mitä taikoja mies tekee, mutta vähitellen itku laantuu ja kaikki on taas hiljaista. Siinä yöpaitasillani sohvalla tyynyä halatessa tunnen yhtäkkiä oloni ihan lapselliseksi ja melko paskaksi äidiksi. Syyllisyys ei silti riitä ylittämään sitä tunnetta, että juuri nyt en halua olla äiti, haluan vain nukkua. Jii tulee olohuoneeseen, katsoo hetken ja sanoo sitten definitiivisen mielipiteensä: sun on kyllä pakko nukkua tai sä alat seota. Tekee mieli kiljua, että varmaan juu nukkuisin, jos osaisin ja pystyisin, mutta sehän ei taida pitää ihan paikkaansa. Kun on vielä juttuja niinkuin tämä bloginkirjoittelu ja Pikku-Ukon päiväunet, jotka voisin käyttää leväten, mutten halua tai osaa. Jostain syystä se tuntuu vielä pahemmalta kuin unien vähyys. Lisäksi tekee mieli kiljua, että voisitko helvetti oma-aloitteisesti pitää huolta siitä, se on sun poikasi ja samalla kiitos vähän mustakin, mä oon sun vaimosi. Vaikka pitäähän se, muttei kukaan ajatuksia lue, jos ei toinen sano. Enkä minä osaa aina sanoa, niinkuin esimerkiksi nyt. Toivon vaan, että se joskus tarjoutuisi itse, että annetaan kulta yksi yö vastiketta, minä hoidan, mene sinä vaikka hotelliin. Vaikka tuskin osaisin sieläkään nukkua. Ja se vastike aina vaan haisee niin pahalle ja aina vaan kokeiltaessa poika sylkee sen suustaan ulos. Eikä rinnoista enää tunnu heruvan pumpullekaan mitään, paitsi öisin ja lisää herätyksiä en tässä kohti todellakaan enää halua.
Palaan omaan sänkyyn ja saan kuin saankin unta, eikä aamulla enää kaikki näytä ihan niin ahdistavalta. Musta on ihanaa olla pojan äiti ja samaan aikaan olen ihan jatkuvasti kiitollinen siitä, että elän tätä elämää. Mutta jostain syystä näemmä yhden ihmisen on mahdollista samaan aikaan kokea sekä sitä kiitollisuutta että väsymyksestä kumpuavaa vastenmielisyyttä. Olen etuoikeutettu saadessani viettää aikaa Pikku-Ukon kanssa, mutta just nyt tänään olisin mieluummin taas se lapseton ja vapaa ihminen, joka saisi käyttää lauantainsa löhöämällä sängyssä vähintään kahteen ja syömällä aamupalaa kolmeen eri otteeseen.
Koska tässä sitä nyt äitinä kuitenkin ollaan, on yksi juttu ainakin varma. Sanoi kiintymysvanhemmuus mitä vaan, niin me aletaan harjoittelemaan sitä, että poika nukahtaa jonnekin muualle kuin syliin - tällä hetkellä kun se ei onnistu. Haluan voida imettää yöllä rauhassa ja laittaa vaikka sitten hereillä olevan pojan sänkyyn, missä se osaa simahtaa itsekseen. Miten siihen pääsee, en tiedä ja oletettavasti ennen kuin siinä ollaan musta tuntuu vielä paskemmalta äidiltä. Mutta tällaisia öitä en jaksa nyt ihan heti lisää.
Mutta joinain päivinä kaikki on kyllä niin arsesta, ettei mitään rajaa. Viime yönä poika heräsi kolmannelle (!!!) välisyötölle ja itkua vääntäen sitä yritin saada rauhottumaan omaan sänkyynsä. Viidettä kertaa otin rinnalle, sain nukahtamaan ja yritin siirtää ja aina se peijakas keksi herätä matkalla ja järjestää itkupotkuraivarit. Joo, tiedetään, voisi sen ottaa viereenkin, mutta suoraan sanottuna kun olen väsymyksen vuoksi jo ihan selvästi ohi sen pisteen, jossa kannattaa ajaa autoa niin pelkään, ettei ole kovin fiksua nukkuakaan tuon vieressä, koska jos satun pääsemään siihen syvään uneen, niin sieltä ei ihan hevillä mua ylös kiskotakaan ja kroppa voi keksiä vaikka kääntyä pojan päälle ilman, että aivot enää varottaa. En tiedä, onko se realistinen pelko, mutta minua se kiusaa siinä määrin, etten saa enää unta kun poika on siinä. Joten omassa sängyssään sen reppanan on nyt nukuttava, kunnes äiti on taas vähän enemmän tolpillaan.
Olin juuri saanut pojan uudelleen nukkumaan, oman pään tyynyyn ja melkein itsekin unen päästä kiinni, kun koira vuorostaan alkaa stepata ja läähättää. Sillä on ollut virtsatietulehdus päällä ja kun se ei kestä henkisesti tehdä pissoja sisälle (mikä normaalisti on tosi tosi hyvä juttu), niin se on pakko viedä ulos. Jii veikin ja tilanne rauhoittui hetkeksi. Minä mietin, millä ihmeen voimilla vien koiran eläinlääkäriin, kun Jii on vuorossa ja valvon ja valvon. Taas meinaan juuri saada unen päästä kiinni, kun poika alkaa vain reilun tunnin unien päälle itkeä. Koitan imettää, koska pieni ei edellisellä syötöllä juuri syönyt (tunnistan kyllä noidankehän) ja poika syö vähän paremmin, simahtaa ja taas alkaa sama rumba, jolla koitetaan saada poika siirretyksi sänkyyn. Luulen jo onnistuneeni, laitan taas oman pään tyynyyn ja hetken on rauhallista. Kunnes alan kuulla liikehdintää, joka yleensä indikoi sitä, että huuto on lähellä. Joku napsahtaa päässä ja seuraavassa hetkessä löydän itsestäni pelkkä oma tyyny mukana olohuoneen sohvalta, tyylikkäästi sikiöasennosta. Poika alkaa todentotta huutaa ja minä puristan tyynyä ja toivon, toivon, että Jii älyää hoitaa homman kotiin, minä kertakaikkiaan en enää pysty. En tiedä mitä taikoja mies tekee, mutta vähitellen itku laantuu ja kaikki on taas hiljaista. Siinä yöpaitasillani sohvalla tyynyä halatessa tunnen yhtäkkiä oloni ihan lapselliseksi ja melko paskaksi äidiksi. Syyllisyys ei silti riitä ylittämään sitä tunnetta, että juuri nyt en halua olla äiti, haluan vain nukkua. Jii tulee olohuoneeseen, katsoo hetken ja sanoo sitten definitiivisen mielipiteensä: sun on kyllä pakko nukkua tai sä alat seota. Tekee mieli kiljua, että varmaan juu nukkuisin, jos osaisin ja pystyisin, mutta sehän ei taida pitää ihan paikkaansa. Kun on vielä juttuja niinkuin tämä bloginkirjoittelu ja Pikku-Ukon päiväunet, jotka voisin käyttää leväten, mutten halua tai osaa. Jostain syystä se tuntuu vielä pahemmalta kuin unien vähyys. Lisäksi tekee mieli kiljua, että voisitko helvetti oma-aloitteisesti pitää huolta siitä, se on sun poikasi ja samalla kiitos vähän mustakin, mä oon sun vaimosi. Vaikka pitäähän se, muttei kukaan ajatuksia lue, jos ei toinen sano. Enkä minä osaa aina sanoa, niinkuin esimerkiksi nyt. Toivon vaan, että se joskus tarjoutuisi itse, että annetaan kulta yksi yö vastiketta, minä hoidan, mene sinä vaikka hotelliin. Vaikka tuskin osaisin sieläkään nukkua. Ja se vastike aina vaan haisee niin pahalle ja aina vaan kokeiltaessa poika sylkee sen suustaan ulos. Eikä rinnoista enää tunnu heruvan pumpullekaan mitään, paitsi öisin ja lisää herätyksiä en tässä kohti todellakaan enää halua.
Palaan omaan sänkyyn ja saan kuin saankin unta, eikä aamulla enää kaikki näytä ihan niin ahdistavalta. Musta on ihanaa olla pojan äiti ja samaan aikaan olen ihan jatkuvasti kiitollinen siitä, että elän tätä elämää. Mutta jostain syystä näemmä yhden ihmisen on mahdollista samaan aikaan kokea sekä sitä kiitollisuutta että väsymyksestä kumpuavaa vastenmielisyyttä. Olen etuoikeutettu saadessani viettää aikaa Pikku-Ukon kanssa, mutta just nyt tänään olisin mieluummin taas se lapseton ja vapaa ihminen, joka saisi käyttää lauantainsa löhöämällä sängyssä vähintään kahteen ja syömällä aamupalaa kolmeen eri otteeseen.
Koska tässä sitä nyt äitinä kuitenkin ollaan, on yksi juttu ainakin varma. Sanoi kiintymysvanhemmuus mitä vaan, niin me aletaan harjoittelemaan sitä, että poika nukahtaa jonnekin muualle kuin syliin - tällä hetkellä kun se ei onnistu. Haluan voida imettää yöllä rauhassa ja laittaa vaikka sitten hereillä olevan pojan sänkyyn, missä se osaa simahtaa itsekseen. Miten siihen pääsee, en tiedä ja oletettavasti ennen kuin siinä ollaan musta tuntuu vielä paskemmalta äidiltä. Mutta tällaisia öitä en jaksa nyt ihan heti lisää.
perjantai 30. elokuuta 2013
Näppärät vekottimet, nuo sukattimet
Meidän perhehän lähti vähän niinkuin soitellen sotaan tähän lastenhoitoon, koska meillä ei siis kumpaisellakaan ollut niin minkäänlaista omaa kokemusta vauvoista. Kavereidenkin lapsia alettiin enemmän kyylätä siinä taaperoiän jälkeen, kun suusta alkaa tulla sanoja ja uhma pääsee kunnolla grillaamaan vanhempia. Siinä kohti tuntuu, että on jo jotain kosketuspintaakin siihen, mikä juttu noissa pienissä on.
Siksipä en kauheasti painanut mieleen, kun kaveri joskus kehui löytäneensä vauvalleen vehkeet, joilla sukat pysyvät jalassa. Ajattelin, että aijaa, aikamoiset turhakkeet. Onneksi tuo muistijälki sentään jonnekin omaan aivolohkoon arkistoitui, sillä kun kelataan meidän tähän nykyarkeen, niin alan vihdoin ymmärtää, miksi kaveri oli niin iloinen paikoillaan pysyvistä sukista. Koska eihän ne hyvänen aika vaan pysy päällä - siksi suosinkin niitä haalari- ja sukkahousumallisia vaatteita, joissa sukkaosa on kiinteänä.
Nyt vaan kun ollaan juuri siinä jännässä kohtaa lastenvaatteita, että 62 on useinmiten auttamattomasti liian pieni ja 68 taas tuntuu ainakin järjettömän isolta, edes se strategia ei auta. Poika karjuu itseään yöllä siniseksi, kun onnistuu potkimaan jalkansa jotenkin poikittain haalareihin, kun se sukkaosa (vaikkei pystykään puotoamaan kuten irtosukka) lähtee kyllä lipettiin, mutta nahkeannihkeää jalkaa ei niin vain enää sinne pujotetakaan, tai siis ainakaan poika itse ei sitä saa. Jostain muistilokeroista löysin tuon muiston, että joku juttu kyllä näihin sukkienpaikallaanpysymiseenkin oli, jotkut sukattimet? Hirveä Googlaus ja sieltähän se löytyi, nimittäin SockOns.
Tää postaus ei ole maksettu kenellekään, mutta sanon silti, että meillä nämä ovat olleet älyttömän hyvät käytössä, ihan jos joku muukin on yhtä uuvatti kuin minä lastenhoidollisesti eikä ole kuullut näistä. Paitsi oikeankokoisiin vaatteisiin ei niitä kyllä jaksa ripustaa, mutta aina kun on pakko niin helpottavat kyllä arkea ;)
Siksipä en kauheasti painanut mieleen, kun kaveri joskus kehui löytäneensä vauvalleen vehkeet, joilla sukat pysyvät jalassa. Ajattelin, että aijaa, aikamoiset turhakkeet. Onneksi tuo muistijälki sentään jonnekin omaan aivolohkoon arkistoitui, sillä kun kelataan meidän tähän nykyarkeen, niin alan vihdoin ymmärtää, miksi kaveri oli niin iloinen paikoillaan pysyvistä sukista. Koska eihän ne hyvänen aika vaan pysy päällä - siksi suosinkin niitä haalari- ja sukkahousumallisia vaatteita, joissa sukkaosa on kiinteänä.
Nyt vaan kun ollaan juuri siinä jännässä kohtaa lastenvaatteita, että 62 on useinmiten auttamattomasti liian pieni ja 68 taas tuntuu ainakin järjettömän isolta, edes se strategia ei auta. Poika karjuu itseään yöllä siniseksi, kun onnistuu potkimaan jalkansa jotenkin poikittain haalareihin, kun se sukkaosa (vaikkei pystykään puotoamaan kuten irtosukka) lähtee kyllä lipettiin, mutta nahkeannihkeää jalkaa ei niin vain enää sinne pujotetakaan, tai siis ainakaan poika itse ei sitä saa. Jostain muistilokeroista löysin tuon muiston, että joku juttu kyllä näihin sukkienpaikallaanpysymiseenkin oli, jotkut sukattimet? Hirveä Googlaus ja sieltähän se löytyi, nimittäin SockOns.
Tää postaus ei ole maksettu kenellekään, mutta sanon silti, että meillä nämä ovat olleet älyttömän hyvät käytössä, ihan jos joku muukin on yhtä uuvatti kuin minä lastenhoidollisesti eikä ole kuullut näistä. Paitsi oikeankokoisiin vaatteisiin ei niitä kyllä jaksa ripustaa, mutta aina kun on pakko niin helpottavat kyllä arkea ;)
torstai 29. elokuuta 2013
Vauvanruokakurssilta opittua
Olihan hieno ilta oikein kouluaikojen köksäntuntien tyyliin (sama essu, mielenkiintoisempi aihe vain). Kaveri huokutteli osallistumaan kanssaan Työväenopiston järkkäämälle vauvanruoanlaittokurssille ja vaikka aluksi mietinkin, että menen sinne enemmän vauvateemaiseen sosiaaliseen hetkeen (pois kotoa), niin ilta oli oikeasti tosi hyödyllinen. Aluksi oli teoriaosuus, jossa käytiin läpi pienokaisen ravinto yhden vuoden ikään ja sitten päästiin tositoimiin ja kokkailemaan niitä vauvamössöjä. Niitä riitti kotiinkin asti, soseita pakkaseen ja itselle erilaisista puuroista ja kiisseleistä iltapalaksi. Hyvin maistui aikuisellekin :)
Ennen kurssia en oikeastaan ollut edes ajatellut, mitä Pikku-Ukko syö jahka rinnalta alkaa muutakin miettiä. Tai oikeastaan miettinyt, milloin maistelua kunnolla aloitetaan. Kaverin muksu on kasvanut siellä alakäyrillä ja sai kehoituksen alkaa maistelemaan jo nelikuisena, mutten sitten tiedä että kannattaako odottaa itse sitä paria kuukautta vai ei, jos tuo kasvaa sitä tahtia kun tässä nyt on kasvanut. Kuuden kuukauden jälkeen kuulemma pelkkä äidinmaito ei enää riitä, joten viimeistään silloin pitäisi ottaa muutakin ruokaa tukemaan kasvua.
Kurssilla käytiin läpi molemmat vaihtoehdot ja näin syksyllä maistelua aloittavalle saatiin kumpaankin suositusjärjestys. Tädin kriteerit maistelun aloitusjärjestykselle olivat kotimaisuus, kausituotteet ja ravintoarvot ja niinpä nelikuiselle ensimmäiset viikot menisivät näin, joka viikko yksi ja vain yksi uusi makututtavuus:
Pohdittiin sitä, että valmissoseet ovat toki helppoja, mutta kotiruoan avulla vauvan on helpompi oppia voimakkaisiin makuihin jo pienestä ja sen avulla voidaan helpommin antaa kaikki maut erikseen (aineiden sekoitusta suositeltiin vain jos pitää saada esim. nieleminen helpommaksi jostain syystä). Lapsi ei myöskään ennen ensimmäistä ikävuottaan tarvitse "ruokalajeja" (eli esim. peruna-jauheliha-porkkanapataa valmistettuna) vaan voi vedellä vaan samalta lautaselta kutakin sosetta aterian aikana. Lisäksi kotiruoan kanssa voi enemmän leikitellä sen tekstuurin avulla - aluksi hyvin hienoa ja sitten niin karkeaa kuin lapsi vain suostuu syömään (ja kaikkea siltä väliltä). Kuulemma valmisruokiakin voi ja kannattaa maustaa lapsen hiukan kasvaessa esimerkiksi kotimaisilla tuoreyrteillä.
Joku kurssilainen esitti kysymyksen siitä, että jos haluaa imettää mahdollisimman pitkään (siis yli vuodenkin) niin miten sitä tuetaan tämän muun ruoan yhteydessä, jos suositellaan kuudesta kuukaudesta kaikille kuitenkin jo viittä ateriaa, joista jokaisella saa muutakin kuin äidinmaitoa. Minulle ainakin jäi vastaus vähän epäselväksi, koska ohje oli silti syödä aina ensin "se muu" ja sitten vasta äidinmaito, jos tilaa jää. Tämä taas sai minut taas kerran miettimään, että kun WHO kerran suosittaa kahden vuoden imetystä, niin miksi Suomessa kuitenkin puhutaan koko ajan vain siitä yhdestä ja sen ylitystä pidetään niin pahana? Onko se vain käytännön sanelema helpotus? En nyt sano, että itsekään jaksan edes sitä vuotta, mutta kunhan mietin.
No, kurssi oli ainakin minulle hyödyllinen siinä, että siinä sai itselleen struktuuria miten pitäisi lastaan ruokkia ja paljon hyviä vinkkejä aloittamiseen. Kuten että kala ja kananmuna ovat niin allergisoivia, että aloitetaan antamalla vain nuppineulanpään kokoinen annos sitä ja katsotaan mitä tapahtuu. Tai että heti kun lapsella on kunnon pinsettiote voi starttailla samaa makua myös sormiruokailun muodossa. Tai että oikeasti kannattaa kuoria ihan vain se kuori ja kypsentää vain just kypsäksi asti, niin ravintoaineet säilyvät lautaselle asti. Tai että höyrytys on niin paljon hellempää kuin keitttäminen (esim. perunan C-vitamiinistä tuhoutuu keittämällä 43% kun hyöyryssä vain 21%). Tai että vaikka kasvissoseet säilyvät vuoden ja valkuaista sisältävät kuten liha puoli vuotta, niin jos niissä on rasvaa (kuten jauheliha) niin säilymisaika on vain 3 kk. Tai että kaikki sähköinen vatkaaminen tekee soseeseen ilmaa, joten sitä kannattaa mahdollisuuksien mukaan välttää. Eipä olisi itselle tullut mieleen..
Itse ruoanvalmistusosuuden ajattelin olevan enemmän sellaista leikkii-ja-laulaa juttua, mutta itseasiassa paras anti koko hommassa oli se, että reseptien lukemisen sijaan näki minkälaista koostumusta soseisiin haetaan. Lyhyesti voisi sanoa, että vaikka kaikessa lukee, että sose niin koostumus on enemmän kuin vellillä, siis tosi vetistä. Ja lisäksi siinä sai varmuutta siitä, että niiden mössöjen teko ei ole mitenkään vaikeaa ja siitä selviää vielä hyvin nopeasti. Tehtiin reilun tunnin aikana parin kanssa muistaakseni kuutta eri soosia ja vielä jäi aikaa tiskata ja siivota paikat (vitsit, miten sitä inhosikin köksäntunneilla, nyt vasta palasi mieleen!).
Tuli itsellekin into lähteä nyt heti kauppaan metsästämään niitä hyviä, kotimaisia kasviksia ja vääntää soseet valmiiksi pakkaseen odottamaan, että Pikku-Ukko pääsee maisteluikään. Kun nyt niitä kunnon vihanneksia kerran saa (ja äidillä intoa riittää).
Ennen kurssia en oikeastaan ollut edes ajatellut, mitä Pikku-Ukko syö jahka rinnalta alkaa muutakin miettiä. Tai oikeastaan miettinyt, milloin maistelua kunnolla aloitetaan. Kaverin muksu on kasvanut siellä alakäyrillä ja sai kehoituksen alkaa maistelemaan jo nelikuisena, mutten sitten tiedä että kannattaako odottaa itse sitä paria kuukautta vai ei, jos tuo kasvaa sitä tahtia kun tässä nyt on kasvanut. Kuuden kuukauden jälkeen kuulemma pelkkä äidinmaito ei enää riitä, joten viimeistään silloin pitäisi ottaa muutakin ruokaa tukemaan kasvua.
Kurssilla käytiin läpi molemmat vaihtoehdot ja näin syksyllä maistelua aloittavalle saatiin kumpaankin suositusjärjestys. Tädin kriteerit maistelun aloitusjärjestykselle olivat kotimaisuus, kausituotteet ja ravintoarvot ja niinpä nelikuiselle ensimmäiset viikot menisivät näin, joka viikko yksi ja vain yksi uusi makututtavuus:
- peruna (ravintorikkain kasvis)
- kotimainen parsakaali (muuna vuodenaikana porkkana, molemmat täydentävät ravitsemuksellisesti pottua)
- kotimainen päärynä, omena tai luumu syksyllä tai keväällä banaani
- kotimainen marja
- jokin täysjyväviljoista
- jokin liha
- joku toinen hedelmä (esim. se banaani)
Jos maistelu aloitetaan myöhemmin, otetaan viljat ja lihat jo aiemmin listalle (potun ja jonkun kasviksen jälkeen), jotta saadaan energiapitoisempaa (ja esim. raudan osalta ravinteikkaampaa) ruokaa mukaan.
Pohdittiin sitä, että valmissoseet ovat toki helppoja, mutta kotiruoan avulla vauvan on helpompi oppia voimakkaisiin makuihin jo pienestä ja sen avulla voidaan helpommin antaa kaikki maut erikseen (aineiden sekoitusta suositeltiin vain jos pitää saada esim. nieleminen helpommaksi jostain syystä). Lapsi ei myöskään ennen ensimmäistä ikävuottaan tarvitse "ruokalajeja" (eli esim. peruna-jauheliha-porkkanapataa valmistettuna) vaan voi vedellä vaan samalta lautaselta kutakin sosetta aterian aikana. Lisäksi kotiruoan kanssa voi enemmän leikitellä sen tekstuurin avulla - aluksi hyvin hienoa ja sitten niin karkeaa kuin lapsi vain suostuu syömään (ja kaikkea siltä väliltä). Kuulemma valmisruokiakin voi ja kannattaa maustaa lapsen hiukan kasvaessa esimerkiksi kotimaisilla tuoreyrteillä.
Joku kurssilainen esitti kysymyksen siitä, että jos haluaa imettää mahdollisimman pitkään (siis yli vuodenkin) niin miten sitä tuetaan tämän muun ruoan yhteydessä, jos suositellaan kuudesta kuukaudesta kaikille kuitenkin jo viittä ateriaa, joista jokaisella saa muutakin kuin äidinmaitoa. Minulle ainakin jäi vastaus vähän epäselväksi, koska ohje oli silti syödä aina ensin "se muu" ja sitten vasta äidinmaito, jos tilaa jää. Tämä taas sai minut taas kerran miettimään, että kun WHO kerran suosittaa kahden vuoden imetystä, niin miksi Suomessa kuitenkin puhutaan koko ajan vain siitä yhdestä ja sen ylitystä pidetään niin pahana? Onko se vain käytännön sanelema helpotus? En nyt sano, että itsekään jaksan edes sitä vuotta, mutta kunhan mietin.
No, kurssi oli ainakin minulle hyödyllinen siinä, että siinä sai itselleen struktuuria miten pitäisi lastaan ruokkia ja paljon hyviä vinkkejä aloittamiseen. Kuten että kala ja kananmuna ovat niin allergisoivia, että aloitetaan antamalla vain nuppineulanpään kokoinen annos sitä ja katsotaan mitä tapahtuu. Tai että heti kun lapsella on kunnon pinsettiote voi starttailla samaa makua myös sormiruokailun muodossa. Tai että oikeasti kannattaa kuoria ihan vain se kuori ja kypsentää vain just kypsäksi asti, niin ravintoaineet säilyvät lautaselle asti. Tai että höyrytys on niin paljon hellempää kuin keitttäminen (esim. perunan C-vitamiinistä tuhoutuu keittämällä 43% kun hyöyryssä vain 21%). Tai että vaikka kasvissoseet säilyvät vuoden ja valkuaista sisältävät kuten liha puoli vuotta, niin jos niissä on rasvaa (kuten jauheliha) niin säilymisaika on vain 3 kk. Tai että kaikki sähköinen vatkaaminen tekee soseeseen ilmaa, joten sitä kannattaa mahdollisuuksien mukaan välttää. Eipä olisi itselle tullut mieleen..
Itse ruoanvalmistusosuuden ajattelin olevan enemmän sellaista leikkii-ja-laulaa juttua, mutta itseasiassa paras anti koko hommassa oli se, että reseptien lukemisen sijaan näki minkälaista koostumusta soseisiin haetaan. Lyhyesti voisi sanoa, että vaikka kaikessa lukee, että sose niin koostumus on enemmän kuin vellillä, siis tosi vetistä. Ja lisäksi siinä sai varmuutta siitä, että niiden mössöjen teko ei ole mitenkään vaikeaa ja siitä selviää vielä hyvin nopeasti. Tehtiin reilun tunnin aikana parin kanssa muistaakseni kuutta eri soosia ja vielä jäi aikaa tiskata ja siivota paikat (vitsit, miten sitä inhosikin köksäntunneilla, nyt vasta palasi mieleen!).
Tuli itsellekin into lähteä nyt heti kauppaan metsästämään niitä hyviä, kotimaisia kasviksia ja vääntää soseet valmiiksi pakkaseen odottamaan, että Pikku-Ukko pääsee maisteluikään. Kun nyt niitä kunnon vihanneksia kerran saa (ja äidillä intoa riittää).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)